Henry
Mancini
"The hippest of cats - and most sensitive of composers !" (Audrey
Hepburn)
Tyylikästä elokuvamusiikkia pilke silmäkulmassa
Henry
Mancini (1924-1994), tuttavallisemmin Hank, oli aikansa menestyksekkäin elokuvasäveltäjä.
Uransa alussa hän toimi pianistina, studiomuusikkona, sovittajana ja
Universalin filmistudiolla eri tehtävissä. Näin hän sai erinomaisen pohjan
elokuvasäveltäjän työhön. Hän sävelsi musiikkia televisiosarjoihin ja yli
80:een elokuvaan. Työstään hän sai lukuisia palkintoja, mm. 4 Oscaria ja 20
Grammyä. Mancini levytti 80 - 90 albumia ja sai niistä Grammyjensä lisäksi 8
kultalevyä. Omien sävellystensä lisäksi hän levytti muidenkin tuotantoa,
toimien orkesterinjohtajana, pianistina ja sovittajana.
Vuonna 1947 Hank
avioitui laulajatar Virginia O’Connorin kanssa ja he saivat kolme lasta. Heistä
Monica Mancini on luonut uran laulajattarena ja saanut kaksi Grammy –
palkintoakin. Mancinit olivat tuttu näky Hollywoodin seurapiirien kutsuilla. He
järjestivät suuria kutsuja itsekin ja niillä vieraili nimekkäitä näyttelijöitä
ja viihdetaiteilijoita.
Henry
Mancinin musiikki on hyvin monipuolista - vaihtelevathan elokuvalajitkin lännen
elokuvasta pähkähulluun komediaan ja romanttisesta jännäristä draamaan.
Elokuvamusiikki on usein sellaista, että elokuvaa katsellessa se on ihan
paikallaan, mutta erikseen levyltä kuunneltuna musiikki kuulostaakin typerältä.
Mancinin elokuvasävelet toimivat useimmiten ilman elokuvaakin. Useissa
kappaleissa hän käyttää latinorytmejä, vaikka melodia ja mukana olevat
instrumentit olisivatkin aivan toiselta mantereelta. Luonteenomaista Mancinin
musiikille onkin juuri eri tyylien ennakkoluuloton yhdisteleminen. Joskus
musiikki on hyvin tunnelmallista ja rauhallista, toisinaan taas hupaisaa tai
jotenkin lapsellista, mutta aina tyylikästä. Ehkä tässä kujeilevassa
charmissa onkin Mancinin suosion salaisuus.
Musiikkinäytteitä
voit kuunnella tekstissä olevista linkeistä ja esimerkiksi:
jpc
ja allmusic
Henry
Mancinin levytyksiä:
Henry
Mancinin ensilevy The Versatile Henry Mancini (Liberty 1957) oli outo
aloitus hienolle ja pitkälle levytysuralle. Pääosassa ovat omituisesti ja
vihlovasti soivat urut sekä haitari. Eksoottista menoa maustaa toisissa
kappaleissa laulukuoro. Kappaleet olivat tuon ajan muotisävelmiä: Poinciana,
Bali h’ai, Flamingo, The Breeze and I, Ebb Tide jne. Tämä levy ei antanut
vielä minkäänlaista vihjettä siitä, mihin Mancinin musiikki oli kehittyvä.
Hänen
läpimurtonsa oli musiikki Orson Wellesin film-noiriin Touch of Evil (1958). Samoihin
aikoihin seikkaili TV:n puolella Blake Edwardsin ohjaamassa suositussa sarjassa
”tyystin siisti” yksityisetsivä Peter Gunn. Sarjan jaksoissa näytettiin
usein taustalla kepeää jazzia soittavaa yhtyettä. Yhtyeen musiikki, kuten
sarjan muukin musiikki oli Mancinin kynästä. Se oli niin suosittua, että
albumi The Music from Peter Gunn (RCA Victor 1959) nousi heti kymmeneksi
viikoksi listaykköseksi. Se pysyi listalla kaksi vuotta ja toi Mancinille kaksi
Grammyä. Samana vuonna julkaistiin toinenkin levyllinen sarjan musiikkia, More
Music from Peter Gunn (RCA Victor 1959). Molemmilla levyillä kuullaan
mukavia lyhyitä ja vaihtelevalla kokoonpanolla soitettuja helppotajuisia
jazz-kappaleita. Seuraavat kaksi Grammya tulivat musiikista TV-sarjaan Mr.
Lucky (1960). Musiikki jäi elämään, mutta sarja lopetettiin pian sen
saavuttamatta suurempaa menestystä. Mr.Lucky on todella hauska levy. Musiikki
on huumorilla silattua kepeää ilottelua, eikä jazzista voida nyt puhuakaan
– paitsi ehkä vähän hymyssä suin. Esimerkkinä mainittakoon ”March of The Cue
Balls.” Mancini antoi tässä esimakua
siitä, mitä tulevan vuosikymmenen elokuvamusiikkina kuultaisiin.
Kuuntele
albumia Peter
Gunn / More music from Peter Gunn
Kuuntele albumia Mr.Lucky
The
Mancini Touch (RCA 1959) on
jazzpainotteista viihdemusiikkia. Mukana on nyt myös 20-miehinen
jousiorkesteri. Jaa, näyttää mukana olevan yksi nainenkin (.. sorry Sarah).
Levyn kahdestatoista kappaleesta vain viisi on Mancinin omia sävellyksiä.
Avauskappale ”Bijou” alkaa tamburiinin helistelyllä ja erikoinen rytmi
jatkuu läpi koko kappaleen. Mancini ei useinkaan tyytynyt tavalliseen
ratkaisuun sovituksissaan. ”Let’s Walk” houkuttelee kävelylenkille
tasaisesti etenevällä rytmillään ja ”Snowfall” saa jäämään sisälle
katselemaan ikkunasta ulkona hiljaa satavaa lunta. Musiikin kieli on todella
ilmeikästä sille joka sen hallitsee. Mancini hallitsee sen ainakin hienosti.
Levyn kannessa Henry pitää kahta tanssivaa ihmistä lankojen varassa kuin sätkynukkeja.
Levy julkaistiin RCA:n uudessa ”Living Stereo” sarjassa ja levyn kannessa
muistutettiin, että levy on suunniteltu soitettavaksi vain stereofoniseen
toistoon kykenevällä soittimella
The
Blues And The Beat (RCA 1960) on
aluksi jotenkin synkkäsävyinen levy. Onneksi tämä jäi Mancinin ainoaksi
yritelmäksi sovittaa bluesia. Levyllä on vain kaksi Mancinin omaa sävellystä,
”The Blues” ja ”The Beat”. Levyn kakkospuolella päästään bluesista
beatin pariin ja sävy hieman kevenee. Tätä levyä en suosittele.
Yhteistyö
Edwardsin kanssa jatkui valkokankaalla, Mancinin säveltäessä musiikkia
useisiin hänen elokuviinsa. Näistä ensimmäisiä oli High Time (1960),
josta julkaistulla soundtrack-levyllä on muutama hieno kappale. Hidas ja
tunnelmallinen "Moon Talk", kepeän jazzillinen "A Mild Blast",
sekä todella tyylikäs "So Neat" ovat Mancinia parhaasta päästä.
"The Nutty Professor" on mestarin näyte siitä, kuinka komiikkaa
ilmaistaan musiikillisin keinoin. Levyltä löytyy myös silkkaa jazzia, joka on
kuitenkin mancinimaisen kepeää.
Mr.Lucky
–teemalla Henry Mancini jatkoi vielä levyllä Mr. Lucky goes Latin (RCA
1961). Jo edellisellä High Time – levyllä Mancini jätti jazz-tyylin vähemmälle
ja tällä levyllä kuullaan vain samaa omaperäistä latinorytmein etenevää
ilonpitoa kuin aiemmalla Mr.Lucky levylläkin. Välillä rauhoitutaan, kuten
esimerkiksi kappaleessa "Lujon." Musiikissa on esillä
monipuolinen valikoima eri instrumentteja. Mukaan on saatu myös kuuluisa
brasilialaiskitaristi Laurindo Almeida. Tätä kuuntelen usein tiskatessani
astioita.
Kuuntele
albumia Mr.Lucky
goes Latin
Blake
Edwardsin ja Henry Mancinin menestyksekkäin ja tunnetuin yhteistyö on Audrey
Hepburnin tähdittämä elokuva Breakfast at Tiffany's (RCA Victor 1961).
Sen musiikki on monipuolisempaa ja helpommin lähestyttävää kuin
aikaisemmilla jazzpitoisilla levyillä. Levy oli ykkösenä Billboardin
pop-listalla 12 viikkoa. Mukana on myös kuoro, joka hyräilee mukavasti
kappaleiden "Sally's Tomato", "Breakfast at Tiffany's" ja
"Latin Golightly" taustalla. Eleganttia, omintakeista Mancini-soundia
edustaa "The Big Heist", ja tunnelmallisempaa puolta "Holly"
jousineen ja akustisine kitaroineen. Kappaleessa "Mr.Yunioshi"
tavoitetaan humoristisen itämainen sävy. "Hub Caps and Tail Lights"
on hauskan omalaatuista temmellystä rumpujen ja baritonisaksofonin kanssa.
Mancinin paljon käyttämiä latinorytmejä kuullaan kappaleissa "Something
For Cat", "Loose Caboose" ja "Moon River Cha Cha."
Elokuvassa Audrey Hepburn laulaa Mancini säveltämän ja Johnny Mercerin
sanoittaman sävelmän "Moon River", josta tuli huikea menestys.
Laulusta on tehty sadoittain eri levytyksiä, erään laskelman mukaan lähes
tuhat. Mancinin levyllä kappaleen laulaa kuoro. Harmi, ettei Audreyn tulkinta päässyt levylle. Mancini sai elokuvasta
kaksi Oscaria, toisen parhaasta musiikista ja toisen parhaasta laulusta, joka
oli tietysti tuo Moon River. Audrey
Hepburn kehuu Henryä elokuvan soundtrack-levyn kansiteksteissä: You are the
hippest of cats - and most sensitive of composers !
Kuuntele albumia Breakfast
at Tiffany's
Seuraavana
vuonna kuultiin Mancinin musiikkia kolmessa elokuvassa. Oscarin hän sai
juoppojen riitelystä kertovan elokuvan Days of Wines And Roses (1962) tunnussävelestä
ja siitä on levytetty lukemattomia tulkintoja. Experiment in Terror (RCA
Victor 1962) sisältää monenlaista musiikkia, esimerkiksi tuolloin niin
muodikasta twistiä. "The Good Old Days" on hyväntuulista menoa, kuin
suoraan mykkä-komedian kohelluskohtauksesta. Levyn miellyttävin kappale "Flutter's
Ball" on ihan Mancinin omaa tyyliä, tällä kertaa huilut ovat pääosassa.
Kepeän, huiluilla soitetun teeman jälkeen kuullaan kahden eri huilistin hienot
soolot. Mancini paljon käyttämä ’walking bass’ aloittaa rennosti
kappaleen "Kelly's Tune", ja vie mukavasti jazzahtavaa sävelmää
eteenpäin. "White on White" on Mancinin taidokas pianosoolo ja "Experiment
in Terror" maalailee vaarallisia sävyjä 60-luvun tremolo-kitaran ja
yksinkertaisen teeman avulla.
Hatari (1962) ei elokuvana ole mitenkään
erikoinen, mutta sarvikuonojahdin lomassa kuullaan mukavaa
musiikkia, josta
Mancini sai taas Grammyn. Säveltäjä on lisännyt lyömäsoittimia musiikin
taustalle, kun kerran Afrikan savanneilla kun liikutaan. Esimerkkinä tästä
nimimelodia Hatari.
Varsin suosituksi kappaleeksi tuli hilpeä "Baby
Elephant Walk", johon Mancini loihti ovelan, posetiivia jäljittelevän
taustan. Kaksi hienoa balladiakin mahtuu mukaan: "Night Side" ja
"The Soft Touch." Letkeä ja harmiton "Just
for Tonight" on tyypillistä Mancinina ja hänen jazzillista puoltaan edustavat "Big Band
Bwana" ja "Crocodile, Go Home!"
Kuuntele
albumia Hatari
Kesällä
1960 äänitetty, vaikkakin vasta vuonna 1962 julkaistu Combo! (RCA Victor 1962) sisältää
vain neljä Mancinin omaa sävellystä, mutta sovitukset muiden kappaleista ovat
erinomaisia. Bobby Timmonsin kuuluisasta Moanin’ – kappaleesta tehty versio
enteilee jo tulevaa Pink Panther teemaa. Tutusta lattarista ”Tequila”
Mancini sai peräti hauskan. Levyllä soittava pianisti Johnny Williams asettuu
myös cembalon ääreen ja tämä tuo moneen kappaleeseen mukavaa vaihtelua.
Soitin sopiikin yllättävän hyvin tämän tyyliseen musiikkiin. Kappaleeseen
”A Powdered Wig” Mancini on kirjoittanut hauskan klassista tyyliä olevan
teeman cembalolle. Kappaleessa ”Playboy’s Theme” käytetään myös
menestyksekkäästi cembaloa melodiasoittimena. Tämä on mainio kevyttä jazzia
ja vielä kevyempää instrumentaaliviihdettä sisältävä levy.
Kuuntele
albumia Combo!
Charade
(RCA Victor 1963) on harvinaisen
mukava elokuva. Romantiikkaa, jännitystä ja komediaa Pariisissa tarjoilevat
Audrey Hepburn, Gary Grant ja Walter Matthau. Mancini osaa loihtia sopivan
musiikillisen taustan jännittävään hiiviskelyyn, huvipuistomiljööseen ja
romanttiseen veneajeluun Seinellä. Hänen musiikkinsa sopii hyvin juuri tämänkaltaisiin
elokuviin. Elokuvan hieno teema "Charade" kuullaan instrumentaalina,
laulettuna ja vielä karuselliversionakin. Harmi vaan, että Johnny Mercerin
sanoittamassa vokaaliversiossa esittäjänä on taas tuo typerältä kuulostava
tyypillinen amerikkalainen laulukuoro. Nämä lauluryhmät ovat paikallaan
silloin, kun tarvitaan hyräilyä tai daba-daba-daa -tyylistä kepeää
rallatusta, mutta jos heille annetaan sanat laulettaviksi, niin metsään menee.
Mancinille tavanomaisia latinorytmejä kuullaan kepeässä bossa novassa "Mègéve"
ja upeassa bolerossa "Latin Snowfall." LP levyn takakannessa
luonnehditaan elokuvaa osuvasti näin: ”The Place…Paris! The Movie…Great! The Music…Mancini!” Lisäisin
tuohon vielä: ”The Star…Audrey!”
Katsele elokuvan Charade
esittely
Kuuntele
albumia Charade
Eräs
Henry Mancinin tunnetuimmista sävellyksistä on teema Edward Blaken elokuvaan Pink
Panther (1963). Peter Sellersin esittämä typerä poliisimies Clouseau
seikkailee Pink Panther -rubiinin ympärille kietoutuvassa tarinassa, samoin
kuin sen jatko-osissakin. Puolet kappaleista on hidastempoista myöhäisillan
tunnelmamusiikkia. Parhaimpina näistä ovat trumpetin ja saksofonin johdolla
etenevä "Royal Blue"
ja pianokappale "Piano and Strings".
Mancini käyttää sovituksissaan hyvin monenlaisia soittimia. Moniin kappaleisiin, kuten
"The Lonely Princess"
ja "Champagne And Quail", on runoilija väsännyt puhuttelevat ja
lyyriset sanat: uu-uu, uu-uu, uu-uu. (Ilmeisesti tässä siis toistetaan YK:n
silloisen pääsihteerin U Thantin etunimeä). Erityisesti tällä levyllä
Mancini osoittaa, että haitarilla voi soittaa muutakin kuin humppaa ja tangoa.
Latinalaisrytmejä ja haitarinsoittoa sulassa sovussa kuullaan kappaleissa
"Cortina",
"It Had Better Be Tonight", "The Village Inn" ja "Something
For Sellers." Kappale It Had Better Be Tonight kuullaan levyllä myös laulettuna.
Elokuvassa sen laulaa Fran Jeffries näin: Meglio
Stasera. Jazzpitoinen "The Pink Panther Theme" on yhä
kuultavissa piirretyissä Vaaleanpunaisen Pantterin jaksoissa TV:ssä.
Kuuntele
albumia The
Pink Panther
Levyn kannessa Peter Sellers kommentoi kappaleita näin: -The Pink
Panther Theme: This is the theme music from the film of the same name. It was
called 'The Same Name.' An excellent film, but not quite as good as 'The Pink
Panther.' -Chanpagne and Quail: This is the bow music of that famous old
vaudeville act, Bert Shampayne and Fred Quale. How can we ever forget them.
-Royal Blue: This is the color that Royal people get when they are cold. They
are often accompanied by music to get blue to. -It Had Better Be Tonight (Meglio
Stasera): As this is sung partly Italian I had best make no comment because I am
unable to speak that particular language, and anyway it sounds rather naughty to
me. -The village inn: Or in the village. Or village in the village inn. Or -
never mind. I've never written record notes before and I'm sure I will never be
asked again. The poor fools, they don't know what they are missing.
Katsele: A
Shot In The Dark (1964) Pink Panther elokuvan jatko-osan alkutekstit
Välillä
Henry Mancini ehti levyttää muittenkin säveltäjien tuotantoa. Täytyy sanoa,
ettei kukaan voi aina onnistua – niin tyhjänpäiväisiä seuraavat kolme levyä
ovat. Our Man In Hollywood (RCA Victor 1963) sisälsi elokuvasäveliä
Bernsteiniltä, Rotalta ja Mancinilta itseltään. Vaisuja sovituksia ja
muutamalla kappaleella tuo ärsyttävä kuoro. Levyllä Uniquely Mancini (RCA
Victor 1963) on alaviitteenä ”The Big Band Soud Of Henry Mancini” ja
nimensä mukaisesti siinä Mancinin Big Band tulkitsee jazzklassikoita (Night
Train, Lullaby Of Birdland, Chelsea Bridge, Moonlight Serenade ym) ja yllättäen
mukana on myös sovitus Booker T:n kappaleesta ”Green Onions.” Tämä levy
ei kuulosta korvissani hyvältä lainkaan. Dear Heart and Other Songs about
Love (RCA 1965) oli sekalainen kokoelma Mancinin omia ja muidenkin
rakkauslauluja laulettuina versioina. En suosittele - sisältää viihdekuoron
esityksiä. Levyllä
The Latin Sound of Henry Mancini (RCA 1965) kuullaan Hankin sovituksia
tutuista lattareista (Perhaps
perhaps, Quiet Nights of Quiet Stars, The Breeze and
I, Tico Tico
jne). Monia näistä kelpaa kuunnellakin.
Mukana on myös kappale La Raspa, joka kuulosti jotenkin tutulta. Sitten
mieleeni tuli kuva Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Tuota kappaletta on varmaan käytetty
jonkun heidän elokuvansa tunnuksena. Kaksois-LP Academy Award Songs (RCA
Victor 1966), sisältää nimensä mukaisesti sovituksia Oscar-palkinnon
saaneista sävelmistä. Esittäjänä Henry Mancini, His Orchestra and Chorus,
joten en suosittele tätäkään. Joka ainoassa kappaleessa on mairea
viihdekuoro pääosassa.
Seuraava soundtrack-albumi on The Great Race
(RCA Victor 1965). Se
on sitä musiikkia joka kenties sopii elokuvaan, mutta erikseen levyltä
kuunneltuna tämä ei ainakaan minua miellytä. Levy kuitenkin osoittaa Mancinin
monipuolisuuden säveltäjänä. Herkkupala sille, joka tykkää tuutulaulun,
polkan, marssin, juhlallisen kruunajaismusiikin ja piirakka-naamaan -musiikin
sekoituksesta. YouTubelta löytyi elokuvan kappaleet The
Sweetheart tree,P Royal
Waltz ja Pie
In The Face Polka,
joka kuullaan elokuvahistorian suurimmassa piirakkasodassa.
Elokuvan pääosissa olivat Natalie Wood, Jack Lemmon ja Tony
Curtis. Elokuvasta What Did You Do In The War, Daddy
(1966) sai moni laulaja ohjelmistoonsa kappaleen "In The Arms Of
Love." Samana vuonna Mancinilta ilmestyi vielä
levyllinen eksoottista musiikkia (Music of Hawaii, RCA 1966) ja joululevy
(Merry Mancini Christmas, RCA 1966).
1960-luku
oli Mancinille tuotteliasta aikaa. Seuraavana oli vuorossa musiikki elokuvaan Arabesque
(1966), jossa pääosia esittivät Sophia Loren ja Gregory Peck. Elokuva ei
ole mikään filmiteollisuuden suursaavutus, mutta on kuitenkin mukavan kepeää
katsottavaa. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Englantiin, siinä seikkailee itämaisia
heppuja liehuvissa viitoissaan. Musiikkikin on vahvasti itämaisvaikutteista.
Elokuvan teemasävelessä "Arabesque" on ovela jännite itämaisen
taustan ja mancinimaisen melodian välillä. Perinteisempi "Yasmin's Theme"
kuullaan sekä instrumentaalina, että laulettuna (taas se vietävän kuoro!).
Peräti moderneihin ja unenomaisiin tunnelmiin päästään kappaleissa "Dream
Street" ja "Aquarium Scene." Äänimaisema on saatu aikaan mm.
bassohuilujen, kaikulaitteen, lyömäsoittimien ja jousien avulla. Monista
kappaleista tulee mieleen Les Baxterin exotica-musiikki. "Facade",
"Shower Of Paradise" ja "Bagdad
On Thames" saavat
eksoottisen leimansa mandolasta, lyömäsoittimista, bassohuilusta ja ovelasta
jousien käytöstä. Kappaleessa "Something for Sophia" tähän
eksotiikkaan sekoitetaan vielä jazzvaikutteita ja kahta oudosti viritettyä
pianoa!
Elokuvan
Two For The Road (1967) musiikki on sellaista jota voi kuunnella ilman
elokuvaakin. Nimimelodia Two For The Road kuullaan sekä instrumentaalina
että laulettuna.
”Happy Barefoot Boy” – kappaleen hyväntuulinen melodia
tarttuu mieleen niin, että kohta huomaa viheltelevänsä sitä itsekin.
”Something for Audrey” on yhtä elegantti kuin henkilö, jolle se on
omistettu. ”French Provincial” on valssi, johon haitari tuo mukavia
ranskalaissävyjä ja ”Domain st. Juste” puolestaan vie kuulijan jonnekin
menneiden aikojen hienostosalonkiin. "Something Loose" on hyväntuulinen,
tyypillinen Mancinin elokuvasävelmä, "The Chaser" puolestaan
pienimuotoista kevyttä jazzia. ”The
Lovely Wife” ..anteeksi tässähän lukeekin ”The Lovely Life” (sorry
Helena) on osoitus siitä kuinka Mancinilla on ehtymätön varasto kauniita
melodioita piirongin laatikossaan. Mainio levy! Tämänkin elokuvan pääosassa on Audrey
Hepburn.
Blake
Edwards teki elokuvan vanhasta TV-sarjasta Peter Gunn ja musiikin siihen väsäsi
Mancini: Gunn (RCA 1967). Vanhan TV sarjan melodioista on mukana ”Peter
Gunn” ja ”Dreamsville.” Musiikki
on pääosin ihan siistiä ja kivaa – joskaan ei ihan parasta Mancinia.
Instrumentaalikappaleiden lisäksi kuullaan lauletut ”I Like The Look” ja
”Dreamsville”, joissa kuoro on tällä kertaa ihan mukiin menevä, sekä
hauska ”Bye Bye”, joka on Peter Gunn – teema sanoitettuna.
The
Party (1968) on Blake Edwardsin
mainio komedia, pääosassa intialaista näyttelijää esittävä Peter Sellers.
Hänen näyttelijäsuorituksensa tuo mieleen Mr. Beanin. Verkkaisesti etenevä
tarina perustuu mainioille humoristisille yksityiskohdille. Kyse on
elokuvatuottajan kotona pidettävistä kutsuista, joille päähenkilömme saapuu
suopeasti hymyilevänä. Andy Williamsin puolisona tunnettu Claudine Longet
esittää kaunokaista, johon Sellers kutsuilla ihastuu. Elokuva huipentuu
lopussa kaaokseen, josta ei puutu saippuavaahtoa eikä edes elefanttia. (katso
parhaat palat elokuvasta The
Party) (katso elokuvan esittely)
(YouTubella on useita muitakin kohtauksia elokuvasta)
Mancinin
hieno musiikki yhdistelee poppia, intialaissävyjä ja mancinimaista jazzia.
Kohokohtia ovat "Chicken Little Was Right", Henkan parhaimpiin kuuluva
kepeä "Party Poop" sekä tyylikkään tunnelmalliset "Brunette
in Yellow" (tenorisaxofoni ja jouset), "Candlelight On Crystal"
(piano, alttohuilu, vibrafoni ja jouset), "Elegant" (piano, vibrafoni
ja jouset) ja "Nothing To Lose" (piano, tenorisaxofoni ja jouset). Jälkimmäisestä
kuullaan myös laulettu versio (tällä kertaa kuoro ei ole niinkään iljettävä).
Jazzillisempia ovat "Wiggy" ja "Birdie
Num-Num." Ehtymättömästä
sävelpussistaan Henkka poimi vielä iloisen vihellysmelodian "The Happy
Pipers." Tällä levyllä kuullaan Mancinin filmimusiikkia parhaimmillaan.
Vielä
ennen vuosikymmenen vaihdetta Mancinilta ilmestyi levyllinen musiikkia
elokuvasta The Molly Maguires (1969). Mancinin tulkintoja tuon ajan tunnetuista sävelistä
on levyillä Mancini '67 (RCA 1967) (The Shadow of Your Smile, Satin Doll,
Tijuana Taxi, The House of The Rising Sun jne), Mancini Plays Mancini and
Other Composers (RCA 1967) (Til There Was You, Tender Is The Night jne), The
Big Latin Band (RCA 1968) (A Fistful of Dollars, The Good The Bad And The
Ugly, Mission:Impossible, Hang 'em High jne). Kaikki nämä kolme ovat turhanpäiväisiä levyjä, lukuun ottamatta
muutamaa yksittäistä kappaletta. Henryn olisi pitänyt
ymmärtää jättää big band hommat toisille ja keskittyä omaan musiikkiinsa.
Pehmeää ja rauhoittavaa tunnelmamusiikkia pianolla ja jousilla kuullaan
levyillä Six Hours Past Sunset (RCA 1969) (Midnight
Cowboy, Traces,
Didn't We, Girl Talk,
Moonlight Sonata jne) ja A Warm Shade Of Ivory (RCA
1969) (In The Wee Small Hours Of The
Morning, Watch What
Happens, A Day In
The Life Of A Fool jne). Henkka istuu
itse pianon ääressä, mutta soittaa hieman vaisusti ja sovituksetkin ovat
turhan siistejä. Levyllä oleva Nino Rotan säveltämä "Theme from Romeo
and Juliet" julkaistiin myös singlenä ja sillä Henkka nappasi Grammyn ja
ykkössijan singlelistalla vuonna 1969. Näitä kyllä kuuntelee vaikka kirjaa
lukiessaan taustamusiikkina.
Lisää
kaunista musiikkia kuullaan levyllä Sunflower (AVCO Embassy 1970) joka
sisältää musiikkia Vittorio de Sican ohjaamaan venäläis-italialaiseen
elokuvaan I Girasoli
(Sunflower). Pääosissa olivat Sophia Loren ja Marcello
Mastorianni. Musiikki on pääosin surumielisen kaunista ja sopii hyvin
esimerkiksi kohtaukseen, jossa Sophia Loren jää murheissaan
rautatieasemalle. Mancini ujuttaa mukaan myös latinalaisrytmejä kappaleeseen
"Giovanna" ja balalaikka tuo elokuvaan paikallisväriä kappaleissa
"The Search" ja "New Home In Moscow."
Mancinin
1970-luvun tuotannosta olen kuullut vain kaksi levyä. Symphonic Soul (1975)
on omintakeinen ja upea levy. Mancini on koonnut studioon komean rivin nimekkäitä
soittajia: Joe Sample (urut ja koskettimet), Abraham Laboriel (basso), Harvey
Mason (rummut) sekä Dennis Budimir ja Lee Ritenour (kitara). Jälki on sen
mukaista: Mancinin säveltämä nimimelodia ”Symphonic Soul” on uskomaton
yhdistelmä jossa on kiihkeitä soul-rytmejä, barokkitrumpetti ja
jousiorkesteri. Vanhasta tutusta ”Peter Gunn” melodiasta on tässä uusi
versio. Se alkaa lähes kaksiminuuttisella Abe Laborielin basso-soololla. Uusiokäyttöön
joutuu myös Mancinin ”Lujon”, tosin hieman laiskanlaisena tulkintana.
Herbie Hancockin ”Butterfly” saa hienon kohtelun Mancinin soul-jousilta. Tässäkin
Abe soittaa bassosoolon. Joe Samplen Rhodes saisi olla vähän enemmän esillä.
Quincy Jonesin Body Heat - levyltä on tähän otettu käsittelyyn ”Soul Saga.”
Tulos ei ole oikein mieleiseni. Mancini tulkitsee tällä levyllä pääasiassa
1970-luvun disco-soul kappaleita. Alkuperäisinä en niitä niin välittäisi
kuunnellakaan, mutta näin sovitettuna kyllä. Mukana on vielä Average White Bandin hitti ”Pick up the pieces”,
Barry Whiten “Satin Soul”, Earth Wind & Firen “Sun goddes” sekä Van
McCoyn “African Symphony.”
Return Of The Pink Panther (1976)
on ihan hauska levy. Pink Panther –
teemasta kuullaan mukava huiluilla soitettu variaatio ”The Return of The Pink
Panther 1&2” Muut kappaleet ovat tyypillistä Mancinia: ”The Greatest
Gift” kuullaan sekä laulettuna että instrumentaaliversiona, tunnelmapuolta
edustavat ”So Smooth” sekä ”Dreamy.” Mukana on myös kaksi itämaisvaikutteista
kappaletta ”Navel Maneuver” sekä ”Belly Belly Bum Bum.” Mukavaa kevyttä
jazzia ovat puolestaan ”The Orange Float” ja ”The Wet
Look.”
Henry
Mancini jatkoi elokuvamusiikin säveltämistä, levyttämistä ja
konserttikiertueitaan 1990-luvulle asti. Tunnetuimpia loppukauden filmejä lienevät Pink Pantherin
jatko-osat sekä elokuvat ”10” ja ”Victor/Victoria”, jonka
musiikista Hank sai Oscarin.
Katsele:
Inspector
Clouseau Theme (elokuvasta Pink Panther Strikes Again)
BMG
on julkaissut Mancinin soundtrackeja CD-levyinä ja RCA useita hänen muita
levyjään. Lisäksi hänen laajasta tuotannostaan on julkaistu mitä
erilaisimpia kokoelmalevyjä.
Mikäpä
on istuskella sohvalla mukavan kirjan ja teekupin ääressä kuunnellen Mancinin
musiikkia, jossa latinorytmien säestämä piano vuorottelee puhaltimen tai
vaikka sanattoman laulun kanssa samettisten jousien kuuluessa taustalla. Oma
suosikkini taitaa olla "Party Poop" elokuvasta "The Party"
(1968).
Henry Mancinin sävelmiä muiden
esittäminä:
Moon
River - Louis Armstrong
Sally's
Tomato - Oscar Peterson
The
Days Of Wine And Roses - Julie London
The
Days Of Wine And Roses - Jimmy Smith
Baby
Elephant Walk - Kai Winding
Charade
- Matt Monro
Charade
- Stan Getz
Charade
- Julie London
Henry Mancini Live:
Pink
Panther theme / Baby Elephant Walk / Peter Gunn - Live Mallorca 1975
Juhani K © 2004, 2009,
2012 (linkit
tarkastettu ja uusia lisätty 13.1.2012)