Easy
Listening
Easy
listening –musiikki oli suosittua viihdettä 1950 – 1970 –luvuilla.
Termin määritteleminen on vaikeaa, koska sitä käytettiin ja käytetään
edelleen hyvin vapaasti. Se saattoi käsittää kaikenlaista laulettua
viihde- ja iskelmämusiikkia, instrumentaalista viihdemusiikkia ja jopa
kevyttä pop- ja jazzmusiikkia.
Käsittelen
tässä vain instrumentaalista viihdemusiikkia sen kukoistuskaudelta 1950
–luvulta 1970 –luvun lopulle.
Instrumentaalinen easy listening -musiikki
Instrumentaalinen
easy listening musiikkityyli jakautuu eri alalajeihin. Alan teoksia
selaillessa tulee esiin sellaisia nimityksiä kuin Mood Music, Exotica,
Lounge, Space Age Pop ja Space-Age
Bachelor Pad Music. Instrumentaalinen easy listening pitääkin sisällään
monenlaista musiikkia. Sitä levyttivät niin viihdeorkesterit, elokuvasäveltäjät,
jazzmuusikot kuin monipuoliset studiomuusikotkin. On vaikea vetää rajaa,
milloin esimerkiksi Henry Mancinin esittämä musiikki on jazzia,
milloin taas easy listening -musiikkia tai milloin Burt Bacharacin esittämä
musiikki on viihdettä ja milloin poppia. Varsinkin elokuvasäveltäjät
ovat hyvin laaja-alaisia ja levyttävät monenlaista musiikkia, myös
easya.
Useimmiten
musiikkina oli uudelleen sovitettuja tunnettuja sävelmiä, niin
ikivihreitä iskelmiä tai jazzstandardeja kuin ajankohtaisia pophittejäkin.
Beatles -sävelmät ja eurovisioiskelmät olivat paljon käytettyä
materiaalia. Usein käytettiin
latinalaisamerikkalaisia rytmejä ja erilaisia lyömäsoittimia rumpusetin
lisäksi. Muutenkin soitinvalikoima oli laaja ja sovitukset monipuolisia.
Joskus ne olivat huumoripitoisia, joskus todella outoja ja yliampuvia tai
sitten tavoiteltiin eksotiikkaa, avaruuskaikuja tai romanttista tunnelmaa.
Paljon
sovitettiin myös klassista musiikkia. Joskus tehtiin isolle
viihdeorkesterille vain aavistuksen kevennetty tai lyhennetty versio alkuperäisestä
klassisesta orkesterisävellyksestä, joskus taas letkeä jazzversio
tai rytmikäs pop-tulkinta. Löytyypä myös aivan omaperäisiä,
raja-aitoja rikkovia sovituksia mitä erikoisimmille instrumenteille.
Vanhoissa easy
listening LP-levyissä käytettiin yleisesti kansikuvina esittäjän kuvan sijasta eksoottisia maisemia, abstraktisia
kuvioita ja huomattavan usein kauniita naiskasvoja.
Easy
listening musiikkityyli oli suosittua juuri silloin, kun LP-levyjä
alettiin julkaista stereofonisina. Tämä innosti monia orkesterinjohtajia
leikittelemään uudella keksinnöllä. Joskus soitinääniä pomputeltiin
pingispallon lailla kaiuttimesta toiseen, joskus taas eri soittimet kävivät
rauhallisempaa vuoropuhelua kaiuttimien välillä.
LP-levyjen takakannessa komeili paljon lupaavia nimityksiä: Living
stereo, Stereo Action, Full Dimensional Stereo, The Full Spectrum of Sound,
Hi-Fi Stereo, Dynamic Stereo, The
New Dimensional Sound Of Dynamic Stereo, Super Stereo, Panoramic Stereo,
Stereo-orthophonic, Perfect Presence Sound Stereo jne.
Seuraavassa
on lyhyt katsaus muutamiin itselleni tuttuihin instrumentaalisen easy
listening musiikin esittäjiin.
101 Strings
Ronnie Aldrich
Laurindo Almeida
Herb Alpert & The Tijuana Brass
Burt Bacharach
Les Baxter
Caravelli
Ray Conniff
Juan Garcia Esquivel
Percy Faith
Alfred Hause
Antonio Carlos Jobim
Bert Kaempfert
Francis Lai
James Last
Raymond Lefevre
Geoff Love
Henry Mancini
Mantovani
Paul Mauriat
Franck Pourcel
Waldo de los Rios
Linkkejä:
Allmusic - Easy Listening (1), Easy Listening (2) Space Age Pop
317X - LP levyjen kansikuvia ja saatesanoja
Juhani
K © 2009