Kolme torjuntavoittoa Karjalan Kannaksella 1944

Korjattu 7.2.2006, täydennetty 7.12.2007, jaettu neljään osaan ja lisätty linkkejä 23.8.2010 Juhani Putkinen

Taustaa

Kun Venäjä oli hyökännyt rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 ja Talvisodan yhteydessä ryöstänyt Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta ja "ajanut Suomen Saksan sateenvarjon alle" törkeällä puuttumisellaan Suomen sisäisiin asioihin  Välirauhan aikana, sekä vielä aloittanut Jatkosodan "ampumalla ensin" (mm. pommittamalla Suomen alueita 22.6.1941 klo 6.05 alkaen), niin Suomi lähti ottamaan omansa takaisin.

Venäjän aloitettua Jatkosodan Suomea vastaan Suomen puolustusvoimat alkoi ryhmittämään joukkojaan hyökkäysryhmitykseen ja viimein 10.7.1941 Karjalan Armeija aloitti hyökkäyksensä vapauttamaan Venäjän Suomelta ryöstämät alueet Laatokan Karjalasta. Karjalan Armeijan hyökkäys pysäytettiin välillä ja vapautettiin Karjalan Kannas Venäjän miehityksestä 30.7. ja 9.9. välisenä aikana. Karjalan Armeija jatkoi hyökkäystä Syvärille 4.9. Suomi tarvitsi lyhyemmät ja helpommin puolustettavat puolustuslinjat imperialistista Venäjää vastaan. Samalla kotialueen turvallisuus parani oleellisesti kun venäläiset pommikoneet joutuivat lentämään rikollisille siviilikohteiden pommitusretkilleen kauempana olevilta lentokentiltä. Karjalan Armeija saavutti tavoitteensa Syvärillä (Aunuksen Kannas) 10.10.1941. Joulukuun puolivälissä II Armeijakuntakin ryhmittyi puolustukseen Maaselän Kannaksella ja alkoi pitkä asemasotavaihe.

Karjalan Kannaksella Suomen Armeijan hyökkäys pysäytettiin ennen Pietaria (silloinen Leningrad), eikä Suomi suostunut hyökkäämään Pietariin vaikka Saksan taholta sitä suorastaan rukoiltiin - Suomi kävi erillissotaa. Siten Suomi pelasti Venäjän häviöltä.

Karjalan Kannaksen pääpuolustuslinja sijaitsi puolustuksen kannalta epäedullisessa maastossa. Sen linnoittaminen kunnolla ei ollut mahdollista epäedullisen maaperän, ja vihollisen tähystykselle sekä vastatoimille alttiina olon, vuoksi. Pahinta oli, että puolustuslinjalta puuttui syvyyttä, eikä otettu huomioon Saksan kokemuksia siitä, että keskitetty suurhyökkäys valtavine tykistön ja ilmavoimien tulivalmisteluineen murtaa väistämättä etummaisen puolustuslinjan.

Venäjä aloitti strategisen suurhyökkäyksen Suomen miehittämiseksi 9.6.1944 Karjalan Kannaksella. Leningradin Rintaman komentajana toimi kenraalieversti Leonid Govorov. Venäjän ylijohdon suunnitelmien mukaisesti kenraali Kirill Meretskovin johtama Karjalan Rintama aloitti suurhyökkäyksensä Syväriltä 20.6.1944. Helsingissä puna-armeijan piti olla viimeistään 15.7.1944[i] - se jäi kuitenkin tälläkin kertaa haaveeksi.

Karjalan Kannaksen pääasema murtui Valkeasaaren lohkolla jo 10.6.1944. Puolustuksessa sillä lohkolla ollut 10.Divisioona menetti peräytyessään tykistönsä mm. koska tykistön vetäjät oli lainattu selustaan linnoitustöihin. Puolustusvastuussa olleen IV Armeijakunnan komentaja ei uskonut suurhyökkäyksen tuloon, mutta puna-armeija ei jättänyt hyökkäämättä siksi, että kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen sortui toiveajatteluun.

Oli siirryttävä viivytykseen ja seuraavaksi yritettiin saada aikavoittoa ns. VT-asemassa. Sekin kuitenkin murtui Kuuterselässä, eikä vastahyökkäykseen valitettavasti keskitetty koko Panssaridivisioonamme joukkoja. Panssaridivisioonan joukkojen käyttö ripottelemalla johti siihen, ettei tämä teräsnyrkkimme päässyt missään näyttämään todellista voimaansa, eikä Kuuterselän läpimurtoa kyetty enää torjumaan. Aikaa kuitenkin voitettiin seuraavan puolustuslinjan miehittämiseksi.

Siiranmäessä onnistuttiin torjumaan ylivoimaisen vihollisen rynnäköt tuottaen sille merkittäviä tappioita. Kokonaistilanteen vuoksi jouduttiin kuitenkin vetäytymään seuraavalle puolustuslinjalle, jota nimitettiin VKT-linjaksi (Viipuri-Kuparsaari-Taipale).

Jotkut vääristelevät ikävä kyllä historiaamme puhumalla ”Kannaksen halkijuoksusta”. Kovin huonoja juoksijoita joukkomme kuitenkin olivat, sillä puna-armeijan teräsjyrä saavutti VKT-aseman vasta 20.6.1944. Kun Valkeasaaresta on Viipuriin linnuntietä noin 100 km, niin ”juoksijamme” ”juoksivat” noin 10 km vuorokaudessa. Totuuden nimissä on sanottava, että joukkomme selviytyivät vaikeasta viivytystaistelusta hyvin. Puna-armeija ei kyennyt tuhoamaan edes yhtä komppaniaa, puhumattakaan pataljoonasta, rykmentistä, divisioonasta, armeijakunnasta tai Kannaksen joukoistamme. Oleellisin osa Venäjän ylijohdon Stavkan antamasta käskystä (tuhota suomalaisjoukot) jäi täyttämättä. Kun viivytystaistelun kuluessa vihollisen voimia vielä kulutettiin runsain mitoin, niin sen voimat eivät enää riittäneet ratkaisevaan läpimurtoon VKT-asemasta.

Vaikka Viipuri menetettiinkin lähes taistelutta, niin käytännössä Venäjän puna-armeija ei kyennyt raivoisista, valtavista tappioistaan välittämättömistä, hyökkäyksistään huolimatta murtamaan VKT-asemaa. Pieniä taipumia syntyi, mutta puna-armeija vain hakkasi päätään Karjalan mäntyyn sodan loppuun saakka kykenemättä täyttämään Venäjän ylijohdon Stavkan määräystä Suomen puolustusvoimien murskaamisesta ja Suomen valloittamisesta.

Mannerheimin vetoomus 19.6.1944

”Kannaksen joukkojen komentajille.

Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi. Hukkaamatta hetkeäkään on erikoinen huomio kiinnitettävä puolustusasemien rakentamiseen mahdollisten sisään- ja läpimurtojen rajoittamiseksi huomioimalla ne kokemukset, joita venäläisten hyökkäystavasta nyt käytyjen taistelujen aikana on saatu.

PUOLUSTUSVOIMAIN YLIPÄÄLLIKKÖ

Suomen Marsalkka Mannerheim

merk Päämajoitusmestari Kenraaliluutnantti A. F. Airo”[ii]

Tali-Ihantalan torjuntavoitto

Tali-Ihantalan suurtaistelua ja torjuntavoittoa kuvataan pitkässä artikkelissa täällä. Ilmavoimiemme ja saksalaisen Lento-osasto Kuhlmeyn osuudesta kerrotaan siinä pidemmässä artikkelissa. Sieltä löytyy myös karttoja.

Tali-Ihantalan suurtaisteluun osallistui kaikkiaan noin 150 000 venäläissotilasta.[iii] Ja noin 50 000 suomalaista sotilasta.[iv]

Alkutaistelut tapahtuivat 20.-24.6.1944. Tällöin 18.D joutui kenraalimajuri Paavo Paalun komentamana antamaan hieman (muutaman kilometrin) periksi Talissa ylivoimaisen vihollisen rynnäköille.

Venäläiset kokosivat 22.6. mennessä Sorvalin rannoille runsaasti veneitä ja lauttoja sekä tekivät lukuisia Kivisalmen ylimenoyrityksiä. Everstiluutnantti Alpo Marttisen JR 61 pysäytti vihollisen rynnistyksen Tienhaaran alueella vahvan tykistön tukemana.

Kun Kivisillansalmessa Tienhaaran maatossa vihollisen kaikki hyökkäykset oli torjuttu, niin varsinainen läpimurtohyökkäys alkoi 25.6.1944 Talissa ja sen katsotaan kestäneen 5.7. saakka.

Laguksen joukot käynnistivät 27.6. kaksipuolisen saarrostushyökkäyksen, mutta voimat eivät aivan riittäneet suurmotin muodostamiseen. Pihdin leukoihin jäi noin kahden kilometrin aukko.[v] Vastahyökkäys oli kuitenkin tarpeellinen ja menestyksellinen, sillä se vei hyökänneeltä 30.Ka.AK:lta (kolme divisioonaa + vahvennukset) suurimmat himot hyökätä.

29.6. Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lennart Oesch määräsi IV Armeijakunnan vetäytymään uudelle puolustustasalle Ihantalaan, ja Panssaridivisioonan omaksi reservikseen sekä 18. D armeijakunnan reserviksi. Ihantalan puolustus tuli ”verekselle” 6.Divisioonalle, joka juuri saapui Laatokan pohjoispuolelta.[vi] 6.D komentajana toimi kenraalimajuri Einar Vihma (kaatui Ihantalassa 5.8.1944).

2.7. illalla radiotiedustelumme sieppasi vihollisen tärkeän viestin. Sen mukaan 63.Kaartindivisioona aloittaisi hyökkäyksen 30.Panssariprikaatin tukemana 3.7. aamuyöstä Ihantalan suunnalla. Ryhmä Vihman tykistö ampui aamuyöllä kahdella tykistöryhmällä yhteensä 12 patteristolla vastavalmistelun vihollisen ryhmitysalueelle käyttäen 4 000 kranaattia. Naapureiden 17.D:n ja 4.D:n tykistö vahvensi vielä Ryhmä Vihman tykistön tulta kuudella patteristolla.[vii]

Vielä 6.7. vihollinen onnistui valtaamaan osia suomalaisten asemista Pyöräkankaalla, mutta seuraavana yönä suomalaiset valtasivat asemansa takaisin. Tykistömme ampui 13 patteristolla kahden minuutin tulivalmistelun. 6.7. Ryhmä Vihman tykistö ampui 8 400 laukausta. 7.7. Ryhmä Vihman lohkolle ammuttiin tykistömme toimesta noin 5 900 laukausta.[viii]

Aamuyöllä 8.7. venäläiset hyökkäsivät tykistön tulivalmistelun jälkeen Tähtelän suunnalla. Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen seitsemän patteriston ja kranaatinheittimistön tulella. Iltapäivällä ja illalla venäläiset yrittivät jälleen ryhmittää joukkojaan hyökkäykseen useita kertoja varsinkin Vakkilan ja Ihantalan suunnilla, jonne oli edellisenä päivänä keskitetty levännyt ja täydennetty 286.Divisioona. Tykistö ja kranaatinheittimistö hajottivat nämäkin hyökkäysryhmitykset. Ryhmä Vihman tykistö ampui 8.7. noin 3 500 laukausta.[ix]

Leningradin rintaman hyökkäystoiminta laimeni ja hyökkääjä siirtyi tällä suunnalla puolustusryhmitykseen 13.7.1944. Loistava torjuntavoitto oli saavutettu.

Torjuntavoitto Viipurinlahdella

Torjuntavoittoa Viipurinlahdella kuvataan pitkässä artikkelissa täällä. Siellä on myös karttoja ja kerrotaan ilmavoimien tuesta.

Kun alkoi näyttämään siltä, ettei 21.Armeija pääse läpimurtoon Tali-Ihantalan suunnalla, niin Leningradin rintama lähetti kenraaliluutnantti J. Korovnikovin 59.Armeijan hyökkäämään vesitse Viipurinlahden ylitse. 59.A:n kuului 6-8 divisioonaa, panssariprikaati, merijalkaväkiprikaati ja noin 30 patteristoa. Sen tukena oli Punalipun Itämeren laivasto sekä runsaasti ylimeno- ja maihinnousukalustoa.[x] Armeijan tehtävänä oli ensimmäisessä vaiheessa vallata Tienhaaran alue. Vihollinen sai vallattua Viipurinlahden saaria suurten ja raskaiden taistelujen jälkeen, mutta se ei saanut pysyvää jalansijaa mantereella.

Ilmavoimat Lento-osasto Kuhlmeyn tukemana näyttelivät merkittävää osaa maihinnousujen torjunnassa. Useita maihinnousuosastojen kuljetuslaivoja upotettiin lentopommituksin jo hyvissä ajoin ennen niiden pääsyä maihinnousualueelle.

Tätä torjuntavoittoa oli aikaansaamassa myös Laivastomme kärsien samalla huomattavia tappioita.

Tässä torjuntavoitossamme on sellainenkin erikoisuus, että puolustavissa joukoissa oli rintarinnan taistelemassa virolaisista vapaaehtoisista koostuva Jalkaväkirykmentti 200 ja saksalainen 122.Jalkaväkidivisioona. Virolaiset olivat Suomessa taistelemassa Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta - olihan suomalaiset vapaaehtoiset auttaneet Viroa Viron Vapaussodassa.

Puolustuksesta vastasi kenraalimajuri Antero Svenssonin komentama V Armeijakunta, johon kuului 17.D (Tammidivisioona, kenraalimajuri Alonzo Sundman) ja Ratsuväkiprikaati. Armeijakunnan reservissä oli 10.D, jonka taistelukykyä palautettiin parhaillaan suurten kalustomenetysten jäljiltä. Alueella oli myös 20.Pr samoin taistelukyvyn palautuksessa. Aluksi Suomeen 30.6. saapunut 122.D oli Kannaksen joukkojen komentajan kenraaliluutnantti Lennart Oeschin reservinä Säkkijärvellä. 122.D:n komentajana toimi kenraalimajuri Hero Breusing.[xi]

Vihollinen yritti 22.6. aamulla hyökätä 12 veneen osastolla Sorvalista Leppäsaareen ampuen tähän pieneen saareen tulitukena noin 1 200 kranaattia. Veneistä upotettiin 11. Seuraavana aamuna vihollinen yritti uudestaan tykistön tukemana saada sillanpäätä noin komppanian voimin, että olisi voinut heittää loput rykmentistään JR 19 perässä. Vihollisen 26 veneestä pääsi nyt rantaan kolme venettä joissa oli kussakin 15 miestä. Virolaiset tekivät vastaiskun puhdistaen saaren ja ottaen kaksi vankia.[xii]

Samaan aikaan kun ryssät aloittivat 25.6. aamulla läpimurtoon pyrkivän hyökkäyksen Talissa, he hyökkäsivät myös Kivisalmella (Tienhaara) JR 61:n lohkolla. Vihollisen tykistö aloitti kiivaan tulivalmistelun kello 7. Tulivalmistelu kesti tunnin ja sen kestäessä vihollinen ryhmitti rykmentin ylimenohyökkäystä varten. 17.Divisioonan tykistö hajotti vastavalmistelulla vihollisen hyökkäysryhmitykset ja tuhosi ylimenokalustoa. Vihollisen hyökkäysyritys tyrehtyi heti alkuunsa. Pian tämän jälkeen ryssien toiminta Kivisalmen suunnalla alkoi laantua.[xiii]

Venäläiset joukot, sota-alusten ja lentokoneiden tukemana, aloittivat ylimenohyökkäyksen yöllä 30.6.-1.7. Rannikkoprikaatin alaiset Rannikkotykistörykmentti 22:n joukot torjuivat maihinnousuyrityksen Teikarsaareen 1.7. Venäläisjoukot menettivät hyökkäykseen osallistuneista kuudesta pataljoonasta viisi, jotka tuhoutuivat lähes viimeiseen mieheen.[xiv]

Vihollisen toiminta Teikaria vastaan alkoi uudelleen 4.7. kello 5.30, jolloin 40 konetta pommitti sitä. Kello 8 vihollisen tykistötuli kiihtyi äärimmilleen, lamauttaen puolustajien rannalla olleet raskaat aseet.

Maihinnousu Teikariin ja Melansaareen alkoi noin 60 aluksella noin kello 9. Ylivoimainen vihollinen pureutui Teikariin ja Melansaareen, mutta maihinnousu rajoitettiin ripeillä vastahyökkäyksillä. Teikarissa käytiin yön kuluessa armotonta taistelua kaikilla aseilla, käsikranaateilla ja kasapanoksilla. Aamulla kello 6 Teikari oli  kokonaan suomalaisten joukkojen hallussa. Vihollisen rykmentti oli tuhottu.[xv]

Eversti Koskimaan arvio: ”Teikarinsaaren ja Melansaaren taistelut ovat kappale Suomen rannikkopuolustuksen kunniakkainta historiaa. Saarten puolustajat olivat Miehiä.”[xvi]

5.7. aamulla venäläisen JR 185:n I Pataljoona yritti hyökätä Ravansaaresta ja Uuraasta Turkinsaareen 40-50 soutuveneellä. Kyseinen pataljoona tuhottiin lähes viimeiseen mieheen jalkaväkiaseiden ja tykistön tulella. Pataljoonankomentaja joutui maksamaan hengellään epäonnistumisensa.

Vihollinen hyökkäsi Hannustiensaareen 5.7. aamulla 12-15 veneellä, joista tykistön sulkutuli tuhosi kuusi ja saman verran tuhottiin jalkaväen aseilla. Jonkin verran vihollisia pääsi maihin, mutta heidät tuhottiin puoleen päivään mennessä. Vihollinen yritti uudelleen  kello 13, noin kymmenellä veneellä, joista tuhottiin ainakin yksi. Venäläiset pääsivät pureutumaan rantakivikkoon. Kun rantaa lähdettiin puhdistamaan, niin pensaista nousi ylös kädet ylhäällä muutamia miehiä (ansa). Suomalaisten lähtiessä riisumaan heitä aseista heitä kohti avattiin lähietäisyydeltä kiivas tuli. Vihollinen tuhottiin lähitaistelussa. Suomalaisista kaatui tässä rikollisessa ansassa luutnantti ja haavoittui yhdeksän miestä. Vihollinen yritti vielä monta kertaa vallata saarta, mutta torjuttiin aina joko jo merelle tai sitten heitettiin maalle saakka päässeet viholliset mereen vastahyökkäyksillä. 7.7. yöllä kello 2 kahdeksan maihinnousualusta ja kaksi tykkivenettä aloittivat uuden maihinnousun. Kaksi aluksista tuhottiin panssarintorjuntakivääreillä. Tykkitulessa tuhoutui neljä alusta loput pakenivat.[xvii]

RTR 22 ja saksalainen 122.D alistettiin 6.7. V Armeijakunnalle. V AK käski 122.D:n ottamaan rintamavastuun pääosalla Ratsuväkiprikaatin lohkoa heti 6.7. mutta venäläisten hyökkäysten vuoksi se saattoi vastaanottaa rintamavastuun vasta 8.7.

7.7. RTR 22 upotti kello 19.30 suuren panssaroidun maihinnousualuksen ja tuhosi useita pieniä aluksia Melansaaren vesillä, sekä kello 20.25 Loirin kaakkoispuolella moottoritykkiveneen - muut osastoon kuuluneet veneet kääntyivät takaisin.[xviii]

Venäjän joukot tekivät 9.7.  ratkaisevan maihinnousuhyökkäyksen, jonka painopiste oli 122.D:n alueella. Vihollinen aloitti tykistön kiivaan tulivalmistelun klo 8.30 ja ryhtyi tykistöalustensa tukemana maihinnousuun mantereelle viidellä maihinnousualuksella kello 9 Niskapohjanniemen länsirannalle. Tykistöryhmämme Mandelin aloitti heti vastavalmistelumme tulittaen erityisesti Suonionsaaren ja Ravansaaren satamia. Saksalaiset heittivät maihinnousseet ryssät heti vastahyökkäyksellä mereen. Vihollisen alukset pakenivat savuverhon suojassa etelään. Puolenpäivän aikaan vihollinen hyökkäsi uudelleen kahdella suurella maihinnousualuksella ja lukuisilla veneillä. Saksalaiset torjuivat tämänkin hyökkäyksen.

Tuppuran-Pullinniemen länsipuolella oli 11 raivaajaa, joista RTR 22:n tykistö upotti yhden ja sytytti kaksi palamaan.[xix]

Vihollinen ei saanut haltuunsa sillanpäätä, joten sen päävoimat, toinen porras odottivat turhaan kuljetusta Viipurinlahden ylitse. Tykistöryhmät Mandelin ja Scikorovsky ampuivat 9.7. yhteensä noin 5 000 laukausta.

Saksalainen tykistö ampui 4.-10.7. 9 100 laukausta.[xx]

Vielä 10.7. vihollisen laivaliikenne jatkui vilkkaana Viipurinlahdella. Suomalainen ja saksalainen tykistö vaurioitti yhtä kuljetusalusta, sekä upotti kolme syöksyvenettä ja kaksi moottorivenettä. Tykistö ampui useita keskitettyjä vastavalmisteluja vihollisen ryhmitysalueille ja satamien lastauspaikoille. Vihollinen ei enää yrittänyt maihinnousua mantereelle. Torjuntavoitto oli saavutettu.[xxi] Jos vihollinen olisi saanut sillanpään ja tuotua sinne vahvistuksia, niin ne olisivat uhanneet IV Armeijakunnan selustaa Ihantalassa.

Äyräpää-Vuosalmen torjuntavoitto

Äyräpää-Vuosalmen kuvataan pitkässä artikkelissa täällä. Siellä on myös karttoja ja kerrotaan ilmavoimien tuesta.

Karjalan Kannaksen Laatokan puoleinen osa oli kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon III Armeijakunnan vastuualuetta. Venäläisten ja suomalaisten joukkojen välirajana oli leveä ja vuolas joki Vuoksi. Aivan Laatokan puoleisessa osassa, mukaan luettuna kuuluisa Taipale, VKT-asemaa puolusti 19.Prikaati. Siitä oikealle 15. Divisioona ja lähimpänä oikealla sijaitsevaa IV Armeijakuntaa oli puolustuksessa kenraalimajuri Armas-Eino Martolan komentama 2.Divisioona.

Tämä 2.D:n lohko tuli olemaan raskaan suurtaistelun aluetta 4.-15.7.1944. Divisioonan komentajaksi vaihtui 7.7. (kesken suurtaistelun) kenraalimajuri Aarne Blick.

2.D:n puolustuslohkolla tulisimmassa paikassa Äyräpää-Vuosalmen kohdalla taisteli mm. jo Siiranmäessä kunnostautunut Jääkärirykmentti 7 everstiluutnantti (myöhemmin jalkaväenkenraali) Adolf Ehrnroothin johdolla.

Äyräpään sillanpäässä suurhyökkäyksen alkurynnistyksen  4.7. otti vastaan JR 7:n I pataljoona komentajanaan majuri Kuvaja. Kuvajan haavoituttua pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni Simola, joka kaatui 6.7. Hänen jälkeensä pataljoonaa komensi kapteeni Kuparinen, joka kaatui 10.7. Tällöin pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni Tirronen. Kuvajan haavoituttua rintamavastuun sillanpäässä otti vastaan JR 7:n II pataljoona komentajanaan kapteeni Raassina. Ensimmäisen taistelupäivän aikana Äyräpään sillanpäässä 2.D menetti 85 miestä kaatuneina, 439 haavoittuneina ja 14 kadonneina.[xxii]  

”JR 7 taisteli Äyräpään sillanpääasemassa lähes kolme viikkoa. Se hakkasi tänä aikana lähes loppuun vihollisen divisioonan ja tuhosi yli 20 panssarivaunua. -- Rykmentti menetti kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina noin 1 300 miestä. Saavutetulla ajanvoitolla oli kuitenkin suurempi merkitys kuin Äyräpään sisukkaat taistelijat itse arvasivat. Saatiin aikaa linnoittaa Vuosalmen vaikeasti puolustettavia alueita. Samalla vietiin viholliselta jo iso osa parasta hyökkäysterää. Äyräpään sillanpää oli yksi kesän 1944 vaikeimmista taistelu-alueista - ehkä vaikein.”[xxiii]

Äyräpään sillanpäässä taisteli menestyksellisesti myös osia JR 49:stä. Esimerkiksi Äyräpäänharjun pohjois-osassa Kylä-Paakkolan alueella I/JR 49. Erillinen Pataljoona 25 sen sijaan ei kestänyt taistelun painetta joutuessaan välillä vaihtamaan osia JR 7:stä lepoon.[xxiv]

Leningradin rintaman joukoista Äyräpään-Vuosalmen alueelle hyökkäsi kenraaliluutnantti A. Tsherepanovin 23.Armeija. Juuri ennen suurtaistelua 23.A:n komentajaksi vaihdettiin kenraaliluutnantti V. I. Svetsov.[xxv]

Kun 98.AK (kenraaliluutnantti G. Anisimov) oli vuotanut verensä kuiviin niin tuleen heitettiin 115.AK (kenraalimajuri S. B. Kozatsek)  9.7.1944 tekemään Vuoksen ylimenohyökkäys. Armeijakunnalla oli käytettävissään ylimenohyökkäykseen kolme divisioonaa, panssarirykmentti, rynnäkkötykkirykmentti, 31 patteristoa, 2 raketinheitinrykmenttiä ja pioneeriprikaati. 9.7. kello 5 alkoi ryssien tulivalmistelu, jossa ammuttiin noin 8 000 kranaattia. Ylimeno alkoi kello 6.[xxvi]

”Vihollisen hyökkäyskärki eteni aivan JR 7 komentopaikan tuntumaan, joka sijaitsi Lampelassa Paavilaisen talossa. Tässä kriittisessä tilanteessa eversti Ehrnrooth kielsi jyrkästi ketään vetäytymästä. Hän käski myös tykistön ja kranaatinheittimistön komentopaikkojen puolustautua saarrettunakin. Eversti Ehrnrooth järjesti ripeästi komentopaikkansa henkilöstöllä lähivarmistuksen ja heitti rykmentin jääkärijoukkueen vastaiskuun vihollisen hyökkäyskärkeä vastaan. Jääkärijoukkue löi raisulla vastaiskulla viholliskärkeä taaksepäin noin 800 metriä. Pahin uhka oli torjuttu. Eversti Ehrnrooth saattoi jatkaa tehokasta johtamistaan komentopaikastaan.”[xxvii]

Ryssät saivat vallattua pienen sillanpään Vuoksen koillisrannalta, mutta sekä ilmavoimien, että tykistön voimin tämäkin armeijakunta käytännössä murskattiin sillanpäähän - toki unohtamatta Panssaridivisioonan vastahyökkäyksen ja jalkaväkitaistelijoiden merkitystä. Panssaridivisioona oli kuitenkin tähän mennessä kärsimiensä suurten tappioiden vuoksi - saamastaan täydennyksestä huolimatta - enää varjo ennen suurhyökkäystä olleesta ”Marskin teräsnyrkistä” ja poteroissaan sitkeästi taisteleva jalkaväki olisi ilman ilmavoimien ja tykistön tukea ollut heikoilla.

9.7. suomalainen tykistö ampui Vuosalmella uuden ennätyksen 13 500 laukausta.[xxviii] Kranaatinheittimistö ampui 5 300 laukausta. Vihollistykistö ampui 9.7 noin 30 000 laukausta, mutta sen tulella ei ollut vastaavaa tehoa huonommista ampumamenetelmistä johtuen.[xxix]

13.7. Panssaridivisioonan Jääkäriprikaatiin kuuluva Jääkäripataljoona 3 teki vastahyökkäyksen komentajanaan Mannerheim-ristin ritari majuri Jouko Hynninen. Hänen apunaan oli Raskas Patteristo 14. Sen kolmannen patterin päällikkö oli kapteeni Lauri Jäntti. Jäntti kertoo: ”Klo 7.30 tekivät venäläiset vastaiskun. Jääkärien vastarinta ja radiolla tilaamani tykistön tulipeite sen kuitenkin tyrmäsivät. Sitä tärskyä kelpasikin katsella. PsD:n rykmenttiupseeri, Nuolimaa, oli muuttanut komentamani ammusmäärän moninkertaiseksi. Musta multa roiskui omienkin silmille ja sirpaleet vinkuivat korvissa, mutta katosivatpa piippalakitkin pellonojista. -- Jääkärit vallan ulvoivat riemuissaan.”[xxx]

Epäonnistuiko Panssaridivisioona tehtävässään? Tietenkään se ei puhdistanut rantaviivaa, kuten oli käsky - mutta se torjui osaltaan hyökkäyksellään vihollisen ylivoimaisten joukkojen läpimurtohyökkäyksen (hyökkäyskäsky jäi sotasaaliiksemme).[xxxi]

Heinäkuun puolivälissä puna-armeijan oli siirryttävä täälläkin puolustukseen ja 115.AK:n rippeiden tilalle vaihdettiin 6.AK.[xxxii] 6. AK:n kuului 142.D, 13.D ja 382.D.[xxxiii] Tämä melko veres Armeijakunta yritti vielä hyökätä yöllä 14.-15.7 ja seuraavana päivänä, mutta sekin lyötiin vastaiskuilla takaisin. 327.D yritti vielä hyökätä 17.7. illalla, mutta sekin hyökkäys torjuttiin. Tykistö ja kranaatinheittimistö torjuivat tulellaan tai hajottivat vihollisryhmityksiä 16.-17.7. Vuosalmella ainakin 10 kertaa. Tykistö ampui 16.-17.7 Vuosalmella 7 660 ja heittimistö 4 480 laukausta.[xxxiv]

JR 7:n komentaja eversti Adolf Ehrnrooth nimitettiin näiden taisteluiden vuoksi Mannerheim-ristin ritariksi.

Lopuksi

Jatkosodan jälkeen venäläinen kenraali kehui JR 7:n entiselle komentajalle Adolf Ehrnroothille, että he olivat saaneet vankeja JR 7:stä (haavoittuneita Äyräpään sillanpäästä). Aatu vastasi, että Äyräpään-Vuosalmen taistelujen aikana hänellä oli vankeja vihollisen yhdestätoista eri jalkaväkirykmentistä. Venäläinen kenraali oli pitkän aikaa hiljaa ja totesi: ”teillä oli kova rykmentti”.

Julkisuudessa annettiin suomettumisen kaudella kuva, että Suomen puolustus oli Jatkosodan päättyessä luhistumaisillaan ja Venäjä olisi voinut halutessaan helposti vallata koko Suomen. Tämä on selvästi kommunistipropagandaa, jota vastaan voidaan todeta:

-       VKT-linjan takana kauempana lännessä oli hyvin varustettu täysin koskematon Salpalinja, jossa varustelutyöt olivat käynnissä VKT-linjan torjuntataistelujen riehuessa;

-        Suomen armeija oli voimakkaimmillaan kautta aikojen. Oli saatu runsaasti uutta hyvää puolustusmateriaalia (mersuja, rynnäkkötykkejä, tykistöä, panssarintorjunta-aseita, jne.). Sekä tykistötaktiikassa, että panssarintorjuntataktiikassa oli otettu uudet opit huomioon. Tykistölle oli runsaasti ammuksia - niitä ei tarvinnut säästää vaan voitiin käyttää vapaasti vaikka kymmenen patteriston (120 tykin) iskuja. Tappiot oli korvattu uusilla asevelvollisilla ja reservistä kutsutuin täydennyksin - aseissa oleva koulutettu miesvahvuuskin oli suurimmillaan;

-       Venäjän IV strateginen suurhyökkäys oli torjuttu aiheuttaen hyökkääjälle valtavia tappioita. Venäjä täydensi jo joukkojaan poikasilla, vanhuksilla ja työjoukoista siirretyillä kouluttamattomilla henkilöillä - suurvallan henkilöstöresurssit olivat lopussa. Venäjän sodanjohto Stavka tiesi, ettei sillä riitä miehiä, eikä kalustoa uutta strategista suurhyökkäystä varten Suomea vastaan.

”Suomi jäi historiaan ainoana maana, joka oli pystynyt pysäyttämään venäläisen suurhyökkäyksen. Tämä on totuus - pelkkä totuus.”[xxxv]

Eversti Erkki Nordbergin arvio siitä miksi Suomi kykeni jo toisen kerran (ensin Talvisodassa) pysäyttämään Venäjän strategisen suurhyökkäyksen: ”Puna-armeija käytti Suomen rintamalla kuitenkin yhteensä 54:ää divisioonaa, 11:tä jalkaväkiprikaatia sekä seitsemiä linnoitus­alueen joukkoja eli kaikkiaan 68:aa yhtymää. Suomalaisten pysäyttämän elävän voiman määrä oli hyökkäyksen alkaessa noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen.” - - ”Torjuntataistelujen onnistuminen perustui yksinkertaiseen tosiseikkaan. Puna-armeijalla oli suomalaisiin verrattuna mittaamattomat sotilaalliset voimavarat, mutta sillä ei ollut tuossa akuutissa tilanteessa keskittää Suomen rintamille kuin 68 yhtymän joukot. Noin 200 000 Puna-armeijan sotilasta taisteli samaan aikaan Suomenlahden etelärannalla Narvan rintamalla (Passi 1999, 10). Kun elävä voima oli Suomenlahden pohjoispuolella kulutettu noin 130 000 mieheen (JSH 5, 354), hyökkäys pysähtyi.”[xxxvi]

Seuraava torjuntavoitto saavutettiin Nietjärvellä ja viimeisin Ilomantsissa. Suomi oli pelastettu.

Jatkosota

Etusivulle


[i] Matti Koskimaa, Syväriltä Nietjärvelle, 1998, sivu 30

[ii] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivut 184-185

[iii] Ihantalan ihme, Tuomo Rysti, Tykkimiehet ry. ja Tykistömuseo

[iv] Ihantalan ihme, Tuomo Rysti, Tykkimiehet ry. ja Tykistömuseo

[v] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 247

[vi] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 249

[vii] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 416

[viii] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 419

[ix] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 419

[x] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 426

[xi] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivut 254-255

[xii] Niilo Lappalainen, Viipurinlahti kesällä 1944, 1988, sivut 15-16

[xiii] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivut 423-424

[xiv] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivu 227

[xv] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivut 429-430

[xvi] Matti Koskimaa, Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944, 1996, sivu 114

[xvii] Niilo Lappalainen, Viipurinlahti kesällä 1944, 1988, sivut 238-239

[xviii] Matti Koskimaa, Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944, 1996, sivu 129

[xix] Matti Koskimaa, Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944, 1996, sivu 136

[xx] Matti Koskimaa, Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944, 1996, sivu 160

[xxi] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 433

[xxii] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 331

[xxiii] Matti Koskimaa, Tyrjän rykmentti, 1996, sivut 246-247

[xxiv] Matti Koskimaa, Tyrjän rykmentti, 1996, sivu 244

[xxv] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 252

[xxvi] Matti Koskimaa, Tyrjän rykmentti, 1996, sivu 255

[xxvii] Matti Koskimaa, Tyrjän rykmentti, 1996, sivu 256

[xxviii] Lauri Jäntti, Salainen sotapäiväkirjani, 1983, sivu 288

[xxix] Matti Koskimaa, Tyrjän rykmentti, 1996, sivu 260

[xxx] Lauri Jäntti, Salainen sotapäiväkirjani, 1983, sivu 292

[xxxi] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 361

[xxxii] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 257

[xxxiii] Matti Koskimaa, Tyrjän rykmentti, 1996, sivu 280

[xxxiv] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 451

[xxxv] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivu 285

[xxxvi] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 230

Jatkosota

Etusivulle