Zitadelle

Täydennetty 26.2.2013 Juhani Putkinen

Saksalla oli vuonna 1943 viimeinen tilaisuus yrittää ratkaisua idässä ennen kuin länsivallat hyökkäävät musertavalla voimalla lännessä. Nimenomaan OLI viimeinen tilaisuus - jonka tilaisuuden korpraali Adolf Hitler mokasi.

En tarkoita sitä, että Saksa olisi enää vuonna 1943 kyennyt pakottamaan Venäjää antautumaan - mutta olisi ilmeisesti ollut mahdollista tuottaa Venäjälle ainakin niin suuret tappiot, ettei Venäjä olisi jatkossa kyennyt miehittämään puolta Eurooppaa puoleksi vuosisadaksi - joka miehitys oli katastrofi miehitetyiksi joutuneille kansoille kuten veljeskansallemme virolaisille. Kestää vielä kymmeniä vuosia ennen kuin Viro toipuu kyseisestä miehityksestä - eikä voi toipua kokonaan milloinkaan. Kirjoitan tätä vuoden 2009 helmikuussa, eikä siinä suhteessa ole valoa näkyvissä.

Toki Hitler teki muitakin anteeksiantamattomia virheitä - mutta tässä artikkelissa käsitellään suoranaisesti operaatio Zitadelleen liittyviä asioita.

Harkova

Saksan loistavin strategi ja ”operoija” marsalkka Erich von Manstein oli saavuttanut juuri ennen kevätkelirikkoa loistavan voiton Venäjän joukoista Harkovassa - ne joukot oli lyöty maanrakoon kevättalvella 1943.

Kelirikon aikana oli mahdotonta suorittaa hyökkäysoperaatioita sillä tiet muuttuivat pohjattomaksi mutavelliksi, eikä maasto kestänyt edes tela-ajoneuvoja. Sinä aikana joukot saivat levätä, ne oli mahdollista täydentää ja varustaa kunnolla - jotta heti kelirikon päätyttyä olisi voinut jatkaa menestyksellisin operaation vihollisen tuhoamista.

Harkovan voiton jäljiltä rintamaan jäi länteen suuntautuva pullistuma, jota kutsuttiin Kurskin mutkaksi. Se mutka antoi Venäjälle mahdollisuuden hyökätä mutkasta edelleen länteen - ja vastaavasti Saksalle mahdollisuuden yrittää motittaa Venäjän kyseiseen mutkaan keskittämät joukot - ja tuhota myös apuun tulevat joukot taitavin operaatioin.

Sinänsä on mielenkiintoista huomata, että Manstein olisi halunnut poistaa Kurskin mutkan jo Harkovan taistelun yhteydessä, ennen kevätkelirikkoa - mutta Keskustan armeijaryhmä ei suostunut silloin yhteistyöhön.[i]

Kaksi vaihtoehtoa

Marsalkka Mansteinilla oli mielessään kaksi vaihtoehtoa - joko antaa vihollisen hyökätä mutkasta länteen ja houkutella perääntymällä vihollinen ansaan, jossa se olisi tuhottu - tai sitten hyökätä välittömästi kelirikon päätyttyä sekä mutkan pohjoispuolelta (Keskustan armeijaryhmän joukoin), että eteläpuolelta Mansteinin omin Eteläisen armeijaryhmän joukoin pyrkien siten kaksipuoliseen saarrostukseen.

Hitler ei suostunut ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä hän ei sietänyt tilapäistäkään maaston luovuttamista viholliselle[ii] - vaikka siten olisi ollut mahdollista tuottaa viholliselle suunnattomia tappioita.

Niinpä jäljelle jäi vain toinen vaihtoehto - hyökätä. Se hyökkäys taas olisi pitänyt tehdä ennen kuin vihollinen toipuu Harkovan tappiosta, eli viimeistään toukokuun lopulla tai heti kesäkuun alussa. Tarkoitus oli nimenomaan lyödä vihollisen joukot, eikä vain oikaista mutka.[iii] No, kuten arvata saattaa, niin Hitler ei suostunut Mansteinin tahtoon hyökätä jo toukokuun puolivälissä.[iv]

Hyökkäystä siirretään

Hitler halusi siirtää hyökkäystä myöhemmäksi. Molemmat armeijaryhmien komentajat ja Yleisesikunnan päällikkö kenraali Zeitzler olivat hyökkäyksen siirtämistä vastaan.[v]

Hyökkäystä siirrettiin ensin Hitlerin päätöksellä päivämäärään 10.6.1943 saakka.[vi]

Eikä siinä suinkaan vielä kaikki. Hitler siirsi hyökkäyksen alkua vielä kohtalokkaasti päivämäärään 5.7.1943 saakka[vii] - estäen todennäköisen voiton.

Sveitsiläisen professorin näkemys: ”Hitlerin viivyttely antoi neuvostojoukoille mahdollisuuden valmistautua torjumaan hyökkäys niillä rintamanosilla, missä sitä odotettiin, ja niinpä ne rakensivatkin puolus­tusasemansa aina 25-40 kilometrin syvyi­siksi.”[viii]

”Ennen kuin Hitler aloitti hyökkäyksen lykkäykset Kursk oli vain puolustamaton kaupunki satojen kilometrien päässä keskellä koskematonta maaseutua. Hyökkäyksen alkaessa siitä oli todellakin tullut linnoitus.”[ix]

”Kaikkiaan puna-armeija oli asentanut Kurskin puolustamiseksi 503 993 panssarimiinaa ja 439 348 jalkaväkimiinaa.”[x] Vaikka em. miinamäärät eivät olisikaan täsmälleen ilmoitetut, niin paljon oli saksalaisilla pioneereilla miinojen purkamista – tulen alla.

Hitler luotti rajattomasti uusiin aseisiin kuten panssareihin. Tämä oli yksi merkittävä syy siihen, että Hitler siirsi Zitadellea - hän halusi taisteluun mukaan uusia Panttereita ja Tiikereitä, vaikka Saksan panssarijoukkojen ”isä” kenraali Heinz Guderian varoitti uusien vaunujen lastentaudeista - joita sitten ilmenikin: ”Kävin molemmilla hyökkäysrintamilla heinäkuun 10.-15. päi­vän välisenä aikana, ensin eteläisellä ja sitten pohjoisella ja han­kin itselleni taistelukentällä panssarikomentajien kanssa käymieni keskustelujen avulla käsityksen tapahtumien kulusta, hyökkäysmenetelmämme puutteista sekä kalustomme heikkouksista. Pantterivaunujen puutteellisuuksia koskevat epäilykseni olivat toteu­tuneet: ne eivät vielä olleet kypsiä rintamakäyttöön. Aikaisemmin mainitut 90 Porsche-tiikeriä eivät liioin vastanneet lähitaistelun asettamia vaatimuksia, koska niillä oli liian vähän ampumatar­vikkeita tykkiään varten, mikä seikka oli sitä haitallisempi, kun nämä vaunut olivat vailla konekiväärejä, joten niiden, tunkeudut­tuaan jalkaväen asemiin, kirjaimellisesti oli pakko ampua var­pusia tykeillä. Vihollisen ampujien ja konekivääripesäkkeiden la­mauttaminen tai tuhoaminen siinä määrin, että jalkaväki olisi pys­tynyt niitä seuraamaan, ei onnistunut. Saavuttuaan venäläisten tykistön vyöhykkeelle ne huomasivat olevansa yksin. Mitä urhool­lisimmasta esiintymisestä ja tavattomista tappioista huolimatta ei divisioona Weidling Modelin armeijasta kyennyt käyttämään näi­den tiikerivaunujen alkumenestystä hyväkseen.”[xi]

Ilmavoimien tuki

Manstein osasi hyödyntää loistavasti Saksan ilmavoimien tukea - nimenomaan yhteisoperaatioina, eikä niin että molemmat käyvät omaa sotaansa. Mansteinilla oli erinomaiset kokemukset pitkäaikaisesta yhteistyöstä sotamarsalkka von Richthofenin kanssa ja Manstein olisi halunnut jälleen Richthofenin kumppanikseen Zitadelleen Lentolaivasto 4:n komentajaksi. Idioottimainen Saksan ilmavoimien komentaja Göring kuitenkin esti tämän[xii] - paksukainen ei ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää miten tärkeää saumaton yhteistyö olisi ollut.

Kulminaatiopiste

Manstein oli onnistunut taistelemaan itselleen yhden (24.) panssariarmeijakunnan reserviin - mutta Hitler ei antanut lupaa sen armeijakunnan käyttämiseen valttikorttina juuri silloin kun vaaka olisi voinut kallistua Saksan eduksi[xiii] - se johtui osittain juuri siitä, että hyökkäystä oli siirretty ja nyt länsivallat alkoivat vaikuttamaan Italian suunnalla.

Liian vähän ja liian myöhään

Käytännöllisesti katsoen kaikessa sodankäynnissä itärintamalla Hitler antoi käyttöön liian vähän joukkoja ja liian myöhään. Hitler ei ymmärtänyt sitä, että voidakseen olla riittävän vahva ratkaisevassa paikassa on muualla vähennettävä joukkoja kriittiselle rajalla saakka - otettava riskejä, että tulee tilapäisiä vastoinkäymisiä.

Niinpä kun Zitadelle oli itärintaman viimeinen yritys saavuttaa strateginen menestys, niin muilta rintamilta (kuten Norjasta, Ranskasta ja itärintaman muilta armeijaryhmiltä) olisi pitänyt kaapia Zitadelleä varten lisää joukkoja vähintäänkin reserviksi ratkaisukohtien taakse, jotta niitä olisi voitu käyttää siellä, missä on onnistuttu murtamaan aukko vihollisen puolustukseen - vaan ei.

Zitadellen jälkeen Manstein sai lisää voimia, jotka jo Zitadellen alussa olisivat olleet ratkaiseva apu - nyt myöhässä.[xiv]

Saksalaisten panssarit Zitadellessa

”Hitlerin lupailemat panssarit saapuivat, mutta eivät luvatussa ajassa. Niin »Zitadelleen» oli käytettävissä yhteensä 686 panssarivaunua ja 160 rynnäkkötykkiä. 3. heinäkuuta mennessä »Zitadelle»-rintamalla oli hyökkäysvalmiina yhteensä 1081 panssarivaunua (joista tosin lähes puolet vielä tyyppiä Panzer III) ja 376 rynnäkkötykkiä. Panssarivaunujemme määrä ei siis noussut lähellekään niitä lukuja, joita venäläiset myöhemmin propagandasyistä toitottivat maailmalle. Vielä vähemmän panssaritappiomme »Zitadellen» aikana vastasivat vihollisen tietoja. Niiden mukaan olisimme menettäneet paljon enemmän panssarivaunuja kuin meillä ylipäänsä oli koskaan käytettävissämme.”[xv]

Venäjän tappioita 13.7. mennessä

”13. heinäkuuta mennessä vihollinen oli menettänyt »Zitadelle»-rintamallamme jo 24 000 sotavankeina, 1 800 panssarivaunua, 267 tykkiä ja 1 080 panssarintorjuntatykkiä. Taistelu oli saavuttanut huippukohtansa! Joko voitto tai epäonnistuminen näytti olevan edessä.”[xvi]

Ratkaisukohta

”Neuvottelu 13. heinäkuuta alkoi Hitlerin ilmoituksella, että tilanne Sisiliassa, minne länsivallat olivat 10. heinäkuuta tehneet maihinnousun, oli muuttunut vakavaksi. Italialaiset eivät taistelleet ylipäänsä lainkaan. --

Minä puolestani ilmoitin, että - mitä eteläiseen armeijaryhmään tulee - taistelu on nyt tullut ratkaisukohtaan. Viime päivinä vastustajan taisteluun heittämistä, lähes kaikista operatiivisista reserveistä saavutettujen torjuntamenestysten jälkeen voitto on ilmeisen lähellä. Taistelun keskeyttäminen tässä vaiheessa merkitsisi todennäköisesti voitosta luopumista!

Jos 9. armeija [Keskustan armeijaryhmässä - jp] ainakin toistaiseksi sitoisi vastassaan olevat vihollisjoukot ja aloittaisi ehkä myöhemmin hyökkäyksen uudelleen, niin me yrittäisimme aluksi lyödä lopullisesti armeijoittemme kanssa parhaillaan taistelevat ja jo huomattavasti heikentyneet vihollisryhmät. Sen jälkeen armeijaryhmä aloittaisi - kuten jo 12. heinäkuuta OKH:lle ilmoitettiin - uudelleen etenemisen pohjoiseen ja ylittäisi kahdella armeijakunnalla Psjolin Obojanin itäpuolelta pakottaakseen sitten, länteen kaartaen, Kurskin mutkan länsiosassa olevat vastustajan joukot taistelemaan käännetyssä rintamassa. Jotta tämä operaatio voitaisiin hyökkäävästi varmistaa pohjoiseen ja itään, 24. panssariarmeijakunta täytyisi nyt heti alistaa armeijaosasto Kempfille.”[xvii]

Hitler keskeytti

Hitler keskeytti Zitadelle, koska länsivallat hyökkäsivät Sisiliaan.[xviii]

Zitadellen tappioita

Venäjä menetti Zitadellessa sotavankeina noin 34 000 miestä. Kaatuneiden lukumääräksi arvioitiin 17 000. ”Viholliselle edullisesti laskettuna näiden lukujen lisäksi täytyi tulla vähintään kaksinkertainen määrä haavoittuneita, niin että vastustajan kokonaistappiot olivat suunnilleen 85 000 miestä.

Saksalaisosapuolen molempien armeijoiden tappiot olivat vastaavasti 20 720 miestä, joista 3 330 kaatunutta. Kaikki divisioonat, lukuun ottamatta yhtä panssaridivisioonaa, olivat vielä hyökkäyskykyisiä, vaikkakin eräät niistä, varsinkin vähäiset jalkaväkidivisioonat, olivat kärsineet huomattavasti.”[xix]

Venäjä valehtelee

Venäjä valehtelee tapansa mukaan aivan mahdottomasti myös Zitadellen tappioista sekä omien, että Saksan osalta. Lainataan vaikka marsalkka Zhukovia: ”Se päät­tyi Puna-armeijan voittoon sen murskattua 30 saksalaista valiodivisioo­naa, mm. 7 panssaridivisioonaa. Ko. divisioonat menettivät enemmän kuin puolet henkilöstöstään. Vihollisjoukkojen kokonaismenetykset olivat: yli 500 000 miestä, 1 500 panssarivaunua, joista huomattava osa »Tiikereitä» ja »Pant­tereita», 3 000 tykkiä ja suuri määrä lentokoneita.”[xx]

Seuraus

Kun Zitadellea ei viety menestykselliseen loppuun kaikin käytettävissä olevin voimin, niin se tarkoitti sitä, että Venäjän määrällisesti ylivoimaisia joukkoja ei kulutettu tarpeeksi joten ne pääsivät sitten vapaasti hyödyntämään ylivoimaansa ja ...

Saksan ainoa toivo oli saada Venäjä luopumaan sodasta - kuten Ensimmäisessä Maailmansodassa - mutta Hitlerin idioottimaisilla päätöksillä siihen ei päästy.

Euroopan toivo taas olisi ollut, että Saksa olisi ensin lyönyt imperialistisen Venäjän maan rakoon ja sitten läntiset demokratiat olisivat kaataneet Saksan rikollisen natsihallinnon - vaan USA:n presidentti Roosevelt teki parhaansa lahjoittaakseen Euroopan imperialistiselle Venäjälle.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 353

[ii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivut 363-365

[iii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 368

[iv] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 369

[v] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivut 370-371

[vi] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 372

[vii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 375

[viii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, osa 3, sivu 185

[ix] Andrew Roberts, Sodan myrskyssä, 2010, sivu 493

[x] Andrew Roberts, Sodan myrskyssä, 2010, sivu 491

[xi] Heinz Guderian, Sotilaan muistelmia, 1956, sivu 271

[xii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 376

[xiii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivut 379-381

[xiv] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 394

[xv] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 372

[xvi] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 379

[xvii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 380

[xviii] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 381

[xix] Erich von Manstein, Menetetyt voitot, 2001, sivu 382

[xx] G. K. Zhukov, Marsalkka Zhukovin muistelmat, 1970, sivu 441

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle