Voittiko Venäjä II MS?

 Nykyisin toukokuun 9. päivää juhlitaan Venäjällä ”voiton päivänä”, annetaan ymmärtää, että hyökkäyksen kohteeksi joutunut Venäjä-parka olisi voittanut Toisen Maailmansodan, joten sitä pitää juhlia näyttävästi mm. sotilasparaatein.

Kannattaa kuitenkin huomata, ettei Stalin tai muut Toisen Maailmansodan aikaiset Venäjän johtajat suinkaan juhlineet ”voittoa”. Ei juhlittu myöskään Stalinin kuoleman jälkeen - ei edes ”voiton” kymmenentenä vuosipäivänä. ”Voittoa” alettiin juhlimaan vasta Brezhnevin aikana.

24.6.1945 Moskovassa järjestettiin toki suuri paraati, jossa mm. saksalaisten joukkojen liput heitettiin häpeällisesti maahan. Mutta Korkein Ylipäällikkö Stalin kieltäytyi vastaanottamasta sitä paraatia, eikä ollut tietääkseenkään mistään voitosta. Miksi?

No, tietenkin siksi, ettei kyseessä Venäjän johdon mielestä ollut voitto, vaan tappio. Venäjä nimenomaan halusi saada aikaan Toisen Maailmansodan - se ilmenee hyvin mm. tässä Stalinin puheessa, jonka hän piti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä. Venäjän tavoitteenahan oli valloittaa koko Eurooppa (aluksi) - mutta Venäjä onnistui valtavin tappioin valloittamaan vain puoli Eurooppaa. Ei ollut mitään syytä juhlia voittoa kun tavoitetta ei saavutettu eikä edes näyttänyt olevan mahdollista enää saavuttaa - Venäjän lopullinen tavoitehan oli valloittaa koko Maapallo ja tehdä siitä kommunistinen diktatuuri, jota olisi johdettu Moskovasta.

Venäjän aikomuksena oli hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941, mutta Saksa sotki suunnitelman tekemällä ennakoivan iskun itään viime hetkellä ennen Venäjän hyökkäystä.

Pitkiä lainauksia

Teen oheen pitkiä lainauksia - suomennoksiani. Suosittelen luettavaksi. Lyhentelen kuitenkin runsaasti, kun juttu meinaa paisua mahdottomasti. En laita erikseen lainausmerkkejä, kun kerran jo alaotsikossa kerron lainaavani.

Vuoden 1945 kesäkuun 24. päivä.

Punainen tori.

Orkesterissa on tuhatkolmesataa puhallinsoitinta ja sata rumpua. Se on kuin ukkosenjyrinää. Ihmiskunnan historian suurin sotilasparaati. -- --

Olisi voinut tuntua, että sellaisena hetkenä aukealla viipyviä ihmisiä, Moskovan kaduilla olleita miljoonia ja kymmeniä miljoonia ympäri maata ja rajan takana, kannustaa vain yleinen helpotuksen tunne, riemu ja juhliminen. Olisi voinut tuntua, että sodasta väsyneet jalkaväkimiehet ja taisteluissa kuuroutuneet tykkimiehet, panssarimiehet, jotka olivat olleet lähellä kuolemaa palavissa tankeissaan, ja lentäjät jotka olivat ihmeeksi jääneet eloon, sekä miljoonat heidän kanssaihmisensä eivät olisi pitäneet tuntea mitään muuta kuin juhlatunnetta.

Vaan se ei ollut niin.

Heidät valtasi myös jokin kummallinen, kaikille yhteinen syvä pettymyksentunne. Oli vielä jotakin sellaista, joka varjosti juhlapäivää ja muutti sen vaillinaiseksi. Vallitsi jokin tavoittamaton ymmärtämättömyyden ilmapiiri, joka riippui aukion, Moskovan ja koko valtion yllä.

Juhlivan väentungoksen, pataljoonien kunnollisten neliöiden, mausoleumin ja Kremlin tähtien kohdalla riippui kysymys, jota kukaan ei tuonut sanoiksi: miksi Korkein Ylipäällikkö ei ota vastaan voitonparaatia? -- --

Aukiolla olevat soturit eivät saaneet esittää sitä kysymystä: kuri ei lupaa soturin esittää turhia kysymyksiä. Moskovan asukkaat eivät voineet esittää sitä kysymystä: toveri Stalin oli tehnyt neuvostokansalle riittävän vaikuttavasti selväksi, että ylimääräisen kysymyksen vuoksi voi joutua kaukaisiin paikkoihin. Neuvostokansa ymmärsi hyvin suurta johtajaansa eikä siksi esittänyt epämukavia kysymyksiä. -- --

Mitä tapahtui? Miten sen voisi ymmärtää?

Korkein Ylipäällikkö ja Voitto – ne ovat puhtaat, pyhät ja erottamattomat käsitteet. Aivan kuin morsian ja sulhanen. Kuten keisari ja valtaistuin. Tämä on juuri sellainen tilanne, jossa varamies on mahdoton.

Voiko joku joukostamme sanoa parhaalle ystävälleen: tässä on minun morsiameni, vie hänet alttarille, minä katson sivusta? Voiko tsaari, kuningas tai keisari sanoa omalle pääneuvonantajalleen: siinä sinulle valtaistuin, hallitsijansauva ja imperiumi, istu minun sijastani valtaistuimelle, minä katson sitä sivusta?... -- --

Kaikkihan olisi ollut täysin loogista: jokaisesta rintamasta – yksi rykmentti. Kymmenen rintamaa – kymmenen rykmenttiä. Jokaisen rykmentin johdossa on rintaman komentaja henkilökohtaisesti. Paraatia johtaa Korkeimman Ylipäällikön varamies Neuvostoliiton marsalkka G. Zhukov, paraatin ottaa vastaan – Hän Itse. -- --

Näin sen olisi pitänyt olla.

Vaan se ei ollut niin: Stalin ei ottanut vastaan paraatia, Stalinin sijasta paraatin otti vastaan Zhukov.

Siitä seuraa kysymys: kenen pitäisi Zhukovin sijasta johtaa paraatia? Stalin päätti: johtaa K. Rokossovski.

Kelpo marsalkka, ei ole yhtään vastaväitettä. Vaan vain yhden rintaman komentaja. Toiset voivat loukkaantua. Esimerkiksi Konev. Tai Malinovski. Myös Vasilevski. Mutta kun Rokossovskin sijaan määräisi Konevin, niin Rokossovski on loukkaantunut.

Sanalla sanoen, paraatin koko logiikka on rikottu. Miksi? -- --

Olisi voinut myös ilmestyä yksinkertaisesti armeijan jeepillä. Yksinkertainen ja vaatimaton, kuten Stalinin sotilaspusero. Vaatimattomuus oli Stalinille ominaista

Eikä pelkästään Stalinille.

Vaan ei. Stalin ei näyttänyt itseään ei tankissa, jeepissä, eikä luksusautossa. Hänen sijastaan nähtiin Neuvostoliiton marsalkka G. Zhukov suurenmoisen orin, jota kutsuttiin Kumiriksi (epäjumala), selässä. -- --

Toinen ”selitys”: kansa rakasti Zhukovia niin hirveästi, että Stalin luovutti sen kunniatehtävän Zhukoville.

Siitä versiosta on variaatio: Zhukov oli niin loistava sotapäällikkö, että Stalin tunnusti hänen olevan ylitse itsestään ja ... -- --

Eipä mitään, arvokas selitys.

Totta kylläkin, toveri Stalin tunsi myös toveri Frunzen epätavallisen elinvoiman. Ja käski tappaa toveri Frunzen.

Elinvoiman tuhlailevuutta voisi ilmeisesti tuntea myös toveri Tuhatsevskin tapauksessa. Tiedämmehän mitä hänelle tapahtui.

Toveri Trotskin elinvoima suorastaan kupli. Eihän Stalin kuitenkaan luovuta hänelle omaa paikkaansa? Ei tietenkään: Trotski sai jäähakusta vasten päätään...

Sodan aikana Stalin tarvitsi Zhukovia, mutta sodan jälkeen – en tiedä mihin?

Myöskään kansan rakastamisesta ei saanut tulla ongelmaa. Meidän kansa rakastaa sitä, ketä käsketään rakastaa. Niin esimerkiksi rakastettiin toveri Beriaa kansan joukossa syvästi. Uskaltaako joku väittää, että me rakastimme Lavrenti Pavlovitsia vähemmän? Vaan ennen häntä meidän kansa rakasti mielettömästi toveri Jezovia. Myös Kirovia rakastettiin intohimoisesti. Mutta Tuhatsevskia rakastettiin kaksi kertaa. Ensin käskystä. Sitten toveri Tuhatsevski teloitettiin ja käskettiin unohtaa. Unohdettiin. Mutta sitten tuli uusi käsky alkaa rakastamaan. Rakastavathan. Eikä kenellekään ole mahdollista tehdä selväksi, että Tuhatsevski oli pyöveli ja murhaaja, hän ei tuntenut strategiaa. Että sen ymmärtäisi, tulee yksinkertaisesti lukea kahta sen Stukatsevskin (suomeksi ilmiantaja) sidosta. Vaan niitä ei lueta. Rakastetaan, vaan ei lueta. Kokeilehan sanoa jollekulle, että Tuhatsevski oli seikkailija, pyrkyri, pelkuri, että hänen ”nerokkaat” aikaansaannoksensa kelpasivat oppimateriaaliksi poliittisilla oppitunneilla, enempään ne eivät kelpaa, eivätkä ole milloinkaan kelvanneet, että hänen ehdotuksensa armeijan uudelleenaseistamisesta on päivänselvä houre. Mutta kokeile sanoa se, heti käydään kurkkuusi kiinni, sillä häntä rakastetaan.

Niin me rakastamme sitä, ketä käsketään rakastaa, meidän rakkautemme tulisuus riippuu keskuksen ohjeista – voimakas käsi voi mielivaltaisena hetkenä joko kasvattaa tai heikentää rakastamista.

Minä en tiedä miten kansa rakasti Zhukovia, mutta paraatia seuraavana vuonna Stalin karkotti kansan lemmikin johtamaan provinssissa olevaa maanpuolustusaluetta Odessaan, myöhemmin vieläkin kauemmas Uraliin. Toveri Stalin säilytti Zhukovia siellä, ilman aikomustakaan päästää häntä vapaaksi. Niin kauan kun Stalin oli vallassa Zhukov istui Uralissa paketoituna kuin heinäsirkka näytekotelossa. Eikä kansa vastustanut. Zhukovin joutuminen epäsuosioon johtui juuri Stalinin haluttomuudesta jakaa valtaa sodanaikaisten avustajiensa kanssa. Varjoon jätettiin myös Ilmavoimien komentaja, ilmavoimien päämarsalkka A. Novikov. Ankaran ”kunniatuomioistuimen” läpäisi, alennettiin arvossa ja siirrettiin matalampaan virkaan Merivoimaministeri, laivastoamiraali N. Kuznetsov, omalta paikaltaan lensivät puna-armeijan kenttätykistöjoukkojen komentaja, kenttätykistön päämarsalkka N. Voronov, ja vielä monet, monet. Kenraalinlaattojen lisäksi, jotka lensivät olakkeista, lensi myös päitä ... Sodan jälkeen joutuivat tappokirveen alle S. Hudjakov, G. Kulik, V. Gordov, F. Robatsenko, jne.

Zhukov itse erotettiin seuraavan formuloinnin perusteella: ”... on menettänyt kaikenlaisen kohtuullisuuden ... väitti suunnitelleensa kaikki pääoperaatiot, mukaan luettuna nekin, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä”. Stalin vahvisti sen omalla allekirjoituksellaan (Neuvostoliiton Asevoimien Puolustusministerin päiväkäsky numero 009 vuoden 1946 kesäkuun 9. päivänä (4; sivu 27).

Se ei ollut suinkaan kaikki. Toveri Stalin tarkoitti enemmän. Tässä on kenraaliluutnantti K. Teleginin kertomus. Telegin oli sodassa kylki kyljessä Zhukovin kanssa: ”Minut pidätettiin määräystä esittämättä ja vietiin Turvallisuusministeriön sisävankilaan. Siellä minulta kiskottiin vaatteet päältä, kello ja muut, annettiin päälle haisevat sotilasvaatteet, suusta kiskottiin kultahampaat... Minua solvattiin ja pilkattiin, tutkijat ja ministeriön johto vaativat minulta todisteita ”salaliitosta”, jonka johdossa olisivat olleet G. Zhukov, I. Serov ja minä, antaen ymmärtää, että toiset on samoin pidätetty ... minun kehostani kiskottiin irti lihanpalasia (arvet ovat säilyneet kehossa) ... minun päätäni hakattiin vasten muuria ... minä en saanut istua, puoli vuotta kykenin olemaan vain polvillaan, tukien päätäni seinään ... Minä en muistanut enää, että minulla on perhe, unohdin lasten nimet ja vaimoni nimen ...” Jne.

Ne todistukset julkaistiin hiljattain, niitä julkaistiin toistuvasti esimerkiksi Ogonjokissa. Muuten, ne eivät ole muistelmat, vaan syyttäjälle annettu todistus Stalinin kuoleman ja vankilasta vapautumisen jälkeen. Se on dokumentti. Kyse ei ole Teleginista ja muista kenraaleista, vaan Zhukovista, joka oli hyvin lähellä samaa kohtelua. Zhukovin pelasti vain muiden marsalkkojen solidaarisuus, heillä oli mielessä edelläkävijöiden surkeat kohtalot ja he ymmärsivät: tänään Telegin, huomenna Zhukov, mutta sitten?...

Siten versio ”epätavallisesta vitaalisuudesta” ei mahdu sisään edes Lefortovon vankilan portista.

Mutta mitä tulee kansan rakastamiseen, niin sekään ei vastaa todellisuutta. Rintamamiehillä on Zhukovista toisenlainen mielipide. Minä en tarkoita niitä rintamamiehiä, jotka estivät omia sotilaitamme pakenemasta selustaan, vaan niitä invalideja, jotka sodan jälkeen viettivät aikaansa Valaamin saarella. Näitä kädettömiä, jalattomia pidettiin kauempana, etteivät he ryvettäisi pääkaupungin kortteleita. Siten rintamamiehillä oli Zhukovista oma näkemys: kun Zhukov ilmestyy jonnekin, tulee hyökkäys, jossa jää eloon vain se, joka menettää kätensä tai jalkansa.

Mutta jos kansa olisi tosiaankin rakastanut Zhukovia palavasti, niin Stalinin ei olisi pitänyt suinkaan antaa Zhukoville paikkaansa paraatissa, vaan huolehtia siitä, että Zhukov olisi saanut sankarikuoleman Berliinin taistelujen viimeisinä päivinä, hautautuneena sortuvan talon alle, tai olisi ”ampunut itsensä” – kuten Ordzonikidze. Ylirasituksesta. Zhukov olisi voinut myös yksinkertaisesti kadota, aivan kuin katosi kansan lemmikki Nikolai Jezov sen jälkeen kun hänen missionsa päättyi. Mihin hän joutui, meidän kullan kallis? Katosi ja siinä kaikki. Kukaan ei hiiskahtanutkaan.

Palauttakaa mieleen: Stalin oli kiivas. Heille, jotka olivat suosittuja, sattui kaikenlaisia asioita: yhdet jäivät auton alle, toisiin sattui katolta putoava tiiliskivi, kolmannet kompastuivat suoraan Lubjankan kellariin.

Miten kummallinen selitys – yleiskansallinen rakastaminen. Venäjän tsaari Pietari Suuri murskasi oman päävihollisensa Kaarle XII Pultavassa ja järjesti joukkojen tarkastuksen, aivan kuin paraatin. Voiko kukaan kuvitella Pietaria, joka lausuu: ”Kuule Aleksaska Mensikov, sinä olet menestynyt, sinä olet niin suuri sotureitten lemmikki, sinulla on niin suuri elinvoima, mene ja ota paraati vastaan minun sijastani, minä katson sivusta.”

Olisiko jotakin tällaista voinut tapahtua?

Ei voinut. EI VOINUT.

Kansan rakastamisteoriaa vastaan on vielä yksi argumentti. Zhukov vietti elämänsä armeijassa ja hänellä oli alistussuhde selkäytimessään – komppanian päivystäjä ei saa tehdä ilmoitusta komppanian varapäällikölle, jos vieressä seisoo komppanianpäällikkö itse. EI SAA. Ja siksi Zhukov ei pyrkinyt tähän suureen kunniatehtävään ottaa paraati vastaan. Varmasti Zhukov sanoi sen myös suoraan Stalinille: että Stalinin pitää itse ottaa Korkeimpana Ylipäällikkönä paraati vastaan. Se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuus, josta Stalin ei saisi luistaa. Sillä koko kansa odottaa voitokasta Stalinia, ei Zhukovia. Se on aivan varma. -- --

Sanalla sanoen, kumpikaan ”selityksistä” ei selitä mitään. Ja siksi minun piti etsiä kolmatta. Te voitte olla kanssani samaa mieltä, tai olla olematta, vaan minä kerron oman käsitykseni.

Voitonparaati oli Stalinille Pyrhoksen voiton paraati, se oli voitto, joka vastasi häviötä. Me olemme nyt tottuneet viettämään voitonpyhää, mutta muistelkaamme – Stalinin eläessä sellaista merkkipäivää ei ollut. 1. toukokuuta – kyllä, 1. toukokuuta oli meillä juhlapäivä – maailmanlaajuisen proletariaatin katselmus, maailmanvallankumoukseen valmiina olon kontrolli. 1. toukokuuta oli aina vapaapäivä. Sinä päivänä kansa ei työskennellyt, sinä päivänä Punaisella torilla pidettiin meluisia paraateja, mielenosoittajien riemunhuudot kaikuivat aukioilla ja kaduilla. Aivan samoin, kuin Hitlerin Saksassa; Hitler oli sosialisti, aivan kuin Lenin ja Stalin, hän pyhitti 1. toukokuun ja kansa valui murheettomana mielenosoituksiin samankaltaisten punalippujen alla, joita meidän kansa kantoi.

On yksi pikantti yksityiskohta: kaikkein korskeimmat pyhät Neuvostoliitossa olivat 7. ja 8. marraskuuta. Fasistien tärkeimmillä merkkipäivillä oli yksi yhteinen juuri – niiden synty on suoraan sidottu meidän niin sanotun suuren lokakuun vallankumouksen vuosipäivän kanssa. Siitä sittenkin alempana.

Mutta nyt puhutaan siitä, että mitään Voitonpyhää ei Stalinin aikana vietetty. Saksan murskaamisen ensimmäinen vuosipäivä oli 9.5.1946. Se oli tavallinen päivä, kuten muutkin. Myös 9.5.1947 oli tavallinen päivä. Niin myös seuraavat vuosipäivät. Kun se sattui sunnuntaiksi, niin silloin ei työskennelty, kun sattui arkipäivälle, niin töitä paiskittiin hikipäässä.

Juhlimiseenhan ei ollut syytä.

Ensimmäistä Stalinin jälkeistä vappua vuonna 1953 huomioitiin kuten tavallisesti panssarivaunumoottoreiden jylinän ja riemunhuutojen saattamana, mutta 9.5 oli tavallinen päivä. Ei ollut panssarivaunuja, jytinää, orkestereita eikä mielenosoituksia. Stalinin taistelutovereille Molotoville, Malenkoville, Berialle, Kaganovitsille, Bulganinille ei tullut mieleenkään muuttaa sitä päivää juhlapäiväksi.

Saapui 9.5.1955. Kymmenes vuosipäivä! Stalinia ei ole, vaan elossa ovat legendaariset marsalkat: Zhukov, Konev, Rokossovski, Vasilevski, Malinovski ... Eikä vain elossa, vaan virassa! Nyt saisi huomioida! Antaisi tankkien vyöryä aukiolla ja tukkisi taivaan lentokoneilla ...

Mutta ei.

Ei huomioitu. Ei juhlittu. Vääräuskoisia ei peloteltu tankeilla. Juhlamitaleja ei painettu.

Myös 15. vuosipäivä meni vaatimattomasti. Juhlimatta.

Vasta sen jälkeen, kun meidän rakas Nikita Sergejevits Hrutshev, viimeinen mohikaani Stalinin Politbyroosta, vuoden 1964 syksyllä syöstiin vallasta, tehtiin päätös Voitonpyhän muuttamisesta valtiolliseksi merkkipäiväksi. Katsohan vasta siitä ajasta alkaen muuttui 9. toukokuuta vapaapäiväksi. Se saatettiin voimaan Brezhnevin aikana.

Leonid Iljits oli perso kunniamerkeille, sotilasarvoille, titteleille ja juhlille. Stalinilla oli yksi Neuvostoliiton sankarin kultatähti. Hän sai sen sodan vuoksi, mutta hän ei kantanut sitä. Brezhnev ripusti rintaansa niitä neljä kertaa enemmän. Kaikki saatu rauhan aikana. Brezhnev antoi itselleen marsalkan arvon ja palkitsi itseään säännösten vastaisesti korkeimmalla sotilaallisella kunniamerkillä - Voiton kunniamerkillä. Se lievästi sanottuna häpeämätön ihminen, tarvitsi voittoja ja juhlia. Hän saattoikin voimaan Voitonpyhän valtiollisena juhlapäivänä, vapaapäivänä. Saattoi voimaan vasta sitten, kun lähes kaikki Stalinin Politbyroon jäsenet olivat jo poistuneet tästä maailmasta tai vetäytyneet.

Vaan niin kauan kun Stalin eli, kun olivat vallassa hänen taistelutoverinsa ja hänen marsalkkansa, ei saanut olla puhettakaan mistään voitonpyhästä. -- --

Hävinneet pyytävät päästää itsensä eroon. Kertovat halustaan erota, ei siksi, että lähteä, vaan siksi, että jäädä. He kertovat halustaan erota, että kumppanit pyytäisivät heitä jäämään. Juuri siten temppuilee myös pikkupoika hysterianpuuskassa nimittäessään itseään pahaksi.

Että hänelle väitettäisiin vastaan.

Neuvostoliiton laivastoamiraali N. Kuznetsov todistaa, että Stalin käyttäytyi juuri niin heti paraatin jälkeen (6; sivu 54). Amiraali kertoo, että heti paraatin jälkeen kokoontui pieneen huoneeseen aivan Kremlin muurin luona pieni sisäpiiri: Politbyroon jäsenet ja marsalkat. Siellä sitten Stalin teki tiettäväksi ”omasta aikomuksestaan lähteä”.

Tietenkin kaikki alkoivat houkuttelemaan Stalinia jäämään.

Stalinin rauhoittamiseksi, allekirjoitettiin kaksi päivää myöhemmin, 26.6, määräys korkeimman sotilasarvon – Neuvostoliiton Generalissimus – perustamisesta. 27. kesäkuuta Stalin ylennettiin siihen arvoon. Samalla hänelle annettiin myös Neuvostoliiton sankarin nimitys ja hänet palkittiin Voiton kunniamerkillä.

Vaan toveri Stalin suhtautui kaikkiin niihin arvoihin ja palkitsemisiin jotenkin kummallisesti.

Ennen sotaa Stalin sai Sosialistisen työn sankarin Kultatähden. Sitä kultatähteä hän kantoi.

Sodan aikana toveri Stalin sai vuonna 1943, käänteentekevän Stalingradin taistelun jälkeen ylennyksen Neuvostoliiton marsalkaksi. Vuonna 1944 Stalin sai Valkovenäjän hyökkäyksen jälkeen korkeimman sotilaallisen kunniamerkin – Voiton kunniamerkin (ansaitusti).

Ja nyt päättävät valtion korkeimmat kunniankantajat voitonparaatin jälkeen antaa hänelle Neuvostoliiton Generalissimuksen arvo, Neuvostoliiton sankarin kunnianimitys ja palkita häntä vielä toisella Voiton kunniamerkillä. Ja tässä alkavatkin kummallisuudet. Stalin hyväksyi Generalissimuksen arvon, kantoi välillä sotilaspukua, vaan Neuvostoliiton marsalkan arvomerkein, kieltäytyen käyttämästä erityisesti häntä varten tehtyjä Generalissimuksen arvomerkkejä.

Stalin kantoi demonstratiivisesti Sosialistisen työn sankarin Kultatähteä, vaan Neuvostoliiton sankarin Kultatähteä ei ainoastaan jättänyt kantamatta vaan myös ottamatta vastaan. Ja kieltäytyi ottamasta vastaan myöskään toista Voiton kunniamerkkiä. Ennen sotaa saatuja kunniamerkkejä hän kantoi harvoin. Mutta niitä, jotka hänelle annettiin suuresta voitosta – niitä hän ei kantanut. -- --

Lyhyt yhteenveto: ”Voitonparaatia ei ota vastaan, kunniamerkkejä voiton vuoksi ei halua saada, eikä ota vastaan, voitonpyhää ei huomioi, oikuttelee, pyytää saada erota, vaan ei lähde ...

*****

Toveri Stalin käyttäytyi siten siksi, ettei hänellä ollut mitä juhlia, ei ollut syytä tuntea iloa. Toinen maailmansota oli hävitty. Stalin tiesi sen. Ja kaikki hänen lähimmät taistelutoverinsa tiesivät sen ja ajattelivat samoin.

Yhdelläkään kommunistilla ei ollut syytä tanssia ja nauraa.

Että sen voisi ymmärtää, meidän täytyy palata kommunistisen diktatuurin syntymäaikaan. Sosialististen Neuvostotasavaltojen luomisen aikaan. Meidän tulee muistella sitä hetkeä, jolloin päätettiin tehdä hyvin suuri Leninin pää.

Hyvin suuri ... [i]

 ------------------------

Lainaus päättyi.

Suuri Leninin pää

Se suuri Leninin pää oli tarkoitus sijaita suuressa Leninin patsaassa, jota alettiin rakentamaan Moskovaan ennen sotaa. Pään sisälle suunniteltiin suuri kongressisali, jossa oli tarkoitus ottaa Neuvostoliiton osatasavallaksi viimeinenkin valtio Maapallolta.

Patsasta ei rakennettu loppuun siksi, että Venäjä ei saavuttanut tavoitettaan tehdä koko Maapallosta kommunistinen diktatuuri, jota olisi johdettu Moskovasta.

Venäjän silloisen johdon mielestä ei ollut mitään syytä juhlia voitonpäivää, kun ei voittanut.



[i] Viktor Suvorov, Viimane Vabariik, 1999, sivut 5-21

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle