Venäjän voimat loppuivat 1917

Saksa jätti käyttämättä tilaisuuden lyödä Venäjä maan rakoon vuonna 1915, joten Venäjän asevoimat täydennettiin hyökkäyskuntoon taas vuodeksi 1916, jolloin sitoivat runsaasti saksalaisia joukkoja itään ja tuottivat Saksan liittolaiselle Itävalta-Unkarille suuria tappioita.

Saksalla oli vuonna 1916 taas tilaisuus lyödä Venäjä maan rakoon, vaan Saksan yleisesikunnan päällikkö von Falkenhayn kulutti mieluummin Saksan voimia Verdunin lihamyllyssä, kuin olisi saanut lisää voimia länteen Venäjän lyömisen jälkeen.

Saksa ei asettanut tavoitteekseen Venäjän lyömistä edes vuonna 1917, joten Venäjä edelleen sitoi huomattavia määriä saksalaisia joukkoja itään – aivan turhaan – niitä joukkoja olisi kipeästi tarvittu vapaaksi reserviksi tekemään jotakin hyödyllistä.

Saksalla ei olisi ollut varaa kahden rintaman kulutussotaan, mutta sitä Saksa harrasti edelleen myös vuonna 1917. Toki Venäjän joukot kuluivat, mutta kun Venäjää ei lyöty niin Saksan itärintaman joukot eivät vapautuneet.

Venäjä valmistautuu hyökkäykseen

”Venäjä valmistautui talvella 1916/17 tarmokkaasti keväällä alkavaan uuteen suureen hyökkäykseen. Oman maan sotateollisuus oli vähitellen tehostunut, ja liittolaiset pyrkivät kuljettamaan Venäjälle sen mikä puuttui. Mutta Venäjällä alkoi elävän voiman täydentäminen käydä vaikeaksi, vastoin odotuksia Venäjällä ei näyttänytkään olevan riittävästi ihmiskarjaa, mutta tappiot olivatkin olleet aivan suunnattomia.”[i]

Saksan joukkojen tilanne

Saksan sodanjohdon pyrkimyksenä oli koota kaikki voimat sodan palvelukseen. ”Itse sodankäynnin välineen, armeijan, kehittämiseksi Hindenburg ja Ludendorff työskentelivät niin ikään tarmokkaasti. Mm. perustettiin 13 uutta divisioonaa; tämä oli viimeinen huomattavampi laajennus, ja sekin tuli vaikeuttamaan myöhempää säännöllistä täydennystä. V:n 1898 ikäluokka, siis 19-vuotiaat, oli kutsuttava aseisiin.

Erityisesti kiinnitettiin huomiota tykistön lisäämiseen – v. 1914 oli kenttätykistöpatterien lukumäärä ollut 1,141: v:n 1917 kesään mennessä se oli kohonnut 2,719:ään. Raskaiden patterien vastaavat lukumäärät olivat 148 ja 1,575! Sodanjohto varasi vahvoja tykistöreservejä, joita se aikoi käyttää tulevien suurten materiaalitaistelujen polttopisteissä. Myöskin ilmavoimia lisättiin huomattavasti.

Aineellisesti Saksan armeija oli v. 1917 monin verroin vahvempi kuin 1914, mutta sen moraali oli heikentynyt, kuri löyhtynyt; sen mainion aktiiviupseeriston ja aliupseeriston pääosa oli jäänyt Verdunin ja Sommen joukkohautoihin.[ii]

Rajoittamaton sukellusvenesota

”Saksan sodanjohdon ei ollut onnistunut vielä v:n 1916 kuluessa taivuttaa poliittista johtoa antamaan suostumustaan rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamiseen, mutta v:n 1917 alkuun mennessä oli keskusvaltojen asema kehittynyt niin vaikeaksi, ettei tämän suuren kysymyksen ratkaisua voitu lykätä. Hindenburg ja hänen apulaisensa Ludendorff olivat varmoja siitä, että sukellusvenesota oli ainoa keino, joka Saksalla enää oli käytettävänä voiton saavuttamiseksi.

Maailmansota oli olennaisesti kehittynyt taloudelliseksi sodaksi; Englanti pyrki nälän avulla pakottamaan sotilaallisesti vahvan Saksan polvilleen. Saksan oli turvauduttava samaan keinoon, Englanti oli saarrettava, sen meriyhteydet oli katkaistava, kaikkien tarvikkeiden puute oli järkyttävä brittien vallan perusteet.

Jo v:n 1916 lokakuussa olivat valtiopäivät valtuuttaneet kanslerin päättämään rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta, ja v:n 1917 tammikuun 9 p:nä johtivat meriesikunnan ja yleisesikunnan tarmokkaat esitykset vihdoin tulokseen: v. Bethmann-Hollwegkin oli saanut varmuuden rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyydestä, ja keisari saattoi nyt tehdä päätöksensä.

Tammikuun 31 p:nä lähetettiin puolueettomille valloille tiedotus, jossa mm. huomautettiin, että merenkulku tullaan ehkäisemään kaikin mahdollisin keinoin helmikuun 1 p:stä lähtien Englannin, Ranskan ja Italian läheisyydessä olevilla vesillä sekä Välimeren itäosassa – saartoalueet määriteltiin tarkoin.”[iii]

”Meriesikunnassa oli sukellusvenesodan tulokset arvioitu niin optimistisesti, että laskettiin Englannin murtuvan puolessa vuodessa, ja optimismi vain lisääntyi, kun maalis-huhtikuussa upotettu tonnimäärä, yhteensä 1,976,000, ylitti runsaasti ennakkoarviot.”[iv]

”Sukellusveneiden toiminta oli muuten v. 1917 paljon vaikeampaa kuin edellisinä vuosina, sillä vastustaja oli keksinyt paljon tehokkaita torjuntavälineitä ja upotustulokset jäivät suhteellisesti paljon pienemmiksi kuin aikaisemmin.”[v]

Niin, se rajoittamaton sukellusvenesota olisi pitänyt aloittaa viimeistään vuoden 1916 alussa, vaan ei aloitettu.

USA liittyy sotaan Saksaa vastaan

4.4.1917 USA julisti sodan Saksalle ja vuoden lopussa myös Itävalta-Unkarille. Yhdysvaltain sotilaalliset voimakeinot näyttivät kuitenkin varsin vähäisiltä vuoden 1917 alussa, sillä vakinaisen armeijan vahvuus oli vain 200 000 miestä ja kansalliskaartin 150 000 miestä.[vi]

”V. 1916 säädetty laki antoi presidentille valtuudet laajentaa armeijan 300,000 miehen vahvuiseksi ja kansalliskaartin 450,000 miehen suuruiseksi. Wilson käyttikin tätä mahdollisuutta hyväkseen ja sotavoimien laajentaminen toimeenpantiin v:n 1917 huhti- elokuun aikana. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt; oli luotava miljoona-armeija, jonka järjestely merkitsi jättiläismäistä työtä.”[vii]

Ja tällaista miniarmeijaa Saksan kansleri oli pelännyt, eikä sallinut USAn takia rajoittamatonta sukellusvenesotaa vielä vuonna 1916.

Vuoden 1918 alkuun mennessä vahvuus oli kohonnut 1 350 000:n – oli saatu organisoiduksi 42 divisioonaa, joista kuusi oli Ranskassa.[viii]

Länsirintamalla Saksa saavutti menestystä vetäytymällä

Saksalaiset rakensivat länsirintamalla Arras-Soissons välille vahvan Siegfried-linjan. 65 000 miestä rakensi niitä asemia neljä kuukautta.[ix] Oli hyvä rakentaa kun vihollinen ei häirinnyt.

Hindenburg käski 4.2.1917 vetäytyä Siegfried-asemaan ja irrottautuminen alkoi 16.3. Ranskalaiset ja englantilaiset tunkeutuivat hitaasti perässä ansaa peläten. Saksalaiset hävittivät perääntyessään mm. sillat ja rautatiet. Kaikki hyödyllinen vietiin mukana.[x]

”Saksalaiset olivat siten oikaisseet laajan rintamankaaren ja asettuneet 50 km lyhyempiin, entistä vahvempiin asemiin; joukkoja voitiin nyt irrottaa ja siten lisätä reservejä.”[xi]

Se oli loistava operaatio, joka olisi pitänyt tehdä viimeistään vuoden 1916 alussa ja lyödä Venäjä maan rakoon vapautuvilla ja Verdunin lihamyllystä säästyneillä voimilla.

Liittoutuneiden keväthyökkäys

Englantilaiset hyökkäsivät Arrasin alueella alkaen 9.4.1917, mutta hyökkäys ehtyi jo 13.4. Haig kuitenkin jatkoi hyökkäilyä helpottaakseen ranskalaisten asemaa. Mitään konkreettista tulosta ei saavutettu, mutta tappiot huhti- ja toukokuussa olivat 196 000 miestä.[xii]

Ranskalaiset hyökkäsivät 16.4.1917 alkaen ylipäällikkönsä kannustamina: ”Hetki on koittanut! Rohkeutta! Eläköön Ranska!” 17.4. ranskalaisten hyökkäys ehtyi – ilman mainittavia tuloksia. Ranskalaiset hyökkäilivät vielä toukokuussakin, mutta turhaan. Tappiot olivat 130 000 miestä.[xiii]

Ranskassa puhkesi todellinen kriisi armeija oli lähes murskana ja ylipäällikkö Nivelle sai potkut. Nyt saksalla olisi ollut vuorostaan tilaisuus hyökätä, mutta tiedustelu ei toiminut kunnolla ja tieto ranskalaisten katastrofaalisesta tilanteesta tuli Saksan johdon tietoon liian myöhään. Uusi ylipäällikkö Pétain ennätti saada joukkonsa taas taistelukuntoisiksi.[xiv]

Ympärysvaltojen vaikea kriisi

”Vuosi 1917 toi mukanaan ympärysvalloille vaikean kriisin, tappio alkoi jo häämöttää: Serbia ja Romania on nujerrettu, Venäjä on lamassa, vallankumouksen marssi jatkuu, Italia odottaa vavisten iskua, Ranskan sotilaallinen voima näyttää murtuneen, sen kansa huutaa rauhaa, saksalaiset sukellusveneet uhkaavat vakavasti Englantia, eikä amerikkalaisesta avusta ole vielä tietoa.”[xv]

Vaan Englantia ei ole lyöty.

Englanti uhraa joukkojaan

Englannin joukkojen ylipäällikkö sotamarsalkka sir Douglas Haig haluaa suorittaa läpimurron Flanderissa, Ypernissä. Englantilaisten hyökkäys alkoi 7.6.1917.[xvi] Se ei menestynyt, mutta Haig ei antanut periksi.

22.7.1917 alkoi massiivinen tuhoamistuli 2 300 putkea tykistöä ja 65 000 tonnia ammuksia. Fortissimo 31.7.[xvii] Jalkaväen hyökkäys alkoi 31.7. aamulla 25 km leveällä kaistalla.[xviii]

Ei mainittavaa menestystä – hyökkäily päättyi marraskuun puolivälissä.

”Kieltämättä englantilaisten sitkeät hyökkäykset hankkivatkin Ranskalle sen kipeästi tarvitsemaa hengähdysaikaa vetäessään Saksan reservit Flanderiin. Englanti uhrautui nyt ensimmäisen kerran liittolaisensa hyväksi suurin tappioin; kaatuneiden, vaikeasti haavoittuneiden ja vankien kokonaismäärä nousi näet 400,000:een.”[xix]

Cambrain taistelu – hyökkäysvaunusotaa

Englantilaiset tiesivät saksalaisten siirtäneen muilta rintamanosiltaan joukkojaan Flanderiin, siten kannattaisi yrittää hyökkäystä jossakin muualla.

Cambrain maasto sopi hyökkäysvaunuille. Ellei suoritettaisi tavanomaista pitkää tykistövalmistelua, niin hyökkäys tulisi yllätyksenä.

”Marraskuun 20 p:nä klo 7 tienoissa aamulla saksalaiset kuulevat outoa, yhä vahvistuvaa rätinää ja kolinaa, ja yht'äkkiä sumusta sukeltaa esille hyökkäysvaunujen mittaamattomia rivejä jalkaväen seuraamina; samalla tykistön tuli-iskut alkavat rikkoa puolustusasemia.

Mutta tuli alkaa nopeasti vyöryä eteenpäin, englantilaisten lentäjien parvet pyyhkäisevät rätisevin konekiväärein aivan matalalta puolustusasemien yli – ja taisteluhirviöt tulevat esteille, kiiruhtavat hitaasti eteenpäin kuopista välittämättä, piikkilankaesteet murtuvat ritisten niiden valtavan painon alla, nyt ne kapuavat järkkymättöminä ampumahautojen yli, mikään ei näytä voivan pysähdyttää niitä, ne musertavat kaiken, ne hallitsevat Cambrain taistelukenttää.

Puolustajan heikot voimat eivät pysty jarruttamaan odottamatonta hyökkäystä, englantilaiset pääsevät pelottavan nopeasti eteenpäin, saksalaisten vähäiset reservit eivät ehdi toimittaa mitään, ennen kuin hyökkäysvaunut jo ovat murtaneet peninkulman levyisen aukon Siegfried-asemaan. Englantilainen ratsuväki on iltapäivällä Cambrain esikaupungin liepeillä, yli 5,000 saksalaista on jo joutunut vangiksi.

Mutta saksalaisten divisioonien rippeet taistelevat vimmatusti viimeiseen asti, hyökkäysvaunujen aiheuttama kauhu alkaa talttua, armeijan johto ja korkein sodanjohto lähettävät tulisella kiireellä kaikki lähialueen vapaat joukot torjumaan uhkaavaa vaaraa. Strateginen läpimurto on silti vähällä onnistua, mutta englantilaiset eivät pysty käyttämään hyväkseen saavuttamaansa menestystä; joukot liikkuvat ilman suunnitelmaa, aivan kuin ne eivät tietäisi mitä tehdä, reservit eivät joudu ajoissa paikalle.

Englantilaiset olivat valmistelleet itse läpimurron erittäin huolellisesti ja taitavasti, mutta jatkuvan hyökkäyksen suhteen he olivat ymmällään, menettivät aikaa, antoivat puolustajan koota voimiaan ja muodostaa uuden sulun. Hyökkääjä saavutti tosin vielä 21 p:näkin hieman menestystä, mutta Haigin oli joka tapauksessa illalla todettava ensimmäisen hyökkäyksen ehtyneen.”[xx]

”Sotamarsalkka ei silti vielä heittänyt toivoaan, vaan yritti uudestaan vereksin voimin ja pääsi vielä marraskuun 27 p:nä hieman eteenpäin. Lontoossa juhlittiin voittoa, kirkonkellot soivat ja mieliala oli korkealla, mutta silloin tulikin odottamaton vastaisku. Saksalaiset ryhtyivät marraskuun 30 p:nä yllättäen kahdelta taholta saarrostavaan hyökkäykseen käyttäen hyväkseen sitä, että englantilaisten valtaama alue työntyi kiilana koillissuuntaan. Hyökkäys onnistui, ja joulukuun 5 p:ään mennessä englantilaisten oli jälleen luovutettava suurin osa äsken valtaamastaan alueesta menetettyään 9,000 miestä vankeina sekä 150 tykkiä. Taistelukentälle  jäi lisäksi lukuisia hyökkäysvaunuja.

Cambrain taistelu päättyi siten saksalaisten voittoon, jonka vaikutusta Hindenburg kuvaa seuraavasti: »Menestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä siitä lukien, kun minulle uskottiin Saksan sotatoimien johto. Yhtä voimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme ja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin vapautuneeni taakasta, joka painoi minua keskeytymättömässä puolustustoiminnassamme länsirintamalla.»_”[xxi]

Venäjä jatkaa sotaa täydelliseen voittoon saakka

”V:n 1916 kesällä saavutettu menestys oli lisännyt huomattavasti Venäjän korkeimman sodanjohdon luottamusta voimakeinoihinsa, ja talven kuluessa se oli tarmokkaasti valmistautunut uuteen hyökkäykseen. Armeijan järjestelyä oli parannettu, liittolaiset olivat toimittaneet runsaasti sotatarvikkeita. »Pysyn yhä lujasti päätöksessäni jatkaa sotaa voittoon, täydelliseen voittoon asti», lausui tsaari Nikolai II tammikuun 3 p:nä [1917 – jp] Ranskan lähettiläälle.”[xxii]

Venäjän vallankumous

Kansa ja sotilaat kuitenkin kapinoivat ja 16.3.1917 tsaari luopui vallasta ja väliaikainen hallitus nousi valtaan.

Nyt olisi ollut tilaisuus iskeä, kuten Tobolyn luona huhtikuun alussa suoritettu hyökkäys osoitti – saksalaiset saivat 10 000 vankia.

Saksan ”Poliittinen johto kielsi kuitenkin pian kokonaan taistelutoiminnan itärintamalla.”[xxiii]

Venäjä hyökkää jälleen

”Siten keskusvallat menettivät muutamia kalliita kuukausia, ja poliittisen johdon erehdys paljastui täydellisesti venäläisten aloittaessa kesällä offensiivinsa. Tämä ns. »Kerenskin-hyökkäys» ei tullut aivan yllättäen; keskusvaltojen puolella oli saatu tietoja hyökkäysvalmisteluista kesäkuun kuluessa, ja saksalaiset olivat ryhtyneet valmistelemaan vastahyökkäystäkin.

Venäläisten hyökkäys suoritettiin lounaisrintaman eteläsiivellä, Dniestr-joen kummallakin puolella, huolellisten valmistelujen jälkeen. Itävalta-Unkarin rintama joutui jälleen vaaralliseen asemaan, vielä kerran Brusilovin laumat lähestyivät Karpaatteja, mutta taas saksalaisten joukkojen apu sai ne pysähdytetyksi. Heinäkuun puolivälissä, kun venäläisten viimeinen hyökkäys oli ehtynyt, alkoi saksalaisten vastahyökkäys Lembergin seuduilta Tarnopolin suuntaan. Hyökkäys yllätti venäläiset, joiden rintama murtui 20 km:n leveydeltä. Kiireellinen perääntyminen alkoi keskusvaltojen voimien ajaessa takaa, Tarnopol ja Czernowitz vallattiin, kahdessa viikossa puhdistettiin miltei koko Galitsia ja Bukovina venäläisistä, vankien lukumäärä kohosi 42,000:een.”[xxiv]

Viimeinkin Saksa hakee ratkaisua itärintamalla

”Venäjän armeijojen viimeinen voimainponnistus oli kypsyttänyt maan uutta, entistä täydellisempää vallankumousta varten – hajoamisprosessi jatkui kiihtyneessä tahdissa. Saksalaiset päättivät nyt käyttää tilannetta hyväkseen tehdäkseen Venäjän nopeasti vaarattomaksi, ja voidakseen siirtää kaikki voimansa länsirintamalle lopullisen ratkaisun aikaansaamiseksi. Saksalla alkoi olla kiire; ratkaisu oli saatava aikaan ennen kuin sotaan yhtyneiden Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen voimat alkaisivat vaikuttaa.”[xxv]

Saksalaiset hyökkäsivätkin itärintaman pohjoissiivellä vallaten Riian ja Jakobstadtin saaden haltuunsa Väinäjoen linjan. Siihen hyökkäykseen liittyi Saarenmaan-retki, jonka avulla saksalaiset valloittivat Saarenmaan, Hiidenmaan ja Muhun. Näiden toimenpiteiden oli tarkoitus lisätä venäläisten rauhanhalua.[xxvi]

Saarenmaan-retkellä saksalaiset ottivat 20 139 vankia ja saivat sotasaaliiksi mm. 141 tykkiä, joista 47 raskasta, sekä linjalaiva Slavan. Saksalaisten kaatuneiden lukumäärä oli laivastossa 130 ja maavoimissa 54.[xxvii]

Venäjän armeija oli täydellisessä taistelukyvyttömyyden tilassa, hajoamassa – kurittomuus vallitsi, upseereja erotettiin ja surmattiin. Marraskuussa Kerenskin hallitus kukistettiin ja Lenin nousi valtaan. Venäjän sotavoimien ylipäällikkö, entinen vänrikki Krylenko ehdotti 26.11.1917 Saksan sodanjohdolle aselepoa johon suostuttiinkin. 15.12.1917 tehtiin Brest-Litovskissa aselepo ja rauhanneuvottelut alkoivat.[xxviii]

Venäjä pettää aina

Rauhanneuvottelut olivat vain ajan pelaamista, eikä Venäjällä ollut vähäisintäkään aikomusta täyttää myöskään sittemmin solmittua Brest-Litovskin rauhansopimusta.

Siitä miten Venäjä suhtautuu sopimuksiin lisää täällä.

Italia lamaannutettiin

Italia aloitti 14.5.1917 10. hyökkäyksen Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan Isonzon rintamalla, mutta saivat kolmessa viikossa aikaan vain vähäisen maastonvaltauksen. 19.8.1917 alkanut 11. Isonzon taistelu johti hieman parempaan tulokseen. Puolustaja onnistui hädin tuskin torjumaan läpimurtoyrityksen – Tolminon sillanpääaseman puolustaminen oli ollut erityisen vaikeaa. Oli olemassa uhka, että italialaisten seuraava hyökkäys ulottuisi Triestiin saakka, jolloin koko rintama murtuisi.[xxix]

Saksan sodanjohto ei voinut luottaa liittolaisensa suoriutuvan hyökkäyksestä yksin, vaikka tällä olikin sellaisia himoja. Niinpä Saksa siirsi Italian rintamalle lisää kuusi divisioonaa.[xxx]

”Koko yritys oli uhkarohkea; sen epäonnistuminen olisi vaikuttanut mitä epäedullisimmin keskusvaltojen yleistilanteeseen. Joukkojen ja kaikkien tarvikkeiden keskittämistä varten oli käytettävissä vain harvoja kapeita vuoristoteitä, itse keskitys oli suoritettava Tolminon-Plezzon alueen kattilamaisiin laaksoihin, joiden edessä, harjanteilla, oli vihollinen vahvoine asemineen ja hyvine tähystysmahdollisuuksineen.”[xxxi]

”Isonzon-rintamalla ja sen takana oli kaikkiaan ¾ Italian koko jalkaväestä ja yli puolet tykistöstä.”[xxxii]

24.10.1917 aamulla hyökkäys alkoi tykistövalmistelulla – käytettiin mm. kaasuammuksia italialaisten tykistöasemia vastaan. Jalkaväki lähti rynnäkköön noin kello 8 ja pääsi hyvin eteenpäin valloittaen helposti ensimmäiset asemat.[xxxiii]

Yksi Matajurin pohjoispuolitse hyökännyt divisioona tunkeutui ensimmäisenä päivänä 27 km eteenpäin, kolmen puolustusaseman läpi, syvälle italialaisten selustaan. Seuraavina päivinä läpimurtoa laajennettiin.[xxxiv]

”Tagliamento tulvi ja sen sillat olivat hävitetyt, eikä takaa-ajajilla ollut kunnollista siltakalustoa ylimenoa varten, ja tämän takia ei 14. Armeija päässyt päävoimineen joen länsipuolelle ennen kuin marraskuun 2 p:nä. Italialaisten voimien pääosa pelastui siten tuholta, mutta tappiot kasvoivat silti ennen kuulumattomiksi: 300,000 vankia, 400,000 joukko-osastostaan pois joutunutta sekä karkuria, 10,000 kaatunutta ja 30,000 haavoittunutta. Keskusvaltojen joukot saivat saaliina mm. 3,000 tykkiä sekä valtavat määrät erilaisia sotatarvikkeita. - -

Italialaisten onnistui muodostaa uusi puolustusrintama Piavelle, jonne he saivat avukseen 6 ranskalaista ja 5 englantilaista divisioonaa, yhteensä 150,000 miestä – länsirintamaa oli heikennettävä! - -

Italia oli aivan lamassa, uusi onnettomuus oli kohdannut ympärysvaltoja”[xxxv]

Saksa joutuu yhä kuluttamaan resurssejaan idässä

Venäjä venytti ja venytti rauhanneuvotteluja – neuvottelupöydässäkin julistettiin kommunismia ja pidettiin pitkiä taukoja.

”Kun keskusvallat olivat tehneet helmikuun 9 p:nä erikoisrauhan vasta muodostetun Ukrainan tasavallan kanssa, keskeytti Trotzki rauhanneuvottelut ilmoittaen, ettei hän tule allekirjoittamaan rauhaa, mutta että Venäjä silti lopettaa sodankäynnin keskusvaltoja vastaan ja kotiuttaa armeijansa. Keskusvaltojen oli tämän johdosta pakko aloittaa jälleen sotatoimet itärintamalla, tärkeimpänä päämaalina Ukraina, joka oli puhdistettava bolshevikeista ja miehitettävä ensi sijassa viljan saantia varten. Eteneminen aloitettiin helmikuun 18 p:nä, ja muutamassa päivässä miehitettiin Liivinmaa ja Viro sekä suuri osa Volhyniaa. Kiova joutui maaliskuun 1 p:nä saksalaisten haltuun, maaliskuun puolivälissä itävaltalaiset marssivat Odessaan, ja kevään kuluessa keskusvaltojen joukot ulottivat etenemisensä Donille asti otettuaan haltuunsa Taurian ja Krimin. Donetzin kaivosalueet olivat kallisarvoisia keskusvalloille.

Venäjä oli kuitenkin paljon aikaisemmin kypsynyt rauhantekoa varten, jo helmik. 20 p:nä bolshevikit olivat ilmoittaneet haluavansa tehdä rauhansopimuksen, ja maalisk. 3 p:nä kysymys vihdoin saatiinkin päätökseen. Keskusvaltojen edustajat olivat lisänneet vaatimuksiaan: Venäjän oli tunnustettava Suomen ja Ukrainan itsenäisyys, sen oli luovuttava Puolasta, Liettuasta ja Kuurinmaasta sekä Batumista ja Karsista. Lisäksi venäläiset joukot oli siirrettävä pois Liivinmaalta ja Virosta, joita saksalaiset pitäisivät toistaiseksi miehitettyinä järjestyksen turvaamiseksi. Bolshevikit eivät halunneet enää neuvotella, vaan allekirjoittivat ilman muuta kaikki ehdot, tahtoen siten korostaa, että he taipuivat väkivallan edessä.”[xxxvi]

Kaikki joukot eivät vapaudu itärintamalta

Nyt oli viimein olemassa rauhansopimus Venäjän kanssa. Romanian kanssa rauhansopimus solmittiin Bukarestissa 7.5.1918.

Silti itään oli jätettävä 36 divisioonan joukot varmistamaan, että rauhansopimukset pitävät. Venäjään ei ollut luottamista. Toki itään jäävät divisioonat joutuivat luovuttamaan nuoremman miehistönsä ja osan kuormastoistaan länteen.[xxxvii]

Nyt Saksa pääsee viimeinkin keskittymään sotatoimissaan länsirintamalle – vaan liian myöhään.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i]     J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 290

[ii]    J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 294

[iii]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 299

[iv]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 300

[v]    J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 302

[vi]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 304

[vii]  J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 306

[viii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 307

[ix]    J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 310

[x]     J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 310

[xi]    J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 311-312

[xii]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 316

[xiii]  J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 318

[xiv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 320-321

[xv]  J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 322

[xvi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 322

[xvii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 323

[xviii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 324

[xix]  J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 328

[xx]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 331

[xxi]  J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 332

[xxii]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 334

[xxiii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 339

[xxiv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 339

[xxv]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 340

[xxvi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 340

[xxvii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 346

[xxviii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 346

[xxix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 347

[xxx]   J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 349

[xxxi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 350

[xxxii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 351

[xxxiii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 351

[xxxiv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 352

[xxxv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 354

[xxxvi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivut 362-363

[xxxvii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa II, sivu 364

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle