Venäjän vaatimuksia Suomelle

Venäjä yritti valloittaa koko Suomen hyökätessään Suomen kimppuun alkaen 30.11.1939 kello 6.30 Talvisodassa. Epäonnistuttuaan yrityksessään valloittaa koko Suomi Venäjä valmistautui hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun.

Osana näitä valmistelujaan Venäjä puuttui törkeästi Suomen sisäisiin asioihin esittämällä oikeudettomasti Suomelle jyrkkiä vaatimuksia. Osaa niistä vaatimuksista käsitellään tässä artikkelissa.

Neuvotteleminen

Katsotaanpa ensin mikä oli Venäjän käsitys neuvottelemisesta. ”Suurvallan ja pienvallan ajattelutapojen erilaisuudesta juon­taa alkunsa muuan käytännöllinen seikka, nimittäin tulkinta käsitteelle 'neuvottelu'. Suomalaisten mielestä neuvottelu merkitsi keskustelua, jonka kuluessa tehtiin molemminpuolisia myönnytyksiä. Venäläiset taas pitivät neuvottelua - ainakin suomalaisten kokemusten valossa - enemmän teknisenä järjestelynä, joka noudattaisi heidän yksipuolisesti määräämiään periaatteellisia linjoja. Jo Moskovassa syksyllä 1939 käytyjen, talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen aikana Stalin ja Molotov olivat vaikuttaneet hyvin hämmästyneiltä havaitessaan suomalaisten pysyvän lujina.”[i]

Venäjän päämäärä

”Suomalaiset uskoivat Neuvostoliiton päämääränä olevan kumouksen, koska SNS:n propagandan kertosäe kuului, että Baltian maiden valitsema tie oli oleva myös Suomen tie. Jopa Paasikivikin tuli siihen tulokseen, että SNS:n toiminnan taustana oli Neuvostoliiton erittäin katalat aikeet, ja elokuun 9. päivänä hän varoitti Suomen hallitusta siitä, että asianlaita oli hyvin vakava: »Jos näin jatkuu, on otettava lukuun väliintulon mahdollisuus Neuvostoliiton taholta.» Kahta viikkoa myöhemmin hän kertoi kirjeessään Wittingille, että hänellä oli varma vaikutelma, »että Molotov ja muut neuvostojohtajat toivovat samanlaista liikehdintää kuin Baltian maissa ja että Suomi sen avulla voidaan yhdistää Neuvostoliittoon.»9 Paasikiven Moskovassa näkemä ja kuulema synnyttivät hänessä »toivottomuuden» tunteen.10

Suomalaiset voivat pitää masentavina myös niitä julkisia lausuntoja, joita Neuvostoliitossa esitettiin Baltian maiden liittämisen aikoihin. Kommunistipuolueen keskuskomitean virallinen äänenkannattaja Pravda huomautti kertoessaan Baltian tapahtumista sosialististen neuvostotasavaltojen luvun nousseen vain muutamassa päivässä kahdestatoista kuuteentoista, eikä »historia vielä ole päättänyt kertomustaan».11 Molotov lausui korkeimmalle neuvostolle, että vaikka huomattavaa menestystä oli jo saatu aikaan, »meidän tarkoituksemme ei ole tyytyä siihen, mitä on saavutettu».12 Tämä oli jo kyllin pahaenteistä, mutta suomalaisten olisi ollut syytä masentua vielä enemmän, jos he olisivat tienneet, mitä Molotov oli sanonut kuukautta aikaisemmin professori Kreve-Miekeviciukselle, Liettuan varapääministerille ja ulkoministerille, pitkän ja jyrkän suorapuheisen keskustelun aikana: »Teidän on katsottava totuutta suoraan silmiin ja ymmärrettävä, että tulevaisuudessa pienten kansojen on kadottava. Teidän Liettuanne muiden Baltian maiden kanssa niihin luettuna Suomi on pakko liittyä Neuvostoliiton kansojen kunniakkaaseen perheeseen.».13”[ii]

Laitosten palautus

Venäjä vaati palauttamaan Suomen evakuoimat tavarat, vaikka sille ei ollut mitään perustetta rauhansopimuksessa.

”Pahana enteenä olivat ne nootit, jotka 13. ja 28. toukokuuta 1940 oli annettu Liettualle, ja joissa sitä syytettiin venäläisvastaisesta toiminnasta. 14. kesäkuuta tuli sitten uhkavaatimus, ja jo seuraavana päivänä alkoi maan miehittäminen. 19. kesäkuuta saivat Viro ja Latvia osakseen saman kohtalon kuin Liettua. Tiedustelupalvelumme ilmoitti Pietarin piirissä tapahtuvan suuria sotilaallisia valmisteluja, ja kyseltiin tietenkin levottomana, oliko nyt Suomen vuoro.

2. kesäkuuta - vain muutamia päiviä Liettualle annetun »toisen varotuksen» jälkeen - Suomelle oli esitetty venäläisten vaatimus, jolla ei ollut tukea rauhansopimuksessa: kaikki laitokset, jotka oli kuljetettu pois Karjalasta ja Hankoniemeltä, sekä valtion, että yksityisten, oli palautettava. --

Suomen uhanalainen tilanne kehotti hallitusta koettamaan suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. Niinpä taivuimme luovuttamaan valtion ja yksityisten laitokset, jotka sodan aikana - ja monessa tapauksessa paljon sitä ennen - oli siirretty pois Karjalasta ja Hankoniemeltä. Erityisen tukalaa oli, että siinä yhteydessä rajan taakse hupeni 75 veturia ja 2000 rautatievaunua.”[iii]

Joukkojen keskitys

”Yhdysvaltain Moskovassa olevan suurlähetystön asiainhoitaja Walter Thurston ilmoitti State Departementille elokuun 8. päivänä [1940 - jp], että sotilaallisilla tarkkailijoilla Neuvostoliitossa oli tietoja »uusista joukkojen siirrosta Suomen suunnalla viime päivien aikana, ja 25 neuvostodivisioonan arvioidaan nyt olevan tämän maan rajalla».39 Muutamia päiviä myöhemmin Yhdysvaltain Moskovan-sotilasasiamies oli saanut »luotettavista lähteistä» tietää, että venäläiset siirsivät parhaillaan 30 divisioonaa Suomea vastaan».”[iv]

Väinö Tanner

Venäjä vaati ministeri Väinö Tannerin eroa Suomen hallituksesta. ”Keskustellessaan heinäkuun 24. päivänä Paasikiven [Suomen suurlähettiläs Moskovassa - jp] kanssa Molotov syytti Suomen hallitusta seuraa vastaan tähdätyistä toimenpiteistä ja samassa yhteydessä vaati kansanhuoltoministeri Tannerin eroa hallituksesta katsoen hänen olevan niistä vastuussa.13

Molotov palasi asiaan elokuun 3. päivänä sen jälkeen kun muutamia seuran johtomiehiä oli levottomuuksien johdosta suljettu telkien taakse. Paasikivi kertoi, että vain kahdeksan henkilöä oli pidätetty eikä kaikkia seuran jäseniä kuten Pravda väitti. Lähettiläs mainitsi myös julkiset lausunnot, joiden mukaan Neuvostoliitto ryhtyisi pommittamaan Suomea. --

Tällä välin, elokuun 1. päivänä, Molotov oli korkeimman neuvoston istunnossa pitämässään puheessa käyttänyt uhkaavaa äänensävyä tuomitessaan "eräät Suomen johtopiirit", jotka rauhan ja ystävyyden seuraan kohdistuvilla toimenpiteillään haittasivat hänen mukaansa vakavasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.15 Syytös- ja uhkailukampanja Suomen hallitusta vastaan jatkui Neuvostoliiton lehdistössä ja radiossa. Pravda mm. tuomitsi toimenpiteet ystävyysseuraa vastaan.

Molotovin esittämä vaatimus Tannerin erosta ansaitsee tulla tarkastelluksi lähemmin. Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja oli talvisodan aikana toiminut ulkoministerinä ja sen jälkeen kansanhuoltoministerinä. Molotov syytti häntä toiminnasta rauhan ja ystävyyden seuraa vastaan sanoen tämän haittaavan Suomen ja Neuvostoliiton sopusointua. Hän katsoi myös Tannerin viaksi, että syksyllä 1939 käydyt neuvottelut olivat epäonnistuneet. "Niin kauan kuin herra Tanner on Suomen hallituksessa, vieläpä niin tärkeällä paikalla kuin kansanhuoltoministerinä, eivät mielestäni Neuvostoliiton ja Suomen välit tule hyviksi eivätkä parane, ja tuskin tulee maidemme välisestä kaupastakaan tuloksia. - Ettekö voi tulla toimeen ilman Tanneria?" sanoi Molotov.16

Paasikivi yritti puolustaa ystäväänsä ja entistä ministeritoveriaan, mutta Molotov ei hyväksynyt hänen selityksiään. Elokuussa Paasikivi matkusti Helsinkiin ja muiden toimiensa ohella tapasi Tannerin selostaakseen tälle tilannetta. Hän oli jo ilmoittanut asiasta ulkoministeriölle 24. heinäkuuta lähetetyssä sähkeessä.17

Tanner erosi hallituksesta elokuun 16. päivänä, mutta jäi kuitenkin eduskunnan jäseneksi. Myönnytys ei näyttänyt tyydyttävän Neuvostoliiton Helsingin-lähettilästä, joka samana päivänä arvosteli kahta muuta ministeriä ilmoittaen myös heidän läsnäolonsa hallituksessa haittaavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.18”[v]

Puolustukselliset linnoitustyöt

Suomi luonnollisesti uskollisena velvollisuuksilleen suvereenina maana valmistautui puolustamaan aluettaan - valitettavasti tätä ei oltu tehty jo ennen Talvisotaa merkittävässä määrin, joten Suomi joutui maksamaan kovan hinnan ”säästämisestään”. Venäjä tietenkin olisi hyökännyt mieluiten uudelleen sellaisen Suomen kimppuun, joka ei olisi valmistautunut puolustamaan itseään.

”Vakavampi seikka oli Neuvostoliiton kielteinen suhtautuminen Suomen uuden itärajan varustamiseen. Elokuun 3. päivänä Molotov totesi suomalaisten linnoittavan Hangon ympäristöä ja vakuutti, ettei tukikohta ollut suunnattu Suomea vastaan. Saman kuun 22. päivänä hän palasi asiaan puuttuen myös itärajalla käynnissä oleviin töihin. Paasikivi vastasi, että itsenäisen valtion velvollisuuksiin kuului huolehtia puolustuksestaan. Eräälle ruotsalaiselle diplomaatille Molotov sanoi samoihin aikoihin pitävänsä Suomen rajojen varustamista huonona merkkinä.6

Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen Molotovin rauhanneuvottelujen aikana maaliskuussa 1940 sanoneen, ettei Neuvostoliitto pane esteitä uuden rajan linnoittamiselle.7 Muutosta Neuvostoliiton asenteessa pidettiin oireellisena, sillä olihan itsestään selvää, että linnoitusten rakentaminen, joka on puhtaasti puolustusluontoinen toimenpide, ei voinut olla osoitus muusta kuin korkeintaan suomalaisten tuntemista epäluuloista. --

Aivan kuin vahvistaakseen suomalaisten epäilykset Neuvostoliitto pani heinä- ja elokuussa 1940 toimeen sotaharjoituksia Karjalassa. Alueella olevia joukkoja vahvistettiin, ja Kannakselle ilmaantui uusi hyvin aseistettu armeijakunta, jolla oli käytössään mm. hyökkäysvaunuja ja liikkuvaa tykistöä. Joukkojen liikehtimiset näyttivät alkaneen heti Neuvostoliiton miehitettyä Baltian maat.”[vi]

Petsamo

Suomen Petsamossa oli nikkeliä. Nikkelikaivoksen oikeudet olivat Kanadalaisella yhtiöllä. Saksa oli kiinnostunut saamaan itselleen nikkeliä Petsamosta ja Saksan liittolainen Venäjä saamaan alueen itselleen.

”Suomen hallituksen oli otettava huomioon eri suurvaltojen toisiinsa sotkeutuneet edut harkitessaan, mikä vastaus Molotovin kesäkuun 23. päivänä tekemään ehdotukseen annettaisiin. Noudattaen pienten valtojen vastaavissa olosuhteissa usein omaksumaa linjaa, Helsinki yritti löytää ratkaisun, joka tyydyttäisi kaikkia asianomaisia. Se ehdotti Kremlille, että Petsamon toimilupa jäisi englantilaisille, mutta nikkelimalmi jaettaisiin tasan Neuvostoliiton ja Saksan kesken. Ehdotus sisältyi muistioon, jonka Paasikivi jätti Molotoville jo kesäkuun 27. päivänä. Molotov huomautti kuitenkin heti, ettei muistiossa vastattu hänen kysymykseensä, ts. siihen, siirrettäisiinkö toimilupa Neuvostoliitolle vai perustettaisiinko Petsamoon suomalais-venäläinen sekayhtiö. Paasikivi muistutti keskustelutoverilleen toimiluvan kuuluvan brittiläiselle trustille ja lisäsi, ettei hän uskonut tämän luopuvan oikeuksistaan.

Molotov puolestaan sanoi olevansa vakuuttunut, että englantilaiset sen tekisivät jos Suomen hallitus peruuttaisi toimiluvan. Saksalaisten kanssa taas oli mahdollista päästä sopimukseen, malmin jakamisesta. Ratkaisu riippui suomalaisista, "sillä englantilainen trusti ei myisi nyt nikkeliä Saksalle kuten te teette". Molotov toivoi, että asia selvitettäisiin nopeasti. Suomalaisten ehdotus, jonka mukaan Neuvostoliitto saisi puolet Petsamon nikkelituotannosta, ei tyydyttänyt Molotovia. Hän vakuutti, ettei venäläisiä kiinnostanut malmi, "vaan itse alue ja sillä oleva nikkeli kaikeksi tulevaisuudeksi, sekä että englantilaiset on saatava sieltä pois".”[vii]

”Suomen hallituksen selvitetyksi luulema Petsamon kysymys oli uudelleen palannut päiväjärjestykseen elokuussa 1940. Molotov oli äkkiä muistuttanut vaatimuksestaan, joka koski Englannille kuuluvan nikkelitoimiluvan siirtämistä Neuvostoliitolle.”[viii]

”Lokakuun 9. päivänä Molotov muistutti Paasikivelle, että hän yhä odotti Suomen vastausta syyskuussa uudistamaansa ehdotukseen. Hän toi julki hämmästyksensä sen suomalaisten esittämän selityksen johdosta, että englantilainen trusti muka kieltäytyi hyväksymästä konsession siirtoa. Sir Stafford Cripps oli näet jo heinäkuussa sanonut, että Englannin hallitus mielellään näkisi Suomen ja Neuvostoliiton pääsevän sopimukseen Petsamosta, kertoi Molotov. Lokakuun 30. päivänä myös Vysinski Suomen vastausta kiirehtiessään vakuutti Sir Staffordin esittäneen tämänsuuntaisen lausunnon. Paasikivi oli hämmästynyt: Englannin Helsingin-lähettiläs Vereker oli vain vähää aikaisemmin sanonut, ettei Lontoon hallitus hyväksyisi toimiluvan siirtoa.5

Paasikivi ehdotti tällöin pitkäaikaisen Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen solmimista, jonka nojalla Suomi sitoutuisi viemään nikkelimalmia Neuvostoliittoon. Vysinski kuittasi ehdotuksen tiedustelemalla, oliko Suomi Englannin siirtomaa. Neuvostoliitto piti sitä itsenäisenä valtiona ja halusi kunnioittaa sen itsenäisyyttä. Jos kielteinen vastaus tosiaan oli lopullinen, jatkoi Vysinski, Neuvostoliitto näkisi itsensä pakotetuksi ryhtymään tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin. Suomen vastauksen oli saavuttava Kremliin parin päivän kuluessa. Myös Molotov uhkasi Suomea 'toimenpiteillä', mutta sen paremmin hän kuin Vysinskikään eivät selittäneet, mitä he niillä tarkoittivat.”[ix]

”Lokakuun 31. päivänä Helsingissä Ryti otti vastaan Neuvostoliiton lähettilään Zotovin selittääkseen hänelle Suomen asennetta. Keskustelu tapahtui päivää sen jälkeen kun Vysinski oli tavannut Paasikiven, joten voidaan olettaa hallituksen ottaneen esitetyt uhkaukset vakavasti. Ryti selitti Suomen viivyttäneen asian ratkaisemista yksinomaan sen takia, että se halusi kunnioittaa Petsamon toimiluvan omistavan brittiläisen trustin oikeuksia. Neuvostoliiton pyyntö saattoi Suomen vaikeuksiin Englannin ja jopa Saksan kanssa, mutta tästä huolimatta hallitus oli nyt valmis siirtämään toimiluvan suomalais-venäläiselle sekayhtiölle. Neuvostoliiton piti kuitenkin ensin hankkia Englannin hallituksen ja nikkelitrustin suostumus siirtoon sekä saada Saksa luopumaan konsession siirtoa koskevasta pyynnöstään, jonka se oli esittänyt ennen venäläisiä. Zotov tiedusteli tällöin, voiko hänen hallituksensa ilmoittaa po. suurvalloille Suomen toivovan mainittua ratkaisua. Ryti vastasi maamme toivovan status quon yllä pitämistä suursodan loppuun asti, mutta myöntyvän Neuvostoliiton esitykseen sillä ehdolla, että myös britit ja saksalaiset sen hyväksyisivät.”[x]

Suomi pelkäsi aiheellisesti Venäjän vaatimaa sekayhtiötä. ”Samana päivänä [18.11. -jp] sotamarsalkka Mannerheim keskusteli Helsingissä Saksan sotilasasiamiehen, eversti Rössingin kanssa, jolle hän huomautti, että »Petsamon toimiluvan siirtämiseen neuvostohallitukselle sisältyi monia vaaroja» Suomelle. Esimerkiksi venäläisen henkilökunnan käyttäminen kaivostyössä Kolosjoella, Mannerheim sanoi, loisi todellisen kommunistien propagandakeskuksen, millä voisi olla »pitkälle ulottuvia vaikutuksia maassa».89 Tätä Troijan puuhevoseen nojaavaa argumenttia, mikä ilmeisesti johtui SNS:stä saaduista viimeaikaisista kokemuksista, Mannerheim luultavasti käytti aivan vilpittömästi niin kuin sitä käytettiin uudelleen ja uudelleen yhä kasvavalla painokkuudella seuraavien kuukausien aikana.”[xi]

Kuvaavaa on tässäkin tapauksessa Venäjän ja venäläisten suhtautuminen sopimuksiin. ”Paasikivi yritti uudelleen turvautua perusteluun, jonka mukaan brittien toimilupaa ei Suomen lakien nojalla voitu yksipuolisesti mitätöidä, mutta Vysinski ylitti tämän esteen vaikeuksitta: "Lainsäädäntö on ihmisten asia. Lakeja voidaan tehdä miten tarve vaatii. Ellei ole tarpeellista lakia, voi sen tehdä, siihen tarvitaan vain tahtoa.".”[xii]

”Sekakomitea aloitti työnsä Moskovassa joulukuun 19. päivänä. Sen suomalaiset jäsenet olivat tuoneet mukanaan Suomen lainsäädäntöön perustuvan ehdotuksen, jonka mukaan sekayhtiöstä tulisi osakeyhtiö ja osakkeista Suomi saisi 75 % ja Neuvostoliitto 25 %. Johtokunnan puheenjohtajan ja kaksi jäsentä valitsisi Suomen hallitus, ja kaksi muuta jäsentä Neuvostoliitto. Englantilaisten omistama Petsamon Nikkeli Oy voisi jatkaa nikkelimalmin kaivamista, mutta sen olisi myytävä koko tuotanto suomalais-venäläiselle sekayhtiölle, joka ottaisi vastatakseen Petsamon Nikkelin aikaisemmista sitoumuksista ja mm. toimituksista Saksaan. Kaiken tämän ehtona oli brittiläisen trustin suostumus. Sen annettuaan trusti saisi korvauksen menettämästään toimiluvasta.

Jos Kremlin tavoitteet olisivat olleet yksinomaan taloudellisia, tämäntapaisen sopimuksen olisi pitänyt sitä tyydyttää. Mutta, kuten Paasikivi huomauttaa, sen kanta oli jo alusta alkaen ollut kokonaan toinen. Venäläiset torjuivatkin heti suomalaisten ehdotuksen.

Heidän mielestään sekayhtiön oli otettava haltuunsa sekä toimilupa että kaivokset. Neuvostoliitto saisi 51 % osakkeista ja Suomi 49 %. Kumpikin valtio nimittäisi yhtiön johtokuntaan yhtä monta jäsentä, jotka sitten valitsisivat puheenjohtajan. Toimitusjohtaja ja kaivosten esimies olisivat venäläisiä. (Suomalaiset olivat vain ehdottaneet yhtä venäläistä tarkkailijaa" jolla olisi ollut vapaa pääsy kaivoksille.) Englantilaisten oikeudet eivät Neuvostoliittoa kiinnostaneet ollenkaan.”[xiii]

”Tammikuun 11. päivänä Petroskoin Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupungin radioasema suuntasi jälleen voimakastehoisen lähetyksensä suomenkielellä Suomeen. Noina lehdistösensuurin aikoina suomalainen yleisö oli tottunut määrittelemään Suomen ja neuvostoliiton suhteiden kulloisenkin laadun sen perusteella, mitä Petroskoin radiolähetyksissä sanottiin Suomesta. Nyt he saivat tietää, että Suomi »keimaili länsivalloille» ja nojasi tiukasti »erääseen imperialistiseen suurvaltaan», jonka suojelusta se etsi vastapalvelukseksi omaksuttuaan »tietyn ideologian». Koska elintarvikkeita vietiin Suomesa »tähän suurvaltaan», Suomen kansan suuret joukot olivat radiolähetyksen mukaan nälkäkuoleman partaalla.7

Suomalaiset tiesivät entisestä kokemuksestaan, että jotakin epämiellyttävää oli tekeillä. -- Sitten tammikuun 18. päivänä ministeri Zotov lähti äkkiä Helsingistä Neuvostoliittoon ilmoittamatta asiasta ulkoministeriölle, ja hänen ymmärrettiin saattavan olla poissa »jonkin aikaa».9 -- Helsingissä Witting totesi tammikuun 21. päivänä lakoonisesti Schoenfeldille, että »venäläisten kanssa on ollut sangen paljon harmia viime aikoina».13”[xiv]

”Pääministeri Rangellin uusi hallitus joutui pian virkaan tulonsa jälkeen todellisen kriisin eteen, jonka aiheutti sekakomitean Moskovassa Petsamosta käymien neuvottelujen kiinni juuttuminen. Tammikuun 14. päivänä Vysinski kutsui puheilleen Paasikiven ilmoittaakseen, että "meidän kärsivällisyytemme on loppunut".1 Neuvostohallitus vaati Suomelta välitöntä vastausta tuoreimpiin Petsamon nikkeliä koskeviin ehdotuksiinsa. Ellei asiaa voitaisi ratkaista sovussa, Neuvostoliitto löytäisi keinoja ongelman selvittämiseksi, jota se piti tärkeänä ja jonka kohdalla se ei enää halunnut viivyttelyjä.

Tammikuun 20. päivän tienoilla Kreml kutsui äkkiä Helsingistä kotiin lähettiläänsä Zotovin. Samalla venäläiset viranomaiset keskeyttivät alueensa läpi tapahtuvat suomalaiset tavarakuljetukset Turkkiin.2

Tammikuun 21. päivänä Vysinski oli jälleen kovana. Paasikiven selitettyä hänelle Suomen kannan Petsamon suhteen ja muistutettua englantilaisten asenteesta, apulaisulkoasiainkomissaari vastasi, ettei vastaehdotuksia voitu pitää tyydyttävinä. Hän vaati lopullista vastausta jo seuraavana päivänä uhaten muuten ilmoittaa hallitukselleen, että Suomi oli hylännyt Neuvostoliiton ehdotukset. Paasikivi lausui määräajan olevan liian lyhyt, jolloin Vysinski pidensi sitä 48 tunnilla.”[xv]

”Hieman ennen kuin Vysinski esitti Petsamoa koskevan uhkavaatimuksensa Suomen yleisesikunta sai tietoja venäläisten joukkojen lisääntyneestä liikehtimisestä Karjalassa. Myöhemmin osoittautui, että tiedot olivat liioiteltuja, mutta ottaen huomioon vallitsevan tilanteen Mannerheim piti niitä hälyttävän oireellisina. Myöhään tammikuun 23. päivän iltana ylipäällikkö pyysi saada kiireellisesti tavata presidentin ja pääministerin. Kokouksessa, johon osallistuivat myös puolustusministeri ja yleisesikunnan päällikkö, Mannerheim selosti saamiaan tietoja neuvostojoukkojen aktiivisuudesta ja ehdotti vaativassa sävyssä osittaista liikekannallepanoa, jonka avulla rajalle sijoitettuja turvajoukkoja voitaisiin vahvistaa kahdella reserviläisdivisioonalla. Marsalkka uhkasi, ettei hän muuten ottaisi vastatakseen seurauksista.”[xvi]

Neuvottelut jatkuivat Suomen antaessa yhä enemmän ja enemmän periksi Venäjän vaatimuksiin, mutta venäläiset eivät antaneet periksi - uhkailut jatkuivat.

”Paasikivi kertoo Vysinskin olleen vihaisempi kuin koskaan ennen. Töykeästi apulaisulkoasiainkomissaari selitti Neuvostoliiton olevan suurvalta ja kiinnostunut Petsamon nikkelistä. Tehdyt ehdotukset olivat lopullisia. Koska Suomen hallitus ei ollut valmis uusiin myönnytyksiin, hän ilmoittaisi hallitukselleen vastauksen olevan kieltävä. Ei ollut enää mitään syytä jatkaa sekakomitean neuvotteluja, ja asia kehittyisi edelleen kaikkine seurauksineen.”[xvii]

”Petsamon kriisillä oli ollut eräs laajakantoinen taloudellinen seuraus. Moskovan ja Helsingin välien kiristyttyä Neuvostoliitto oli tammikuun puolivälissä äkkiä keskeyttänyt vientinsä Suomeen.”[xviii]

Kun Paasikivi keskusteli Vysinskin kanssa Petsamosta ja perustettavan sekayhtiön toimitusjohtajan kansallisuudesta syntyneeseen kiistaan viitaten sanoi, ettei näin pieni asia sentään ollut sodan arvoinen, venäläinen vastasi: "Olemme jo kauppasodassa keskenämme."19

Sinivalkoisessa kirjassaan Suomen hallitus julkaisee luettelon tuotteista, jotka Neuvostoliitto oli sitoutunut viemään maahamme ja joita 'kauppasodan' seurauksena ei koskaan toimitettu. Tuotteiden joukossa on mm. 35000 tonnia viljaa. Lisäksi 'ei tippaakaan' sovituista 8 000 tonnista bensiiniä saapunut Suomeen”[xix]

”Kaupankäynnin keskeyttäminen oli vakavimpia käytännöllisiä toimenpiteitä, joihin Neuvostoliitto Suomea painostaakseen koskaan ryhtyi. Maamme kamppaili näet talvella 1941 ankaran elintarvike- ja polttoainepulan kourissa.”[xx]

”Itärajan toiselta puolelta kuultiin edelleen huolestuttavia lausuntoja. Helmikuussa 1941 venäläiset rajavartioupseerit selittivät Suomeen lähteville vakoilijoille : "Kapitalistinen Suomi yhdistetään Neuvostoliittoon tänä vuonna, heti kun Sallan rata on valmistunut.".”[xxi]

”Suomen voitaneen kaikesta huolimatta sanoa saavuttaneen Petsamon kiistassa torjuntavoiton, sillä nikkelikonsession statuksessa ei ollut tapahtunut käytännöllisiä muutoksia.”[xxii]

Kauttakulku Hankoon

Talvisodan rauhansopimuksessa Venäjä ei ollut vaatinut kauttakulkuoikeutta Hankoon - ilmeisesti peläten Suomen jatkavan taistelua ja päästävän ennemmin britit ja ranskalaiset maahan - mutta Välirauhan aikana tuli tämäkin törkeä vaatimus.

Jonkin aikaa Moskovan rauhan teon jälkeen Suomen hallitus oli ehdottanut venäläisille molempien maiden välisen rautatieliikenteen aloittamista uudelleen samalla pohjalla kuin ennen sotaa. Neuvostoliitto antoi vastauksensa vasta heinäkuun 9. päivänä jättäen Suomelle kaksi teknillisluontoista sopimusehdotusta. Samalla se pyysi kauttakulkuoikeutta venäläisille junille alueensa ja Hangon tukikohdan välillä. Pyyntöä ei esitetty erikseen, vaan se oli ikään kuin ohimennen liitetty asiakirjanippuun. Ehdotusta perusteltiin viittaamalla siihen, että Hangon niemimaa ja sitä ympäröivät saaret oli rauhansopimuksen perusteella vuokrattu 30 vuodeksi Neuvostoliitolle ja että kauttakulkuliikenne oli välttämätön sopimuksessa määriteltyjen maa- ja ilmavoimien joukkojen siirtämiseksi paikalle sekä tukikohdan huoltoa varten. Neuvostoliiton ehdottaman sopimuksen nojalla tukikohtaan voitaisiin kuljettaa joukkoja, aseita ja varusteita. Neuvostoviranomaiset huolehtisivat valvonnasta rautatievaunujen sisällä suomalaisten puolestaan vastatessa ulkopuolisesta vartioinnista. Jokaisen junan veturissa voisi olla mukana suomalainen saattaja.1

Suomen hallituksella oli vielä tuoreessa muistissa neuvostojoukkojen kolme viikkoa aikaisemmin toimeenpanema Baltian maiden miehitys. Ymmärrettävästi se taaskin huolestui Neuvostoliiton ehdotuksesta, jonka hyväksyminen olisi merkinnyt venäläisten sotilaiden jatkuvaa matkustamista maamme väekkäimmän ja tärkeimmän alueen läpi.”[xxiii]

”Kauttakulusta maata pitkin Hankoon ei ollut puhuttu maaliskuun neuvotteluissa eikä rauhansopimuksessa sanottu siitä sanaakaan, minkä Molotov sitä paitsi myöhemmin itsekin myönsi.3 Tietäen, että Hangosta tulisi meritukikohta, suomalaiset olivat päätelleet että joukkojen kuljetukset ja huolto hoidettaisiin meri- ja ilmateitse. --

Helsingin ja Moskovan suhteet olivat kuitenkin jo Neuvostoliiton muiden vaatimusten seurauksena jännittyneet siinä määrin, ettei kauttakulkupyynnön torjumista voitu ajatellakaan. Hallitus pyrkikin vain korjaamaan ja täsmentämään ne ehdotuksen kohdat, jotka sen mielestä vaikuttivat vaarallisimmilta.”[xxiv]

”Suomalaiset pyrkivät aluksi rajoittamaan kuljetukset muihin kuin sotatarvikkeisiin, mutta venäläiset kieltäytyivät. Sitten Suomen hallitus ehdotti, että ainoastaan Hangon tukikohdan rakentamiseen tarvittava sotamateriaali voitaisiin viedä rautateitse, mutta ei aseita. Venäläiset vastasivat jälleen torjuvasti.5

Tärkein kysymys koski kuljetettavien sotilaiden ja junien lukumäärää, sillä Neuvostoliiton alkuperäisessä ehdotuksessa ei ollut varauduttu mihinkään rajoituksiin. Suomalaiset esittivät aluksi, että maan alueen läpi matkustavat sotilaat olisivat siviilipuvuissa ja ilman aseita, jotka kuljetettaisiin eri junissa. Yhdessä junassa ei myöskään saisi olla mukana yli viittäkymmentä sotilasta. Venäläiset tekivät tällöin puolestaan myönnytyksen: aseet voitaisiin kuljettaa eri vaunuissa, mutta silti samoissa junissa. Sitoumusta ei kuitenkaan merkittäisi sopimustekstiin, vaan suullinen vakuutus riittäisi. Junien lukumäärä sovittiin lopulta neljäksi päivässä, joista kaksi kulkisi kumpaankin suuntaan: Helsinki ehdotti myös, että junista vain kolme olisi samanaikaisesti maamme alueella.”[xxv]

”Tavatessaan jälleen Molotovin Paasikivi korosti uudelleen Suomen jo hyväksyneen periaatteessa neuvostojoukkojen kauttakulun, vaikka niiden ilmaantuminen maahan herättäisikin huolestumista. Molotov puolestaan muistutti venäläisten suostuvan siihen, että sotilaat ja heidän aseensa kuljetettaisiin saman junan eri vaunuissa. Paasikivi vastasi, ettei ehdotusta ollut sinänsä hylätty. Suomalaiset olivat kuitenkin aluksi luulleet sotilaiden lukumäärää vähäiseksi, mutta nyt venäläiset voisivat lähettää matkaan pitkiä sotilasjunia. Siksi Helsinki toivoi, että aseet olisivat kokonaan eli junissa.

Paasikivi jätti Molotoville muistion, joka sisälsi Suomen uusimmat vastaehdotukset. Hän lausui, että allekirjoitettu sopi­mus olisi vielä alistettava eduskunnalle, ja että hallitus uskoi saavansa sen hyväksytyksi jos hänen juuri mainitsemansa ehto täytettäisiin. --

Muutamia päiviä myöhemmin Kreml hyväksyi Suomen ehdotuksen. Neuvostoliiton ja Suomen kauttakulkusopimus teknisine liitteineen allekirjoitettiin Moskovassa syyskuun 6. päivänä 1940.8 Sitä voidaan tavallaan pitää Suomen hallituksen saavuttamana torjuntavoittona, sillä venäläiset olivat loppujen lopuksi perääntyneet monessa kohdassa. Käytännössä kauttakulkuliikenne kuitenkin aiheutti jatkuvia vaikeuksia venäläisten kieltäytyessä noudattamasta kaikkia sovittuja valvontamääräyksiä.”[xxvi]

”Muita näkyviä todisteita Suomen ja Neuvostoliiton vaikeuksien hälvenemisestä ei olekaan havaittavissa. Maamme läpi kulkevat venäläiset eivät näet suostuneet alistumaan sovittuun valvontaan, vaikka suomalaiset puolestaan yrittivät tarkkailla, että sopimusta noudatettiin. Paasikiven oli lukuisia kertoja pakko ottaa asia esille Moskovassa.”[xxvii]

”Valvontaa koskeva kiista johtui tietenkin suomalaisten epäluuloista, sillä maamme sotilasjohto arveli venäläisten käyttävän kauttakulkua hyväkseen jos he joskus suunnittelisivat Etelä-Suomen miehittämistä.”[xxviii]

Diplomaattien kulkuoikeus

Venäjän diplomaatit vaativat itselleen vapaata kulkuoikeutta (vakoiluoikeutta) Suomessa, vaikka suomalaisilla diplomaateilla ei ollut sellaista Venäjällä.

”Saksalaisten saapuminen Lappiin askarrutti silminnähtävästi venäläisiä. Saatuaan syyskuun 23. päivänä nootin, jossa kauttakulusta ilmoitettiin, lähettiläs Zotov lähti jo 26. päivänä kiireesti 'kalaretkelle' Petsamoon. Ulkoministeriön antaman matkustusluvan nojalla matkan oli tapahduttava lentoteitse. Koska säännölliset lentovuorot Petsamoon oli jo lopetettu, ministeriö asetti lähettilään käytettäväksi erikoiskoneen.

Zotov suoritti menomatkan lentokoneella, mutta päätti palata henkilöautolla ja voimassa olevien määräysten vastaisesti jätti ilmoittamatta aikomuksestaan suomalaisille viranomaisille. Automatka kohti etelää saattoi tapahtua ainoastaan 'Jäämeren tietä', jota pitkin juuri ajoivat päinvastaiseen suuntaan sotilaita kuljettavat saksalaiset kuorma-autot. Ne ilmeisesti kiinnostivatkin lähettilästä paljon enemmän kuin Lapin lohet. Zotovin auto joutui tarkastukseen, ja suomalaiset poliisit huomasivat, että lähettiläältä puuttui tarvittava matkustuslupa.

Välikohtaus kiristi ulkoministeriön ja neuvostolähetystön suhteita. Ne vaihtoivat sittemmin kuukausikaupalla muistioita, joiden sisältämät diplomaattiset sanankäänteet vain juuri ja juuri peittävät näkyvistä molemminpuolisen ärtymyksen lähetystön mm. vaatiessa henkilökunnalleen sekä Neuvostoliiton Petsamon­konsulaatin virkailijoille oikeutta matkustella Lapissa mihin nämä vain halusivat.”[xxix]

”Sotahuhujen yhteydessä voidaan myös mainita Suomen hallituksen epäilemättä lähettiläältään Moskovasta saama tieto, jonka mukaan neuvostohallitus oli toukokuun 15. päivästä lähtien rajoittanut ulkomaisten diplomaattien matkoja. He eivät enää saaneet käydä alueilla, jotka sijaitsivat maan länsirajalla, ja heidän piti pyytää erikoislupa halutessaan yleensä liikkua pääkaupungin ulkopuolella.”[xxx]

Ahvenanmaan linnoittaminen

Ahvenanmaa oli ja on demilitarisoitua aluetta, mutta Suomi oli ja on velvollinen huolehtimaan siitä, ettei vieraat valtiot käytä aluetta sotilaallisiin tarkoituksiin. Siten Suomen piti linnoittaa saaria ja pitää siellä joukkoja sodan aikana. Tässä artikkelissa asiasta tarkemmin.

Siten Suomi vei välittömästi Talvisodan alettua joukkojaan Ahvenanmaalle ja linnoitti saaria.

Talvisodan rauhansopimuksessa Venäjä ei vaatinut Suomea poistamaan joukkojaan Ahvenanmaalta, eikä tuhoamaan linnoitteita - vaan Välirauhan aikana tämäkin vaatimus sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.

”Ahvenanmaata koskeva uusi sopimus piti allekirjoittaa ja saattaa voimaan viikon sisällä, sanoi Molotov sitten. Rauhansopimuksen kaltainen tärkeä asiakirja oli laadittu ja allekirjoitettu nopeasti eikä tämäntapaisen toisarvoisen sopimuksen solmiminen saanut viedä paljon aikaa. "Teidän kanssanne ei voi neuvotella; tämäkin asia on kestänyt kuukausia. Saksalaisten kanssa selvitetään suurimmatkin asiat muutamassa päivässä", hän lisäsi vielä.

Paasikivi muistutti, että valtiosäännön mukaisesti eduskunnan oli ratifioitava sopimus ja että se kokoontuisi vasta lokakuun 1. päivänä. Molotov suuttui ja huusi, ettei hän välittänyt, miten suomalaiset järjestäisivät asian.”[xxxi]

”Neuvostoliiton ja Suomen sopimus Ahvenanmaasta allekirjoitettiin lopulta Kremlissä lokakuun 11. päivänä 1940. Molotov toi tällöin avoimesti julki tyytyväisyytensä. Suomi sitoutui poistamaan varustuksensa Ahvenanmaalta ja olemaan luovuttamatta saaria kolmansien valtioiden sotavoimien käyttöön. Saarille ei perustettaisi mitään maa-, meri- tai ilmavoimien tukikohtia, ja talvisodan aikana rakennetut kiinteät puolustusasemat purettaisiin. Samalla sovittiin valvonnasta, josta huolehtisi Neuvostoliiton Maarianhaminassa Suomen luvalla avaama konsulaatti. Sopimus tuli voimaan heti ja se piti ratifioida kymmenen päivän kuluessa.”[xxxii]

Ja jälleen Venäjä arveli voivansa valloittaa koko Suomen entistäkin helpommin.

”Suomen kannalta Ahvenanmaan puolustusmahdollisuudet luonnollisesti heikentyivät kiinteiden varustusten purkamisen takia.”[xxxiii]

”Suomi oli ryhtynyt purkamaan varustuksiaan jo ennen sopimuksen allekirjoittamista ja sai työt päätökseen uuden vuoden tienoilla. Neuvostoliitto sekaantui tapahtumiin vielä useita kertoja kiirehtiäkseen töitä ja syyttäen suomalaisia niiden viivyttämisestä sekä venäläisten valvontaviranomaisten toiminnan vaikeuttamisesta.”[xxxiv]

Presidentinvaali

Se kuka kulloinkin on Suomen presidentti ei tietenkään kuulu Venäjälle pätkääkään, vaan on puhtaasti Suomen sisäinen asia. Tämä tuntuu meistä luonnolliselta, mutta Venäjä on katsonut oikeudekseen puuttua siihenkin kuka on Suomen presidentti.

”Suomen itsenäisyyspäivänä Molotov kutsui Paasikiven Kremliin ilmoittaakseen hänelle neuvostohallituksen vastustavan eräiden ehdokkaina mainittujen henkilöiden valitsemista. Paasikiven sähkeen mukaan hän lausui: "Emme halua sekaantua asiaan emmekä tehdä mitään vihjauksia Suomen uuden presidentin ehdokkuuden johdosta, mutta seuraamme tarkoin vaalivalmisteluja. Haluaako Suomi rauhaa Neuvostoliiton kanssa tulemme päättämään siitä, kuka valitaan presidentiksi. On selvä, että jos joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, niin teemme siitä sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä rauhansopimusta.".”[xxxv]

Joulukuun 18. päivänä Molotov sanoi Paasikivelle, että Neuvostoliitto näkisi hänet mielellään Suomen presidenttinä. Paasikivi oli kuitenkin jo ilmoittanut hallitukselle en, ettei hän aikonut ehdokkaaksi. Venäläiset toimivat silti Helsingin poliittisissa piireissä Paasikiven hyväksi.4

Molotovin jyrkkä sekaantuminen presidentinvaaliin joulukuun 6. päivänä ei tietenkään parantanut Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Muistaessaan, miten Molotov oli muutamia kuukausia aikaisemmin pakottanut kansanhuoltoministeri Tannerin eroamaan hallituksesta, hallitus suhtautui Neuvostoliiton aikeisiin yhä epäluuloisemmin.”[xxxvi]

Vallinkosken vesivoima

Venäjä oli jo vääryydellä ja pakolla pakottanut Suomen luovuttamaan Enson Venäjälle, vaikka se rauhansopimuksen kartan perusteella oli jäänyt Suomen puolelle rajaa. Venäjä ei tyytynyt tähän vääryyteen, vaan vaati vielä itselleen Vallinkosken vesivoiman.

”Keväällä 1941 venäläiset ottivat myös äkkiä esille useiden kuukausien tauon jälkeen Vallinkosken pulman. Toukokuun 13. päivänä Neuvostoliiton ulkoministeriö vastasi Suomen 1. marraskuuta jättämään muistioon. Vastauksessaan Moskova vakuutti uudelleen, että sen elokuussa 1940 esittämät vaatimukset olivat suoranaisessa yhteydessä rauhansopimukseen. Sillä oli mielestään kiistämätön oikeus lopettaa Enson voimalaitoksen rakennustyöt ja käyttää hyväkseen rajan toisella puolella sijaitsevan Vallinkosken vesivoimaa. Suomen ehdotus, jonka mukaan uuden voimalaitoksen olisi vastikkeeksi toimitettava maahamme sähkövoimaa, torjuttiin 'perusteettomana'.”[xxxvii]

Muuta

Edellä on käsitelty vain pientä osaa Venäjän Suomea vastaan osoittamasta suunnattomasta painostuksesta Välirauhan aikana. Mainittakoon tässä vielä lisäksi, että Venäjä esti Suomea liittymästä pohjoismaiseen tai edes Ruotsin kanssa solmittavaan puolustusliittoon - eli Venäjä esti Suomen puolueettomuuden.

Eikä pelkästään estänyt puolueettomuutta, vaan Venäjä ja Englanti ajoivat Suomen riippuvuuteen Saksasta. Venäjä myös ampui tahallisesti alas suomalaisen matkustajalentokoneen Kaleva, sekä loukkasi törkeästi Suomen rajoja ja ilmatilaa.

Välirauha

Etusivulle


[i] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 75

[ii] Hans Peter Krosby, Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, 1966, sivut 80-81

[iii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivut 282-285

[iv] Hans Peter Krosby, Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, 1966, sivu 86

[v] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 85-86

[vi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 91-92

[vii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 111-112

[viii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 198

[ix] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 200

[x] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 201

[xi] Hans Peter Krosby, Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, 1966, sivu 133

[xii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 204

[xiii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 207

[xiv] Hans Peter Krosby, Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, 1966, sivut 158-159

[xv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 256-257

[xvi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 257

[xvii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 261

[xviii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 263

[xix] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 265

[xx] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 265

[xxi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 265-266

[xxii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 288

[xxiii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 117

[xxiv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 118

[xxv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 119

[xxvi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 120-121

[xxvii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 192

[xxviii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 192

[xxix] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 166

[xxx] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 299

[xxxi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 187

[xxxii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivut 189-190

[xxxiii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 190

[xxxiv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 191

[xxxv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 238

[xxxvi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 239

[xxxvii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 288

Välirauha

Etusivulle