Vapaussodan rauhantunnustelut

Suomen ja Venäjän välisen Vapaussodan varsinainen taisteluvaihe päättyi jo Toukokuussa 1918, mutta rauhansopimus allekirjoitettiin vasta 14.10.1920. Tässä artikkelissa tarkastellaan pääsääntöisesti kyseisen ajanjakson tapahtumia.

Raudussa oli 2 000 venäläistä ja ”korkea-arvoisia venäläisiä upseereja” - asema oli valittu lisäjoukkojen purkupaikaksi. ”Rykmentin päällikkö päätti kuitenkin ehättää odotetun kehityksen edelle käymällä itse hyökkäykseen. Eräät pienemmät osastot johdettiin hiihtäen ja reillä kuljettaen rautatielinjalle vihollisen selkään, kun taas päävoimien piti hyökätä Raudun aseman seudulle kokoontuneen ylivoimaisen vihollisen kimppuun. Yritys pantiin käyntiin yöllä maaliskuun 25. päivää vastaan. Seuraavana päivänä saatiin aseman seudun ympärille, jota puolusti 2 000 venäläistä ja 15 tykkiä, hevosenkengän muotoinen saartorengas. Mutta ratkaisua ei vielä saatu aikaan. Vasta sen jälkeen, kun Vuoksen rintaman komentaja ja vihdoin myös ylipäällikkö olivat toimenpiteillään vahvistaneet hyökkäysjoukkoa (suojeluskuntajalkaväkeä, yksi jääkäripataljoona ja kaksi patteria), uusittiin hyökkäys, joka huhtikuun 5. johti venäläisten täydelliseen saartoon ja tuhoon. Se oli tämän sodan viimeinen ottelu, johon venäläiset joukot osallistuivat omina yksikköinään.”[i]

Inon tilanne oli epäselvä ja näytti aluksi varsin vakavalta. Venäläinen taistelulaiva asettui Inon edustalle. Linnoituksen varusväkeä lisättiin yhtä mittaa meritse Venäjältä saapuvin vahvistuksin, niin että siellä oli lopulta n. 4 000 miestä.

Silloin sattui venäläisten pyrkimyksissä odottamaton ja onnellinen muutos. Toukokuun 14. Inosta lähetetyt neuvottelijat lupasivat luovuttaa linnoituksen vahingoittamattomana suomalaisille joukoille. Samana iltana viimeinen venäläinen alus jätti redin. Muutama tunti myöhemmin kuultiin valtava räjähdys, ja kun patrullit varovasti lähenivät paikkaa, ne saattoivat todeta, että suurin osa linnoitusta oli muuttunut raunioksi ja sorakasoiksi.” Tämä venäläisten tekemä petos vahvisti Mannerheimin käsitystä siitä mikä arvo oli venäläisten kanssa tehdyillä sopimuksilla.[ii]

Aluevaihtoajatus

Venäjän keisari, joka oli samalla Suomen suuriruhtinas, oli luvannut Suomelle Petsamon vastineena Rajajoella (Siestarjoki) olleesta tehdasalueesta jo ennen Suomen itsenäistymistä, mutta tämä ei ollut todellisuudessa realisoitunut itsenäistymisen yhteydessäkään.

Suomi oli itsenäistynyt rajoissa, joiden ulkopuolelle oli jäänyt runsaasti suomenkielistä väestöä - heimokansojamme. Siksi suomalaisilla oli Vapaussodan jälkeen toiveena saada Itä-Karjala Suomen yhteyteen Vapaussodan rauhansopimusta tehtäessä.

Venäjä taas halusi saada itselleen mm. Suomen alueella Karjalan Kannaksella olevan Inon linnoituksen.

Keväällä 1918 syntyi seuraavanlainen aluevaihtoajatus: ”Ajatus aluevaihdosta ei sinänsä ollut uusi. Se oli ollut esillä Saksan ja Suomen hallitusten keskinäisissä neuvotteluissa jo huhti-toukokuussa 1918 Saksan koettaessa saada aikaan rauhankontakteja Suomen ja Venäjän välille siltä pohjalta, että Karjalan kannakselta luovutettaisiin Ino ympäristöineen Venäjälle Jäämeren rannalta saatavaa aluekorvausta vastaan.”[iii]

Rauhanneuvottelut Berliinissä

”Neuvostovaltuuskunnan myöhästyttyä muutamia päiviä ­ silloisessa yleistilanteessa ei tietenkään sattumalta - rauhankonferenssi pääsi aloittamaan työnsä 3. 8. 1918.”[iv]

Suomi vaati Itä-Karjalaa kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella. ”Vorovski halusi tietää, mitä Suomi voisi tarjota Venäjälle vastineeksi. Häntä valistettiin nyt Helsingin valtuuskunnan taholta, ettei kysymyksessä ollut vaihto vaan kansojen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, minkä perusteella Vorovski päätteli Suomen siis haluavan kyseisen suunnattoman alueen lahjaksi. Itä-Karjalan väestön tahdosta ei toistaiseksi ollut mitään riidatonta näyttöä. Vaikka kansojen itsemääräämisoikeuden periaate tunnustettiinkin, ei valtionrajojen määrääminen koskaan ollut tapahtunut yksinomaan etnografisten näkökohtien pohjalla. --

Myös Pietarin ja sinne johtavien yhteyksien turvaaminen oli Venäjälle elinehto, minkä perusteella Vorovski lausui tahtovansa tehdä vastaehdotuksen: »Jotta Venäjäkin voisi säilyttää itsenäisyytensä ja suvereenisuutensa ­ mitä Suomikin vaatii - Venäjälle on ehdottoman välttämätöntä, että huomattava osa nyt Suomen hallussa olevaa Suomenlahden rannikkoa samoin kuin Suomenlahden saaret luovutetaan Venäjälle. Olematta ammattimies ymmärtää kuka tahansa - ja armeijan sekä laivaston herrat oivaltavat tämän ensi silmäyksellä, ­että Pietariin pääsyn turvaaminen on Venäjän läntinen elinehto. Mikäli Suomen valtuuskunta on halukas ja sillä on vastaavat valtuudet, voimme asiallisesti ja tyynesti keskustella Suomen itärajalla ja Jäämeren rannikolla sijaitsevien alueiden vaihtamisesta erinäisiin Suomenlahden äärellä sijaitseviin alueisiin, joiden luovuttaminen saattaisi taata Pietarin kulkuväylän turvallisuuden. . .» Pelkkä lahjoitus sen sijaan ei tullut kysymykseen.”[v]

”Suomalaisten tiedusteluun venäläisten toivomusten yksityiskohdista Vorovski vastasi tarkoittavansa Suomenlahden saarien lisäksi lähinnä Viipurin-Käkisalmen linjan eteläpuolista aluetta. Enckellin valtuuskunnalle tämä oli liikaa. Rautapää katsoi voivansa etukäteen vakuuttaa, ettei ehdotus kyseisten »ikimuistettavista ajoista suomalaisten» seutujen irrottamisesta valtakunnan yhteydestä ollut toteutettavissa. Hän ehdotti aluevaliokunnan istuntojen keskeyttämistä epämääräiseksi ajaksi, mikä myös tapahtui. Katko osoittautui pian pysyväksi.”[vi]

Niinpä. Venäjän kauniit puheet kansallisesta itsemääräämisoikeudesta oli vain tyhjää puhetta - petosta. Todellisuudessa imperialistinen Venäjä halusi rohmuta itselleen suomalaista aluetta.

Trotskin puhe

Venäjän puolustusministeri Trotskin puheesta: ”Vielä selvemmin Trotski ilmaisi ajatuksensa Saksan vallankumouksen aattona 9.11.1918 Voronesin neuvostossa pitämässään puheessa: ». . . Kenellekään ei ole salaisuus, että nykyään kaikilla näillä alueilla meidän puolueemme, kommunistinen puolue, seisoo työläis- ja suurelta osalta myös talonpoikaismassojen kärjessä, ja että Neuvostovalta ei jää syrjästäkatsojaksi siinä taistelussa, joka siellä jo kehittyy, joka Ukrainassa huomenna puhkeaa täyteen voimaansa. Nyt tämä taistelu menettää aikaisemman luonteensa meidän ja Saksan välisenä kamppailuna, sillä vapaa Latvia, vapaa Puola ja Liettua, vapaa Suomi sekä toisaalta myös vapaa Ukraina eivät enää muodosta kiilaa vaan päinvastoin yhdistävän siteen Neuvosto-Venäjän sekä tulevan Neuvosto-Saksan ja Neuvosto-Itävalta-Unkarin välille. Tämä on federaation alku, Euroopan proletaaristen tasavaltojen liiton muodostaman Euroopan kommunistisen federaation alku.»!”[vii]

Niinpä - Venäjä pyrki aikaansaamaan Moskovasta johdetun kommunistisen Euroopan (aluksi). Tätä pyrkimystä ajoi jatkossa Stalin - Venäjä suunnitteli hyökkäävänsä länteen, ja aikoi hyökätä länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941. Näiden pyrkimysten rinnalla Suomen pyrkimykset yhdistää kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella Itä-Karjala Suomeen tuntuvat näpertelyltä.

Wilson Suomen rajoista

USA:n presidentti Wilson maaliskuussa 1919: ”Wilson hyväksyi Hooverin näkökohdat. »Suomi on mielestäni aivan selvästi kysymys sinänsä. Se ei todellisuudessa koskaan ollut Venäjän elimellinen osa. Se on ollut mitä epämukavin ja vastahakoisin partneri, enkä usko, että toimenpiteemme Suomen hallituksen tunnustamiseksi sitoisi tai haittaisi meitä minkään muun entisen Venäjän keisarikunnan osan itsenäisyydentunnus­tuksen tullessa mahdollisesti esille.»  Entisen suuriruhtinaskunnan rajakysymyksen osalta Wilson totesi Lansingille, ettei tunnustuksen antaminen sitoisi Yhdysvaltoja minkään Venäjälle kuuluvan alueen liittämiseen Suomeen. Siihenastiseen valtio­alueeseensa Suomella oli kiistämätön omistusoikeus.”[viii]

Eli USA oli valmis vähintäänkin tunnustamaan Suomen sen itsenäistymisen aikaisissa rajoissa, todeten Suomella olevan alueeseensa kiistämätön oikeus, mutta ei pitänyt ehdottomasti kiinni kansojen itsemääräämisoikeudesta - joka olisi tiennyt alueliitoksia Venäjästä Suomeen.

Venäjä tarjosi rauhaa

Kommunistinen Venäjä tarjosi rauhaa Suomelle, kun valkoiset venäläiset joukot ahdistivat sitä monelta suunnalta.

”Havaittuaan virolaisten pyrkimyksen keskustella naapuriensa kanssa yhteistoiminnasta neuvostohallitus 11.9.1919 ulotti rauhantarjouksensa koskemaan myös Liettuaa, Latviaa ja Suomea. Riiassa käytyjen alustavien neuvottelujen jälkeen Baltian tasavallat päättivät järjestää Tallinnaan erityisen konferenssin hahmottelemaan ja koordinoimaan Venäjän-poliittisia suuntaviivoja. Kuultuaan aloitteesta ulkoministeri Holsti - tietämättä vielä Kremlin rauhantarjouksen koskevan myös Suomea - piti maansa mukanaoloa reunavaltojen kokouksessa aiheellisena. Tämä oli tärkeätä sekä tilanteen yleisen seuraamisen että Baltian maiden ja Neuvosto-Venäjän välisten rauhankeskustelujen estämisen kan­nalta.

Konferenssi pidettiin Tallinnassa syyskuun 14.-15. päivänä 1919, ja siihen osallistuivat isäntämaan edustajien lisäksi Suomen, Latvian ja Liettuan pää- sekä ulkoministerit. Valkoisia venäläisiä ei huolittu mukaan. Neuvottelujen varrella osoittautui virolaisten tarkoitukseksi saada rauhankysymyksessä aikaan konferenssivaltioiden yhteisrintama bolsevikkien mahdollisen divide et impera-politiikan estämiseksi sekä toisaalta myös vankemman neuvottelupohjan luomiseksi. Käytettävissä olevien voimavarojen vähäisyyteen viitaten Baltian maiden valtuutetut, ennen muuta virolaiset, antoivat ymmärtää, etteivät he kansallisen vapautensa saavutettuaan nähneet enää mitään syytä jatkaa raskaita uhreja vaativaa sotaa. Rauhanneuvotteluihin oli siksi ryhdyttävä. Suomen puolesta pääministeri Vennola ja ulkoministeri Holsti ilmaisivat jyrkästi eriävän, sopimuksentekovaltuuksien puuttuessa tosin toistaiseksi »epävirallisen» mielipiteensä. Mihinkään toimenpiteisiin rauhan solmimiseksi ei saisi ryhtyä ilman ententen suostumusta. Muussa tapauksessa Englanti voisi vetää laivastonsa pois Suomenlahdelta ja jättää sen rannikot alttiiksi bolsevikkien merivoimien hyökkäyksille.”[ix]

Pureskellaanpas välillä hieman lukemaamme:

1.  Suomi ja Viro olivat itsenäistyneet Venäjästä, mutta olivat yhä sotatilassa Venäjän kanssa (kummallakin oma erillinen Vapaussotansa);

2.  Molemmat halusivat sinänsä tehdä rauhansopimuksen, mutta pelkäsivät aivan aiheellisesti Venäjän hyökkäystä kimppuunsa;

3.  Saksasta ei ollut vastapainoksi Venäjän imperialismille, joten nämä nuoret pikkuvaltiot toivoivat Englannin vahvan laivaston hillitsevän Itämerellä Venäjän imperialistista laajenemista.

”Pitkien keskustelujen jälkeen päätettiin rauhankysymys panna pöydälle, jotta konferenssimaiden hallituksille tarjoutuisi tilaisuus neuvotella asiasta länsivaltojen kanssa. Uusi kokous pidettäisiin Tartossa kahden viikon kuluttua. Reunavaltojen neuvonpidosta kuultuaan Englannin apulaisulkoministeri Curzon antoi Tallinnan ja Riian asiainhoitajilleen tehtäväksi varoittaa kyseisiä hallituksia solmimasta omin päin rauhaa bolsevikkien kanssa.”[x]

”Suomen ulkoministeri päätyi siihen käsitykseen, että valtakunnan oli kytkettävä nyt politiikkansa tiiviisti ententen vanaveteen, ja presidentti, hallitus sekä uusi sotilasjohto (puolustusvoimain komentaja kenraali Wilkama ja yleisesikunnan päällikkö kenraali Oskar Enckell) yhtyivät tähän. Jos liittoutuneet yksinkertaisesti hyväksyisivät status quon ja odottaisivat tehdäkseen rauhan Venäjän kanssa vasta myöhemmin, Suomikin voisi menetellä samoin. Torjumatta suoranaisesti Kremlin tarjousta oli syytä välttää ottamasta lopullista kantaa, kunnes liittoutuneet pääsisivät yksimielisyyteen bolsevikkeja kohtaan noudatettavasta politiikasta.”[xi]

Mutta todellisuudessa

Venäjä tarjosi Suomelle rauhaa, mutta sillä oli jälleen ”ketunhäntä kainalossa”. Todellisuudessa se rauhantarjouskin oli askel tiellä Suomen Neuvostotasavallaksi.

”Pietarin neuvoston ylimääräisessä istunnossa 1.9.1919 sota-asiain kansankomissaari Trotski teki selkoa neuvostohallituksen Baltian-politiikasta ja kiinnitti samalla huomiota myös Suomeen. Rauhantarjouksen taustana ei tietenkään ollut mikään myötätunto Viron tai muiden maiden porvarihallituksia kohtaan. Kuitenkaan ». . . me emme halua kietoutua sotaan porvarillisen Eestin kanssa. Meillä on muita asioita, muita huolia. Sillä se taistelu, jota me käymme, on luonteeltaan yleismaailmallinen..., eikä sitä tietenkään ratkaista Suomessa sen paremmin kuin Virossakaan vaan koko maapallolla, kuten osoittavat Englannin ja Ranskan työläiset, kuten osoittavat Aasian, Kiinan, Persian, Afganistanin, Intian sorretut massat. Sinä hetkenä, jolloin isku kohdistuu Lontooseen, Pariisiin, Intiaan, Persiaan, Kiinaan - sinä hetkenä nämä pikkukysymykset Suomi ja Viro ratkeavat itsestään. Juuri sen takia eikä mistään sympatiasta tai rauhanrakkaudesta suhteissa Ståhlbergeihin tai nykyisiin vallanpitäjiin Eestissä, Suomessa, Liettuassa, me sanomme, ettemme halua sytyttää sotaa Eestin kanssa.»”[xii]

Huomattakoon sanonta, ettemme halua sytyttää sotaa Eestin kanssa - kun jo olivat sotatilassa Viron kanssa ja tarjosivat rauhaa. Ryssien ja vasureitten puheita on aina tarkasteltava hyvin tarkasti - epäluuloisesti.

Suomen minimiehto

”Viisi päivää kestäneiden väittelyjen jälkeen - Helsingin valtuutettujen epäonnistuttua yrityksissään taivuttaa Baltian maat määräämättömäksi ajaksi odottavalle kannalle - sovittiin konferenssin lopussa (2.10.1919) vihdoin siitä, että Viro, Latvia ja Liettua ilmoittaisivat Kremlille valmiutensa ryhtyä rauhanneuvotteluihin viimeistään 25.10.1919, johon mennessä Suomen hallituksen oli eduskuntaa kuultuaan tehtävä ratkaisunsa. Niin ikään sovittiin kunkin valtion minimivaatimuksista, ja samalla kaikki sitoutuivat olemaan solmimatta erillisrauhaa ennen kuin olisivat neuvotelleet sotilasliitosta muiden kanssa. Suomen minimiehtona oli Vienan, Aunuksen ja Inkerin kansallisen itsemääräämisoikeuden tunnustaminen.”[xiii]

Suomen eduskunta

”Rauhankysymyksen tullessa vihdoin 16. 10. 1919 esille eduskunnassa tilanne oli kokonaan muuttunut Judenitsin tuonnempana lähemmin tarkasteltavan offensiivin vuoksi. Pietarin kukistuminen näytti jälleen olevan välittömästi edessä. Ententenkin asenne tuntui taas tiukkenevan, sen ilmoitettua 10. 10. 1919 jatkavansa Venäjän saartoa ja pyydettyä Suomea osallistumaan siihen. Vallitsevissa oloissa hallitus ei nähnyt mitään syytä ryhtyä keskusteluihin kaatuvaksi odotetun neuvostovallan kanssa. Tähän kantaan yhtyi myös eduskunta 107 äänellä 83 vastaan.”[xiv]

Tässä yhteydessä on huomautettava siitä, ettei silloinen Suomen politiikka ollut Mannerheimin (joka oli tuolloin vain yksityishenkilö), Ståhlbergin tai Holstin politiikkaa - vaan Suomen eduskunnan hyväksymää Suomen politiikkaa.

Yhteistyö Puolan kanssa

”Varsovassa 4.3.-24.3. 1920 pidetyssä konferenssissa sovittiin, etteivät Puola ja Suomi tekisi erillisrauhaa vaan neuvottelut bolsevikkien kanssa käytäisiin yhdessä. Sitä silmällä pitäen Puola ilmoitti kannattavansa Suomen vaatimaa Itä-Karjalan kansanäänestystä, Petsamon alueen annektointia vuoden 1864 lupauksen pohjalla, Suomenlahden ja Laatokan neutralointia sekä Suomen omistusoikeuden tunnustamista vuonna 1918 hankittuun sotasaaliiseen. Vastavuoroisesti Suomi lupautui kannattamaan Venäjän vuonna 1772 Puolalta valtaamien alueiden väestön itsemääräämisoikeutta, »entisen Venäjän valtakunnan jäännösalueille muodostuneiden valtioiden riippumattomuuden de jure tunnustamista» sekä Puolan Venäjälle esittämiä taloudellisia korvausvaatimuksia.”[xv]

Aseleposopimus

”Neuvosto-Venäjän ja Puolan ryhdyttyä keskenään neuvotteluihin ja Lontoon konferenssisuunnitelman haaksirikkouduttua Holsti vihdoin 9.8.1920 myönsi Tartossa yhä kärsimättömämmäksi käyvälle rauhanvaltuuskunnalle viivytystaktiikkavaiheen päättyneen. Tällä menetelmällä ei enää ollut saavutettavissa mitään ratkaisevaa. Neljä vuorokautta myöhemmin Paasikiven delegaatio sai hallitukselta valtuudet aloittaa Tartossa Suomen vaatimusten »pienentämisprosessin». Petsamosta ei kuitenkaan ollut lupa tinkiä. Samana päivänä (13.8.) allekirjoitettiin Neuvosto-Venäjän ja Suomen välinen aseleposopimus status quon pohjalla.”[xvi]

Rauhansopimus

Venäjän ja Suomen välinen Vapaussota päättyi rauhansopimukseen 14.10.1920.

Välitti aseita

Rauhansopimus ei tietenkään merkinnyt Venäjälle mitään, vaan Venäjä rikkoen kyseistä sopimusta pyrki edelleen tekemään Suomesta neuvostotasavallan mm. välittämällä aseita suomalaisille punikeille.

”Ensimmäiseksi neuvostolähettilääksi - sananmukaisesti poliittiseksi edustajaksi - Helsinkiin tuli Jan Antonovits Berzin, suomalaisille Tarton rauhanneuvotteluista tuttu mies. Hän oli arvostettu vallankumousveteraani, joka oli pitkään oleskellut länsimaissa ja toiminut mm. puolen vuoden ajan neuvostolähetyskunnan päällikkönä Sveisissä. Bernistä hänet lähetyskuntineen oli marraskuussa 1918 karkoitettu vallankumouspropagandan harjoittamisen vuoksi. Tämä seikka oli suomalaisten tiedossa ja se pani varmasti varoituskellon Helsingissä soimaan. --

Suomen ulkoministeriö halusi rajoittaa edustuston henkilökunnan lukumäärää ja tarkastaa ennakolta maahantulijoiden nimiluettelot. Joukossa ei saanut olla Suomen kansalaisia. Berzinin mukana tuli 53 henkeä, heistä 16 diplomaattiedustajan asemassa. Pitkällisten riitojen jälkeen Neuvosto-Venäjän ulkoasiain kansankomissariaatti Narkomindel onnistui lisäämään edustustonsa ja Suomeen perustamiensa konsulaattien henkilökunnan määrää niin, että se vuoden 1921 lopussa kohosi noin sataan henkilöön. --

Suomalaisten varovaisuuden taustalla ei toisaalta ollut pelkkä pelko vaan myös tiedot neuvostoedustustojen toimintatavoista. Edellisenä kesänä Neuvosto-Venäjän lähettiläs oli tuonut Gruusiaan parisataamiehisen henkilökunnan, jota oli täydennetty paikallisilla kommunisteilla ja joka sittemmin tuki tehokkaasti neuvostovallan pystyttämistä maahan. Etsivä Keskuspoliisi sai pian selville, että Helsingin lähetystöstäkin harjoitettiin vallankumoustoimintaa. Hallitukselle lähettämissään tiedotuksissa se ilmoitti mm. aseiden välittämisestä suomalaisille kommunisteille lähetystön kautta. Myöhemmin poliisi sai selville, että lähetystöön oli järjestetty erityinen osasto, joka piti yhteyttä maailmanvallankumouksen puolesta työskentelevään Kominterniin.”[xvii]

Nämä hankkeet eivät myöskään jääneet salaisiksi, vaan Etsivä Keskuspoliisi sai niistä hyvin pian vihiä; ja paljastui, että SKP:n vallankumoussuunnitelmat perustuivat Neuvosto-Venäjältä saatavaksi oletetun avun varaan. Tietoon tuli paitsi puolueen johdon suunnitelmia, joissa tukeuduttiin Neuvosto-Venäjältä tulevaan apuun, myös mm. punaupseeri Ville Honkasen lausunto, jonka mukaan salaisia taistelujärjestöjä muodostettiin ympäri maata siksi, että ne olisivat valmiit liittymään neuvostojoukkoihin sen jälkeen kun Neuvosto-Venäjä saisi aiheen hyökätä Suomeen. Jo vuonna 1921 - ja sittemmin jälleen 1923 - saatiin tietoja siitäkin, että Neuvosto­Venäjän virkamiehet ja diplomaattiedustajat toimivat aseiden välittämiseksi Suomessa oleville kommunisteille.”[xviii]

Tämä kaikki oli tietenkin vain esileikkiä tulossa olevalle imperialistisen Venäjän hyökkäykselle Suomeen 30.11.1939.

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle


[i] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, Osa 1, 1957. sivut 194-195

[ii] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, Osa 1, 1957. sivu 217

[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 24

[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 55

[v] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 56

[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 56

[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivut 63-64

[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 170

[ix] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivut 263-264

[x] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 264

[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 265

[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivut 255-256

[xiii] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 272

[xiv] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 273

[xv] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivu 339

[xvi] Tuomo Polvinen, Venäjän Vallankumous ja Suomi, Osa 2, 1971, sivut 362-363

[xvii] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivut 68-69

[xviii] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivu 77

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle