Välirauha - ”Pitkä odotus kuolemansellissä”[i]

Tuula Hölttä - Juhani Putkinen

Lisätty viitteet XXII ja XXIII 29.8.2007, XXIV-XXVI 22.10.2007, lisäys joukkojen keskityksestä 29.2.2008, linkkejä 29.4.2008 Juhani Putkinen

Venäjän hyökkäysaikomus Suomen suunnalla perustui yleisesikunnan suunnitelmaan 27.11.1940. Kyseistä suunnitelmaa täydennettiin toukokuussa 1941. Venäjän hyökkäyssuunnitelmaa käsitellään laajemmin täällä ja aikomusta hyökätä täällä.

Useat tahot myöntävät Venäjän aikoneen hyökätä länteen, mutta selittävät Venäjän joukkojen hyökkäysvalmistelut valmistautumiseksi ”ehkäisy- tai vastahyökkäykseen”.

Näiden tahojen mukaisesti toukokuussa 15.5.1941 päivätyn yleissuunnitelman tarkoituksena oli ehkäistä Saksan yllätyshyökkäys ja tuhota Saksan armeija, ettei Saksan ylin johto saa missään olosuhteissa sodan aloitetta käsiinsä. Tuon suunnitelman mukaan ”Vihollisen laajenemismahdollisuudet ehkäistään hyökkäämällä Saksan armeijan kimppuun, kun se on vasta ryhmittymässä, eikä sillä ole vielä ollut mahdollisuutta organisoida rintamalinjojaan ja saada aikaan joukkojensa yhteisvaikutusta.” Puolustukselliseksi sanotun suunnitelman ensimmäinen periaate oli, ettei vihollisen sallita hyökätä alueelle, tapahtukoon se sitten maasta tai ilmasta.

Suunnitelman painopistealue oli ns. Lvovin mutka miehitetyn Puolan alueella, mutta suunnitelma kattoi koko Venäjän länsirintaman.  Operatiiviset käskyt suunnitelman toimeenpanemisesta ja joukkojen keskittämisestä Venäjän länsirajalle annettiin Leningradin sotilaspiiriin 14.5.41.

Noiden käskyjen mukaan joukkojen organisointi oli aloitettava 25.-30.5., ja organisoinnille oli varattu aikaa 25-30 päivää. Tämän jälkeen joukkojen tuli olla valmiina siirtymään ratkaisevaan hyökkäykseen, jonka syvyys olisi 250-300 km.[ii] Miettikääpä mitä Suomesta olisi jäänyt jäljelle tämän 300 km syvän ”ehkäisyhyökkäyksen” jäljiltä. Edellisessä ”ehkäisyhyökkäyksessä”, eli Talvisodassa Suomen raja oli jo siirtynyt uhkaavasti länteen. Sitäkin kannattaa miettiä miksi ihmeessä Venäjän joukot olisivat sitten pysähtyneet sen 300 km etenemisen jälkeen sen kummemmin Suomen kuin Saksankaan suunnalla?

Suunnitelmassa hyökkäysaluetta ei myöskään rajattu, joten hyökkäys oli mahdollista käynnistää koko Venäjän länsirajan pituudelta riippumatta siitä missä sotatoimet alkoivat.

Tähän hyökkäykseen myös Suomen oli varauduttava.

”Talvisota 1939-1940 jätti Suomen itsenäiseksi, mutta hoippumaan kuilun partaalle. Sen talouden, jota sota oli järkyttänyt, oli kestettävä 400 000 siirtolaisen paino Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta.

Strategisesti [Moskovan - th] rauhansopimus loi edulliset olosuhteet Neuvostoliiton uudelle hyökkäykselle. Etelässä raja työntyi luoteeseen, pois Karjalan kannakselta ja Laatokalta, jossa suomalaisten oli onnistunut tehdä lujinta vastarintaa. Sallan haltuun saaminen ympäristöineen antoi Neuvostoliitolle ponnahduslaudan Suomen ”vyötärön” katkaisuun hyökkäyksellä Pohjanlahden perukkaan; rata, joka Suomen oli pakko rakentaa rauhanehtojen mukaisesti Kemijärveltä Sallaan (Kuolajärvelle) – kun taas Neuvostoliitto täydensi rataa yhdistämällä sen Kantalahteen Muurmannin radan varteen -, tulisi helpottamaan joko Neuvostoliiton sotilaallisia operaatioita tai taloudellista hivuttautumista Pohjois-Suomeen.

Pohjoisessa mahdollistutti Kalastajasaarennon länsiosan haltuun saaminen Petsamon väylän täydellisen valvonnan, samalla kun Hangon luovuttaminen Neuvostoliitolle antoi sille etelässä laivastotukikohdan ja lujan jalansijan mantereella Suomen sydämessä, Helsingin länsipuolella. Saksalaisten suorittama Norjan miehitys täydensi Suomen fyysisen eristämisen ja teki lopun sellaisistakin vaatimattomista länsivaltojen väliintulon mahdollisuuksista, jotka olivat olemassa Talvisodan aikana.”[iii]  

Hans Metzger Sallan radasta: "ei ollut epäilystäkään, että uuden radan rakentamisella Neuvostoliitto tavoitteli puhtaasti sotilaallisia päämääriä Suomea, Ruotsia ja Saksaa vastaan."[xxv]

Josif Stalin oli tyytyväinen Talvisodan lopputulokseen koska nyt Venäjä kykeni uhkaamaan Suomen ”elintärkeitä keskuksia”. Suora lainaus: ”Nyt Helsingin uhka toteutuu kahdelta suunnalta, Viipuri ja Hanko.”[iv]

Rauhansopimuksen jälkeen Venäjä esitti Suomelle yhä kasvavia vaatimuksia:

- 2.6.40 vaatimuksen kaikkien Karjalasta ja Hankoniemeltä pois siirrettyjen valtiollisten ja yksityisten laitosten palauttamisesta nyt Venäjän hallussa oleville alueille;

- 23.6.40 Petsamon nikkelikaivoksen toimilupa oli siirrettävä Venäjälle;

- 27.6.40  Ahvenanmaa oli demilitarisoitava tai varustettava yhdessä Venäjän kanssa;

- 8.7.40 Moskovan rauhansopimukseen kuulumaton Venäjän joukkojen kauttakulkuoikeus rajalta Hankoniemelle.

Sen jälkeen kun Venäjä oli miehittänyt Baltian maat, Venäjän joukkojen kuljetukset ja siirrot Suomenlahdella lisääntyivät, ja kun Hangon tukikohtaankin kuljetettiin jatkuvasti lisää joukkoja, Suomen pelättiin olevan seuraavana miehitysvuorossa Baltian maiden jälkeen. Samanaikaisesti todettiin runsaasti Venäjän koneiden suorittamia alueloukkauksia, ja 14.6.1940 Venäjä ampui alas säännöllisellä reittilennolla Tallinnasta Helsinkiin matkalla olleen matkustajakone Kalevan.[v]

”Taloudellinen tilanne oli kriitillinen, ja avoimen selkkauksen vaara oli uhkaamassa. Tammikuun lopussa 1941 saimme venäläisten joukkojen liikehtimisestä rajoillamme niin hälyttäviä varoituksia, että osittaista liikekannallepanoa koskevan käskyn antaminen oli aivan hiuskarvan varassa.

Venäläisten syksyllä 1939 aloittamat rautatierakennustyömaat jatkuivat ripeästi. Tärkeimmät rataosat Petroskoi-Suojärvi, Louhi-Kiestinki ja Rutši-Salla saatiin valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Pelkästään viimeksi mainitulle ratatyömaalle oli sijoitettu noin 100 000 pakkotyöläistä. Näitä rautateitä täydensi viisitoista strategista maantietä. Noin kaksisataa kilometriä leveällä rajantakaisella alueella oli tekeillä lentokenttiä, joiden lukumäärä myöhemmin todettiin niin suureksi kuin 90:ksi.”[vi]

Venäjän oikeudettomista vaatimuksista Suomelle artikkeli täällä.

Suomi varautuu puolustautumaan

Suomi oli joutunut kohtaamaan ylivoimaisen vihollisen raskaassa Talvisodassa yksin. Nyt se seisoi sodan heikentämänä yhtä yksin yhä kasvavien Venäjän vaatimusten edessä. Oli selvää, ettei Suomi selviytyisi, jos se joutuisi uudestaan selkkaukseen Venäjän kanssa, ja elokuussa 1940 Suomi kääntyi Saksan puoleen saadakseen aseapua oman puolustuksensa vahvistamiseen.

”Neuvottelujen lopputuloksena Suomi sai luvan ostaa Saksasta sotatarvikkeita, ja 12.9.40 sotilasasiakirjana ja 22.9.40 diplomaattisena asiakirjana solmittujen sopimusten mukaisesti Suomen hallitus salli ”Saksan valtakunnanhallituksen pyynnöstä sotatarvikkeiden ja niitä seuraavan miehistön kauttakuljetuksen Itämeren pohjoisista satamista Rovaniemen kautta Pohjoisen Jäämeren tietä pitkin Kirkkoniemeen Pohjois-Norjassa.”  Sopimus noudatteli sanamuodoltaan Neuvostoliiton omille joukoilleen heinäkuussa vaatimaa kauttakulkuoikeussopimusta.

Kun Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli jo aiemmin päästy sopimukseen Petsamon nikkelin tuotannon jakamisesta Saksan ja Neuvostoliiton kesken siten, että neuvostohallitus saisi 40% vuoden -40 tuotannosta ja Saksa 60%,  tilanne näytti Suomen osalta rauhoittuvan. Syksyllä -40 Neuvostoliitto otti Petsamon nikkelin kuitenkin uudelleen esiin, ja vaati kaivosta kokonaan Neuvostoliiton ja Suomen valvontaan. Saksa ja Englanti olisi Neuvostoliiton mielestä pitänyt syrjäyttää. Kumpikaan syrjäytysuhan alaisiksi joutuneista maista ei halunnut luopua osuudestaan.

Marraskuun 12. päivänä Neuvostoliiton ulkoasiainministeri Molotov matkusti Berliiniin. Hitlerin kanssa käymissään neuvotteluissa hän otti esille Suomen kysymyksen. Molotov totesi Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen täytetyksi muiden kuin Suomen osalta ja vaati Suomen kysymyksen ratkaisua, joka olisi mahdollista toteuttaa samalla tavalla kuin Baltian maissa.

Selvittäessään omaa näkemystään Suomen kysymyksestä Hitler totesi Neuvostoliiton osaltaan poikenneen Moskovan sopimuksesta valtaamalla esimerkiksi Liettuan ja Bukovinan. Hän selitti, että Saksan maine oli jo Talvisodan aikana kärsinyt maailman ja omankin kansan silmissä, kun se oli kieltänyt tukensa Suomelta. Hitler selitti Suomen edelleen  kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin ja vakuutti, ettei Saksalla ollut mitään poliittisia tavoitteita Suomessa, mutta Saksa halusi sodan ajaksi taloudellisten intressiensä tunnustamista. Sota Suomessa olisi ollut Saksalle sangen vahingollinen, koska se olisi vaarantanut nikkelin ja puutavaran saannin.

- -

Ulkoministeri Molotov vaati kuitenkin koko ajan täyttä toimintavapautta Suomessa. Hän ei suoraan ilmaissut, aikoiko Neuvostoliitto ratkaista asian sodan avulla. Hän viittasi vain pyrittävän samantapaiseen ratkaisuun kuin reunavaltioissa ja Bessarabiassa.”[vii]

Suomi oli saarrettu:    

Vuosien 1940-1941 vaihteessa Neuvostoliitto sanoi irti kaikki Suomen kauppasopimukset ja keskeytti kaikki tavarantoimitukset väittäen, että Suomi ei ollut täyttänyt kaikkia Neuvostoliiton sille talvisodan jälkeen antamia velvoitteita. Neuvostoliiton tuonnin lopettaminen olisi katkaissut mm. Suomen leipävilja- ja polttoainetoimitukset, joista Suomi oli täysin riippuvainen, ja tässä tilanteessa Suomen oli pakko turvautua Saksan apuun. Tämän jälkeen 90% maan tuonnista tapahtui Saksan eikä Neuvostoliiton kautta. ”Tämä oli tulos Neuvostoliiton kauppapolitiikasta, jota ei juuri voi sanoa muuksi kuin lyhytnäköiseksi, vaikka se olikin täydessä sopusoinnussa venäläisten silloisen Suomeen suhtautumisen kanssa yleensä.”[viii]  

Suomen riippuvuudesta Saksasta artikkeli täällä.

Vuoden 1941 alku Suomessa: neuvotteluja nikkelistä ja puolustusvalmiuden tehostamista

Petsamon nikkelikysymys säilyi vielä vuoden 1941 alkupuolellakin Suomen ulkopolitiikan näkyvimpänä ja pahimpana ongelmana ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden koetinkivenä. Saksa ei antanut neuvotteluissa Suomelle sen pyytämää virallista diplomaattista tukea. Vasta maaliskuun lopulla Saksa ilmoitti, että Suomi ei olisi vaarassa, vaikka neuvottelut nikkelistä katkeaisivatkin. Huhtikuun alussa suomalaiset saivat kuulla Saksan antaneen neuvostohallituksen ymmärtää, että Petsamon uhkaaminen merkitsi sodan vaaraa.[ix]

Toisen maailmansodan osoittaessa laajenemisen merkkejä, Suomi oli ryhtynyt tehostamaan puolustustaan taloudellisten mahdollisuuksiensa rajoissa. Asevelvollisuus pidennettiin kaksivuotiseksi, kertausharjoituksissa koulutettavien määrää lisättiin ja perustettavien joukkojen määrä kasvoi Talvisodan yhdeksästä divisioonasta kuuteentoista. Uuden rajan turvaamiseksi aloitettiin linnoitustyöt, ja Jatkosodan alkuun mennessä oli valmistunut Suomenlahdesta Saimaaseen ulottuva panssariesteiden, korsujen ja juoksuhautojen muodostama linnoituslinja, joka jatkui keskeneräisenä, mutta tyydyttävään kuntoon saatettuna Kemijärven tasolle saakka kattaen tärkeimmät järvikannakset ja teiden suunnat.  

Evakuointivalmistelut

Venäjän hyökkäysuhka Suomen kimppuun oli "käsin kosketeltava". Esimerkiksi huhtikuun lopussa 1941 Saksan lähetystö Suomessa valmistautui pikaiseen pakenemiseen Ruotsiin siltä varalta, että Venäjä tekee yllätyshyökkäyksen Viipurista länteen. He eivät luottaneet diplomaattisen koskemattomuutensa antamaan turvaan.[xxiv]  

Suurvaltojen suunnitelmia Suomen varalle

Sotahistorian professori Manninen:

Talvisodan aikana neuvostolaivasto oli laatinut Ahvenanmaan miehityssuunnitelman, joka olisi edellyttänyt noin 20 000 miehen siirtämistä Ahvenanmaalle Virosta ja Latviasta. Tarkemmassa Ahvenanmaan valtaussuunnitelmassa (10.9.1940) operaation kohteena olivat Eckerö, varsinainen Ahvenanmaa ja Lemland. Sitten piti vallata muut Ahvenanmaan saariston saaret. Isku oli suoritettava nopeasti ja riittävän voimakkaasti, jotta Ruotsista Suomelle tulevat apuvoimat eivät ehtisi paikalle. Yllätyksen onnistuminen oli mahdollisuuksien rajoissa, koska Suomi syksyllä 1940 pakotettiin purkamaan Ahvenanmaan talvisodanaikaiset puolustusjärjestelyt.

Hangon sotilastukikohdan tehtäväksi kaavailtiin merellä Hangon-Osmussaaren tykistö-miina-aseman osana torjua vastustajan pääsy Suomenlahdelle ja maalla niemimaan puolustamisen lisäksi edistää puna-armeijan osastojen hyökkäystä Suomeen. Itämeren laivaston kesällä 1940 valmistamassa kokonaissuunnitelmassa oli peräti Hangon tukikohdan ensimmäinen tehtävä luoda puna-armeijalle lähtöalue hyökkäykselle Suomeen.

Neuvostoliiton yleisesikunnassa valmistui 27.11.1940 suunnitelmakartta, johon oli kaavailtu joukkojen ryhmitys ja hyökkäyssuunnitelmat Pohjoisen Rintaman Suomeen kohdistunutta operaatiota varten. Suunnitelmasta näkyy, että Suomen katkaisemista pidettiin nytkin ensiarvoisen tärkeänä ja että se oli määrä toteuttaa juuri uuden rautatien suunnassa.”[x]

Eversti Nordberg:

”Neuvostoliiton välirauhan aikaisista sotavalmisteluista voidaan ja tarvitsee tehdä vain yksi johtopäätös. Puna-armeija valmistautui hyökkäämään länteen sekä valtaa­maan sen ohella myös Suomen. Tällä kerralla se tehtäisiin heti vielä huomattavasti vahvemmin voimin kuin oli ollut tarkoitus vuonna 1939.”[xi]  

Ministeri Max Jakobsonin mielestä jos Saksa olisi toteuttanut maihinnousunsa Englantiin syksyllä 1940 (eli Saksan joukot olisivat sitoutuneet länteen), niin Venäjä olisi hyökännyt uudelleen Suomen kimppuun jo silloin - eikä apua olisi ollut saatavissa edes Saksasta (kuten sitten Jatkosodan aikana toteutui).[xxii]  

Professori Hans Peter Krosbyn mielestä Venäjä oli aikonut selvittää Suomen kysymyksen täsmälleen samalla tavoin kuin he olivat selvittäneet Baltian ja Bessarabian kysymyksensä. "On syytä olettaa, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen suunniteltiin samanaikaisesti kuin odotettu Saksan maihinnousu Englantiin, jotta olisi hyödytty Saksan täydellisestä sotilaallisesta juuttumisesta muualle."[xxiii]

Stalinin puhe 5.5.1941.

Venäjä valmisteli hyökkäystä:

”Talvella 1940-41 Novgorodin keskitysalueelle sijoitettujen joukkojen vahvuus supistui jälleen, ja Suomen rajoilla olevia voimia vahvennettiin vastaavasti (20 jalkaväki-, 2 ratsuväki- ja 5 panssaridivisioonaa). Tämä tosiasia sekä eräät Molotovin Berliinin neuvotteluissa esittämät huomautukset antavat aiheen olettaa, että venäläiset valmistautuivat uudistamaan hyökkäyksensä Suomea vastaan kesällä 1941.”[xii]

Saksa oli kytkenyt oman Petsamon nikkeliosuutensa puolustamisen ja Suomen sotaan osallistumismahdollisuuden omaan Barbarossa-suunnitelmaansa jo joulukuussa 1940.

”Toukokuun 25. 1941 OKW aloitti kolmipäiväiset neuvottelut [sana neuvottelut ei vastaa totuutta, sillä suomalaisilla ei ollut valtuuksia luvata yhtään mitään - jp] suomalaisen sotilasvaltuuskunnan kanssa, jota johti kenraali Heinrichs, ja johon kuuluivat operatiivisen puolen, liikekannallepanon ja huollon johtajat sekä Suomen laivaston päällikkö. Alkuhuomautuksissaan [Alfred] Jodl viittasi edessä olevaan hyökkäykseen Neuvostoliiton kimppuun ehkäisyoperaationa. Saksalla, hän sanoi, oli ystävyyssopimus Neuvostoliiton kanssa, ja se oli taloudellisesti edullinen; tätä vastaan soti neuvostovoimien provokoimaton keskittäminen Saksan rajalle, mikä pakotti Saksan ryhtymään asianomaisiin vastatoimenpiteisiin.”[xiii]  

Suomen Tasavallan presidentti ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät sotilaalliset välipuheet 14.6., mikäli Saksa ja Neuvostoliitto eivät pääsisi rauhanomaiseen sovitteluun. [Huom! Suomi hyväksyi kyseiset välipuheet ehdolla, että Venäjä hyökkää Suomen kimppuun - jp] Vielä seuraavana päivänä suomalaiset vaativat takuut siitä, että mikäli rauhanomainen ratkaisu syntyisi, Suomi säilyttäisi itsenäisyytensä mikäli mahdollista vuoden 1939 rajoin ja saisi taloudellista tukea. Yleinen liikekannallepano määrättiin 17.6.1941.[xiv]

Muutamaa päivää ennen sotaa (19.6.1941) oli päivälliskutsut, joille osallistui korkeita suomalaisia ja saksalaisia upseereita. Käytiin keskusteluja sotilaallisista kysymyksistä "siltä varalta, että Venäjä hyökkäisi kimppuumme".[xxvi]  

Saksan ja Suomen välisistä keskusteluista on perusteellinen artikkeli täällä.

Joukoista ja voimasuhteista

Kevään kuluessa Neuvostoliitto oli keskittänyt suunnitelmiensa mukaisesti Suomen vastaisille rajoille 21 divisioonaa, joka tuolloin voimassa ollein määrävahvuuksin tarkoitti reilua 300 000 miestä.

Sallan kohdalle oli määrä keskittää kolmiarmeijakuntainen 21. Armeija, talvisotaan verraten nelinkertainen määrä – ja neljä lentorykmenttiä.  Armeijan oli määrä hyökätä kuudella divisioonalla radan suunnassa Rovaniemelle ja Kemiin ja siitä edelleen Ouluun sekä hieman etelämpänä kolmella divisioonalla Posion länsipuolelle.[xv]

Suomen ennen liikekannallepanoa toiminut rauhanajan armeija käsitti 13 prikaatia eli reilut satatuhatta miestä, joten vielä kesäkuun alussa Suomella oli rajojensa takana kolminkertainen ylivoima sen omiin puolustusvoimiin nähden.

Suomen liikekannallepano

None Sekä Suomen sotilaallinen, että poliittinen johto olivat varmoja, että Venäjä hyökkää jälleen Suomen kimppuun, joten suoritettiin liikekannallepano. Oheisessa kartassa on näytetty Suomen suorittaman liikekannallepanon puolustuksellinen joukkojenkeskitys.[xvi]

Korostamme, että joukot keskitettiin nimenomaan puolustukselliseen ryhmitykseen ja ryhmitystä alettiin kehittämään hyökkäykselliseen suuntaan vasta sen jälkeen kun Venäjä oli jo hyökännyt Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05.  

Tässä artikkelissa kerrotaan keskityksen suunnittelusta, keskityksestä ja sodan sytyttyä uudelleenryhmityksestä hyökkäystä varten.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilanne 21.6.1941

Norjan armeijan voimien keskittäminen oli Saksalle suurimittainen yritys. Norjassa tehtävien joukko-osastojen siirtojen lisäksi sen oli huolehdittava Ruotsin kautta saapuvan SS-Kampfgruppe Nordin  siirtämisestä Kirkkoniemeen.  ”SS-Kampfgruppen kokoontuminen saatiin suoritetuksi 6.6., juuri ajoissa marssin aloittamiseksi Suomen läpi pitkin Jäämeren valtatietä Rovaniemelle 7.6.”[xvii]

”Saksalaisjoukkojen kuljetus Suomeen tapahtui kahtena merikuljetusoperaationa: Blaufuchs 1 (169.D, 20 000 miestä, Stettinistä Ouluun) ja Blaufuchs 2(XXXVI AKE ja esikuntajoukot, 10 600 miestä Oslosta Ouluun). Ensimmäiset laivaukset lähtivät 5.6., ja kuljetukset oli loppuun suoritettu 14.6. ”Nordin” 8 000 miestä saapui Rovaniemelle 10.6.”[xviii]

”Saksalaisjoukot olivat saaneet käskyn olla kääntymättä itään Oulu-Rovaniemi-Jäämerentie –linjalta ennen 18.6., mitä päivää kauemmaksi ei katsottu voitavan salata edessä olevaa [Saksan] hyökkäystä Venäjälle. Koska XXXVI AK:n liikkeitä näin rajoitettiin, sen olisi mahdotonta siirtyä Suomen itärajalle riittävän ajoissa, aloittaakseen hyökkäyksen 22.6. Barbarossa päivänä.”[xix]

 

Saksalaisten määrä Suomessa oli 21.6. kaikkiaan 40 600 miestä. Joukoista muodostettiin Suomessa 36. armeijakunta, jota täydensi suomalainen 6. divisioona. Norjan puolustamista varten Norjaan jäi seitsemän saksalaisdivisioonaa: kolme divisioonaa, esikunta Oslossa; kaksi divisioonaa, esikunta Trondheimissa sekä Vuoristoarmeijakunnan esikunta-alue, johtopaikkana Alta. Kaikkiaan  21.6.41 Norjassa oli n. 177 500 saksalaista miestä.[xx]

Kesäkuun 17. alkaneen Suomen liikekannallepanon jälkeen palveluksessa oli kaiken kaikkiaan n. 476 000 suomalaista, joista maa- ja meripuolustukseen kuului n. 15 divisioonaa.  Pohjoisessa olevat saksalaisjoukot täydensivät suomalaisia joukkoja, jolloin Suomen puolustusvahvuus nousi miltei Venäjän vahvuuden tasolle.  Näin Suomen puolustusvalmius oli ennen sotaa oleellisesti parempi kuin se oli ollut marraskuussa 1939.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

22.6.1941

22.6.1941 aamuyöstä saksalaisen vuoristoarmeijakunnan joukot alkoivat siirtyä Pohjois-Norjasta Suomen Petsamoon suojelemaan Petsamon nikkelikaivoksia Venäjän yllättävältä kaappaushyökkäykseltä. Tämä nikkelin puolustustehtävä oli määrätty niille jo kauan sitten Hitlerin toimesta, sillä Petsamon nikkeli oli Saksalle strategisesti äärimmäisen tärkeä. Saksan hyökkäystä Norjaan käsitellään täällä, ja Saksan sotatoimien menestystä pohjoisessa täällä.

Tämäkin hienosti armeijakunnaksi mainittu joukko sisälsi todellisuudessa vain kaksi vuoristodivisioonaa. Kun molemmista vuoristodivisioonista puuttuivat normaalisti divisioonaan kuuluvat kolmannet jalkaväkirykmentit, niin todellisuudessa joukkoja oli vain 1,5 divisioonan verran, ja armeijakunnan miehistölukumäärä huoltojoukot huomioiden oli 27 500.

Norjasta Petsamoon oli silloin hyvin huonot kulkuyhteydet, eivätkä nämä divisioonat olleet moottoroituja. Siten 22.6.1941 kello 6.05, josta alkaen Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun, vasta osa näistäkin joukoista oli Suomen puolella. Venäjän hyökkäys aloitti Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan. Jatkosodan alkua käsitellään tarkemmin täällä.

Lainaus sotamarsalkka Mannerheimin tervehdyksestä Suomen naisille ja miehille, päivämäärältä 30.11.1941: ”... Kun Suomen kansa pakotettiin tähän nyt käymäämme sotaan, eivät kaikki ehkä olleet täysin selvillä siitä, että maamme oli kuolemanvaarassa. Nyt – kun Suomen miehet omin silmin ovat nähneet ne suunnattomat valmistelut, joihin ... naapuri oli ryhtynyt hyökätäkseen kimppuumme pitkin koko tuhannen kilometrin pituista maarajaamme ... ei kai kukaan enää epäile, että maamme olisi ollut tuhoon tuomittu ... että tässä taistelussa on kysymys elämästämme ...”[xxi]

Kun jotkut tahot edelleen yrittävät väittää Suomea syylliseksi Jatkosotaan, niin suosittelemme lukemaan myös tämän.

Välirauha

Etusivulle

 

[i] C.O. Frietsch: ”Ylipäänsä voitettiin Suomessa ”pitkän odotuksen aikana kuolemansellissä”, niin kuin sotien välistä aikaa 1940-41 dramaattisesti nimitettiin, melko pian katkeruus Saksaa kohtaan.”

[ii] Juri Gorkow: 22 Juni 1941 - Verteidigung oder Angriff?, 2000 Fischer Taschenbuch Verlag GmbH, Frankfurt am Main

[iii] Earl. F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa1940-1945, s.161

[iv] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 166

[v] Sotahistoriallinen tutkimuslaitos: Suomen sota 1941-1945, tiedot poimittu sivuilta 46-51

[vi] G. Mannerheim, Muistelmat, 1952, Osa II, sivu 298

[vii] Sotahistoriallinen tutkimuslaitos, Suomen Sota 1941-1945, tiedot poimittu sivuilta s. 52-61

[viii] G. Mannerheim, Muistelmat, 1952, Osa II, sivut 297-298

[ix] Sotahistoriallinen tutkimuslaitos: Suomen sota 1941-1945, s.72-74

[x] Ohto Manninen, Talvisodan salatut taustat, poimintoja kirjan sivuilta 48-52

[xi] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 181

[xii] Alan Clark, Operaatio Barbarossa, 1968, sivu 30

[xiii] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa, s.187

[xiv] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa, s.190

[xv] Ohto Manninen: Talvisodan salatut taustat, Porvoo 1994, s. 50-52

[xvi] Sotahistoriallinen tutkimuslaitos julkaisu XII: Suomen puolustusvoimat, 1971, sivu 113

[xvii] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa, s.193

[xviii] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa, s.194

[xix] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa, s.194

[xx] Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet pohjolassa, s.194-5

[xxi] Martti Haavio, Me marssimme Aunuksen teitä; 1969/1991; sivu 247

[xxii] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivu 316

[xxiii] Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, sivu 78

[xxiv] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, 1984, sivut 268-269

[xxv] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, 1984, sivu 241

[xxvi] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, 1984, sivu 309

Välirauha

Etusivulle