Toinen Tshetshenian sota

Kuorsalo: ”Venäjän imperiumin perittyjä viisauksia on ollut aloittaa uusi sota sisäpoliittisten kriisien voittamiseksi. Imperiumin yhä alistamista vieraista kansoista tshetsheenit ovat olleet itsepäisimpiä. Vuonna 1999 he olivat taas kuin tarjottimella valmiina kuritettaviksi juuri silloin, kun Moskovan valtakeskus tarvitsi yhteisen ja yleisen vihan kohdetta. Aivan kuin viisi vuotta aiemmin ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana myös 1999 melkein kaikki venäläiset toivoivat tshetsheenien nujertamista tai jopa hävittämistä. Salaiset palvelut kävivät työhön tshetsheenikysymyksen valjastamiseksi presidentin vaalien voittamiseen. Kaksi venäläisupseeria Yuri Felshtinsky ja Alexander Litvinenko dokumentoivat vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassaan Blowing up Russia: Terror from Within neljä tapahtunutta ja yhden kesken jääneen asuintalon räjäytyksen Venäjän kaupungeissa kesällä 1999. He osoittavat FSB:n upseerien olleen mukana räjäyttämässä kerrostaloja, joissa kuoli yhteensä satoja ihmisiä. He selvittivät räjähdysaineiden laadun ja osoittivat niiden tulleen läheisiltä valtion asevarikoilta. Kirja dokumentoi vaivalloisen täsmällisesti tiedonkulun ja räjäytysten jälkihoidon eri vaiheet ja selvittää työssä mukana olleiden upseerien aiempia terroritekoja. Felshtinsky ja Litvinenko torjuvat kirjassaan Venäjän johdon syytökset tshetsheenejä vastaan ja toteavat todistaneensa, että salaiset palvelut ja ennen kaikkea FSB olivat terroritekojen takana. Todisteita on paljon. Jatkuvana todistuksena palvelee yhä se erittäin merkillinen seikka, etteivät viranomaiset ole erityisemmin välittäneet tutkia räjäytyksiä jälkeenpäin eivätkä yrittää aktiivisesti saada kiinni syyllisiä. Sen sijaan viranomaiset aloittivat oitis vihakampanjan tshetsheenejä vastaan. Kun yksi tshetsheenikomentaja joukkoineen oli yhä hämäriksi jääneiden vaiheiden jälkeen tehnyt kesällä 1999 iskun naapuritasavaltaan Dagestaniin, oli kostosodan aloittaminen Moskovasta ja Venäjältä katsottuna aivan luontevaa. Se kuului omalla tavallaan FSB:n lakisääteisiin velvollisuuksiin, koska palvelun tehtäviä on myös taistelu separatismia ja etnisiä häiriöitä vastaan. Kun talonräjäytykset todettiin oikopäätä ja asiaa tutkimatta tshetsheenien töiksi, kuvaan tuli mukaan myös terrorismin vastainen taistelu, sekin FSB:n leipälajeja.”[i]

Käännän tähän suomeksi Viron ”hesarin” Postimees-sanomalehden artikkelin 11.3.2000 Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n (entiseltä nimeltään KGB) ”harjoituksesta” Rjazanissa Venäjällä. FSB yritti räjäyttää 13 kerroksisen asuinrakennuksen päivää ennen kuin Venäjä hyökkäsi Tshetsheniaan (Toinen Tshetshenian sota, joka jatkuu edelleen). Tämä olisi ollut osa ”Mainilan laukauksia” – tekosyy hyökätä Tshetsheniaan.

Harjoituksen uhrit vai hiuksenhienosti pelastuneet?

Kadri Liik, Rjazan-Moskova

”46-vuotias Aleksei Kartofelnikov saapui yhdessä vaimonsa ja vihanneskuorman kanssa huvilaltaan 22.9.1999 illalla. Kello oli 20.30 kun Aleksei käveli asunnolleen, 13-kerroksiseen asuintaloon,  vietyään autonsa autotalliin.

Talon edessä hänen huomionsa kiinnitti valkoinen auto, Lada 07. Aluksi linja-autonkuljettaja Aleksei tutki autoa yksinkertaisesti ammattiautoilijan kiinnostuneesta näkökulmasta – uusi auto, uutta mallia, hänen tietääkseen sitä mallia ei ollut vielä Rjazanissa nähty. Sitten hän katsoi huolellisemmin, koska auto oli kummallinen – rekisterikilven se osa, joka näytti paikkakuntaa, oli peitetty paperilla. Paperille oli kirjoitettu huopakynällä 62, joka on Rjazanin tunnus. Mutta alla oli jotakin muuta. ”Ymmärsin heti, että jotakin on väärin!”.

Kummallinen auto

Moskovassa oli räjäytetty kaksi suurta asuintaloa juuri hiljattain, koko valtio oli hysteriassa ja etsi pommeja. Siitä syystä Aleksei kuuli valitessaan puhelimella numeron 02, vain varattuäänen. Sen jälkeen hän soitti Rjazanin paikalliselle miliisille, mutta sinä aikana auto ennätti jo lähteä. ”No mitä sitten, että lähti, saattoivat jättää jotakin kellariin”. Aleksei arvasi. ”Hyvä on, tulemme katsomaan,” sanoivat miliisit.

Samanaikaisesti miliisiin soitti myös Aleksein naapuri Vladimir Vassiljev. Hän oli tullut kotiin hieman myöhemmin ja jäänyt samoin ihmettelemään uutta 07-että, joka parhaillaan lähti kolmen ihmisen kera. Mitä ihmettä – auton keulassa olevan rekisterikilven mukaa kyseessä oli Rjazanin auto, mutta takana oleva numero, koodi 77, oli Moskovasta. Yksi paperi oli pudonnut. (Myöhemmin ko. auto pysäytettiin, mutta jouduttiin päästämään menemään, kun autossa olijat näyttivät FSB:n virkamerkkiä – jp)

Aleksein tytär, 24-vuotias sairaanhoito-opiskelija Julia lähti alas kadulle ja näytti juuri paikalle saapuneille kolmelle miliisille kellarinoven. Itse hän jäi odottamaan. ”Jonkin ajan kuluttua he tulivat ulos ja sanoivat löytäneensä neljä säkkiä,” kertoo Julia. ”Ajattelin, että vitsailevat. Siellä oli yksi nuori miliisi, ajattelin, että hän haluaa yksinkertaisesti pelotella minua, mutta sitten näin, että hän itse oli kauhuissaan.”

Koko rakennus oli jo evakuoitu tunti Aleksein kotiintulon jälkeen. Kevyesti pukeutuneet ihmiset seisoivat viileässä syysillassa ja katsoivat kun heidän piiritetyn talonsa ympärillä työskentelivät miliisit, pioneerit, pelastuspalvelu ja Rjazanin alueen FSB. ”Vaimo tuli suoraan ammeesta, märkänä, vetäisi työtakin päälleen ja siten, vettä tippuvin hiuksin, suoraan ulos,” naureskeli Aleksei. ”Iltaruoka oli valmis, mutta me emme ennättäneet syödä.”

Rjazanin aluehallinnon räjähdysaineasiantuntijoiden tekemä analyysi näytti, että Novosjolovinkatu 14/16 rakennuksen kellarista löydetyissä sokerisäkeissä oli heksogeenia – samaa räjähdysainetta, millä räjäytettiin rakennukset niin Moskovassa kuin muuallakin. Kellomekanismi oli asetettu räjäyttämään kello 5.30 aamulla. Rakennuksen asukkaat, jotka viettivät kylmän yön lähellä olevassa elokuvateatterissa, saivat tietää asiasta suunnilleen samanaikaisesti, kun linja-autoasemalta tultiin noutamaan Alekseita töihin.

”Juuri nyt se olisi räjähtänyt…”

”Kävin autotallissa ja ajoin omalla bussillani takaisin, kun kuulin radiosta uutisia,” Aleksei muistelee. ”Sanoivat, että Rjazanissa piti räjähtää kello puoli kuusi. Katsoin kuinka se seisoi pystyssä ja kuvittelin, että nyt se räjähtäisi…”

Aleksein vaimo olisi halunnut jäädä yöksi huvilalle. ”Ja nyt siinä katsoessani rakennusta, ajattelin, että jos olisimme jääneet huvilalle, ehkä olisikin räjähtänyt. Mutta lapset olivat täällä. Ja silloin minua alkoi pelottamaan.”

Novosjolov 14/16 sijaitsee Rjazanin kaupungin laidalla kamalassa nukkumalähiössä, samanlaisessa paikassa, jollaisessa räjähdykset tapahtuivat Moskovassakin. Samoin Kashiiran maantiellä räjäytetty talo oli tiilinen – joka tarkoittaa, että räjähdyksestä ei olisi jäänyt eloon käytännössä ketään.

Talon alla on ympäri vuorokauden avoin kauppa, ilmeisesti uhreja olisi tullut myös siellä. Yhden rakennusinsinööriasukkaan mielestä myöskään samanlaiset tiilitornit naapurissa eivät olisi kestäneet räjähdystä. Domino-efektinä sortuessaan ne olisivat tuoneet enemmän uhreja kuin kaikki edeltäneet räjähdykset yhteensä.

Kului kaksi päivää ja sitten FSB:n pääjohtaja Nikolai Patrushev sanoi, että räjähdys ei uhannut rjazanilaisia – kyseessä oli FSB:n organisoima harjoitus. Ja säkeissä oli ollut tavallinen sokeri, Rjazanin FSB:n kaasuanalysaattori, joka näytti heksogeenia oli ollut yksinkertaisesti rikki.

Rjazanissa kukaan ei usko häntä. Ja Moskovassa, jossa on nähty, kuinka räjähdykset ja Tshetshenian sota (joka muuten alkoi 29.9, päivä sen jälkeen, kun Rjazanista löydettiin räjähdysainesäkit) ovat olleet hyödyllisiä tietyille poliittisille voimille, uskotaan sitä vielä vähemmän.

Tavallisimmat kysymykset kuuluvat, että miksi harjoitus tapahtui vain Rjazanissa? Miten voi harjoitus, jossa pitäisi testata paikallisten viranomaisten kykyjä, riippua vain tavallisten yksinkertaisten asukkaiden huomiokyvystä – sillä jos Aleksei ei olisi alkanut ihmettelemään autoa, niin paikallinen miliisi ei olisi tiennyt asiasta mitään? Ja miksi annettiin ihmisten palella koko yö, jos Moskovassa tiedettiin, ettei ollut vaaraa? Olisi voinut kahden tunnin kuluttua päästää heidät koteihinsa, eikä kahden päivän kuluttua sanoa, että testasimme.

Venäjän yksi vähistä riippumattomista lehdistä Novaja Gazeta kirjoittaa, että myöskään Rjazanin kaasuanalysaattori ei saanut näyttää väärin. Sattumalta juuri Rjazanissa on yksi Venäjän parhaista räjähdeasiantuntijoiden yksiköistä, sellaista ei ole ei Moskovan FSB:llä, eikä pelastuspalvelulla. Heidän laitteistonsa on huipputasoa maailmassa. Ei ole myöskään mahdollista, että analysaattorissa olisi säilynyt jonkun aiemman mittauksen jäänteet – sillä sitä puhdistetaan säännöllisesti ja heksogeeniä sillä ei ollut testattu vuosiin.

Sokerisäkit vietiin Moskovaan

Todennäköinen ei ole myöskään talon asukkaille myöhemmin kerrottu versio, että säkkejä oli imeytetty räjähdysaineella, että saada realistinen kuva. Novaja Gazetan tietojen mukaan eivät kyseiset viranomaiset harjoittele oikealla räjähdysaineella ja että olisi mieletöntä sekoittaa siviilit sellaiseen harjoitukseen. Jostakin syystä säkkien luona oli arvokas räjäytin, harjoitukseen olisi voinut käyttää mallia.

Ja jostakin syystä sokerisäkit vietiin Moskovaan heti kun ne löydettiin – pois Rjazanin miliisin ulottuvilta. ”No miksi, jos se oli sokeria?” ihmettelee onneton talon asukas Natasha Gribashova. ”Olisivat sitten jakaneet asukkaille – meillä kaikilla on vähän rahaa, kuluisi kummasti.”

Vielä epäilyttävämmäksi asian tekee asian salaaminen. Moskovan FSB:n olisi ollut helppoa poistaa kaikki epäilykset näyttämällä harjoitusta koskeva päiväkäsky, selittäen harjoituksen motiivit ja päästämällä toimittajat kaikkien asianomaisten luo. Mutta Moskova ei kommentoi, ja on kieltänyt sen myöskin Rjazanin taholta.

Vaikenemisharso

Minun ja minun USA-laisen toimittajaseuralaiseni käynti Rjazanin miliisiosastolla oli siitä syystä yhtaikaa hyvin vähän ja hyvin paljon kertova.

”Päivää, me olemme toimittajia ja me olemme kiinnostuneita siitä harjoituksesta mikä teillä oli täällä syyskuussa,” esittelimme itsemme.

”Mikä-mikä” kysyi virkapukuinen mies lasin takaa.

”Harjoitus,” kertasimme.

”Pommeista kysyvät,” tönäisi toinen virkapukuinen omaa ymmärtämätöntä kollegaansa.

”Ahaa,” ymmärsi tämä ja vaati meidän dokumentteja. Tutkittuaan niitä pari minuuttia huolellisesti hän tiedotti hyvin asiallisesti, että kaikki kysymykset tulee esittää Moskovaan, FSB:lle, ”sillä he järjestivät harjoituksen”.

Novosjolovin kadun asukkaat aikoivat aluksi haastaa FSB oikeuteen, vaatia henkisen kärsimyksen korvaamista – sillä monille aiheutui tapahtuneesta ongelmia sydämen tai verenpaineen kanssa, lapset ei voineet enää nukkua… Sitten he luopuivat, sillä ovat yksinkertaisia köyhiä provinssista, ja siten pelkäsivät haastaa Moskovaa oikeuteen. He hyväksyivät sen, että rakennukseen rakennettiin uusi tuulikaappi ja asennettiin koodilukko.

Mutta hämmennys ei häviä. ”Hyvin kummallinen tapahtuma,” toistavat niin Aleksei, Julia kuin Natashakin uudelleen ja uudelleen. ”Miksi juuri meitä? Ja kuka? Miksi?”.”[ii]

Materiaalia kerrostalojen räjäytyksistä olisi huomattavan paljon. Valitettavasti sitä kaikkea ei voi ottaa tähän. Suosittelen Suomi-Tshetsheniaseuran kotisivuja. Se seura EI ole mikään islamistien, sen kummemmin kuin myöskään ryssien hyysääjien yhdistys.

Venäjän sodankäyntitapoja Tshetsheniassa

Tshetshenian sodasta on hyvin tunnettu tieto panssarieversti Juri Budanovin rikos, jossa tämä kuristi ja raiskasi tshetsheenineitokaisen (en tiedä kummassa järjestyksessä), joten en käy yksityiskohtia tässä lävitse. Mielenkiintoista on ollut kuitenkin seurata vuosikausia jatkunutta oikeusprosessia, jossa häntä ei olla mitenkään saatu tuomittua kärsimään rangaistusta rikoksestaan. Tyypillinen oli myös hänen puolustautumisensa oikeudessa: ”jos minut tuomitaan, niin sitten pitää tuomita puoli miljoonaa muutakin venäläistä sotilasta”.

Nordberg: ”Tshetshenian toisessa sodassa tapahtui kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta. Neuvostoliitto allekirjoitti Geneven sopimuksen jo toisen maailmansodan lopulla. Sen pitäisi merkitä sitä, että myös Venäjän asevoimat noudattaa sopimusta. Antautuneita siviilejä sekä taistelujoukkoja on kohdeltava sopimuksen mukaan humaanisti, ja sotavankien kaikkinainen väkivaltainen käsittely sekä teloittaminen on kielletty. Punaisen Ristin työntekijöitä kävi myös koulutuksen aikana tukikohdissa kertomassa ihmisoikeuksista ja sodan säännöistä. "Ne yrittivät opettaa meille kaiken maailman joutavuuksia, niin kuin että siviilejä pitää kohdella 'kohteliaasti' sota-aikana. Sanon suoraan, että siitä ei seuraa mitään hyvää. - - [Tshetsheniassa] Siviilien on pelättävä. Muuta keinoa ei ole."

Vaikka sotilaat tietävät, että teloitukset ja muut ihmisoikeusrikkomukset ovat väärin, niitä ei kuulemma voi sodassa väistää. Joskus ne ovat jopa välttämättömiä. Venäläinen upseeri (25) perusteli asiaa näin: "Mitä sääntöjä? Mikä Geneven sopimus? Mitä sitten, vaikka Venäjä on sen allekirjoittanut? Minä en ole sitä allekirjoittanut, yksikään kavereistani ei ole sitä allekirjoittanut. - - Nämä säännöt eivät toimi Venäjällä." Sotilaat saattavatkin "luottaa siihen, etteivät esimiehet ryhdy vakavasti tutkimaan rintaman väärinkäytöksiä. He uskoivat esivallan puhuvan yhtä julkisuudessa, mutta toisaalta sulkevan silmänsä sotarikoksilta. Venäjän armeijassa ei ole tapana rangaista sellaisista." Muutamat sotilaat ovat lisäksi kertoneet, että tutkijat jopa auttavat peittelemään julmuuksia.

Mielipideilmasto johti käytännössä siihen, että venäläiset eivät juuri ottaneet Tshetsheniassa vankeja. Kiinni saadut ammuttiin joko heti, "matkalla [300 kilometrin päässä olleelle] lähimmälle poliisiasemalle" tai sen jälkeen, kun heitä oli ensin lyöty ja kidutettu kuumalla pistimellä. Erästä naispuolista tshetsheenitarkka-ampujaa käsiteltiin erityisen kekseliäästi. "Me revittiin se kahtia kahdella panssariautolla, sidottiin se nilkoista rautalangoilla autoihin. Verta tuli paljon, mutta pojat tarvitsivat sitä. Tämän jälkeen monet pojista rauhoittuivat. Me tehtiin oikeutta pojille, ja pojille se oli tärkeintä." Ryöstely ja kapinallisiksi epäiltyjen teloittaminen ampumalla olivat kuitenkin yleisimpiä rikoksia. Summittainen tappaminen ei kohdistunut vain kapinallisiksi epäiltyihin. "Muuan 35-vuotias armeijan upseeri kertoi hukuttaneensa viisihenkisen perheen, neljä naista ja yhden miehen näiden omaan kaivoon." (Reynolds 2000.)

Länsimaiseen uutislevitykseen tuli vuoden 2000 helmikuun lopulla baijerilaisen N24-televisioyhtiön kuvanauha. Siinä hinattiin tshetsheenimiestä Venäjän armeijan kuorma-autolla pitkin mutaista peltoa. Kuvanauhan toinen otos näytti, kuinka venäläissotilaat täyttivät joukkohautaa silvottujen ja pahoinpideltyjen tshetsheenien ruumiilla. Osalta puuttuivat korvat. Monien kädet sekä nilkat oli sidottu, mikä osoitti, että he eivät olleet kuolleet ainakaan taistelussa. Siihen ei yleensä lähdetä omat raajat sidottuina, eikä ruumiin raajoja tarvinnut kaiketi sitoa Tshetsheniassakaan. BBC ilmoitti julkistamisen jälkeen, että osa sen hallussa olleesta materiaalista oli liian järkyttävää, jotta sitä olisi voinut esittää julkisesti. (Tiittula 2000b, A 16; Koponen 2000e.)          

Venäjän turvallisuusjoukot syyllistyivät kiduttamiseen, tappamiseen, ryöstelyyn, hävittämiseen ja muihin ihmisoikeusrikoksiin. Tshetsheniaan perustettiin myös lukuisia kidutuspaikkoja, joihin saatiin asiakkaita hallinnollisten pidätysten ja laittomien vangitsemisten yhteydessä. Monet turvallisuusiskuissa pidätetyt eivät edes tienneet, missä heitä kidutettiin, koska silmät peitettiin kuljetusten ajaksi. Hakkaaminen ja pieksäminen olivat tavanomaisimpia kidutuskeinoja. Niiden lisäksi kuulusteluissa käytettiin mitä mielikuvituksellisempia menetelmiä, joiden valikoimassa oli todella kekseliäitä ja teknistä innovaatiota osoittavia konsteja.

Erään tshetsheenimiehen (22) pää kasteltiin ja hänen korviinsa kiinnitettiin metalliset pyykkipojat, joihin johdettiin sähköä. Sähkösokki kesti useita sekunteja, ja se toistettiin viisi kertaa. Sitten kidutettava sidottiin kiinni tuoliin ja hänen rintaansa leikattiin veitsellä ristin kuva. Toista pidätettyä (49) potkittiin kuten jalkapalloa. Kolmas tshetsheeni (38) joutui viettämään kolme päivää venäläisten vankina maakuopassa, jossa oli hänen lisäkseen 10 muuta miestä. Maakuoppiin säilöttyjen vankien päälle kaadettiin roskia, eikä edes selleihin päässeille ollut sänkyjä, peitteitä, ei usein edes ämpäriä tarpeiden tekemistä varten. Vangit eivät saaneet venäläisiltä ruokaa eivätkä juomaa, vaan heidän oli hankittava sitä sukulaistensa avulla. Venäläiset sotilaat varastivat tällöin osan ruokalähetyksistä. (AJ 2002; Parkkonen 2002j; Vairimaa 2001; Washington-STT-AFP 2001.)”[iii]

Omien joukkojen julmuuksien käsittely on Venäjällä vaikeaa, sillä 50-60 prosenttia kansasta kannatti Tshetshenian toista sotaa. Kremlin viranomaiset sanoivat myös tekevän­sä kaikkensa löytääkseen ja rangaistakseen ihmisoi-keuksia rikkoneet. Kentällä kaikki oli kuitenkin toisin. Syyttäjäviranomaiset eivät puutu sotilaiden mielivaltaisuuksiin (Hämäläinen, Timo 2002). "Muuan upseeri (23) muisti, miten sotilassyyttäjän viraston ja kansallisen turvallisuuspalvelun FSB:n tutkijat olivat auttaneet hänen yksikköään peittelemään sotarikoksia, esimerkiksi vankien summittaisia teloituksia." "FSB:n upseerit kirjoittivat aina raportteihinsa 'sai surmansa ristitulessa'. Ne eivät koskaan ilmiantaisi meidän sotilaita. Aina ollaan ymmärretty puolin ja toisin. Sama juttu, jos poikasi tappaa bandiitin. Veisitkö hänet poliisiasemalle? Et tietenkään." (Reynolds 2000.)”[iv]

 

Otetaan vielä ote Novaja Gazetan toimittajan Anna Politkovskajan kirjasta Toinen Tshetshenian sota. Politkovskaja kuvaa kirjassaan Venäjän viranomaisten ”sodankäyntitapoja”: ”Tovzenin kylästä kotoisin oleva Rozita pystyy hädin tuskin liikuttamaan huuliaan. Hänen silmänsä ovat luonnottomasti pysähtyneet ja katsovat jonnekin sisäänpäin. Rozitan on yhä vaikea kävellä: jalkoihin ja munuaisiin koskee. Kuukausi sitten hän joutui suodatusleiriin – kuten hän sitä kutsuu – koska ”oli piilotellut talossaan sissejä”. Juuri näin sotilaat hänelle karjuivat.

Rozita ei ole enää nuori. Hänellä on paljon lapsia ja muutama lapsenlapsi. Nuorin, kolmevuotias, ei puhunut ennen venäjää, mutta nähtyään mummoaan laahattavan pitkin lattiaa hän huutaa nykyään koko ajan: ”Maahan! Lattialle!”.

Rozita haettiin kotoa aamunkoitteessa, kun kaikki olivat nukkumassa. Talo piiritettiin eikä hänen annettu ottaa tavaroita mukaan. Sitten hänet heitettiin maakuoppaan joukko-osaston alueella.

-         Lyötiin, potkittiin?

-         Kyllä, kuten meillä tavallisesti.

 

Rozita istui kyykyssä kuopan maalattialla kaksitoista vuorokautta. Kuoppaa vartioivan sotilaan tuli häntä yöllä jotenkin sääli, ja hän heitti matonpalan. - Laitoin alleni. Sotilas, onhan sekin ihminen, Rozita liikuttelee huuliaan.

Kuoppa ei ollut syvä. Metri kaksikymmentä, ei enempää. Siinä ei ollut kattoa, mutta suoraksi ei voinut nousta: päälle oli ladottu hirsiä. Rozita kyykki ja istui 12 vuorokautta matonpalasella. Talvella! Koko tänä aikana häntä vastaan ei esitetty minkäänlaisia syytöksiä, vaikka hänet haettiin kolme kertaa kuulusteluun. Nuoret upseerit, jotka olisivat voineet olla hänen poikiaan, esittäytyivät FSB:n virkailijoiksi ja laittoivat hänelle ”lapsen kumivanttuut”: toisen käden sormeen työnnettiin kuoritun johdon toinen pää, toisen käden sormeen toisen johdon pää. Itse johdot heitettiin niskan yli taakse. – Niin, huusin kovasti kun virta kytkettiin. Mutta kaiken muun kärsin ääneti. Pelkäsin ärsyttäväni niitä vielä enemmän. Turvallisuuspalvelun miehet sanoivat: ”Tanssit huonosti. Pitää laittaa lisää.”

Tanssilla he tarkoittivat Rozitan vartalon kouristuksia. Ja laittoivat lisää virtaa.

-         Mitä ne halusivat?

-         Ne eivät kysyneet mitään.

Samaan aikaan Rozitan sukulaiset saivat välittäjien kautta samoilta upseereilta tehtäväksi hankkia rahat lunnaisiin. Heille selitettiin, että on kiire – Rozita kestää kuoppaa huonosti, ei ehkä kestä. Aluksi sotilaat vaativat summaa, josta kyläläiset (täällä on nykyään tapana kerätä lunnasrahat yhteisvoimin) sanoivat näin: vaikka myisi koko kylän, ei silti saisi maksettua. Sotilaat osoittautuivat hämmästyttävää kyllä joustaviksi ja vähensivät summan kymmenesosaan. Rahat tuotiin, ja likainen ja pesemätön Rozita, joka pystyi tuskin siirtämään jalan toisen eteen, astui vapauteen, rykmentin tarkastuspisteeseen. Ja kaatui lastensa syliin.

On väliyhteenvedon aika. Vedenon piirin Hottunin kylän laidalla olevassa tukikohdassa, jonne on sijoitettu puolustusministeriön 45. maahanlaskurykmentti, 119. laskuvarjorykmentti sekä sisäministeriön, oikeusministeriön ja federaation turvallisuuspalvelun osastoja, on keskitysleiri. Kaupallisesti suuntautunut.”[v]

 

Lisää Politkovskajaa: Heinäkuu 2001. Tapaamme Ainan kanssa kuin hän olisi maanalainen tiedustelija ja minä yhdysmies. Varotoimet ovat kuin vakoilutrilleristä. Aina hankkiutuu kohtaamispaikkaamme salaisia polkuja pitkin sotkien reitit ja ilmoittamatta edes naapureilleen, minne hän on menossa ja miksi. Valitettavasti vain emme ole maanalaisia ja meitä kerta kaikkiaan inhottaa tilanne, johon vallanpitäjät ovat meidät pakottaneet. Ainahan on vain leski Mahketystä, minä taas toimittaja, joka haluaa tietää, miksi Mahkety on jo muutaman kuukauden ajan ollut piiritettynä ja eristettynä ulkomaailmasta.

- Tiedättekö, juuri vastikään tapettiin se kuljettaja, joka uskaltautui silloin helmikuussa ajamaan Shaliin ilmoittamaan Tshetshenian ulkopuolelle, että teidät on pidätetty. Häntä varoitettiin, mutta hän sanoi: ”Pitää pelastaa ihminen.”

- Miten niin tapettiin?

- Sotilaat ajoivat kylään, kysyivät nimen ja ampuivat päähän. Se oli 30. kesäkuuta. Hänen nimensä oli Imran.

Minä elän siis Imranin hengen hinnalla? … Muistatteko Selmentauzenissa vanhan talon, missä kävimme tapaamassa neljää miestä, jotka oli ostettu kuopasta 45. rykmentin alueelta?

Muistan talon erittäin hyvin. Se oli rutiköyhä. Perhe asusteli yhdessä kapeassa pikku huoneessa, jossa oli alkeellinen uuni, jonka vain metsän reunasta kerätyt risut pystyivät lämmittämään. Pienet lapset puristautuivat äitiään vasten ja katsoivat kauhuissaan vierasta, joka muistutti ulkonäöltään niitä miehiä, jotka olivat kerran vieneet heidän isänsä. Tämän jälkeen isä oli palannut kotiin henkihieveriin piestynä ja sairaana.

Talon isäntä itse osoittautui iloiseksi sukkelaksi mieheksi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Hän ei valittanut häntä kiduttaneista federaaleista, mikä hämmästytti minua. Hän naureskeli ja sanoi pihtien runtelemia sormiaan hieroskellen: ”Onnettomat… Kaikesta tästähän on vastaaminen Jumalan edessä. Eikö se ole yhdentekevää, että me nimitämme Häntä Allahiksi…”

- Hänetkin tapettiin, Aina sanoo hiljaa. – Tulivat, veivät, ampuivat jossakin ja viskasivat ruumiin tielle. Kukaan kylässä ei epäile miksi: siksi että hän kertoi teille kidutuksista. Päätimme pyytää teitä olemaan mainitsematta hänen nimeään edes nyt. Missään. Että perhe selviäisi. Entä muistatteko sen mustatukkaisen pojan, joka silloin istui omatekoisella pukkisängyllä isänsä vieressä? – Tietysti. Hänkin oli sellainen nauravainen, ja rauhoitteli… - Niin niin, hän puhui teille koko ajan: ”Älkää te hermostuko! Me tshetsheenit olemme sitkeitä. Minuunkaan ei tartu mikään saasta.”

Niin hän vastasi kysymykseen, näkeekö hän öisin unta kokemistaan kidutuksista. – Häntäkään ei enää ole. Tapettu. Tulivat, tarkistivat sukunimen, veivät. Ruumista eivät heittäneet pois, vaan pakottivat sukulaiset ostamaan. Kaikkiaan viidestä miehestä, joiden kanssa silloin puhuimme Selmentauzenissa – siinä hellahuoneessa – kolme on poissa… Entä muistatteko traktorinkuljettajan? Hän korjasi traktoria Selmentauzenin viimeisen talon luona ja te puhuitte hänen kanssaan viitisentoista minuuttia. Hän kertoi teille federaalien päällekarkauksista ja te kysyitte vielä: ”Oletteko nähneet sissejä aikoihin? Milloin he kävivät? - Tietysti. Ja hän vastasi: ”Siitä on kauan. Vuosi sitten. Tulivat kylään, istuivat vuorokauden, federaalit lopettivat tulituksen sen vuorokauden ajaksi, sissit saivat itsensä lämpimiksi, peseytyivät, lähtivät eteenpäin – silloin alettiin vainota meitä…” Se on hänen kertomuksensa. Olen tallentanut sen muistikirjaan. – Traktorinkuljettajakin on ammuttu… Muistatteko ihmisiä, joiden kanssa istuttiin yöllä Mahketyssä, puhuttiin puhuttiin, puhuttiin? Huoneeseen pakkautui silloin 20 – 25 ihmistä. Heistäkin puolet on jo kuollut. Muistatteko Taus Tagirovan? Hän kertoi teille niin paljon, itki. Kaksi hänen poikaansa vietiin suoraan kotoa 45. rykmenttiin, eikä heistä ole kuultu mitään kahteen kuukauteen, katosivat … Muistatteko Magomedhdzhijevit? Haronin ja hänen vaimonsa? Haron vietiin, hakattiin kuuden lapsen silmien edessä ja laahattiin pois, eikä hänestäkään ole kahteen kuukauteen kuulunut mitään. Ihmiset eivät tiedä mitä, mitä tehdä. Hautajaisia on joka päivä.

Aina puhuu kuivin silmin. Katson nurkkaan ahdistettua Ainaa, joka muistuttaa joka viides minuutti omista lapsistaan, jotka ovat jääneet Mahketyyn. Häntä kaihertaa ajatus, että hänen ollessaan poissa lapsille voi sattua jotakin. Jos joku kantelee?”[vi]

 

Staryje Atagin kahdeskymmenes ”puhdistus” Toisen Tshetshenian sodan alusta lukien, 28.1-5.2.2002. Eräs kohtalo:

 

TEINIPOJAN TARINA 

- Ilahduin, kun meitä lähdettiin viemään ammuttavaksi.

 

Magomed ldigovilla, Staryje Atagin toisen koulun 16-vuoti­aalla kymmenesluokkalaisella, on aikuisen kirkas katse. Keskenkasvuisen ruumiinrakenne ja ikäkaudelle ominainen kulmikas kömpelyys saa katseen vaikuttamaan paradoksaaliselta. Paradoksaaliselta tuntuu myös se, miten rauhallisesti Magomed kertoo tapahtuneesta: kahdennenkymmenennen puhdistuksen aikana häntä kidutettiin sähköllä kuin aikuisia miehiä konsanaan väliaikaisessa suodatuspisteessä, joka oli järjestetty kylän laitaan. Helmikuun ensimmäisen päivän aamuna, seurauksiltaan pahimpana puhdistuspäivänä, Magomed pidätettiin kotoaan Nagornaja-kadulta, heitettiin armeijan kuorma-autoon KamAZiin kuin tukki, ja sitten häntä kidutettiin komentavien kenraalien nähden. Jossain lähellä taisi häämöttää itse kenraali Moltenskoikin, ainakin Magomedista oli näyttänyt siltä.

 

- Ilahduit? Entä vanhemmat? Ajattelitko heitä? Magomedin kulmakarvat ryömivät ylös lapsekkaaksi harjaksi: hän ponnistelee ollakseen puhkeamatta itkuun.

- Tapetaanhan muitakin.

    

Tauko venyy. Vieressä seisoo Magomedin isä, neuvostoarmeijasta eläkkeelle jäänyt upseeri. Hän levittelee koko ajan käsiään ja toistelee: "Mitä oikein tapahtuu... Minähän... olin... itse... armeijassa... Minkä tähden?"

- Oli kylmä, jatkaa Magomed. - Meidät laitettiin muutamaksi tunniksi "seinää vasten": kasvot seinää päin, kädet ylös, jalat levälleen. Pusero avattiin, villapaitaa nostettiin, vaatteita leikattiin takaa veitsellä, ihoon saakka.

- Miksi?

- Että olisi kylmempi. Koko ajan hakattiin. Jos joku käveli ohi, hän murikoi millä vain käteen sattui. Sitten minut erotettiin muista, laitettiin maahan ja raahattiin niskasta liejua pitkin.

- Miksi?

- Muuten vain. Ne toivat susikoirat. Alkoivat usuttaa kimppuuni.

- Miksi?

- Häpäistäkseen, luulisin. Sitten vietiin kuulusteluun. Kolme miestä kuulusteli. Ne eivät esitelleet itseään. Näyttivät luettelon ja sanoivat: "Ketkä näistä ovat sissejä? Tiedätkö? Missä niitä hoidetaan? Kuka on lääkäri? Kenen luona ne nukkuvat?"

- Entä sinä?

- Vastasin: "En tiedä."

- Ja ne?

- Kysyivät: "Pitääkö sinua auttaa?" Ja ne alkoivat kiduttaa sähköllä: sitä auttaminen tarkoitti. Ne yhdistivät johdot ja pyörittivät laitetta kädensijasta kuin puhelinkonetta. Mitä lujempaa ne pyörittivät, sitä enemmän virtaa meni lävitseni. Kidutuksen aikana ne kysyivät, missä on vanhin veljeni, wahhabiitti.

- Onko hän wahhabiitti?

- Ei. Hän vain on vanhempi, kahdeksantoistavuotias, ja isä lähetti hänet täältä pois, ettei häntä tapettaisi kuten kylän monia nuoria miehiä.

- Mitä vastasitte niille?

- Vaikenin.

- Ja ne?

- Taas sähköä.

- Sattuiko?

Pää ohuen kaulan päässä sukeltaa alas harteiden alapuolelle, teräviin polviin. Magomed ei halua vastata. Tarvitsen vastauksen ja toistan:

- Sattuiko kovasti?

- Kovasti.

Magomed ei kohota päätään, hän puhuu miltei kuiskaten: vieressä on isä, ja Magomedin on noloa paljastaa heikkoutensa hänen edessään.

- Miksi ilahduit, kun teitä lähdettiin viemään ammuttavaksi?

Magomed nytkähtelee kuin kovien kuumekouristusten vallassa. Hänen selkänsä takana on patteri lääkelaseja ja niissä tiputusliuoksia, ruiskuja, pumpulia, putkia.

- Kenen nämä ovat?

- Minun. Munuaiset hakattiin. Ja keuhkot.

Isa, Magomedin isä, puuttuu puheeseen. Hän on laiha mies, jonka kasvot ovat täynnä syviä ryppyjä, kuin kanjoneita:

- Edellisessä puhdistuksessa vietiin vanhin poika, hakattiin ja sitten päästettiin. Päätin lähettää hänet kauemmas täältä tuttujen luo. Tässä puhdistuksessa keskimmäisestä tehtiin rampa. Nuorin on nyt yhdentoista. Käydäänkö kohta hänen kimppuunsa? Yksikään pojista ei ammuskele, ei polta eikä juo. Miten me voimme elää eteenpäin? Sanokaa!

Minä en tiedä, miten. Tiedän vain, että tämä ei ole elämää. Lisäksi tiedän, miksi näin on käynyt: koska Venäjä sekä Eurooppa ja Amerikka yhdessä sen kanssa sallivat lasten kiduttamisen 2000-luvun alussa eräässä eurooppalaisessa getossa, jota virheellisesti nimitetään terrorisminvastaisen operaation vyöhykkeeksi. Eivätkä geton lapset ikinä unohda sitä.

- Oli hauska tutustua, sanoo Magomed. Hän on erittäin hyvin kasvatettu ja taitaisi kopauttaa kantapäät yhteen hyvästiksi ellei... pimeiden ikkunoiden takana olisi Staryje Atagi. Ja puhdistus, jossa tämä kaikki on yksi hyttysen inahdus.”[vii]

Miten sota voitaisiin lopettaa

Katkelma Ingushian presidentin Ruslan Aushevin haastattelusta vuoden 2000 helmikuun lopussa, haastattelijana toimittaja Anna Politkovskaja:

”- Miltä teistä vaikuttaa, milloin sota loppuu?

- Tshetshenian ongelma ei ole ratkennut eikä ratkea voimankäytöllä. Täytyy etsiä vain poliittista ratkaisua. Ja se on se vanha tuttu: pitää sopia Mashadovin kanssa. Mutta mitä me saamme koko ajan kuulla? Hän ei ole laillinen presidentti, on nostettu rikos syyte ja annettu kansainvälinen etsintäkuulutus... Tällainen katkaisee poliittisen prosessin. Silloin on sodittava loppuun saakka, menetettävä sotilaita, upseereita ja siviilejä. Tämän seurauksena me maksamme sodasta kolminkertaisesti. -- niin kauan kuin Mashadov on tshetsheenien valitsema, neuvottelupöytään täytyy istua hänen kanssaan. Ei ole mahdotonta, että kaiken tapahtuneen jälkeen Mashadov itsekin tekee jonkin ratkaisun. Mutta antakaa hänen tehdä se kunniallisesti.

- Ovatko rauhanneuvottelut tällä hetkellä mahdollisia jonkun muun kanssa kuin Mashadovin?

- Eivät. Niin kauan kuin hän on tasavallan presidentti.

- Tasavallan, jota tosiasiallisesti ei ole?

- Oli tasavalta tai ei, hän on presidentti, juridinen henkilö. Olkoon huono, hyvä tai heikko, mutta ensimmäinen henkilö neuvotteluissa on Mashadov. - - Mashadovilla on leima, lippu ja kaikki muu. Minkä voiman vielä haluatte löytää Tshetsheniasta? Tietysti Moskova voi vielä tuoda jonkun tshetsheenin ja istuttaa korkealle paikalle, mutta hän ei ole legitiimi.”[viii]

 

Kuorsalo: ”Kremlistä katsottuna Putinin kampanjointi on ollut erittäin menestyksekästä lännen suunnalla. Pietarin keisarillinen loisto, vodka ja kaviaari ovat hivelleet läntisten demokraattien itsetuntoa ja estäneet kuulemasta sekä kansanmurhaan tuhoutuvien tshetsheenien avunhuutoja että Venäjän demokraattien huolta sananvapauden ja samaa tietä muiden vapauksien tukahduttamisesta.”[ix]

 

13.2.2004 Venäjän FSB:n agentit murhasivat Qatarissa autopommilla Tshetshenian entisen presidentin ja lastenkirjailijan Zelimhan Jandarbijevin. Kaksi agenteista tuomittiin Qatarissa elinkautiseen vankeuteen, mutta kolmas piti päästää maasta pois, koska hänellä oli diplomaattinen koskemattomuus.


Tshetshenia vapaaksi

Etusivulle


[i] Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen – Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 168

[ii] http://www.postimees.ee:8080/leht/00/03/11/valised.htm

[iii] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 587

[iv] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 589

[v]Anna Politkovskaja Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivu 42

[vi] Anna Politkovskaja – Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivu 57

[vii] Anna Politkovskaja – Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivu 106

[viii] Anna Politkovskaja – Toinen Tshetshenian sota; 2003; sivut 155-156

[ix] Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen – Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 187

 Tshetshenia vapaaksi

Etusivulle