Talvisota ja Ruotsi

Talvisodan aikana Ruotsista oli Suomelle hyötyä, mutta myös haittaa. Ruotsin tavallisista kansalaisista Suomelle oli selvästi hyötyä, valtiojohdosta saattoi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ruotsalaiset vapaaehtoiset

Venäjän hyökättyä Suomen kimppuun 30.11.1939, pyrkimyksenään valloittaa koko Suomi, Ruotsissa syntyi spontaani reaktio auttaa Suomea puolustautumaan. Tämä ilmeni mm. osallistumisella Suomen hyväksi järjestettyihin keräyksiin, mutta myös vapaaehtoisten sotilaitten lähettämiseen Suomen avuksi.

Ruotsin kansalaiset polkaisivat pystyyn järjestöjä, jotka alkoivat värväämään vapaaehtoisia lähtemään sotaan Suomeen - mutta Ruotsin hallitus pyrki tukahduttamaan vapaaehtoisten värväyksen.

Jo Suomen ja Venäjän välisten neuvottelujen aikana ruotsalainen everstiluutnantti C.A.Ehrensvärd oli aloittanut valmistelut vapaaehtoisten värväämiseksi Suomeen. Valmistelut oli suoritettu niin pitkälle, että jo 30.11. avattiin ensimmäinen värväystoimisto Tukholmassa.[i]

Vapaaehtoisjoukon, Svenska Frikårin organisaatio oli valmis jo joulukuun 2. päivänä. Komentajaksi oli valittu suomalaissyntyinen, Vapaussodassa rintamakomentajana toiminut kenraalimajuri Ernst Linder. Joukon vahvuudeksi määrättiin 7 500 miestä, perustamiskustannukset arvioitiin 50 milj. kruunun suuruisiksi. Rahoitus oli tarkoitus järjestää teollisuuden avulla. Vapaajoukon toimialueeksi tulisi Pohjois-Suomi, jossa suomalaisten miehitys oli harvahko ja jossa Vapaajoukko yhdessä suomalaisten kanssa suojaisi Suomen ja Ruotsin välisiä maayhteyksiä sekä toimisi eräänlaisena Ruotsin rajan kaukosuojana.”[ii]

Puolustusministeri Sköldille ilmoitettiin 5.12.1939, että vapaaehtoisia oli jo ilmoittautunut 1700-1900 miestä. Sköld vaati, ettei vapaaehtoistoiminnasta kirjoitettaisi mitään lehdissä.[iii] Myös pääministeri Hansson kielsi lehtikirjoitukset vapaaehtoistoiminnasta.

Kokeiluluontoisesti pantiin kuitenkin jo 13. päivän päivälehtien vapaaehtoistoimintaa koskeva ilmoitus, jonka otsikko oli Finland ja jossa mainittiin Tukholman toimiston puhelinnumero ja osoite. Kun mitään huomautusta ei kuulunut, ilmoitus uusittiin seuraavana päivänä. Kun viranomaiset eivät vieläkään puuttuneet asiaan julkaistiin seuraavana päivänä eli joulukuun 15. päivänä toisentyyppinen ilmoitus. Sen otsikkona oli "Finlands sak är vår" ja siinä mainittiin, että toimistossa otettiin vastaan vapaaehtoisten ilmoittautumista. Tätä oikeusministeri Westmar piti Ruotsin kansalaisten värväämisenä vieraan maan palvelukseen, joten lain kynnys oli ylitetty. Oikeusministerin asiaan puuttumisen johdosta moni ilmoittautunut peruutti ilmoittautumisensa ja uudet ilmoittautumiset loppuivat saman tien.”[iv]

Myöhemmin ilmoituskielto peruttiin, mutta pysäytettyä värväystoimintaa ei enää saatu entiseen vauhtiin.[v]

”Hanssonin joulukuun 6. päivänä kiinnilyömä uuden hallituksen ohjelma oli Suomeen nähden kalsea. Siinä kiellettiin vapaaehtoisten varustaminen Ruotsin valtion varastoista ja evättiin sotilaallinen apu.”[vi]

Ruotsin pääministeri asetti 12.12. salaa vapaaehtoisten määrälle katoksi 4000 miestä. Näiden piti siirtyä Suomeen siviilivaatteissa ja varustettaisiin vasta Suomessa.[vii] 15.12. hallitus nosti kattoa 5000 mieheen.[viii] Lopulta katto nostettiin 16 000 mieheen,[ix] mutta se oli vain huonon omantunnon paikkailua - käytännön toimillaan Ruotsin hallitus oli estänyt merkittävän vapaaehtoisjoukon syntymisen ja hidastanut toimintaa. Ruotsin media oli siinä käsityksessä, ettei hallitus halunnut Suomeen vapaaehtoisia, joten vapaaehtoisasia ei saanut näkyvyyttä mediassa senkään jälkeen kun varsinainen kielto oli kumottu.

14.12. Ruotsin hallitus päätti asettaa vapaajoukon käyttöön 12 hävittäjälentokonetta.[x]

Käytännössä rintamalle ennätti vain pieni määrä ruotsalaisia vapaaehtoisia.

”Ruotsalaisten osuus nousi tällä kertaa n. 8000 mieheen. Tosin joukko oli suureksi osaksi aseiden käyttöön tottumatonta väkeä, ja koulutukseen, joka tapahtui Torniossa ja Kemissä, täytyi sen vuoksi varata kallista aikaa. Vapaaehtoisjoukko, jonka komentajana oli kenraali Linder, Vapaussodan aikaisen Satakunnan ryhmän komentaja, jakautui kahteen »ryhmään» eli voimakkaaseen, tykistöllä ja erikoisjoukoilla vahvennettuun pataljoonaan.”[xi]

22.2.1940 ruotsalainen vapaaehtoisjoukko otti rintamavastuun Lapissa Sallan rintamalla vapauttaen sieltä yhden suomalaisen jalkaväkirykmentin ja kaksi täydennyspataljoonaa pääsotanäyttämölle.[xii] Norjasta saapui 725 vapaaehtoista, jotka liitettiin ruotsalaiseen osastoon.[xiii]

Vapaajoukon kokonaistappiot olivat 30 kaatunutta, yksi haavoihinsa kuollut ja kaksi kadonnutta.[xiv]

Materiaalinen apu

”Muista tarpeisiimme ymmärtäväisesti suhtautuneista maista mainittakoon ensinnä Ruotsi, joka luovutti meille 80 000 kivääriä, 500 konetuliasetta, 85 panssarintorjuntatykkiä, 112 kenttäkanuunaa ja haupitsia, 104 ilmatorjuntatykkiä, 50 miljoonaa patruunaa, 300 000 tykinammusta, 25 lentokonetta sekä lisäksi bentsiiniä ja varusteita. Jokin osa aseista saatiin lainaksi ja palautettiin sodan jälkeen mahdollisuutta myöten.”[xv]

Puolalaissotilaat Suomeen

Puolan kukistuttua Liettuan ja Latvian alueille jäi internoituina runsaasti puolalaisia sotilaita. Puolan pakolaishallitus kannatti, että näistä noin 20 000 miestä olisi kuljetettu Suomeen taistelemaan Venäjää vastaan. Puolalaiset olivat koulutettuja sotilaita, jotka olisivat mielellään maksaneet ”kalavelkoja” ryssille. Heidät oli määrä kuljettaa Ruotsin kautta Suomeen - mutta ”suunnitelma kaatui kuitenkin Ruotsin viranomaisten vastustukseen.”[xvi] Kun ei onnistunut Ruotsin kieltäytymisen vuoksi Ruotsin kautta, niin Puolan pakolaishallituksen johtaja kenraali Sikorski ehdotti, että puolalaiset kuljetetaan Englannissa olevilla puolalaisaluksilla Petsamoon - tämän taas esti käytännössä Englanti.[xvii] Kun Venäjä lopullisesti miehitti Baltian maat kesällä 1940, niin nämä puolalaiset joutuivat venäläisten käsiin - ”internoidut puolalaiset saivat sitten kovan kohtalon.”[xviii] Upseerien joukkomurhat venäläisten toimesta  Katynissä, sekä karkotukset Siperiaan.

Ruotsi julisti, ettei auta

Ruotsin hallitus julisti 16.2.1940, ettei Ruotsi auta Suomea säännöllisin joukoin.[xix] Ruotsin kuningas antoi hallituksen julkilausumaa tukevan lausunnon 19.2.1940.[xx]

Tämä oli tietenkin suuri helpotus Venäjälle ja samalla puukonisku Suomen selkään. Jos Ruotsi olisi ollut edes hiljaa, niin siitä olisi ollut apua Suomelle.

Suomen ulkoministeri Väinö Tanner sanoi Ruotsin pääministeri Hanssonille suoraan, että Ruotsin kuninkaan ja hallituksen julistukset maksoivat Suomelle Viipurin ja Sortavalan, sekä että Ruotsin olisi pitänyt vaieta.[xxi]

”On vaikea käsittää, miksi Ruotsin hallitus katsoi välttämättömäksi antaa nämä julkilausumat, jotka sekä sisällykseltään että muodoltaan heikensivät mahdollisuuksiamme saada siedettävä rauha - Moskovassa ne sen sijaan tietenkin herättivät tyytyväisyyttä.”[xxii]

Kauttakulku

Suomi, Englanti ja Ranska pyysivät Ruotsilta lupaa länsijoukkojen läpikulkuun Suomeen - auttamaa suomalaisia puolustautumaan Venäjän hyökkäystä vastaan. Ruotsi kieltäytyi päästämästä joukkoja kulkemaan alueensa kautta ja uhkasi repivänsä ratakiskot ylös jos englantilais-ranskalaiset joukot yrittävät edetä ilman lupaa.

Huomattakoon, että YK:n edeltäjä Kansainliitto oli päätöslauselmassaan kehottanut jäsenmaitaan auttamaan Suomea, peruskirjan mukaan myös kauttakulun sallimisella. 27.2.1940 Ruotsin pääministeri ilmoitti Suomen ulkoministerille Tukholmassa, ettei Ruotsi anna lupaa kauttakulkuun.[xxiii]

6.3.1940 ulkoministeri Väinö Tanner Valtioneuvoston istunnossa: Ruotsin ulkoministeri” Günther antoi minun sen ohessa tietää, että läpimarssi­oikeutta oli pyydetty, mutta Ruotsi oli vastannut kieltäen ja aikoi pysyä kieltävällä kannallaan. Katsoi, että länsivaltojen puuhista ei olisi apua Suomelle, mutta että se vetäisi koko Pohjolan sotaan. Lapsellinen homma! Vielä Günther ilmoitti, etteivät he jätä yhtään kiskoa satamalinjoille.”[xxiv]

”Tehtiin myös yritys vielä yhdennellätoista hetkellä tunnustella Ruotsin lopullista asennetta. 11. päivän iltana osoitettiin Ruotsin hallitukselle viimeinen tiedustelu läpikulkuoikeudesta ja siitä, olisiko Ruotsi valmis sodan jälkeen solmimaan Suomen kanssa puolustusliiton. Seuraavana päivänä saapui vastaus. Läpikulkuoikeuden-pyyntömme torjuttiin ehdottomasti”.[xxv]

Ruotsi välittäjänä

Heti Talvisodan alussa Venäjä perusti Suomelle nukkehallituksen, eikä suostunut neuvottelemaan Suomen laillisen hallituksen kanssa. Ruotsi tarjoutui välittämään Suomen ja Venäjän välille rauhaa. Kreml kieltäytyi aluksi välityksestä luullen kykenevänsä valloittamaan Suomen. Kun Suomi saavutti torjuntavoittoja ja alkoi näyttämään siltä, että Englanti ja Ranska puuttuvat sotaan Suomen puolella, niin Venäjä hyväksyi Ruotsin välittäjäksi - siten tunnusti taas Suomen laillisen hallituksen.

Valitettavasti Ruotsi ajoi ”välitystoimissa” vain omaa etuaan pyrkien saamaan aikaan rauhan hinnalla millä hyvänsä - hinnanhan joutui maksamaan Suomi, eikä Ruotsi.

3.3.1940 Valtioneuvoston istunnossa pääministeri Risto Ryti: ”Olen välillä keskustellut sotamarsalkan kanssa, jolla oli eräitä ajatuksia — ei ehdotuksia. 1. Ruotsi on nykyoloissa jäävi vä­littäjäksi, koska sen pääintressinä on säilyttää oma nahka. Siksi on pyrittävä saamaan siihen joku toinen. Sotamarsalkka puolestaan oli ajatellut Amerikan Yhdysvaltoja.”[xxvi]

Ahvenanmaa Venäjälle?

Marsalkka Mannerheimin kanta oli, että Ruotsi ajaa vain omaa etuaan ja esitti, että Ruotsin painostamiseksi Ahvenanmaata tarjottaisiin Venäjälle Hangon ja Karjalan sijasta.[xxvii]

Enson menetys

Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunta päätti hyväksyä kovat rauhanehdot - samaan aikaan Suomen valtuuskunta oli Moskovassa saamaisillaan ehtoihin sen verran lievennystä, että Enson tehtaat olisivat jääneet Suomelle.

Ruotsalainen ”vakooja” pääsi kuitenkin selville eduskunnan kahvilassa siitä, että ulkoasiainvaliokunta oli hyväksynyt rauhanehdot. Ruotsissa julkaistiin tämä tärkeä tieto, joten Venäjän ei sitten tarvinnutkaan myöntyä Enson tehtaiden jäämiseen Suomelle. Voidaan tulkita, että ne erittäin arvokkaat ja tärkeät tehtaat menetettiin ruotsalaisten törkeän menettelyn vuoksi.[xxviii]

Talvisota

Etusivulle


[i] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 129

[ii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 130

[iii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivut 130-131

[iv] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 131

[v] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 131

[vi] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 121

[vii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 131

[viii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 131

[ix] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 139

[x] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 132

[xi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 207

[xii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivut 209-210

[xiii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 208

[xiv] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 138

[xv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 245

[xvi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 247

[xvii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 106

[xviii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 247

[xix] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 136

[xx] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 137

[xxi] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 199

[xxii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 251

[xxiii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 254

[xxiv] Ohto Manninen et al, Murhenäytelmän vuorosanat, 2003, sivu 309

[xxv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa 2, 1952, sivu 261

[xxvi] Ohto Manninen et al, Murhenäytelmän vuorosanat, 2003, sivu 294

[xxvii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivu 217

[xxviii] Bror Laurla, Tie Talvisodan rauhaan, 1982, sivut 249-250

Talvisota

Etusivulle