Tali-Ihantalan torjuntavoitto

Täydennetty 20.2.2013, 10.5.2014 Juhani Putkinen

Taustaa

Taustaksi suosittelen lukemaan artikkelin Kolme torjuntavoittoa Karjalan Kannaksella 1944 alkuosan. Tässä artikkelissa syvennytään yhden torjuntavoiton yksityiskohtiin karttojen kera.

Johdanto

Puna-armeijan johto kuvitteli ilmeisesti pelin jo ratkenneen Viipurin valloitukseen. Leningradin rintaman pomo kenraalieversti Govorov ylennettiin marsalkaksi, jotta hän olisi sopiva ottamaan vastaan marsalkka Mannerheimin antautumisen. No, unelmointia ei ole sinänsä lailla kielletty. Unelmaksi se antautuminen jäikin.

Viipurin valloituksen voitonjuhlan jälkeen Govorovin piti edetä joukkoineen ensin Kotkan-Kouvolan tasalle ja jatkaa sieltä Helsinkiin. Lyhin ja helpoimmalta tuntuva tie oli tietenkin Viipuri-Hamina-Kotka, mutta ”varmuuden vuoksi” piti edetä myös Viipuri-Lappeenranta-Kouvola reittiä.

Kuinka ollakaan suomalaiset joukot eivät antaneetkaan puna-armeijalle auliisti tietä, vaan panivat lujasti hanttiin mm. Talin, Portinhoikan, Tienhaaran, Pyöräkankaan ja Ihantalan maastoissa. Tali-Ihantalan suurtaistelu muodostui Pohjolan suurimmaksi suurtaisteluksi ja se tunnetaan melkoisen yleisesti, joten esitän sen tässä yhteydessä ”kevyesti”.

Venäjän joukot

Venäjän 21.Armeija, kenraalieversti D. Gusevin johdolla, hyökkäsi Tali-Ihantalan suunnassa. Sitä oli kulutettu viivytysvaiheessa Valkeasaaresta lähtien, mutta sen joukkoja oli myös täydennetty sen kärsimien suurten tappioiden vuoksi. 21.Armeijan joukoista tällä suunnalla hyökkäsivät heti alkuunsa rinnakkain venäläiset 97.Armeijakunta ja 109.Armeijakunta. Kun niiden voima ei riittänyt läpimurtoon, niin 21.Armeijan komentaja heitti läpimurtoa tekemään myös varsinaisen ylijohdon läpimurtoarmeijakunnan 30.Kaartinarmeijakunta.

Tali-Ihantalan suurtaisteluun osallistui kaikkiaan noin 150 000 venäläissotilasta.[i]

Suomen joukot

Kannaksen joukkojen komentajana toimi 14.6.1944 alkaen kenraaliluutnantti Lennart Oesch alaisuudessaan III ja IV Armeijakunnat. Tali-Ihantalan suunnan puolustuksesta vastasi sotatoimiyhtymänä suomalainen IV Armeijakunta kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen johdolla. IV Armeijakunta asetti puolustukseen 18.Divisioonan ja 3.Prikaatin. Karkeasti voidaan sanoa, että venäläinen 109.AK hyökkäsi suomalaista 18.D vastaan ja venäläinen 97.AK hyökkäsi suomalaista 3.Pr. vastaan. Jatkossa myös venäläinen 30.Ka.AK hyökkäsi 18.D vastaan. Myöhemmin 6.D otti rintamavastuun Ihantalassa. Sivustoilla olivat samaisen IV Armeijakunnan 4.D ja 17.D.

Tali-Ihantalan suurtaisteluun osallistui kaikkiaan noin 50 000 suomalaista sotilasta.[ii]

Alkutaistelut

[iii] Kartalla tilanne 22.-24.6.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alkutaistelut tapahtuivat 20.-24.6.1944. Tällöin 18.D joutui kenraalimajuri Paavo Paalun komentamana antamaan hieman (muutaman kilometrin) periksi Talissa ylivoimaisen vihollisen rynnäköille.

21.6. vastaisen yön aikana oli todettu runsaita ps-joukkojen keskityksiä Tammisuon suunnalla. Vihollinen aloitti iltapäivällä hyökkäyksen Rasinmäen suunnalla noin rykmentin suuruisin voimin vallaten Rasinmäen, joka kuitenkin yöllä vallattiin takaisin. Tammisuon kaistalla tuhottiin panssarikauhuilla 23 panssaria. Seuraavana päivänä tuhottiin vielä 20 panssarivaunua, mutta vihollinen sai aikaan sisäänmurron valloittaen Talin.[iv] Tässä 22.6. taistelussa Talin alueella tykistömme ampui noin 4 800 laukausta. Tykistön ampumatarvikehuolto ei vieläkään toiminut kitkatta, joten ammukset alkoivat loppua.[v]

Kivisalmi/Tienhaara

Venäläiset kokosivat 22.6. mennessä Sorvalin rannoille runsaasti veneitä ja lauttoja sekä tekivät lukuisia Kivisalmen ylimenoyrityksiä. Aamulla 22.6. alkanut ylimenohyökkäys torjuttiin tykistötulella. Illalla vihollinen aloitti koko yön kestäneen tulivalmistelun. Aamulla 23.6. kello 7.30 toista sataa viholliskonetta alkoi rynnäköidä tykistömme tuliasemia vastaan. Ilmatorjuntamme ampui putket hehkuvina. Tänä päivänä taistelumaastoon putosi noin 30 viholliskonetta. Vihollinen ampui arviolta 25 000 kranaattia Tienhaaran alueelle. Venäläiset yrittivät päästä tämän tulivalmistelun turvin noin rykmentin voimin salmen ylitse sekä rautatiesillan jäännöksiä pitkin, että lautoilla ja veneillä. Oma tykistömme ampui torjuntaa 11 patteristolla.[vi]

Tästä 23.6. ratkaisevaksi tarkoitetusta hyökkäyksestä Kivisalmen ylitse kannattaa vielä huomioida se melkoisen yleinen tilanne kesän 1944 torjuntataisteluista, että tykistö oli kyllä ennättänyt asemiin, tulisuunnitelmat oli tehty, ”lakut” vedetty (eli lankapuhelinyhteydet rakennettu), tulenjohtajilla oli myös radiot tulenjohtopaikoilla - mutta kun vihollisen hyökkäys alkoi ja olisi pitänyt johtaa tulta, niin nämä lankayhteydet olivat katkenneet vihollisen tykistötulessa, eikä tulenjohtoradioillakaan saanut yhteyttä. Radioyhteyden saamisen esteenä saattoi olla välillä, että antenni oli katkennut tykistötulessa, radio hajonnut tai vaikkapa vihollisen häirintä. Miehet odottivat tulikomentoja tykeillään ja homma oli taas menossa läskiksi. Nyt kuitenkin JR 61:n reservipataljoonan (II-pataljoona) komentaja kapteeni R. Renvall antoi omalla radiollaan varsin eriskummallisen tulikomennon ”Minun käskystäni ja minun vastuullani TULTA, TULTA, TULTA”. Tämä tulikomento vastaanotettiin 17.D:n esikunnassa ja sitten sitä tulta tuli noin 11 patteriston voimalla. Ei annettu normaalia komentoa esimerkiksi ”sulut 8, 9 ja 10 ampukaa”, mutta onneksi divisioonan komentopaikalla ymmärrettiin, että nyt tosiaankin tarvitaan tulta ja sitä rautaa sitten heitettiin ryssien silmille ihan tosissaan.[vii]

Everstiluutnantti Alpo Marttisen JR 61 pysäytti vihollisen rynnistyksen Tienhaaran alueella vahvan tykistön tukemana. Esimerkiksi Raskas patteristo 14 (oikeastaan se oli Panssaridivisioonan patteristo) ampui siinä taistelussa 23.6.1944 kuluessa 880 raskasta kranaattia, joka oli eniten mitä siihen mennessä oli päivässä ampunut koko sodan aikana. Tykkimiehet olivat tykeillään yhtämittaisesti 18 tuntia.[viii] Marttisesta tehtiin Suomen armeijan nuorin eversti tämän onnistuneen torjunnan kunniaksi suorassa puhelussa marsalkka Mannerheimin kanssa - kuten elokuvassa Etulinjan edessä näytetään. Oikeastaan tämä Tienhaaran torjuntataistelu kuuluisi Viipurinlahden torjuntavoittoa kuvaavaan osioon, sillä 22.6. klo 12 alkaen Tienhaara kuului uuden V Armeijakunnan vastuualueeseen ja JR 61 kuului 17.D:n eli Tammidivisioonaan, mutta näin karkealla tasolla se kuuluu parhaiten tähän asiayhteyteen.

Tali

[ix] Kartalla tilanne 25.6.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun Kivisillansalmessa Tienhaaran maatossa vihollisen kaikki hyökkäykset oli torjuttu, niin varsinainen läpimurtohyökkäys alkoi 25.6.1944 Talissa ja sen katsotaan kestäneen 5.7. saakka. Kokonaisuudessaan hyökkäysvoima käsitti viisi armeijakuntaa, joilla oli käytettävissään  vähintään 15 divisioonaa - vastassaan neljä suomalaisdivisioonaa, joilla oli käytössään noin 30 jalkaväkipataljoonaa ja noin 20 kenttätykistöpatteristoa.[x] Aivan tarkka kuvaus joukoista menisi liian pitkäksi, sillä venäläiset vaihtoivat uusia joukkoja tuleen kun entiset oli murskattu.

25.6. Talin taistelussa ryssien tulivalmisteluun osallistui noin 40 patteristoa ja ainakin raketinheitinrykmentti (24 heitintä, 384 putkea). Tulivalmistelu kesti noin tunnin ja panssareiden sekä jalkaväen hyökkäys alkoi klo 7.30.[xi]

Jälleen suomalaisjoukot joutuivat perääntymään muutamia kilometrejä, mutta 25.6. iltapäivällä alkoi suomalaisen Panssaridivisioonan (kuluneen) vastahyökkäys Juustilan suunnasta. ”Panssariprikaatin I pataljoonan raskaan komppanian ja myöhemmässä vaiheessa toimimaan joutuvan 2. rynnäkkötykkikomppanian ansiosta tuotettiin venäläisille 25.6. kuluessa ainakin 22 vaunun tappiot ja heidän Juustilaan suunnattu kiilansa lyötiin yhteistoiminnassa panssarien ja »paikallishankinnalla» kokoon saadun tilapäiskomppanian kanssa täysin hajalle.”[xii] Valitettavasti alueella taistelevien joukkojen johtosuhteita ei oltu määrätty kunnolla, eikä ollut toimintaa johtavaa esikuntaa - niinpä Panssaridivisioonan komentajan kenraalimajuri Ruben Laguksen ja 18.D komentajan kenraalimajuri Paavo Paalun yhteistoiminnassa oli kitkaa. 25.6. kuluessa kenttätykistömme ampui 18.Divisioonan lohkolla vain noin 6 700 laukausta ja 26.6. 5 500 laukausta. Vieläkin aristeltiin käyttää tykistön tulta asemasodan rajoitusten vuoksi, vaikka nyt olisi jo ollut ammuksia mitä ampua.[xiii]

[xiv] Kartalla tilanne 26.6.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vasta aamuyöstä 26.6. Laatikainen määräsi Laguksen johtamaan taistelua koko 18.D vastuualueella. Suomalaisten hyökkäykset 26.6. kilpistyivät venäläisten vastahyökkäyksiin. Panssaridivisioonan osat olivat yön aikana tuhonneet tai vallanneet Ps.D:n sotapäiväkirjan mukaan yhteensä 38 vihollispanssaria.[xv] Ylipäällikkö määräsi 26.6. kenraalimajuri Paalun siirrettäväksi käyttöönsä ja eversti Gustaf Snelmanin 18.D komentajaksi. Hän ryhtyi hoitamaan tehtäviään 29.6.[xvi] Tämä oli jälleen Laatikaisen vika - sama Laatikainen ei uskonut koko suurhyökkäyksen tulevan, eikä kiertänyt joukoissaan ennen suurhyökkäystä. Laatikainen oli mielestäni vastuussa myös Viipurin nopeasta menettämisestä, eikä suinkaan syntipukiksi pantu 20.Pr. komentaja eversti Armas Kemppi, joka oli tunnetusti pätevä komentaja.

[xvii] Kartalla tilanne 27.6.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Laguksen joukot käynnistivät 27.6. kaksipuolisen saarrostushyökkäyksen, mutta voimat eivät aivan riittäneet suurmotin muodostamiseen. Pihdin leukoihin jäi noin kahden kilometrin aukko.[xviii] Toisten lähteiden mukaan aukko olisi ollut pienimmillään 1 km tai vain 500 m. Tykistön oli vaikea tukea omiamme, sillä joukot olivat lähellä toisiaan. Tykistö ampui 27.6. noin 7 000 laukausta.[xix]

[xx] Kartalla tilanne 28.6.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Esimerkiksi JP 5:n komppanioiden vahvuudet olivat tällöin (28.6.) n. 20 miestä. Jääkäriprikaatin iskuvoima oli tyrehtynyt.[xxi] Pataljoonien vahvuudet olivat vain 25-30% määrävahvuudesta.[xxii] 28.6. tykistömme ampui vain 7 200 laukausta, vaikka juuri nyt olisi tarvittu tykistömme voimakas tuki omalle vastahyökkäykselle.[xxiii] Vastahyökkäys oli kuitenkin tarpeellinen ja menestyksellinen, sillä se vei hyökänneeltä 30.Ka.AK:lta (kolme divisioonaa + vahvennukset) suurimmat himot hyökätä.

Teen lainauksen 28.6 tapahtumista Talissa siellä väsyneenä tapelleen kertomana: ”Nyt vihollinen käynnisti panssareittensa moottorit. Voimakas telaketjujen räminä Talin sillan suunnasta kasvoi kasvamistaan. Tuntui kuin vaunut olisivat jo tuossa kumpareen takana tulossa. Pelko jähmettyi kauhuksi. Mutta nyt tunki toinenkin ääni tajuntaasi: Stuka-muodostelma lähestyi. Nyt se läksi syöksyyn Talin siltaa kohden. Loistava täysosuma vihollisen edellisenä yönä kunnostamaan siltaan ja sen takaa hyökkäykseen lähteneeseen panssarimuodostelmaan tyrmäsi hankkeen, joka lienee ollut ratkaisevaksi tarkoitettu. Paine tältä taholta keveni.”[xxiv] Kaistan tykistön ammuskulutus nousi 28.6. suurimmilleen siihen mennessä eli 9 156 kranaattiin. Raskas Patteristo 14:n ampuma laukausmäärä oli uusi ennätys 935 kpl. Vihollistykistö ampui arviolta 12 000 - 13 000 kranaattia.[xxv]

Kuten huomaatte, niin kahdesta eri lähteestä saadaan tykistön laukausmääräksi eri lukema - tällaista tämä sotahistoria on. Joku laskee yhtymän orgaanisen tykistön laukaukset, joku ottaa huomioon myös naapurikaistalta tulleen tulituen.

[xxvi] Kartalla tilanne 29.6.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tähän kaksipuoliseen saarrostushyökkäykseen osallistui urhoollisesti koillisesta Rajajääkäripataljoona 2 kärsien suuria tappioita, mutta myös iskien vihollista oikein isän kädestä - tässä pataljoonassa ei ollut karkureita. Arvio on, että jos olisi ollut käytettävissä yksi veres pataljoona, niin pussin suu olisi saatu suljettua. Lainaan RjP 2:n historiikkia: ”Kesäkuun 29. päivän iltana jouduimme vetäytymään. Yhdyimme komppaniaamme, jonka vahvuus oli silloin 29 miestä. Jälleen johti luutnantti Tiainen jääkäreitään. Taistelut raivosivat ankarina. Vihollinen heitti panssareita tuleen. Muutamat saksalaisten rynnäkkötykit eivät niille voineet mitään (pelkäsivät metsää - jp), komppaniamme panssaritorjuntamiehet tekivät oikein urakkatöitä tuhoten toistakymmentä 34 tonnin vaunua. Eräs torjuntamiehemme, korpraali Ville Väisänen tuhosi tänä päivänä kahdeksan vihollisen panssarivaunua. Hän sai urotyöstään nimityksen Mannerheim-ristin ritariksi, mutta kaatui samana iltana. Vihdoin saimme määräyksen lähteä lepoon ja olimme menossa noin 300 metrin päässä asemien takana, kun ketjuun jääneet joukot valtasi panssarikauhu, koska asemissa risteili silloin kymmenkunta vihollisen hyökkäysvaunua. Hurjasti juosten he tavoittivat pienen joukkomme. Siinä sitten yhdessä talsimme rintamasta taaksepäin. Tässä vaiheessa olivat kaikki komppaniamme upseerit haavoittuneet vänrikki Järvistä lukuunottamatta. Luutnantti Tiaisen pään sidoin juuri ennen irtaantumistamme. Silloin ilmestyi pakenevan joukon eteen eräs majuri hurjasti huutaen minkä keuhkot kestivät: Mihin helvettiin te oikein menette?! Vitjaan joka mies! Ei siellä ole kuin muutama höökivaunu ja joku hullu ukko niiden mukana. Vitjaan vaan! Oletteko aliupseeri? kysyi majuri Järviseltä, joka oli heittänyt motissa ollessaan tähdet metsään, mutta jättänyt kuitenkin komentohihnan paikoilleen. - Olen vänrikki, herra majuri. - Ja mihin te olitte menossa?  - Herra majuri, saimme määräyksen, että pääsemme lepoon. Olemme kolme vuorokautta tapelleet yhtä painoa. - Ja mitä porukkaa olette? - Rajajääkäreitä, herra majuri. - Suuriko on komppanianne vahvuus? - Kuusi miestä, vastasi Järvinen viitaten meihin. Majurin ja Järvisen käymän keskustelun aikana oli paikalle kerääntynyt suuri joukko miehiä ja kaikki kääntyivät takaisin, rajajääkärit muiden mukana. He miehittivät uudelleen montut, joista olivat hetki sitten lähteneet. Vihollinen lopetti hyökkäämisensä sillä kertaa. Neljän tunnin kuluttua kierteli majurin lähetti ketjun takana ja huuteli: Missä on rajajääkärikomppania? Pääsette lepoon!”[xxvii]

Lainaan vielä RjP 2:n pataljoonankomentajana tässä vaiheessa toiminutta luutnantti Bruno Tiaista: ”Jatkoimme 29.6. aamupäivällä epätasaista taisteluamme. Vihollinen pyrki kaikin keinoin murtamaan puolustuksemme, mutta aina onnistuimme torjumaan sen jalkaväkihyökkäykset, vaikka yksityisiä panssarivaunuja pääsikin tunkeutumaan asemien läpi. Nämä vaunut kuitenkin tuhottiin sitä myöten, kun saatiin torjuntavälineitä, joista oli huutava puute. - - Vihdoin saatiin käyttöön pyytämäni tykistön tulenjohtajakin. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Olin jo laskenut torjuntamaalit valmiiksi siltä varalta, että saisimme tulenjohtueen. Tulenjohtajan radiollekin oli etsitty varma paikka valmiiksi. Tulenjohtaja tarkisti maalilaskelmani ja totesi ne oikeiksi. Saman tien ne lähetettiin tykistölle ja jäimme odottamaan tilanteen kehitystä. Puolen päivän maissa totesimme noin kahden vihollispataljoonan ryhmittyvän melko röyhkeästi etumaastoon. Pyysin tulenjohtajalta viisi ryhmää koko tykistöltä. Tulenjohtaja sanoi, että ammuksia riittää, pannaan menemään kymmenen ryhmää. Oli ihanaa musiikkia korville, kun ensimmäisen kerran Ihantalan taistelujen aikana meidän pyynnöstämme oma tykistö ampui! Monta sataa kranaattia meni alle kymmenen minuutin ajan ylitsemme vastapäiseen maastoon. Maisema kääntyi siellä ylösalaisin. Kahteen tuntiin ei kuulunut sieltä hiiskaustakaan, mutta ennen pitkää vihollinen alkoi jälleen kokeilla asemiemme kestävyyttä. - - 3.K:n asemiin tunkeutuneen vihollisen onnistuimme sentään lyömään takaisin tykistön tulella, mutta siinä rytäkässä menetin tykistön tulenjohtajan radioineen. Tämä oli korvaamaton vahinko.”[xxviii] 29.6. Ihantalan suunnan tykistö ampui noin 9 000 laukausta.[xxix]

Ihantala

29.6. Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lennart Oesch määräsi IV Armeijakunnan vetäytymään uudelle puolustustasalle Ihantalaan, ja Panssaridivisioonan omaksi reservikseen sekä 18. D armeijakunnan reserviksi. Ihantalan puolustus tuli ”verekselle” 6.Divisioonalle, joka juuri saapui Laatokan pohjoispuolelta.[xxx]

[xxxi] Kartalla tilanne 30.6.-1.7.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

30.6. Jääkäriprikaatin taisteluosat olivat kutistuneet Talin taisteluissa komppanian kokoiseksi (JP3 ja JP5 molemmat 40 miestä, JP4 25 miestä).[xxxii] Ennen Kuuterselän vastahyökkäystä 14.6.1944 Jääkäriprikaatin rivivahvuus oli ollut 138 upseeria, 605 aliupseeria ja 2 674 miehistöön kuuluvaa, yhteensä siis 3 417 miestä.[xxxiii]  Talin taistelujen päätyttyä pääsivät Panssaridivisioonan muut osat kuin tykistö lepoon ja täydennettäväksi. Jääkäriprikaati sai 1 500 täydennysmiestä, joista osa ei edes osannut ajaa polkupyörällä, eivätkä eräät osanneet laukaista kivääriä.[xxxiv]  Lainaan kenraalimajuri Ruben Lagusin päiväkäskyn lopun Panssaridivisioonalle 8.7: ”Käymiemme taistelujen ankaruutta osoittavat suuret tappiomäärät, samalla kun ne kuvastavat divisioonamme peräänantamatonta taistelumieltä. Muistakaa jokainen täydennyksenä saapuva uusi mies, että häntä velvoittavat kunniakkaat perinteet tekemään parhaansa taistelutehtävien menestykseksi. LAGUS.”[xxxv] 18.D:n taisteluvahvuus oli kovissa Talin taisteluissa supistunut 146 upseeriksi, 331 aliupseeriksi ja 3 100 mieheksi.[xxxvi]

6.D komentajana toimi kenraalimajuri Einar Vihma (kaatui Ihantalassa 5.8.1944).

Ihantalassa 6.D lohkoa vastaan hyökkäsivät 108.AK takanaan 109.AK ja 30.Ka.AK. Sivustoilla olivat nyt 17.D, jota vastassa 97.AK ja 4.D, jota vastassa 110.AK.[xxxvii]

6.D:lla oli käytettävissään kolme jalkaväkirykmentin esikuntaa ja niillä taas puolestaan 11 pataljoonaa jalkaväkeä. Divisioonan tykistöön kuului 12 patteristoa ja järeä patteri. Naapurijoukkojen tykistöstä 6 patteristoa pystyi tukemaan divisioonaa tulellaan.[xxxviii] 30.6. tykistömme tuki 6.D:aa noin 9 000 laukauksella. Tykistö tuhosi Ihantalan kirkonkylän edustalla 30.6. kymmenkunta vihollisen panssarivaunua epäsuoralla tulella.[xxxix]

Venäjän joukot hyökkäsivät ilmavoimien, tykistön ja panssarivaunujen tukemina useita kertoja 6.D:n asemia vastaan heinäkuun alkupäivinä. 1.7. tykistö ja heittimistö hajottivat keskitetyllä vastavalmistelulla tai torjuivat viimeistään sulkutulella ainakin kuusi hyökkäystä. Myös panssarintorjunta osoitti tehokkuutensa. Ihantalan alueella tuhottiin 1.7. ainakin 19 vihollispanssaria. 1.7. pelkästään tykistöryhmät Mäki ja von Konow ampuivat yhteensä 9 000 laukausta. 2.7. vihollinen ryhmittyi useaan otteeseen Tähtelän suunnalla mäkien väliseen kapeikkoon, johon hyökkäykseen ryhmittyvät joukot hajotettiin tykistön iskuin. Tällöin ammuttiin tykistöllämme noin 6 600 laukausta.[xl]

2.7. illalla radiotiedustelumme sieppasi vihollisen tärkeän viestin. Sen mukaan 63.Kaartindivisioona aloittaisi hyökkäyksen 30.Panssariprikaatin tukemana 3.7. aamuyöstä Ihantalan suunnalla. Ryhmä Vihman tykistö ampui aamuyöllä kahdella tykistöryhmällä yhteensä 12 patteristolla vastavalmistelun vihollisen ryhmitysalueelle käyttäen 4 000 kranaattia. Naapureiden 17.D:n ja 4.D:n tykistö vahvensi vielä Ryhmä Vihman tykistön tulta kuudella patteristolla.[xli]

3.7. klo 9 hyökkäyksessä vihollinen tunkeutui suomalaisten asemiin Pyöräkankaalla, mutta heitettiin takaisin vastahyökkäyksellä. Tämän vastahyökkäyksen tykistövalmisteluun osallistui 15 suomalaista kenttätykistöpatteristoa, eli 180 tykkiä. Tykistömme ampui 3.7. 12 000 kranaattia.[xlii]

Venäjän hyökkäys kulminoituu

[xliii] Kartalla tilanne 4.7.1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

4.7. Ryhmä Vihman puolustus perustui lähes kokonaan tykistön ja ilmavoimien käyttöön, vastahyökkäyksiä ei juurikaan tarvittu. Tykistö ampui noin 5 000 laukausta. Myös 5.7. harrastettiin tykistöpuolustusta kymmenellä patteristolla ja 3 700 laukauksella.[xliv]

Vielä 6.7. vihollinen onnistui valtaamaan osia suomalaisten asemista Pyöräkankaalla, mutta seuraavana yönä suomalaiset valtasivat asemansa takaisin. Tykistömme ampui 13 patteristolla kahden minuutin tulivalmistelun. 6.7. Ryhmä Vihman tykistö ampui 8 400 laukausta. 7.7. Ryhmä Vihman lohkolle ammuttiin tykistömme toimesta noin 5 900 laukausta.[xlv]

Aamuyöllä 8.7. venäläiset hyökkäsivät tykistön tulivalmistelun jälkeen Tähtelän suunnalla. Suomalaiset torjuivat hyökkäyksen seitsemän patteriston ja kranaatinheittimistön tulella. Iltapäivällä ja illalla venäläiset yrittivät jälleen ryhmittää joukkojaan hyökkäykseen useita kertoja varsinkin Vakkilan ja Ihantalan suunnilla, jonne oli edellisenä päivänä keskitetty levännyt ja täydennetty 286.Divisioona. Tykistö ja kranaatinheittimistö hajottivat nämäkin hyökkäysryhmitykset. Ryhmä Vihman tykistö ampui 8.7. noin 3 500 laukausta.[xlvi]

Leningradin rintaman hyökkäystoiminta laimeni ja hyökkääjä siirtyi tällä suunnalla puolustusryhmitykseen 13.7.1944. Loistava torjuntavoitto oli saavutettu.

Lentotuki puolustajille

Tali-Ihantalan suurtaistelun lentotukea johti Kannaksen ilmakomentaja eversti Richard Lorenz apunaan Kannaksen johtopaikan väkisin rakentanut hävittäjäkomentaja (Lentorykmentti 3.) everstiluutnantti G. E. Magnusson ja pommituslentorykmentti 4:n komentaja everstiluutnantti Birger Gabrielsson. Tämä Magnussonin johtopaikka mahdollisti tehokkaan lentotuen puolustajille - jopa ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti J. F. Lundqvist, joka oli ollut johtopaikan vastustaja aikoinaan joutui tunnustamaan jälkikäteen, ettei puolustustaistelusta olisi tullut mitään ilman tätä johtopaikkaa.

Jo heti alkuunsa täytyy kiittää tätä suomalaisten hävittäjälentäjien ja pommituslentäjien erinomaista yhteistyötä. Suomalaispommittajien ainoa mahdollisuus suorittaa pommituslentoja pääosin vanhentuneella kalustollaan vihollisen hirvittävän ilmaylivoiman seassa oli, että suomalaiset hävittäjät saattoivat pommareita. Tämä saattotoiminta onnistui erinomaisesti - yhtään suomalaista pommikonetta ei ammuttu alas venäläishävittäjien toimesta näillä suomalaishävittäjien saattamilla lennoilla, hyökkääviä venäläishävittäjiä sen sijaan ammuttiin alas suuria määriä.

Näiden suomalaisten lentorykmenttien lisäksi tukea antoi erittäin tehokkaasti saksalainen Lento-osasto Kuhlmey komentajanaan everstiluutnantti Kurt Kuhlmey[lx]. Kuhlmeyn piti käskynsä mukaan toimia täysin itsenäisesti, eikä häntä oltu alistettu suomalaiseen komentoon. Eversti Lorenz kuitenkin pyysi Kuhlmeyn apua ja Kuhlmey näki parhaaksi tehdä yhteistyötä suomalaisen komentopaikan kanssa täyttäen kiitettävällä tavalla hänelle osoitetut avunpyynnöt. Yhteistyö suomalaisten ja saksalaisten lentäjien kesken oli täysin saumatonta ja tulokset olivat loistavia.

21.6.1941 Ilmavoimien komentaja käski käyttämään pommituskoneitamme Viipurin-Talin suunnassa myös valoisana aikana tappioista välittämättä.[xlvii]

Suomalaisten pommikoneiden tuki Tali-Ihantala:

JP poiminut taulukkoon tekstin seasta.[xlviii]

Pvm

Konesuorituksia

Pommeja kg

Kohde

21.6.

36

27 000

Viipurin koillispuolella tykistöryhmitys

22.6.

14

 

Viipurin koillispuolella tykistöryhmitys

22.6.

27

29 000

Talin eteläpuolella panssarit, joukot

23.6.

11

 

Talin eteläpuolella panssarit, joukot

23.6.

11

 

Tykistöasemat Häyry-Karhusuo

23.6.

8

3 900

Sorvali piiskatykkiasemat

26.6.

26

14 000

Talin asema panssarit, jv., sillat

27.6.

4

 

Talin sillat

28.6.

11

16 500

Talin sillat ja liikenneyhteydet

29.6.

7

8 300

Talin ruuhkaumat

29.6.

17

17 700

Kärstilänjärven länsipuolen sillat

30.6.

Yhteishyökkäys

katso

erillinen selostus taulukon alapuolella

1.7.

39

 

Ihantala-Portinhoikka läpim. rykmentit

3.7.

10 (Ju-88)

 

Ihantalanj. eteläp. psv ja tykistöryhmitys

4.7.

36

 

Talin pohjoisp. tykistöryhmittymä

5.7.

34

28 000

Talin pohjoisp. tykistöryhmittymä

5.7.

17

18 700

Ihantalanj. eteläp. viholl. joukk. keskitys

30.6.1944 tapahtui erittäin merkittävä yhteishyökkäys saksalaisin ja suomalaisin konein, sekä suomalaisen tykistön torjunta em. lentohyökkäyksen yhteydessä. Suomen radiotiedustelu oli selvittänyt vihollisen hyökkäysjoukkojen ryhmitysalueen ja hyökkäyshetken. Sanomasta selvisi, että nyt vihollinen yrittää kaikin voimin läpimurtoa Ihantalassa tavoitteenaan Lappeenranta.

H-2, eli kaksi minuuttia ennen määrättyä vihollisen hyökkäyshetkeä suomalaiset ja saksalaiset pommikoneet iskivät 81 koneen vahvuisena suurmuodostelmana Messerschmittien saattamana läpimurtorykmenttien ryhmitysalueelle syytäen sinne 68 000 kg erilaisia pommeja. Tähän ilma-aseen torjuntaiskuun yhtyi 250 kenttätykin raivoisa tulitus. Torjuntaiskun jälkeen vihollisen radioliikenteestä siepattiin viesti, jossa läpimurtojoukkojen komentaja ilmoitti johtoportaalleen: ”hyökkäyksemme tyrehtyi satoihin lentokoneisiin ja tyrmistyttävään tykistötulitukseen”.[xlix]

13.7. Lentotiedustelu paljasti suuren tykistöryhmityksen tuliasemineen Portinhoikan koillispuolella Leitimojärven lähettyvillä. Sen tuottama uhka päätettiin poistaa lentohyökkäyksellä. Kohdetta pommitettiin 37 suomalaiskoneen voimin 33 200 kilolla erilaisia pommeja. Täysosumia havaittiin kolmessa tykistöpatterissa, yksi tavallista voimakkaampi räjähdys havaittiin. Lento-osasto Kuhlmey hyökkäsi 20 Stukan voimin tykistöasemiin Talin suunnalla tunnetulla tarkkuudellaan. Täysosumin vaiennettiin useita tulipattereita.

Lento-osasto Kuhlmeyn pommitustuki Tali-Ihantala[l]

Pvm

Konesuorituksia

Kohde

23.6.

40

Talin sillat

23.6.

23

Talin sillat

26.6.

45

Panssarivaunut ja joukot

26.6.

7

Talin silta

27.6.

42

Talin alue

28.6.

87

Talin alue

28.6.

21

Talin alue

29.6.

42

Selustan sillat

30.6.

58

Ihantalan eteläpuoli

30.6.

34

Ihantalan eteläpuoli

30.6.

34

Ihantalan eteläpuoli

1.7.

29

Portinhoikan suunta

2.7.

23

Ihantalan eteläpuoli

3.7.

40

Ihantalan eteläpuoli

4.7.

17

Ihantalan eteläpuoli

5.7.

2

Ihantalan eteläpuoli, sillan katkaisu

Kuten edelläolevasta taulukosta näkyy, niin saksalaiset lentäjät venyivät suurempiin lentosuoritusmääriin päivässä kuin suomalaiset. Saksalaiset tekivät lisäksi itsenäisiä hyökkäyksiä, jotka eivät ole yllä olevassa taulukossa. Suomalaisilla oli tosin vain noin 13 ajanmukaista pommikonetta (Ju-88), loput vanhentuneita, mutta joka tapauksessa tehkäämme kunniaa urhoollisille aseveljillemme, jotka puolustivat Suomen vapautta imperialistisen roistovaltion Venäjän maahantunkeutumista vastaan. Lento-osasto Kuhlmey menetti 16.6-8.7.1944 puolustaessaan Suomen vapautta kaatuneina 19 ja haavoittuneina 24 lentäjää. Lakki, lepo, lakki, päästä.

Suomalainen tykistö osoitti ampumalla maaleja Lento-osasto Kuhlmeyn syöksypommittajille[lxi] (kuvassa Stukaa käynnistetään kammella pommituslennolle lähdettäessä) ja suojasi niiden toimintaa tulittamalla vihollisen ilmatorjuntapattereita juuri ennen syöksypommituksia.[li]

Panssarivaunuistamme

Suomella oli yhtymä, jonka nimi oli upeasti Panssaridivisioona. Tätä Panssaridivisioonaa kutsuttiin ”Marskin nyrkiksi”. Divisioonan komentaja Mannerheim-ristin ritari Ruben Lagus koulutti yhtymästään hengeltään ja osaamiseltaan huippuluokan joukon - jota oli tarkoitus käyttää kokonaisuutena (tykistö, jääkärit, panssarit). Näin käytettynä se olisi ollut todella ”teräsnyrkki” siitä huolimatta, että panssarivaunukalusto oli pääsääntöisesti vanhentunutta romua (keveitä huonosti panssaroituja ja liian heikolla tykillä varustettuja). Keveitäkin vaunuja olisi toki voitu käyttää menestyksellisesti moniin tarkoituksiin JOS olisi ollut myös riittävästi moderneja raskaita panssarivaunuja.

Suomi yritti ostaa Saksasta 200 kpl sotasaaliina saatuja venäläisiä T-34 (Sotka) panssarivaunuja, mutta saksalaiset eivät suostuneet myymään niitä Suomelle. Jos olisi saatu edes 100 Sotkaa keväällä 1944, niin ryssät olisivat olleet helisemässä suurhyökkäyksensä kanssa. Suomella oli valitettavasti raskaita panssarivaunuja vain noin yksi Klim Voroshilov, pari vanhaa ”Postijunaa” (T-28) ja käyttökunnossa 1-2 sotasaaliina otettua T-34 Sotkaa Tali-Ihantalan suurtaistelujen aikaan.

Nytkin näillä vähäisillä Sotkilla ”tehtiin ihmeitä”. Esimerkiksi 25.6. vastahyökkäyksessä Portinhoikassa yksi Sotka johtajana/ampujana kersantti Reino Lehväslaiho ja ajajana Mannerheim-ristin ritari ylikersantti Lauri Heino tuhosi 7 vihollispanssaria, joista 5 oli 30 tonnin T-34 (Sotka) ja kaksi 43 tonnin rynnäkkötykkiä SU-152.[lii]

Tietenkään emme saa unohtaa Saksasta ostettuja rynnäkkötykkejämme Stu 40 ”Sturm” (24 tonnia, 75 mm tykki), mutta rynnäkkötykki ei ole panssarivaunu (tykki suunnataan sivusuunnassa kääntämällä koko vaunua). Rynnäkkötykeillämmekin tuhottiin toki merkittäviä määriä vihollisen panssarivaunuja. Panssaridivisioonan osana oli rynnäkkötykkipataljoona, jossa oli määrävahvuisena 23 rynnäkkötykkiä. Pataljoonan koulutus oli vielä kesken kun suurhyökkäys alkoi 9.6.1944. Kyseisestä rynnäkkötykistä löytyy hyvää tietoa Suomen Sotilaan numerosta 3/2004 - myös internetistä: http://www.suomensotilas.fi/naytenumero/Sturm.pdf

25.6.-26.6. rynnäkkötykkipataljoonamme teki vastahyökkäyksen Portinhoikan risteyksestä Leitimojärven suuntaan. Edetessään pataljoona tuhosi useita vihollisvaunuja. Vihollisen vastahyökkäys lyötiin ja 26.6. aamulla Sturmit olivat tuhonneet parisenkymmentä vihollisvaunua.[liii] Kaikkiaan Sturmimme tuhosivat virallisesti 87 vihollisen vaunua kahdeksan vaunun omin tappioin.[liv] Menestyksekkäin rynnäkkötykin johtaja oli Börje Brotell, jonka tilillä on virallisesti 11 venäläisvaunua. Tali-Ihantalassa Brotell tuhosi 8 vaunua.[lv]

Tykistö

Kenttätykistön ammuskulutus Tali-Ihantala 20.6.-7.7. oli 113 000 laukausta.[lvi]

Tappiot

21.Armeija menetti kuukauden aikana 51 200 miestä. 30.Ka.AK menetti Tali-Ihantalan suurtaistelussa 24.6.-4.7.1944 välisenä aikana 1 840 miestä kaatuneina ja 7 204 miestä haavoittuneina.[lvii]

Dokumenttielokuvan Ihantalan ihme mukaan tässä noin 10 * 10 km alueella käydyssä taistelussa Venäjä menetti 22 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina - Suomi vastaavasti 8 800 miestä.[lviii] Tali-Ihantalan suurtaistelussa 25.6.-10.7. suomalaisten joukkojen tappiot olivat 1 101 kaatunutta, 6 264 haavoittunutta ja 1 096 kadonnutta.[lix]

Elokuva

Tästä suurtaistelusta on tehty myös elokuva. Elokuva-arvostelu löytyy täältä.

Lisää

Torjuntavoittoa Viipurinlahdella kuvataan täällä. Äyräpää-Vuosalmen torjuntavoittoa kuvataan täällä. Lue vielä tämän artikkelin kohta Lopuksi.

Jatkosota

Etusivulle


[i] Ihantalan ihme, Tuomo Rysti, Tykkimiehet ry. ja Tykistömuseo

[ii] Ihantalan ihme, Tuomo Rysti, Tykkimiehet ry. ja Tykistömuseo

[iii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 93

[iv] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivut 246-248

[v] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 390

[vi] Niilo Lappalainen, Viipurinlahti kesällä 1944, 1988, sivu 14

[vii] Matti Koskimaa, Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944, 1996, sivut 36-45

[viii] Lauri Jäntti, Salainen sotapäiväkirjani, 1983, sivu 272

[ix] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 102

[x] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 242

[xi] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 391

[xii] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 271

[xiii] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 397

[xiv] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 107

[xv] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 279

[xvi] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 245

[xvii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 114

[xviii] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 247

[xix] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 401

[xx] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 119

[xxi] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 301

[xxii] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 400

[xxiii] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 405

[xxiv] Lauri Jäntti, Salainen sotapäiväkirjani, 1983, sivu 279

[xxv] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 307

[xxvi] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 123

[xxvii] Tie Ihantalan tulimyrskyyn - Rajajääkäripataljoona 2 Jatkosodassa, 1994, sivut 217-218

[xxviii] Tie Ihantalan tulimyrskyyn - Rajajääkäripataljoona 2 Jatkosodassa, 1994, sivut 229-230

[xxix] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 406

[xxx] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 249

[xxxi] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 131

[xxxii] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 316

[xxxiii] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 113

[xxxiv] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 325

[xxxv] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 327

[xxxvi] Lauri Jäntti, Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, 1955, sivu 317

[xxxvii] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 250

[xxxviii] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (Ari Raunio), 2003, sivu 250

[xxxix] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 414

[xl] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 416

[xli] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 416

[xlii] Ihantalan ihme, Tuomo Rysti, Tykkimiehet ry. ja Tykistömuseo

[xliii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 131

[xliv] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 419

[xlv] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 419

[xlvi] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 419

[xlvii] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivu 194

[xlviii] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivut 194-253

[xlix] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivu 214

[l] Joppe Karhunen, Torjuntavoitto Kannaksella 1944, 1985, sivu 268

[li] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 420

[lii] Reino Lehväslaiho, Sotkalla sodassa, 2002, sivu 398

[liii] Suomen Sotilas 3/2004 sivu 40

[liv] Suomen Sotilas 3/2004 sivu 41

[lv] Suomen Sotilas 3/2004 sivu 42

[lvi] Suomen Sotilas 3/2004 sivu 52

[lvii] Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Rintamalla (Ohto Manninen), 2002, sivu 279

[lviii] Ihantalan ihme, Tuomo Rysti, Tykkimiehet ry. ja Tykistömuseo

[lix] Jyri Paulaharju, Suomen Kenttätykistön historia II osa, 1994, sivu 420

[lx] kuva Hannu valtonen, Lento-osasto Kuhlmey, 2011, sivu 1

[lxi] kuva Hannu valtonen, Lento-osasto Kuhlmey, 2011, sivu 85

Jatkosota

Etusivulle