Saksan hyökkäys Norjaan

Varsinkin internetfoorumeilla väitetään usein nimimerkin takaa, että Saksan hyökkäys Norjaan on yksi osoitus Saksan maailmanvalloitusaikomuksesta - tarkastellaanpa tätäkin asiaa edes hieman tarkemmin, jos nyt ei aivan analyyttisesti ja ”juurimutiaan myöten”.

Taustaa

Englanti ja Ranska olivat julistaneet Saksalle sodan 3.9.1939 ja Suomen Talvisodan yhteydessä Englanti ja Ranska tarjoutuivat tuomaan joukkojaan Suomen avuksi Venäjää vastaan.

Tämän Suomen avuksi tulon varjolla Englannin ja Ranskan tarkoituksena oli kuitenkin miehittää Narvik ja Ruotsin rautakaivokset - sillä ruotsalainen malmi oli Saksan sodankäynnille erittäin tärkeää. Nämä Englannin ja Ranskan interventiosuunnitelmat saivat Hitlerin kiinnostumaan Norjasta. ”Talvisodan seuraukset Skandinavialle olivat vakavat. Brittien ja ranskalaisten interventiosuunnitelmat olivat saaneet myös Hitlerin kiinnostumaan pohjoisesta. Hän käski tämän vuoksi laatimaan täydellisen suunnitelman hyökkäyksestä Norjaan.”[i]

Kuitenkaan Saksa ei suinkaan ollut mitenkään innokas ja halukas tuhlaamaan vähäisiä resurssejaan toissijaiselle suunnalle - valmistautuihan Saksa parhaillaan tekemään ehkäisevän hyökkäyksen länteen (olivathan Englanti ja Ranska julistaneet sodan Saksalle). ”Hitler ei ollut kuitenkaan kiinnostunut Skandinaviasta. Hänen päähuolensa oli suunnitteilla oleva hyökkäys länsirintamalla. -- Hitlerin lähtökohta oli se, että Norja pysyy puolueettomana, mutta rauhoittaakseen Quislingia hän vakuutti, että brittien maihinnousun sattuessa Saksa lähettäisi kuusi, kahdeksan, 12 tai useampiakin divisioonia avuksi. Hän korosti, että Saksa halusi Norjan pysyvän puolueettomana, mutta Saksa puuttuisi tilanteeseen mikäli oli vähäisinkin epäilys brittien maihinnoususta.”[ii]

Brittilaivaston suorittama saksalaisen kauppalaivan kaappaus Norjan Jössinfjordissa muutti Saksan asennetta maihinnoususta Norjaan. ”Hitler käski muodostaa Sonderstabin (erityisesikunnan) valmistelemaan Weserübungiksi (Weser-harjoitukseksi) nimetyn operaation yksityiskohtia. Vaikka valmistelut etenivät joutuisasti, olivat ne yhä harjoituksenomaisia, kuten Sonderstabiin komennettu amiraali Kranke myöhemmin totesi: »Minulla oli sellainen vaikutelma, että [Hitler ja Jodl] eivät olleet vielä tehneet lopullista päätöstä operaation toteuttamisesta.» Tämä hyväntahtoiselta näyttävä asenne muuttui yhdessä yössä, kun brittilaivasto kaappasi rahtialus Altmarkin, joka oli kevyen taistelulaivan Graf Speen tukialuksia. Graf Spee oli vaurioitunut La Plata-joen suulla Uruguayssa 17. joulukuuta 1939. Britit vapauttivat Norjan Jössinfjordissa olleesta Altmarkista 303 liittoutuneiden merimiestä 14. helmikuuta 1940. Hitler oli raivoissaan ja Raederin sanoin: »Tapaus toi tilanteen aivan uuteen valoon. Oslon hallitus ei ollut enää kykenevä varjelemaan puolueettomuuttaan.» OKW:n suunnittelu sai nyt uutta vauhtia, kun Hitler oli vakuuttunut siitä, että britit olivat nousemassa maihin Norjaan. »Varustakaa laivoja, käskekää yksiköiden valmistautua», hän käski Jodlia, joka rauhallisesti vastasi, että operaatiolle ei ole vielä määrätty komentajaa. OKW:n päällikkö, kenraali Keitel ehdotti kenraali Nikolaus von Falkenhorstia, ja tämä kutsuttiin Führerin luokse 20. helmikuuta 1940. Falkenhorst oli osallistunut von der Goltzin Suomen retkeen 1918, ja se ilmeisesti teki hänestä pätevän johtamaan operaatioita pohjoisessa. Kun hän tapasi Führerin seuraavana päivänä, Hitler kysyi häneltä kokemuksista Suomessa, kertoi brittien maihinnousun Norjaan olevan odotettavissa lähiaikoina sekä lähetti kenraalin tutustumaan sotaretken suunnitelmiin. Hitler oli vakuuttunut siitä, että mikäli liittoutuneet saisivat otteen Skandinaviasta, brittilaivasto pääsisi Itämerelle uhkaamaan Saksan rannikkoa ja estämään elintärkeät malmitoimitukset Ruotsista.”[iii]

Suomen ja Neuvostoliiton talvisota veti maailman huomion Skandinaviaan joksikin aikaa. Brittien ja ranskalaisten hyökkäysaikeista länsirintaman seisahtuneen »valesodan» liikkeelle saamiseksi ei tullut mitään. Heidän pohjoista kohtaan kasvaneen mielenkiintonsa takia sekä ennakoidakseen liittoutuneiden aikeet Hitler antoi käskyt hyökkäyksistä Tanskaan ja Norjaan.”[iv]

Hitler oli oikeassa. Winston Churchill halusi katkaista Saksan malminsaannin Ruotsista ja valmistautui mm. miinoittamaan puolueettoman Norjan rannikkoa. ”Brittien halu valvoa Ruotsin rautamalmikuljetuksia ei vähentynyt, vaikka he eivät kyenneetkään auttamaan Suomea. Meriministeri Winston Churchill oli päättänyt pysäyttää Narvikista etelään Saksaan lähtevät malmikuljetukset. Hän kannatti Norjan aluevesien miinoittamista, jotta saksalaiset malmilaivat saataisiin pakotetuksi avomerelle, kuninkaallisen laivaston maaleiksi. Britannian amiraliteetti sai 8. huhtikuuta luvan miinoittaa Norjan rannikkoa. Churchill nimesi operaation »Wilfrediksi», koska se oli »niin pientä ja viatonta». Tämän jälkeen huomattavat Kuninkaallisen laivaston osastot purjehtivat 8. huhtikuuta kohti Norjan rannikkoa, mutta silloin Saksan maihinnousulaivasto oli jo matkalla.”[v]

21. maaliskuuta Paul Renardista tuli Ranskan hallituksen päämies, hallituksen, joka oli sitoutunut hyökkäävämpään sodankäyntiin, ja viikkoa myöhemmin otettiin Skandinavian kysymys jälleen esille Korkeimman sotaneuvoston kokouksessa. Liittolaisten uusi yritys käsittäisi kaksi erillistä mutta samankaltaista operaatiota, WILFRED ja PLAN R 4. WILFRED tarkoitti kahden miinakentän laskemista Norjan vesille, yksi Vestfjordenin edustalle Bodön pohjoispuolelle, toinen Alesundin ja Bergenin väliin, samalla kun kolmas, harhauttava miinanlasku suoritettaisiin lähelle Moldea. Miinakenttien laskemista perusteltaisiin nootissa Norjan ja Ruotsin hallituksille pari päivää ennen toiminnan aloittamista, ja niissä vedottaisiin siihen, etteivät nämä maat pystyneet suojelemaan puolueettomuuttaan. Edellytettiin, että WILFRED aiheuttaisi Saksan taholta vastatoimenpiteitä, ja PLAN R 4:n piti astua voimaan sillä hetkellä, jolloin saksalaiset laskisivat joukkoja maihin Norjaan »tai osoittivat että aikoivat niin tehdä». Narvik ja rautatie Ruotsin rajalle olivat tärkeimpinä tavoitteina. Sataman ottaisi haltuunsa yksi jv-prikaati ja ilmatorjuntapatteri, ja kokonaisvahvuus nousisi mahdollisesti 18 000 mieheen. Yksi pataljoona, jota kuljetuksen aikana saattaisi kaksi risteilijää, lähtisi liikkeelle pari tuntia sen jälkeen kun miinakentät oli laskettu. Viisi pataljoonaa käytettäisiin Trondheimia ja Bergeniä miehittämään ja sivuoperaatioon Stavangeriin Solan lentokentän hävittämiseksi. Trondheimin ja Bergenin pataljoonia vahvennettaisiin myöhemmin Stavangerista palaavilla joukoilla, jos sivuoperaatio olisi voitu suorittaa, muussa tapauksessa niiden oli tultava toimeen omillaan. Suunnitelman onnistuminen perustui paljolta olettamukseen, etteivät norjalaiset asettuisi vastarintaan, ja omituista kyllä saksalaisten vahva vastatoiminta oli jätetty miltei huomioon ottamatta.”[vi]

Täten kyseessä oli oikeasti kilpapurjehdus - ennättääkö Englanti ja Ranska vaiko Saksa ensin hyökätä Norjaan. Brittialus jopa oli ennättänyt aloittamaan Norjan rannikon miinoituksen ennen kuin saksalaiset alukset ennättivät Norjan vesille. ”Hävittäjä Hans Lüdemann oli joutunut erilleen I Ryhmästä ja kohtasi sattumalta brittiläisen hävittäjän HMS Glowwormin, joka sekin oli eksynyt taisteluristeilijä Renownista. Se oli miinoittamassa Vestfjordin lähivesiä.”[vii]

He [britit - jp] ajattelivat, että saksalaiset voisivat enintään yrittää ehtiä ennen heitä Stavangeriin ja mahdollisesti saada heidät houkutelluksi kilpajuoksuun Bergeniin tai Trondheimiin”[viii]

Norja oli luonnon muodostama linnoitus, joten ellei Norja olisi ollut pasifistinen maa - varustautunut ja kouluttautunut erittäin huonosti[ix] - niin Saksan olisi ollut erittäin vaikea vallata Norja mereltä käsin. Kuten jatkossa näet, niin jo vähäinenkin vastarinta tuotti Saksan merivoimille korvaamattomat tappiot.

Taistelu Norjasta

9.4.1940 aamulla saksalaiset alukset olivat asemissa Narvikin, Trondheimin, Bergenin, Egersundin ja Oslon edustalla. Norja ei ollut suorittanut liikekannallepanoa, vaikka Norjan armeijan yleisesikunnan päällikkö kenraali Hateldal oli jo 5.4. vaatinut liikekannallepanoa hänelle Berliinistä ja Kööpenhaminasta virtaavien raporttien perusteella.[x]

Vähän ennen puoli kaksitoista kaksi Oslo-vuonon rannikkolinnoitusta ilmoitti, että joukko vieraita aluksia on saapumassa vuonoon. Hateldall hälytti armeijan ylipäällikön kenraali Laaken ja hallituksen. Kun hallitus kokoontui se kuuli, että myös Bergenin edustalle oli saapunut aluksia ja ne olivat saksalaisia - hallitus määräsi osittaisen liikekannallepanon ja kutsuntamääräykset lähetettäväksi postitse. Samaan aikaan Norjalle annettiin uhkavaatimus, jossa Norjaa vaadittiin antautumaan verenvuodatuksen välttämiseksi. Norjan hallitus torjui yksimielisesti Saksan nootin.[xi]

Narvikissa ja Trondheimissa saksalaiset kohtasivat vain vähäistä vastarintaa. Kristiansandissa rannikkolinnakkeet avasivat niin tarkan tulen, että saksalaiset joutuivat vetäytymään ja turvautumaan viekkauteen. Saksalaiset lähettivät norjalaisille rannikkolinnakkeille koodatun viestin, että älkää ampuko, ranskalaiset ja britit ovat tulossa apuun - eivätkä linnakkeet enää ampuneet ja saksalaiset pääsivät maihin.[xii]

Oslo-vuonon rannikkolinnakkeet upottivat saksalaisen risteilijä Blücherin, joka vei upotessaan tuhat miestä. Myös Lützov sai kolme osumaa. Linnakkeet pitivät toistuvista ilmahyökkäyksistä huolimatta puolensa vielä seuraavaan päivään - vasta sitten saksalaiset alukset voivat purjehtia niiden ohitse.[xiii] Oslon lähellä olleen Fornebun lentokentän valtaus piti tapahtua saksalaisilla maahanlaskujoukoilla, mutta sielläkin norjalaiset pistivät hanttiin ja oli lähestulkoon onnen kauppaa, ettei saksalaisille tullut suuria tappioita.[xiv]

Saksalaisten tarkoituksena oli ollut vangita avainhenkilöitä, kuten kuningas Haakon, mutta risteilijä Blücherin upottaminen torpedoi tämän suunnitelman ja kuningas pääsi pakoon perustamaan pakolaishallituksen Lontooseen.

Brittijoukot nousivat maihin Keski- ja Pohjois-Norjassa 14.4.1940. Brittien tarkoituksena oli vallata Trondheim.[xv] Britit ja saksalaiset kävivät taisteluita, joissa britit olivat alakynnessä. Britit saivat avukseen ranskalaisia joukkoja. Brittien ja ranskalaisten tilanne oli kuitenkin toivoton ja niille annettiin vetäytymiskäsky 27.4.1940.[xvi]

Norjan armeijan komentajaksi oli vaihdettu entisen saamattoman tilalle kenraali Ruge, joka taisteli vähäisillä ja huonosti varustetuilla joukoillaan saksalaisia vastaan mm. suojaten lopuksi brittien ja ranskalaisten evakuoinnin, joka saatiin hoidetuksi 1.-2.5. mennessä. Jäljelle jääneet norjalaiset joukot Etelä- ja Keski-Norjassa antautuivat seuraavana päivänä.[xvii]

Narvikissa kenraali Dietlin ja hänen noin 4 000 miehensä tilanne oli tukala sillä brittilaivasto oli upottanut hänelle materiaalia tuoneita aluksia. Englantilaiset, ranskalaiset, puolalaiset ja norjalainen 6.Divisioona valmistautuivat hyökkäämään saksalaisten kimppuun. Saksalaisista joukoista noin 2 500 miestä oli upotettujen saksalaisten alusten miehistöä ja noin 2 000 miestä kuului 169.Vuoristorykmenttiin.

Ranskan muukalaislegioonalaiset nousivat maihin laivatykistön tukemina 12.5.1940.[xviii] Saksalainen 2.Vuoristodivisioona lähti Dietlille apuun heti kun britit oli karkotettu Namsoksesta, mutta niillä oli edessään 1 200 km taival huonossa maastossa, jossa britti- ja norjalaisjoukot hidastivat etenemistä mm. tuhoten siltoja.

Dietlin joukkoja auttoi kuitenkin se, että Saksa oli aloittanut menestyksellisen hyökkäyksen länteen (Ranskaan) 10.5.1940. Niinpä Pohjois-Norjan evakuoimiskäsky annettiin 25.5. Britit ja ranskalaiset vetäytyivät 8.6.1940, jolloin myös kenraali Ruge miehineen antautui.[xix]

Tappiot

Britit menettivät Norjan taisteluissa melkein 4500 miestä. Noin 1500 heistä meni lentotukialus HMS Gloriousin ja sen saattohävittäjän mukana, jotka Scharnhorst ja Gneisenau upottivat evakuoinnin aikana. Ranskalaisten ja puolalaisten tappiot olivat 500 miestä ja norjalaisten noin 1800. Saksalaiset menettivät noin 5000 miestä. Heiltä tuhoutui myös 242 lentokonetta, joista kolmannes oli kuljetuskoneita. RAF:n tappiot olivat 112 konetta. Saksan voiton hinta näkyi kuitenkin kaikkein selvimmin sota-alusten kohdalla. Saksan laivasto menetti kolme risteilijää, 10 hävittäjää ja neljä sukellusvenettä ja lisäksi Scharnhorst ja Gneisenau saivat vakavia vaurioita. Norjan operaation päättyessä saksalaisilla oli käyttökunnossa vain yksi raskas ja kaksi kevyttä risteilijää sekä neljä hävittäjää. Brittien menetykset olivat yhtä suuret, mutta Kuninkaallinen laivasto kesti ne paremmin. Pienempi Saksan laivasto sen sijaan ei koskaan toipunut Norjan sotaretken pinta-alusmenetyksistä.”[xx]  

"Miehitys maksoi Saksalle 1 317 kaatunutta ja 2 375 merellä tai muualla kadonnutta. 1 604 miestä haavoittui. Britit menettivät maataisteluissa 1 896 miestä ja merellä noin 2 500 miestä. Ranskalaisten ja puolalaisten tappiot olivat yhteensä 530 kaatunutta. "[xxi]

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


Chris Mann on englantilainen sotahistorian professori ja sotatieteen tohtori

Christer Jörgensen on ruotsalainen sotahistorioitsija, väitöskirja historiasta Lontoossa

Earl F. Ziemke on Wisconsinin yliopiston FT pääaineena historia, osaa venäjää, saksaa ja japania niin hyvin, että voi käyttää niillä kielillä laadittuja asiakirjoja tutkimuksissaan.

[i] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 31

[ii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 35

[iii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 36

[iv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 33

[v] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 40

[vi] Earl Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, 1963, sivu 48

[vii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 41

[viii] Earl Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945, 1963, sivu 70

[ix] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivut 43-44

[x] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 43

[xi] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 44

[xii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 49

[xiii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 50

[xiv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 51

[xv] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 54

[xvi] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 58

[xvii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 59

[xviii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 59

[xix] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 60

[xx] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 60

[xxi] Jukka Seppinen, Hitler, Stalin ja Suomi, 2009, sivu 96

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle