Saksalaisvastaisuus Suomessa

Täydennetty 2.1.2008, 19.12.2009, 8.4.2012  Juhani Putkinen

Suomettuneet henkilöt yrittävät edelleen väittää, että Suomi olisi ennen Talvisotaa ollut hyvin saksalaismielinen ja se olisi ollut syynä siihen, että Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun aloittaen Talvisodan Suomea vastaan.

Todellisuudessa Saksa ja Venäjä olivat ennen Talvisotaa liittolaisia keskenään ja hyökkäsivät yhdessä Puolan kimppuun jakaen Puolan keskenään ja pitäen yhteisen voitonparaatin, sekä voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.

Saksa suhtautui vihamielisesti Suomeen Talvisodan aikana - auttaen liittolaistaan Venäjää sodassa Suomea vastaan.

Ennen Talvisotaa ja sen aikana

Lainataanpa Suomen entistä pääministeriä ja suurlähettilästä Saksassa T. M. Kivimäkeä: ”Hiukan ennen kuin tulin Berliiniin siellä oli julkaistu pitkä luettelo »synneistä», joihin Suomi oli Kansainliiton jäsenenä tehnyt itsensä syypääksi Saksaa vastaan. Tuo syntiluettelo, jonka julkaisemisella jo aikaisemmin oli useasti uhattu, oli kaikkien huulilla ja vaati selvityksiä. Lisäksi koetettiin ylimmän johdon toimesta saada Suomi epäilyksen alaiseksi siten, että selitettiin Suomen olevan Englannin välikappale sodassa Saksaa vastaan. Muutoin olivat liitto Venäjän kanssa sekä Suomen ja Venäjän sota [Talvisota - jp] saattaneet Saksan pahaan välikäteen, minkä johdosta sai kuulla mitä erilaisimpia ja ristiriitaisimpia kannanottoja. Suomen ja Venäjän sota oli eräille virallisillekin piireille mitä epämieluisin asia jo sen vuoksi, että se teki Saksan koko maailman silmissä bolsevismin puolustajaksi.”[i]

”Kreivi v. Rosen oli puheillani ja kertoi Göringin sanoneen hänelle, että Hitler oli raivostunut Kallion radiopuheesta, jossa Saksan hyökkäys Puolaan oli rinnastettu Venäjän Suomeen tekemään hyökkäykseen.”[ii]

Laurla Paasikiveä: ”Eräässä kirjeessä Rytille Paasikivi huomautti, että joutuminen Neuvostoliiton alaisuuteen merkitsi Suomen kuolemaa. Suomi ei olisi Paasikiven mukaan joutunut vuonna 1939 Neuvostoliiton etupiiriin ellei se olisi vuosina ennen Talvisotaa määrätietoisesti harjoittanut Saksan-vastaista politiikkaa.”[iii]

Kallenautio: Virallisen tason sotilassuhteet Suomen ja Saksan välillä vähenivät vuodesta 1936 alkaen. ”Samoin kuin poliittisissa piireissä, myös sotilasjohdossa varauksellisuus Saksaa kohtaan kasvoi koko 1930-luvun loppuvuosien ajan. -- Poliittisten suhteiden viileneminen Suomen ja Saksan välillä 1930-luvun loppuvuosina heijastui saman suuntaisena myös sotilassuhteisiin.”[iv]

Vuonna 1936 Suomen ”ulkoministerinä oli Saksaan kielteisesti suhtautunut Rudolf Holsti.”[v] Marraskuun alussa 1938 Suomen Berliinin-lähettiläs Aarne Wuorimaa raportoi, että valtiosihteeri von Weizsächer oli ilmoittanut hänelle ulkoministeri Holstin solvanneen eräillä päivällisillä Saksan hallitusta ja valtakunnankansleri Adolf Hitleriä.[xii]

Kesäkuussa 1939 brittikenraali Kirkeä oli vastassa Malmilla kaksi kunniakomppaniaa ja marsalkka Mannerheim, viikkoa myöhemmin saksalaista kenraali Halderia vastassa vain yksi kunniakomppania, eikä Mannerheim ollut paikalla.[xi] Tällainen saattaa tuntua pieneltä erolta, mutta Saksassa luettiin näitä merkkejä tarkasti.

Hitler Talvisodan aikana: ”»En juurikaan kunnioita Pohjoismaita. Valtaantulostani lähtien Norjan, Ruotsin ja Suomen sanomalehdet ovat kilpailleet minun loukkaamisessani ... Minulla ei todellakaan ole mitään syytä tuntea ystävyyttä maita kohtaan, joiden lehdistö on kohdellut minua niin epäkunnioittavasti. Saksa sentään auttoi vuonna 1918 von der Goltzin joukoilla Suomea vaikeassa tilanteesta, joten minusta meillä on oikeus odottaa suurempaa kiitollisuutta ja huomaavaisuutta kuin mitä meille on osoitettu.»”[vi]

Saksan suurlähettiläs Suomessa Wibert von Blücher syytti Suomen ulkoministeri Väinö Tannerille suomalaisia »läpeensä epäystävällisestä asenteesta Saksaa kohtaan».[vii]

Lainaan myös Saksan lähetystöneuvosta Suomessa Hans Metzgeriä: ”Kolmantena päivänä saapumiseni jälkeen kävin ensivierailulla ulkoministeriössä ja siellä tietenkin ensi sijassa asianomaisen sanomalehtiosaston päällikön luona. Tätä virkaa hoiti silloin Urho Vilpitön Toivola. Hän oli, kuten tunnettua, monta vuotta kuulunut Cajander-Holsti-Ståhlbergin poliittisen piirin sisärenkaaseen ja oli kaikkea muuta kuin Saksan ystävä. Monet väittävät tänään, että hän olisi ollut - samoin kuin hänen entinen esimiehensä Holsti - vain Hitlerin vihaaja. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä molemmat herrat olivat jo ennen Hitlerin valtaantuloa selvästi puhuneet ja kirjoittaneet saksalaisvastaisessa äänensävyssä. Että he ihailivat Ranskan ja ennen kaikkea Englannin kansanvaltaista demokratiaa oli tietenkin luvallista, ja siinä suhteessa he olivat hyvinkin paljon lähempänä anglosaksien maailmankatsomusta ja way of lifea kuin Weimarin Saksan pseudodemokratiaa, jossa "preussilainen saapas" oli vielä selvästi näkyvissä. Ja se että Hitler antoi tälle saappaalle uutta kiiltoa oli tietenkin näille piireille peräti vastenmielistä. Niin kuin monelle saksalaisellekin. Mutta kun Toivola selvästi näytti negatiivisen asennoitumisensa Saksaan myös minulle, tosin solvaamatta ketään henkilökohtaisesti, ei varmaankaan ollut mikään Suomen diplomatian loistonumero.”[viii]

”Nämä negatiiviset tiedot Berliinistä olivat tietenkin raskaana rasituksena Suomen ja Saksan välisille suhteille, vaikka ne eivät vielä tulleet esille julkisuudessa niin kuin myöhemmin, talvisodan aikana. Ja vaikka [Saksan suurlähettiläs Suomessa - jp] von Blücher sai [Suomen ulkoministeri - jp] Erkolta 13.10. luottamuksellisesti tietää Neuvostoliiton Suomelle asettamat vaatimukset, esitti Erkko jo seuraavana päivänä, siis 14.10., että niiden paljastuksien johdosta, jotka Suomen Berliinin-lähettiläälle oli tehty, oli muodostunut uusi poliittinen tilanne. Tämän uuden tilanteen takia hän ei enää katsonut voivansa tulevaisuudessa informoida Saksan lähettilästä Moskovan neuvottelujen kulusta.

Erkon selitys oli ainakin Blücherin mielestä sanottu niin epäkohteliaassa, jopa jyrkässä muodossa, että "olisi voinut odottaa sodanjulistuksen seuraavan". Tultuaan takaisin lähetystöön Blücher oli hyvin kiihtynyt, mikä oli yleensä sangen epätavallista, ja hän puhui "Erkon luvattomasta iskusta vyön alle". Hänen mielestään Erkon selitys merkitsi samaa kuin että häntä pidettiin Suomen hallituksen silmissä Suomen vihollisena, vaikka oikeastaan kaikkien hallituksen jäsenten olisi pitänyt tietää, että totuus oli haettava aivan päinvastaisesta suunnasta. Blücher oli syvästi loukkaantunut, sillä hänen mielestään Erkon sanat eivät olleet tulleet sanotuiksi vain kiihtymyksessä, niille oli tahallisesti annettu henkilökohtaisen solvauksen muoto.”[ix]

Lue lisää yksityiskohtia tästä uudemmasta artikkelista.

Ulkomaankauppa

Suomen ulkomaankauppaluvut kertovat myös omalta osaltaan Suomen suuntautumisesta Englantiin ja Suomen sekä Saksan välien huonontumisesta. Vuonna 1938, eli Talvisotaa edeltävänä vuotena, Suomen vienti Englantiin kasvoi noin 44 prosenttiin kokonaisviennistä. Vienti Saksaan oli vain 14%. Vastaavasti Suomen tuonti Englannista kasvoi 22 prosenttiin (suurin tuontimaa) kun taas Suomen tuonti Saksasta romahti 20 prosenttiin, joka oli vain puolet 1920-luvun lopun tilanteesta. Saksa oli sanonut irti kauppasopimuksen ja aiheuttanut vaikeuksia tulli- ja clearingkysymyksissä.[xiii]

Välirauhan aikana

Suomen ja Saksan suhteet olivat olleet kylmät ennen Talvisotaa ja Talvisodan aikana, mutta eivät ne suinkaan lämminneet Talvisotaa seuranneen Välirauhankaan alussa. Kun Venäjä yhä jatkoi valmistelujaan Suomen valloittamiseksi, Suomi joutui Englannin ja Venäjän toimien vuoksi riippuvaiseksi Saksasta ja Saksa toisaalta tarvitsi välttämättä Suomesta mm. nikkeliä, niin kylmyys muuttui myöhemmin molempia osapuolia hyödyttäväksi yhteistyöksi, vaikka Suomen johto oli edelleen varsin saksalaisvihamielistä.

Metzger: ”Mannerheim ei koskaan yrittänytkään salata sympatiaansa länsivaltoja kohtaan ja Ryti, jonka tunnemaailma oli huomattavasti viileämpi kuin Mannerheimin, luokiteltiin aivan yleisesti - tämä tiedettiin myös Berliinissä - anglofiilien suureen seuraan. Walden oli Marskin ystävä ja luottamusmies hallituksessa, Tannerista ei voinut olla epäilystäkään, ja itse Witting, jota myöhemmin varsin yleisesti syytettiin liian saksalaisystävälliseksi, oli syksyllä 1940 aivan selvästi Ruotsiin päin suuntautunut, vaikka hän kovin vaivalloisesti etsikin pieniä valopilkkuja Berliinistä. Sehän itse asiassa oli jo hänen velvollisuutensa ulkoasiainministerinä. Ainoat Saksan todelliset ystävät hallituksessa olivat silloin oikeusministeri Oskari Lehtonen ja opetusministeri Antti Kukkonen. Mutta koska Suomen hallituksen kaikki yritykset päästä jonkinlaiseen liittosuhteeseen Ruotsin kanssa olivat kärsineet haaksirikon kerran toisensa jälkeen, ei Suomen auttanut muu kuin Neuvostoliiton alituisen painostuksen edessä hakea apua sieltä, mistä se ehkä toivottavasti oli saatavissa: Saksasta.”[x]

Tätä juuri ennen Jatkosotaa tapahtunutta suhteiden kehitystä käsitellään mm. tässä artikkelissa.

Yhteenveto

Kun edellä kerrotun lisäksi otetaan huomioon se, että Suomi kieltäytyi solmimasta Saksan tarjoamaa hyökkäämättömyyssopimusta - josta Hitler jälleen loukkaantui Suomelle - on selvää, että Saksan ja Suomen suhteet olivat kylmät. Onkin perusteltua todeta, että Hitler antoi Suomen Venäjän etupiiriin siksi, että Suomi suhtautui kylmästi Saksaan.

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle


[i] T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965 sivu 126

[ii] T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965 sivu 126

[iii] Bror Laurla, Talvisodasta Jatkosotaan, 1986, sivu 205

[iv] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivu 150

[v] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivu 154

[vi]  Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 30

[vii] Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 31

[viii] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana Talvisodan Suomessa, 1984, sivu 32

[ix] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana Talvisodan Suomessa, 1984, sivut 57-58

[x] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana Talvisodan Suomessa, 1984, sivu 228

[xi] Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä, 1985, sivu 102

[xii] Pertti Pesonen et al, Talvisota, 1989, sivu 44

[xiii] Ohto Manninen, et al (Kari Selén), Suomen historia, Osa 7, 1987, sivu 251

Vapaussodasta Talvisotaan

Etusivulle