Rykmentinmotti

Talvisodassa IV Armeijakunnan kaistalla Laatokan luoteisrannalla syntyi ja tuhoutui Rykmentinmotti, jota kutsutaan myös nimellä Rykmenttimotti. Käytän kuitenkin siellä joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä taistelleen Tauno Räisäsen kirjassaan Kenraalimotti käyttämää nimitystä Rykmentinmotti.

Yleensä suomalaiset eivät pyrkineet motintekoon Talvisodassa, niitä vaan syntyi kun voimat eivät riittäneet vihollisen joukkojen tuhoamiseen ja nämä eivät paenneet, vaan kaivautuivat puolustukseen. Poikkeuksena oli Kitilän suurmotti, jonka syntyä käsitellään tässä artikkelissa. Sen suurmotin teon yhteydessä oli tarkoitus tuhota nekin Venäjän joukot, jotka sittemmin jäivät Rykmentinmottiin, kun niitä joukkoja ei onnistuttu hyökkäyksin tuhoamaan saman tien.

Yleistä Mottisodasta löytyy tästä artikkelista.

Kirjan Kenraalimotti lopussa on kartta, josta näkyy miten sen Suurmotin teko edistyi ja missä Rykmentinmotti sijaitsi - Suurmotin ja Lemetin mottien välissä. Kyseinen kartta ohessa.

Suurmotin teon yhteydessä 6.1.1940 alkaen pyrittiin kaikin voimin saamaan aikaan nimenomaan Kitilän suurmotti. Oli nimenomaan kiellettyä jäädä nahistelemaan eri vastarintapesäkkeiden kanssa vaan oli jatkettava rohkeasti eteenpäin välittämättä selustaan jäävistä vahvoistakin vihollisjoukoista. Piti saada katkaistua Laatokan rantaa pitkin Salmin ja Pitkärannan kautta Kitilään suuntautuva vihollisen 168.D:n huolto.

Venäjän 18.Divisioonan (18.D) ja 34.Hyökkäysvaunuprikaatin huolto Käsnäselän kautta oli katkaistu jo aikaisemmin, joten nyt katkaistaisiin kaikkien kolmen yhtymän huolto maitse. 18.D vanhemman politrukin päiväkirjaan perustuvia tietoja siitä miten ”mukavaa” siellä moteissa oikein olikaan elää voi lukea tästä artikkelista.

Motin synty

”Helmikuun 7. päivän aamuyöllä syntyi Lemetin tienhaaran motti Er.P8:n katkaistua tieyhteyden vajaa kilometri tienhaaran eteläpuolella ja 9.2. kuluessa syntyi jälleen uusi motti ns. Rykmenttimotti suomalaisten saatua haltuunsa tien Vorojenkiven lounaispuolella.

Kitilän suurmotista neuvostojoukot pyrkivät useaan otteeseen auttamaan Rykmenttimottiin jääneitä osastojaan. Nämä hyökkäykset Er.P8 torjui Koirinojan pysäkin ja sen eteläpuolella sijainneen kaupan maastossa.”[i]

Mottia yritettiin laukaista

”Heti seuraavana aamuna Er.P8 ja I/JR 37 yrittivät motin valtausta, mutta hyökkäys kilpistyi mottiin jääneiden hyökkäysvaunujen tuleen. Samasta syystä Taisteluosasto Oinas joutui keskeyttämään 15.2. aamuyöllä aloittamansa hyökkäyksen omien tappioiden kohotessa suuriksi.”[ii]

Motin tuhoaminen

Kun näiden tienoiden kaikki pikku motit täten olivat selvitetyt, saattoivat I/JR37 ja Er.P8 keskittyä eteläisempään Ruunaviidanmäen—Vorojenkiven maastoon muodostuneen ns. Rykmentinmotin tuhoamiseen. Nimitys johtui tänne sijoittuneista ehkä kahdenkin rykmentin esikunnista. Karttakuvion mukaan sitä kutsuttiin myös 'Umpisuoleksi'.

Umpisuolen puristamiseksi suoritettiin eri tahoilta paikallisia hyökkäyksiä, jotka kuluttivat vihollista ja supistivat mottia. Er.P8 oli tunkeutunut Umpisuolen ja Kitilän motin väliseen, vain puolitoista kilometriä leveään maastoon ja piti rintamansa molempiin suuntiin ulottaen sen etelässä myös Er.P22:n miehittämään Pukitsanmäkeen. Kun pohjoisempi motti pyysi radiolla Kitilän venäläisten komentajalta apua, kehotettiin pyytäjiä vain murtautumaan Kitilään. Useita kertoja tätä yritettiin, mutta Er.P8 torjui ne tarmokkaasti. Kitilän divisioona oli merkillisen toimeton, vaikka pohjoisemmat venäläiset olivat sille alistetut.

Kun Rykmentinmotti helmikuun 15. päivänä taas pyysi radiollaan apua, aloitti 168.D viimeinkin saman päivän iltana avustushyökkäyksensä rykmentin vahvuisia voimin Koirinojan suunnalta. Taistelu kesti koko yön, ja venäläisiä kaatui sadoittain. Vain kovin ponnistuksin Er.P8 ja Er.P22 saivat hyökkäyksen torjutuksi. Pukitsanmäkikin menetettiin, mutta vallattiin takaisin.

Kun helmikuun 16. päivän iltana Uudenmaan Rakuunarykmentistä muodostettu hiihtopataljoona oli alistettu kapteeni Kalervolle, täkäläisen taisteluosaston komentajalle, saattoi hän riittävin voimin ryhtyä Rykmentinmotin tuhoamiseen.

Siinä Er.P8 huolehtisi pääosillaan rintamasta Kitilää vastaan ja estäisi sieltä avun tulon. I/JR37 saarrosti ja puristi mottia etelästä, lännestä ja pohjoisesta, ja URR taas sijoittui Lutunniemen kankaan laidalle, valmiina puristamaan idästä.

Seuraavan päivän aamuyöstä alkoi ratkaiseva taistelu, jota kesti koko päivän. Etelästä päin lähtenyt vänrikki Vikkelän hyökkäysosasto (I/JR37:stä valtasi Vorojenkiven ja muutenkin pitkulainen motti kiilautui kahtia. Idästä päin URR:n osasto oli tehokkaasti työntynyt motin keskustaa kohti. Iltaan mennessä hyökkäyksemme kuitenkin pysähtyi. Juuri tällöin, klo 18.40, venäläiset ponnistivat viimeiset voimansa ja ryhtyivät harvinaisella raivolla murtautumaan Ruunaviidan ja Vorojenkiven välistä notkelmaa myöten länteen Koirinojan asemaa kohti ja maantietä etelään. Tällöin JR37:n I pataljoona joutui tukalaan tilanteeseen Koirinojan aseman puolella, ja Vorojenkivi oli uudelleen luovutettava viholliselle.

Venäläisten murtautuminen näytti onnistuvan, vaikka kaikki mahdolliset voimat koottiin sitä torjumaan. Kranaatinheittimien ja tykistön tulenjohtueiden kaikki miehet, kirjurit, ajomiehet vieläpä sairaatkin juoksivat uhatulle paikalle. Tämä tuskin olisi auttanut, mutta silloin kaksi Er.P8:n konekivääriä ehti hyviin asemiin Vorojenkiven pohjoisreunaan. Tuhoisan tappava tuli rätisi ryntäileviin massoihin, ja näitä kaatui lakonaan tanterelle. Eteläinen läpimurtoyritys pysäytettiin myös, ja helmikuun 18. päivän aamuyöstä tilanne selvisi nopeasti.

Olimme saavuttaneet hyvin huomattavan voiton. Vihollisen kaatuneita laskettiin noin 1500, vankeja tuli 250 ja sotasaaliiksi luetteloitiin 22 hyökkäysvaunua, 36 tykkiä, 30 pst-kanuunaa, 6 nelipiippuista it-konekivääriä, 25 autoa, 17 traktoria, 32 kenttäkeittiötä, 200 ajoneuvoa, runsaasti muuta aseistusta ja varusteita, mm. 18.D:n ja kolmen rykmentin liput. Täten jaroslavilainen divisioona oli suurimmaksi osaksi poistettu pelistä. Lähinnä se oli JR37:n I pataljoonan ja Er.P8:n ansiota, mutta ylipäällikön erikoiskiitoksen ansaitsivat täysin myös motin kypsyttelyyn ja loppuselvitykseen osallistuneet pataljoonamme Er.P22 ja 18 sekä URR.”[iii]

”Myös suomalaiset kärsivät tuntuvia tappioita. Yksistään URR:n tappiot olivat 166 miestä.”[iv]


[i] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 101

[ii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 102

[iii] Tauno Räisänen, Kenraalimotti, 1959, sivut 100-101

[iv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 102

Talvisota

Etusivulle