Roosevelt

Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt oli lievästi sanottuna onneton tunari. Jos häntä luonnehtii USA:n surkeimmaksi presidentiksi kautta aikojen, niin tuskin erehtyy.

”Demokraatti” Roosevelt oli USA:n presidenttinä vuodet 1933-1945. Tämän ”demokraatin” typeryyden vuoksi mm. puoli Eurooppaa joutui Venäjän miehittämäksi ja brutaalin kommunistisen diktatuurin alle puoleksi vuosisadaksi. Samasta perimmäisestä syystä on jatkossa pitänyt sotia mm. Korean sota ja Vietnamin sota. Jos Roosevelt olisi toiminut oikein, niin on todennäköistä, ettei ihmiskunta olisi joutunut kärsimään myöskään Unkarissa vuonna 1956, Tshekkoslovakiassa vuonna 1968, Afganistanissa 1979-1989, eikä varmaankaan olisi ollut myöskään Tshetshenian sotia 1994-1996 ja 1999-edelleen. Puhumattakaan siitä, että Suomikin olisi nyt kokonainen, eikä Venäjä miehittäisi Karjalaa.

Tässä vaiheessa sellaiset henkilöt, jotka ovat aiemmin lukeneet muita kirjoituksiani ajattelevat varmaankin, että nyt se Putkinen on lopullisesti seonnut. Voihan se niinkin olla, mutta lukekaapa kuitenkin eteenpäin.

Aseisti Venäjää ennen II MS

Rooseveltin USA aseisti kommunistista diktatuuria Venäjää jo ennen Toista Maailmansotaa - salaa USA:n parlamentilta.

Miksi Roosevelt solmi salaisen yhteistyösopimuksen Stalinin kanssa? Sopimusta valmisteltiin vuonna 1938. Anthony Sutton on kirjoittanut kirjan ”Kansallinen Itsemurha” vuonna 1973. Siinä hän näyttää, että USAn valtion viraston dokumentin nro. 800.51 W 89 USSR/247, mukaan esityö sopimukseksi valmistui 17.1.1939. USA:ssa tiesi salaisesta sopimuksesta vain neljä ihmistä. Sopimus allekirjoitettiin -  nro. 711.00111. USA auttoi Venäjää sukellusveneiden rakentamisessa. Sen jälkeen Sutton näyttää toteen loputtomat materiaalitoimitukset Venäjälle tammikuusta 1939. Nämä toimitukset loppuivat vasta sodan jälkeen.

Siten USA Rooseveltin johdolla mahdollisti Venäjän nousemisen maailman vahvimmaksi sotilasmahdiksi. Venäjä olisi hyökännyt länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin heinäkuussa 1941, ellei Saksa  olisi onneksi ennättänyt ensin tehdä ennakoivan iskun itään 22.6.1941. Syytä Saksan hyökkäykseen itään - joka oli itsemurhaa vastaava yritys (kahden tai oikeastaan vieläkin useamman rintaman sota) - käsitellään tässä artikkelissa.

Materiaalinen apu Venäjälle II MS

USA:n valtavaa materiaalista apua Venäjälle Toisen Maailmansodan aikana kuvataan tässä artikkelissa.

Antoi pettää

Roosevelt antoi Venäjän pettää sumeilematta länsiliittoutuneita.

Mitä olisi pitänyt tehdä

En yleensä mielelläni spekuloi sillä mitä olisi voinut tapahtua, jos olisi tehty toisin. Tässä tapauksessa en voi kuitenkaan välttyä siltä - ja tapani mukaan teen suoria lainauksia tarkoin lähdeviittein arvovaltaisten tahojen kirjoituksista.

Oikeastaan olisi ollut parasta, ettei Roosevelt olisi tehnyt mitään - paitsi varustanut Yhdysvaltain armeijan, ilmavoimat ja laivaston hyvään kuntoon vaikkapa vuoteen 1944 mennessä. Ainakaan Roosevelt ei olisi saanut antaa sitä massiivista apua Venäjälle mitä todellisuudessa tapahtui.

Ihmiskunnalle olisi ollut ehdottomasti parasta, että kaksi diktatuuria Venäjä ja Saksa olisivat tuhonneet toisensa ihan perusteellisesti. USA olisi voinut antaa Venäjälle juuri ja juuri sen verran apua, että se olisi voinut jatkaa sotaa, kuluttaen Saksaa. Sitten kun molemmat diktatuurit olisivat olleet henkihieverissä, olisi ollut aika USA:n iskeä. Siten maailma olisi välttynyt lähes kaikilta niistä yli 100 miljoonasta kommunismin uhrista, jotka nyt toteutuneessa historiassa murhattiin brutaalisti.

Wolf H. Halsti: ”Jos olettamukseni oli oikea sikäli, että saksalaisten alkuryntäys ei kykenisi kaatamaan Neuvostoliittoa vaan syntyisi pitkäaikainen uuvutussota idässä, niin tulisi länsivaltojen asennoituminen tähän ilmiöön ratkaisevan tärkeäksi. Jossakin vaiheessa ne tulisivat niin voimakkaiksi että kykenisivät ratkaisemaan sodan haluamallaan tavalla. Mutta mikä se olisi?

Mielestäni oli todennäköistä, jopa varmaakin että länsivallat antaisivat molempien diktaattoreiden väsyttää toinen toistaan. Jos ne eivät halunneet Hitlerin hegemoniaa niin kaiketi vielä vähemmän Stalinin, jolla oli takanaan moninkertaiset väestölliset, alueelliset ja taloudelliset voimavarat. Oletin sen vuoksi länsivaltojen toimivan sillä tavalla, että auttaisivat Neuvostoliittoa selviytymään saksalaisten ensimmäisen iskun seurauksista ja sitten ylläpitäisivät tasapainoa. Etenkin Yhdysvalloille se olisi huokea tie johtavan suurvallan asemaan. Jos joku vuonna 1941 olisi ennustanut minulle, että presidentti Roosevelt tulisi pelaamaan maailmanpoliittisen pelinsä sillä tavalla kuin hän sittemmin pelasi, siis pyrkimään suorastaan raivokkaan tarmokkaasti Neuvostoliiton molempien luonnollisten vastapainojen Saksan ja Japanin nopeaan ja täydelliseen tuhoamiseen ja päästämään Neuvostoliiton täydellisen voittajan asemaan, olisin pitänyt tätä ennustajaa mielettömänä. Erehdyin täydellisesti omassa arvioinnissani, mutta silti en vieläkään pidä sitä epäloogisena. Sen sijaan rohkenen pitää Rooseveltia yhtenä ihmiskunnan historian suurimmista valtapoliittisista diletanteista ja Yhdysvaltain ainutlaatuisen tilaisuuden pilaajana.”[i]

Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turjan ja Halstin (SK:n kolumnisti) keskustelu ennen Jatkosotaa: ”Ilmari-ystäväni ei yleensä puuttunut aikaansaannoksiini, enkä minäkään aikaisemmin ollut pyytänyt häntä niitä lukemaan sen jälkeen kun hän oli ensimmäisen kerran sitä ehdotettuani murahtanut: »Sinähän tämän olet kirjoittanut enkä minä!» Nyt kuitenkin panin hänet tutkimaan Napoleon-katsaustani tuodessani sen toimitukseen. Ilmarin kommentti: »Oho, onko herra pessimisti?» Johon minä: »Enpäs ole vaan realisti. Kyllä Aatu voi päästä sekä Leningradiin että Moskovaan jos sattuu hyvin käymään, mutta ei hän silloinkaan vielä ole Stalinin porstuaa pitemmällä. Jos tästä sota kehittyy, niin ei siihen sovi soitellen lähteä, vaikka varmasti onkin pakko lähteä kun on sekä ryssät että saksmannit maassa. Ei ainakaan minun pännälläni ruveta helppoja laakereita lupailemaan, ei varsinkaan sodan lopputuloksen suhteen eikä Saksalle.» Ilmari katseli pitkään omalla jäljittelemättömällä tavallaan, hymähti avustajalleen ja tuumi: »Tuosta puheesta minä pidin. Hyvä kun revohkasta saataisiin omat pois, vaan saadaankos?» »Se ei lopulta riipu Aatusta eikä Joosepistakaan luulemma», sanoin minä, »vaan se riippuu siitä millä tavalla Roosevelt ja Churchill niiden tappeluun suhtautuvat. Jos tästä nyt sitten tappelua tuleekaan.» Ja Ilmarilla sytytti heti: »Jaa että antaisivat niiden tapella keskenään rauhassa, vai mitä?» »Joo, ymmärtäisivät nyt vain puolustaa demokratiaa viimeiseen natsiin ja kommunistiin saakka - jos saavat tilaisuuden siihen», oli minun loppurepliikkini.”[ii]

Eversti Halstin analyysi ja opetus myöhemmin: ”Jos olin alusta saakka epäillyt saksalaisten kykyä  käyttää hyväksi tilanteen tarjoamia mahdollisuuksia, olin toiselta puolen niin lujasti vakuuttunut läntisten valtojen kyvystä nähdä omansa, etten yksinkertaisesti kyennyt tajuamaan heidän johtajiensa, erityisesti presidentti Rooseveltin todellisia pyrkimyksiä ennen kuin joskus vuonna 1944, kun oli pakko ruveta uskomaan Ranskaan tekeillä olevaan maihinnousuun. Tosin en käsittänyt länsivaltojen pehmeyttä Casablancan ja Teheranin neuvonpidoissa, mutta yritin itsepintaisesti löytää niihin joitakin lyhyen tähtäyksen taktiikan sanelemia syitä. Toisin sanoen kieltäydyin kauan ottamasta länsivaltojen näkyvää politiikkaa todesta.

Tämä johtui siitä, että paneutuessani Hitlerin hyökkäyksen kautta syntyneeseen tilanteeseen läntisten valtojen kannalta, pidin sitä näille todellisena, ainutlaatuisena ja myös ainutkertaisena onnenpotkuna, jota niiden johtajat eivät voineet olla huomaamatta ja viimeistä myöten hyväksi käyttämättä. Tämä koski erityisesti Yhdysvaltoja, jolla oli mahdollisuus yhtaikaa saada Länsi-Eurooppa - liittolaisenaan tai avustettavanaan - taloudellisin keinoin talutusnuoraansa sekä pitkäksi ajaksi eliminoida kaksi vaarallista diktatuurikilpailijaa antamalla niiden tapella keskenään kunnes olivat voimattomia. Yhdysvaltain tarvitsi mielestäni vain teollisen kapasiteettinsa avulla jakaa pelin kortit niin, että voimien puntit menivät tasan.

Minulla oli tapana varsin usein pitää johtamieni joukkojen päällystölle, mutta toisinaan myös kokonaisille yksiköille, sotilaspoliittisia katsauksia, ja nimenomaan tämä aihe toistui niissä aina toukokuuhun 1944. Saksan mahdollisuuksiin sanella tahtonsa Neuvostoliitolle lakkasin uskomasta, ja tämä puoli katosi esityksistäni jo vuonna 1942, mutta itsepintaisesti kuin päähänpinttymän saanut tosikko tolkutin väelleni: »Rooseveltin käsissä ovat tilanteen avaimet. Hän ei voi olla sellainen poliittinen hölmö, että hän antaa Neuvostoliitolle tilaisuuden voittamalla kokonaan Saksan tulla Euroopan herraksi ja saman tien Yhdysvalloille kuolemanvaaraksi. Hänen täytyy toki nähdä mihin sellainen politiikka johtaisi, kun on vastassa Venäjän luonnonresursseilla varustettu suurvalta. Se on mahdoton ajatus ja siksi voimme katsoa rauhallisesti tulevaisuuteen. Kohtalomme ei riipu ollenkaan Hitlerin voitosta eikä tappiosta, vaan se on Yhdysvaltain politiikan varassa.»

Näin saarnasin ja kirjoittelin, mutta toisin kävi. Kun tämä vihdoin selvisi minulle, toiveikkuuteni oli mennyttä. Hitler aiheutti toiminnallaan valtaamillaan alueilla raskaan pettymyksen. Se oli mitätön kokemus sen rinnalla, mitä tunsin Rooseveltin silloin mielestäni päättömän politiikan johdosta. Näkemykseni ovat myöhemmin kehittyneet ja monella tavalla muuttuneet, sodan nostattamat intohimot ovat tasoittuneet, mutta yhäti olen sitä mieltä että - sanottakoon maailmalle tai Suomelle aiheutuneista seurauksista mitä tahansa - Yhdysvalloille itselleen on Rooseveltin presidenttiys toisen maailmansodan aikana ollut suurin onnettomuus, joka sitä maata tähän mennessä on kohdannut.

Eräästä yksityiskohdasta käsitykseni on kuitenkin nykyään toinen kuin silloin. Kun minulle selvisi, että länsivallat amerikkalaisten edustaman ylivoiman turvin todella ryhtyvät ratkaisua hakevaan maihinnousuun Ranskassa, pidin sitä Rooseveltin itsemurhapolitiikan lopullisena huipentumana. Myöhemmin olen havainnut, että se oli välttämätön seuraus hänen aikaisemmista ratkaisuistaan. Venäläiset olivat saavuttaneet Saksaan nähden sellaisen ylivoiman, että läntisten valtojen oli pakko nopeasti hyökätä, jos mieli saada edes Länsi-Eurooppa toistaiseksi valvontaansa. Keski- ja Itä-Euroopan ne jo olivat menettäneet kilpailijalleen.”[iii]

Roosevelt - ”demokratian puolustaja”

Roosevelt puolusti demokratioita puheissa, mutta teoissa taisteli demokratioiden tuhoamiseksi. Apu Venäjälle oli mm. demokraattisen Suomen vastainen teko. Puolustautuihan Suomi Venäjän hyökkäyksiä vastaan mm. Talvisodassa ja Jatkosodassa samaan aikaan kun Rooseveltin USA aseisti Venäjää aivan valtavin asetoimituksin.

Pentti Pirhonen: 7.1.1941 ”Roosevelt asetti Yhdysvalloissa erikoisneuvoston kiirehtimään maansa varustautumista. "Sanokaamme kaikille demokratioille: meille amerikkalaisille on teidän vapautenne puolustaminen elintärkeä kysymys. Me lähetämme teille yhä lisääntyvässä määrässä laivoja, lentokoneita, hyökkäysvaunuja ja tykkejä.".”[iv]

Valitettavasti Roosevelt ei lähettänyt demokraattiselle Suomelle niitä ”laivoja, lentokoneita, hyökkäysvaunuja ja tykkejä”. Roosevelt lähetti niitä demokratian pääviholliselle Venäjälle.

12.3.1941 ”Roosevelt allekirjoitti lainaus- ja vuokrauslain, joka koski sotatarvikkeiden luovuttamista "hyökkääjää vastaan taisteleville" valtioille.”[v]

Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota. Kuinka ollakaan minun tietääkseni USA ei luovuttanut silti hyökkääjää vastaan taistelevalle Suomelle sotatarvikkeita.

Apu oli ylitsevuotavaa - selvästi ylimitoitettua

Tiedän jo etukäteen, että tulen saamaan vastaani tulikivenkatkuisia kirjoituksia, joissa väitetään, että USA:n apu Venäjälle oli vähäistä, jopa merkityksetöntä. Niinpä on parasta mennä vielä niiden materiaalitoimitusten numeroihin varsinaisen sotavarustuksen ulkopuolelta.

Lainaan sveitsiläistä professori, eversti Eddy Baueria: ”Moottoroitu sodankäynti vaatii kuitenkin muutakin kuin panssarivaunuja ja telaketju­ajoneuvoja. Toimittamalla yli 400 000 kuorma-autoa, yli 45 000 jeepiä ja noin 7 500 tykistön vetotraktoria länsiliittoutuneet vaikuttivat huomattavalla tavalla Neuvostoliiton maavoimien liikkuvuuden lisäämiseen. --

Näitä kalustotoimituksia täydensivät myös suuret polttoainetoimitukset: 2 670 000 tonnia erilaisia öljytuotteita, joista osa oli lentokoneiden korkeaoktaanista polttoainetta.

Lisäksi länsiliittoutuneet toimittivat Neuvostoliittoon lähes 15 miljoonaa paria sotilasjalkineita sekä yli 25 miljoonaa metriä asepukukangasta; tästä määrästä koko Puna-armeija olisi saanut sekä pukukerran että kahdet jalkineet. Sen päivittäisiä elintarvikeannoksia varmistivat huomattavasti Yhdysvaltojen runsaat toimitukset, jotka käsittivät noin 4 500 000 tonnia elintarvikkeita. Mutta lainaus- ja vuokrauslain puitteissa tapahtui vieläkin tärkeämpiä toimituksia. On totta, että toimitettujen aseiden määrä oli noin 10 % Neuvostoliitossa valmistettujen määrästä, mutta olisiko Neuvostoliiton sotatarviketuotanto päässyt sellaisiin ennätyslukemiin, joilla maan historioitsijat nykyisin ylpeilevät, ilman liittolaisten mittavia räjähdys- ja raaka-ainetoimituksia? Omista varusteluohjelmistaan tinkimättä Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Kanada toimittivat Neuvostoliittoon noin 326 000 tonnia erilaisia räjähdysaineita, 2 500 000 tn terästä, 820 000 tonnia kemikaaleja ja noin 800 000 tonnia seosmetalleja.

Teollisuustuotteiden osalta voidaan vielä todeta, että Neuvostoliittoon toimitettiin runsaasti erilaisia koneita, teollisuuden työkaluja, varaosia ja moottoreita eri tarkoituksiin sekä Neuvostoliiton raideleveyden huomioon ottaen valmistetut 1 900 veturia ja 9 900 rautatievaunua.”[vi]

Näin Rooseveltin USA varmisti sen, että imperialistinen roistovaltio Venäjä sai miehitettyä puoli Eurooppaa puoleksi vuosisadaksi. Onneksi jotkut Rooseveltin jälkeisistä presidenteistä ovat ymmärtäneet kuitenkin suitsia Venäjän imperialistista laajenemista - Ronald Reagan jopa auttoi Venäjän miehittämiä maita vapautumaan miehityksestä.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i] Wolf H. Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivu 128

[ii] Wolf H. Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivut 133-134

[iii] Wolf H. Halsti, Muistelmat, Osa 2, 1974, sivut 241-242

[iv] Pentti Pirhonen, Suomen kesäkuu 1941, 1981, sivu 36

[v] Pentti Pirhonen, Suomen kesäkuu 1941, 1981, sivu 36

[vi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota, Osa 3, sivut 88-89

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle