Riippuvuus Saksasta

Suomi ei valitettavasti ollut sotien aikaan omavarainen elintarvikkeiden suhteen. Esimerkiksi viljaa oli pakko tuoda Suomeen suuria määriä, ettei olisi tullut suoranaista nälänhätää.

”Viljan tuontitarve oli ollut noin 500 000 tonnia vuodessa ennen sotaa.”[i]

Kun Venäjä oli ryöstänyt Talvisodan avulla Suomelta noin 12% Suomen pinta-alasta, niin Suomi menetti samalla huomattavan osan parhaista maanviljelyseuduistaan, joka edelleen huononsi Suomen omavaraisuutta. Syöjien määrä pysyi suunnilleen ennallaan, mutta peltopinta-ala pieneni merkittävästi. Sotaa seuranneen pakolaisuuden yhteydessä menetettiin myös huomattava osa karjasta ja maanviljelyksessä tarvittavia koneita.

Suomen tarvitsi välttämättä tuoda polttoaineita ja raaka-aineita, jotta teollisuustuotanto voisi jatkua - ilman teollisuustuotantoa ei olisi voitu maksaa tuontia ja olisi tullut suurtyöttömyys.

Suomi saarroksissa

Kun Saksa valtasi Tanskan ja Norjan, niin Suomelle jäi ”henkireiäksi” Petsamossa sijaitseva ympäri vuoden sula satama. Sinne ei kuitenkaan ollut rautatietä, eikä maantieyhteydessäkään ollut hurraamista.

”Taloudelliselta kannalta katsottuna Norjan ja Tanskan miehitys merkitsi maallemme iskua. Tanskan salmet olivat nyt Saksan valvonnassa, ja Saksa oli ainoa valtio Euroopassa, joka ei ollut suhtautunut myötämielisesti Suomeen talvisodan aikana. Norjan rannikko oli joutunut saman suurvallan miehittämäksi. Maamme ainoaksi 'henkireiäksi' avomerelle jäi Liinahamari, jota oli mahdotonta puolustaa ketään hyökkääjää vastaan rauhansopimuksen määräämien sotilaallisten rajoitusten takia, ja jonne vievä meritie oli samalla joutunut venäläisten rannikkopatterien kantomatkan piiriin.

Petsamon alue sijaitsi lisäksi kaukana Suomen tärkeimmistä keskuksista. Sinne ei ollut rautatietä, ja sataman liitti muuhun Suomeen vain maantie n:o 4, ns. Jäämeren tie. Talvella ja varsinkin kelirikon aikana se oli usein vaikeakulkuinen.”[ii]

Kaiken ”hyvän” lisäksi Englanti kiristi Suomea vaatimalla jokaista laivalastia varten Suomelta ”navycertin”. Saadakseen näitä laivauslupia Suomi joutui antamaan vähäisestä kauppalaivastostaan osan Englannin käyttöön.

”Petsamon liikenne jouduttiin alistamaan Englannin valvontaan: suomalaiset kauppalaivat saivat kulkea vain Lontoon hallituksen myöntämien 'navycertien' turvin. Maamme valtamerikauppa joutui siten täysin Englannin armoille, eivätkä britit jättäneetkään käyttämättä näin oivallista poliittista painostuskeinoa.”[iii]

Englanti vaati saada 50 000 tonnia suomalaisia kauppalaivoja käyttöönsä. ”Helmikuun 22. päivänä Suomen hallitus oli lopulta ehdottanut 32 000 tonnia, mutta tällä välin Lontoon politiikka oli jo muuttunut. Englanti puristi Suomen valtamerentakaisen laivaliikenteen saartorenkaaseen, ja ministeri Gripenbergille selitettiin Lontoossa melko kyynisesti, että rajoittamalla Suomen tuontia Yhdysvalloista britit halusivat pakottaa maamme hankkimaan samoja kauppatavaroita Saksasta tai sen valvonnassa olevista maista, mikä supistaisi vastaavasti Englannin vihollisen varastoja.”[iv]

”Suomen ulkomaankauppa oli romahtanut huhtikuun 1940 alussa, kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan. Yhteydet Itämeren ulkopuolelle kävivät pitkälle tulevaisuuteen vain pohjoisen kautta, vaikka aluksi pohjoisessa ei ollut edes satamaa eikä kunnon kulkuyhteyttä rantaan saakka.

Ruotsi, Neuvostoliitto ja Saksa olivat ainoat mahdolliset kauppakumppanit, ehkä myös Yhdysvallat jossain määrin. Ruotsi oli liian pieni kauppakumppaniksi, mutta maa oli silti metsäteollisuuden suurvalta. Mitä Suomi voisi naapuriinsa viedä? Neuvostoliiton kanssa suhteet olivat kireät. Saksan kanssa ei uskottu juuri kauppavaihtoa syntyvän. Yhdysvallat oli kaukana ja vaati maksun valuuttana. Huonolta näytti.

Kesäkuun alussa 1940 tilanne oli lopullisesti selvä. Ranska kukistui ja liittoutuneet vetäytyivät Norjasta.”[v]

Viimein Englanti katkaisi kokonaan Suomen laivaliikenteen Petsamosta. ”Kesäkuun 14. päivänä [1941 - jp] lähettiläs Vereker jätti Rytille hallituksensa muistion, jossa Lontoo ilmoitti katkaisevansa seuraavana päivänä Petsamon laivaliikenteen.”[vi]

Entäpä Venäjä?

Sellainenkin sanonta on olemassa, kuin että ”hädässä ystävä tunnetaan”.

Niin tunnetaan. Venäjä ryösti Suomelta ”Karjalan” ja painosti Suomea törkeästi koko Välirauhan ajan valmistautuen hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun - kun oli epäonnistunut aikomuksessaan valloittaa koko Suomi.

Venäjä toki solmi Suomen kanssa kauppasopimuksen, jossa lupasi toimittaa Suomeen mm. polttoaineita ja viljaa - mutta Venäjä tapansa mukaan rikkoi tämänkin sopimuksensa, eikä toimittanut Suomeen lupaamiaan tarvikkeita.

”Ennen talvisotaa kauppavaihto oli ollut vähäistä. Itäisen naapurimaan osuus oli ollut esim. vuosina 1934-36 vain 0,5-1,6 % Suomen viennistä ja 2-5,1 % sen tuonnista. Kun Euroopan suursota oli eristänyt Suomen monista kauppatuttavistaan, suhteiden solmiminen uudelleen Neuvostoliiton kanssa saattoi näytellä osaa sen talouselämässä kesästä 1940 lähtien. Mutta jo ennen sopimuksen solmimista suomalaiset saivat havaita, ettei idänkauppa ollut vapaa poliittisista hankaluuksista. Kauppasopimus piti allekirjoittaa kesäkuun 25. päivänä, mutta viime hetkellä ulkomaankauppa-asioiden kansankomissaari Anastas Mikojan lykkäsi tilaisuuden tuonnemmaksi ilmoittaen syyksi muut virkavelvollisuutensa. Tosiasiassa lykkäys näyttää kuitenkin johtuneen Molotovin äkkiä Suomelle esittämistä vaatimuksista, jotka koskivat Ahvenanmaata ja Petsamoa.”[vii]

”Sopimuksen seurauksena Neuvostoliiton osuus Suomen ulkomaankaupasta kohosi 9 prosenttiin. Sopimuksen piti olla voimassa heinäkuun 1. päivästä alkaen kuusi kuukautta, minkä jälkeen kumpi osapuoli tahansa saattoi sanoa sen irti kuuden kuukauden ennakkovaroituksella.”[viii]

”Vuoden vaihteessa 1940-1941 neuvostohallitus ryhtyi huomiota herättävään toimenpiteeseen sanomalla irti voimassa olevan kauppasopimuksen ja keskeyttämällä kaikki tavaratoimitukset väittäen, että Suomi ei ollut täyttänyt sopimuksen asettamia velvoituksiaan. Silloisessa huoltotilanteessa tämä isku koski Suomea hyvin arkaan kohtaan. Yhteydet Itämeren-takaisiin maihin olivat katkenneina, maan peltoala oli vähentynyt 11%, ja sääsuhteiden epäedullisuuden takia satotulokset olivat noin 30% normaalia huonommat. Neuvostoliitosta tapahtuvan tuonnin tyrehdyttäminen uhkasi siis näissä oloissa aiheuttaa vakavan kriisin, varsinkin leipävilja- ja polttoainehuollon kohdalla.”[ix]

”Neuvostoliitolla oli myös kapasiteettia kehittää Suomelle riittävä kauppavaihto. Sen vuoksi puhtaan laskennallisesti voi mainita, että Suomen huollon tarpeet olisi ollut mahdollista täyttää Neuvostoliitosta. Niin ei ajateltu, vaan kumminkin päin lähdettiin viholliskuvasta. Mutta myös Neuvostoliiton kanssa käytiin kauppaneuvottelut kesäkuussa 1940. Ne johtuivat Moskovan rauhan määräyksestä. Poliittiset suhteet olivat kaukana normaalista ja aikaisempi Neuvostoliiton-kaupan tuntemus oli Suomessa lähes olematonta. Suomen vientilista tulikin yllättäväksi. Se muistutti myöhempiä sotakorvauksia selvästi enemmän kuin Suomen tavanomaisia vientituotteiden valikoimia. Listassa oli hinaajia ja proomuja, vesiturpiineja, pumppuja ja putkia haponkestävästä teräksestä sekä paperikoneiden osia. Muutenkin valikoima oli kehittyneen teollisuusmaan valikoima. Tuontilistalla oli viljaa 70 000 tonnia, tupakkaa, polttoaineita ja raaka-aineita, se oli luonteeltaan melko kehittymättömän maan valikoima.”[x]

Venäjä halusi välttämättä saada ajettua englantilaiset pois Suomen Petsamosta, jossa nämä olivat perustamassa nikkelikaivosta Suomen myöntämän konsession nojalla.[xi]

”Kun Paasikivi keskusteli Vysinskin kanssa Petsamosta ja perustettavan sekayhtiön toimitusjohtajan kansallisuudesta syntyneeseen kiistaan viitaten sanoi, ettei näin pieni asia sentään ollut sodan arvoinen, venäläinen vastasi: "Olemme jo kauppasodassa keskenämme."

Sinivalkoisessa kirjassaan Suomen hallitus julkaisee luettelon tuotteista, jotka Neuvostoliitto oli sitoutunut viemään maahamme ja joita 'kauppasodan' seurauksena ei koskaan toimitettu. Tuotteiden joukossa on mm. 35 000 tonnia viljaa. Lisäksi 'ei tippaakaan' sovituista 8 000 tonnista bensiiniä saapunut Suomeen, joka kylläkin sai ostaa sitä kauppasopimuksen ulkopuolella tietyn määrän, mutta joutui maksamaan sen vaihdettavalla valuutalla.

Kaupankäynnin keskeyttäminen oli vakavimpia käytännöllisiä toimenpiteitä, joihin Neuvostoliitto Suomea painostaakseen koskaan ryhtyi. Maamme kamppaili näet talvella 1941 ankaran elintarvike- ja polttoainepulan kourissa. Sato oli 'talvisodan talven' poikkeuksellisten pakkasten ja seuraavan kesän huonojen sääolosuhteiden takia ollut 30 % normaalia huonompi (ja jopa normaalivuosinakin Suomi toi viljaa ulkomailta). Siten Neuvostoliiton painostus teki Suomen taloudellisesti entistä riippuvaisemmaksi Saksasta: 90 % maamme tuonnista oli peräisin tästä maasta tai kulki sen läpi. Suomi ei ollut joutunut yksinomaan poliittiseen vaan myös ja ennen kaikkea taloudelliseen puristukseen.”[xii]

Urbaani legenda kertoo, että Stalin olisi hyvää hyvyyttään lahjoittanut Suomen suurlähettiläänä Moskovassa toimineelle Paasikivelle suuren erän viljaa. Kuinkas se oikein menikään: ”Tavatessaan Stalinin toukokuun 30. päivänä [1941 - jp] Paasikivi korosti suomalaisten haluavan hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Hän muistutti, että useita molempien maiden välisiä pulmia oli ratkaistu, vaikkakin toisia oli vielä jäljellä. Neuvostoliitto oli esimerkiksi sanonut irti kauppasopimuksen ja keskeyttänyt vientinsä, mistä viljavarastojen vähyyden takia oli suurta haittaa Suomen elintarviketilanteelle. Tällöin Stalin lupasi Paasikivelle "mieskohtaisena pienenä ystävyyden palveluksena", että Neuvostoliitto välittömästi toimittaisi maahamme 20 000 tonnia viljaa. Lupaus, joka hämmästytti suuresti ulkomaankauppa-asiain kansankomissaaria Mikojania, täytettiin nopeasti ja viljalähetykset saapuivat Suomeen vielä ennen sodan puhkeamista.

Paasikivi ei usko, että toimenpiteestä voidaan tehdä poliittisia johtopäätöksiä. Stalin korosti sitä paitsi olevan välttämätöntä, että suomalaiset puolestaan huolehtisivat sovituista laivatoimituksistaan. Ja Paasikivi oli samalla sanonut keskustelutoverilleen, että Neuvostoliitto oli siihen mennessä vienyt Suomeen vain 15 000 tonnia viljaa kauppasopimuksen mukaisten 70 000 tonnin asemesta.”[xiii]

Suomi oli saarrettu

Siten Suomi oli saarrettu ja suuressa hädässä. Venäjä ja Saksa olivat liittoutuneet keskenään jo ennen Talvisotaa, ja Saksa auttoi liittolaistaan Venäjää Suomen ja Venäjän välisessä Talvisodassa. Saksa mm. esti Suomeen tulossa olleet materiaalikuljetukset ja vapaaehtoisten kuljetukset alueensa kautta.

Saksa takavarikoi Talvisodan jälkeen miehittämänsä Norjan alueella olleet Suomeen tulossa olevat lähetykset (20 laivalastia).[xiv]

Ainoa mahdollisuus

Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jäi käydä kauppaa Saksan ja sen miehittämänä olleiden maiden kanssa, sillä Ruotsi ei voinut myydä mainita saakka Suomen tarvitsemia tarvikkeita, eikä Ruotsi tarvinnut sellaisia tuotteita, joita Suomi saattoi viedä.

Siten Saksan osuus Suomen kaupasta Välirauhan aikana kasvoi lähes käsittämättömän suureksi - Suomesta riippumattomista syistä.

”Seurauksena oli, että meidän oli pakko turvautua Saksan apulähteisiin, mikä seikka tietenkin aikaa myöten antoi saksalaisille mahdollisuuksia poliittisen painostuksen harjoittamiseen. Vaikka leipäannokset jo oli vähennetty pienimmilleen, niiden pysyttäminen sellaisenaankin vaati vuotuista 250 000 viljatonnin tuontia, minkä määrän vain Saksa saattoi meille toimittaa. Samoin oli laita kivihiilen, bentsiinin, nahkan, tekstiilien, kumin ja eräiden muiden tarvikkeiden, jotka eivät olleet välttämättömiä vain suoranaiselle kulutukselle vaan myös tuotantokoneistolle. Jos tuotanto olisi pysähtynyt, olisi  seurauksena ollut työttömyys ja talouselämän sekasorto. Missä määrin Suomi joutui riippuvaisuuteen saksalaisten tavarain saannista, ilmenee siitä tosiasiasta, että 90% maan koko tuonnista tapahtui Saksan kautta. Tämä oli tulos Neuvostoliiton kauppapolitiikasta, jota ei juuri voi sanoa muuksi kuin lyhytnäköiseksi, vaikka se olikin täydessä sopusoinnussa venäläisten silloisen Suomeen suhtautumisen kanssa yleensä.”[xv]

”Suomalaiset olivat yllättyneitä kesäkuussa 1940 Berliinissä käytyjen kauppaneuvottelujen tuloksista. Tulos oli paljon odotettua parempi ja ennen kaikkea Saksa oli suostunut ostamaan huomattavat määrät metsäteollisuuden tuotteita. Positiivisen kauppataseen ylläpito näytti mahdolliselta. Viennin arvoksi vuodelle 1940 tuli 98,4 milj. Saksan markkaa, tuonnin arvoksi 68,8 milj. Saksan markkaa.”[xvi]

”Keväällä 1940 Suomen neuvottelijat pyysivät Saksalta 40 000 tonnia leipäviljaa. Satunnaiset erät paransivat tilannetta ja kesällä, sodan jo alettua Suomi pyysi 20 000 tonnia. Saksalaiset olivat arvioineet Suomen tarpeen suunnilleen samoin ja tämä erä tuli heinäkuussa Suomeen. Syksyllä Suomessa oltiin kuitenkin uuden tilanteen edessä, sillä sato jäi huonoksi ja sota jatkui yhä. Saksalaiset arvelivat Suomen tarvitsevan ennen pitkää massiivista elintarviketukea. Hitlerin päämajassa OKW:ssä kenraali Walter Warlimont ja ulkoministeriössä valtiosihteeri Ritter arvailivat milloin tilanne laukeaisi; Warlimont arveli jo talvella, mutta Ritter uskoi päästävän kevääseen.

Elokuussa 1941 suomalaiset pyysivät uutta 25 000 tonnin erää leipäviljaa, mutta saksalaiset torjuivat sen. Syksyn mittaan Saksankin tilanteeseen syntyi uusia piirteitä. Barbarossa-hanke ei propagandan hehkuttelusta huolimatta edennyt läheskään suunnitellulla tavalla, ja Saksan poliittinen johto alkoi nähdä Suomen panoksen sitä tärkeämpänä. Nelivuotissuunnitelman päällikkö, valtakunnanmarsalkka Hermann Göring määräsi syyskuun alussa toimittamaan Suomeen koko esillä olleen 25 000 tonnin erän.”[xvii]

”Loka-marraskuun aikana 1941 viljakysymys asettui lopullisesti poliittiseen luokkaan. Kansanhuoltoministeri Henrik Ramsay esitti lokakuun alussa Saksassa käydessään pyynnön saada 175 000 tonnia leipäviljaa seuraavaan satoon mennessä. Schnurre esteli ja uskoi Saksan kykenevän toimittamaan enintään 75 000 tonnia. Marraskuun lopulla Suomen hallitus vihjaisi tarpeen olevan ehkä 300 000 tonnia.”[xviii]

”Neuvottelut viljasta alkoivat joulukuussa 1941, jolloin saksalaiset perääntyivät kovaa vauhtia Moskovan edustalta. Suomalaisten pyyntö, jonka esitti kansanhuoltoministeri Henrik Ramsay, oli 260 000 tonnia viljaa vuodelle 1942. Saksan ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Emil Wiehl piti pyyntöä kovin suurena, mutta sai nähdä Hitlerin kannattavan sen täyttämistä. Hitlerin tahto voitti.”[xix]

”Helmikuussa 1942 käydyissä neuvotteluissa sovittiin, että Suomi veisi Saksaan metsäteollisuuden tuotteita 107,4 miljoonan Saksan markan edestä. Lisäksi Saksaan vietiin metalleja kuten 2 000 tonnia kuparia, 4 000 tonnia nikkeliä sekä molybdeeniä. Saksasta sovittiin tuotavaksi rautaa ja terästä 120 000 tonnia, rautateoksia, joukossa koneita, ja erilaisia raaka-aineita. Periaatteessa vienti ja tuonti olivat rahana laskien tasapainossa, mutta näin ei tapahtunut. Kesäkuussa 1941 oli muun muassa sovittu, että Saksa toimittaa Suomeen 1 200 000 tonnia kivihiiltä ja 120 000 tonnia koksia vuoden aikana.”[xx]

”Kesän 1940 kauppaneuvottelut toivat kuitenkin kohtalaista ulkomaankaupan aktiviteettia ja Suomen huolto oli turvattu, niukasti, mutta joka tapauksessa todellisesti. Tästä lähtien syksyn kynnykselle 1944 asti huollon taso pysyi noin 80 prosentin määrässä vuoden 1938 hyvästä tasosta. Saavutus on viileästi katsoen hyvä, vaikka henkilökohtainen kokemus pani puhumaan pula-ajasta.”[xxi]

Yhteenveto

Venäjä yritti valloittaa koko Suomen jo Talvisodassa, mutta epäonnistui yrityksessään.

Suomi oli saarrettu ja kuolemassa nälkään. Venäjä kiristi Suomelta yhtä, toista  ja kolmatta - tarkoituksenaan lopulta valloittaa koko Suomi.

Englanti pakotti Suomen käymään kauppaa Saksan kanssa - heikentääkseen vihollistaan Saksaa.

Ruotsi ei voinut toimittaa Suomen tarvitsemia tarvikkeita, eikä tarvinnut sitä, mitä Suomi kykeni viemään.

Suomen ainoa mahdollisuus oli käydä kauppaa Saksan kanssa tai tuhoutua.

Sekä Suomen presidentti Risto Ryti, että ylipäällikkö marsalkka Mannerheim olivat anglofiilejä, eli suhtautuivat Englantiin ystävällisesti ja pitivät Saksan kansallissosialismia huonona asiana. Suomen hallituksessakaan ei ollut kuin pari saksalaismielistä henkilöä, jotka hekään eivät olleet natsismin kannattajia.

”Marsalkan myötätunto oli liittoutuneiden puolella. Hän puhui hyvin ranskaa ja englantia, ja hänellä oli kummassakin maassa vaikutusvaltaisia ystäviä. Saksan kansallissosialistinen järjestelmä ei viehättänyt häntä vähääkään, ja joutuessaan myöhemmin tekemisiin saksalaisten kanssa hän ei koskaan suhtautunut heihin varauksettomasti.”[xxii]

”Mannerheim ei koskaan yrittänytkään salata sympatiaansa länsivaltoja kohtaan ja Ryti, jonka tunnemaailma oli huomattavasti viileämpi kuin Mannerheimin, luokiteltiin aivan yleisesti - tämä tiedettiin myös Berliinissä - anglofiilien suureen seuraan. Walden oli Marskin ystävä ja luottamusmies hallituksessa, Tannerista ei voinut olla epäilystäkään, ja itse Witting, jota myöhemmin varsin yleisesti syytettiin liian saksalaisystävälliseksi, oli syksyllä 1940 aivan selvästi Ruotsiin päin suuntautunut, vaikka hän kovin vaivalloisesti etsikin pieniä valopilkkuja Berliinistä. Sehän itse asiassa oli jo hänen velvollisuutensa ulkoasiainministerinä. Ainoat Saksan todelliset ystävät hallituksessa olivat silloin oikeusministeri Oskari Lehtonen ja opetusministeri Antti Kukkonen. Mutta koska Suomen hallituksen kaikki yritykset päästä jonkinlaiseen liittosuhteeseen Ruotsin kanssa olivat kärsineet haaksirikon kerran toisensa jälkeen, ei Suomen auttanut muu kuin Neuvostoliiton alituisen painostuksen edessä hakea apua sieltä, mistä se ehkä toivottavasti oli saatavissa: Saksasta.”[xxiii]

Tässä tullaankin hyvin mielenkiintoiseen kysymykseen: JOS Venäjä ja Englanti eivät olisi pakottaneet Suomea riippuvuuteen Saksasta (käymään kauppaa käytännössä vain Saksan kanssa), niin olisiko se merkinnyt Suomen tuhoa Toisessa Maailmansodassa?

Onneksi Suomi sai käydä kauppaa Saksan kanssa - se oli Suomen pelastus.

Venäjä hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan. Onneksi Suomi oli kuitenkin saanut ostettua Saksasta välttämättä tarvitsemiaan elintarvikkeita, aseita ja raaka-aineita, joten Suomi kykeni torjumaan Venäjän yritykset valloittaa koko Suomi myös Jatkosodassa.

Sotaan osallistuneiden Euroopan valtioiden pääkaupungeista Helsinki ja Lontoo olivat ainoita, joita ei miehitetty - ja Lontoo tuhoutui pahoin verrattuna Helsinkiin.

Suomi selvisi Toisesta Maailmansodasta kolhittuna ja amputoituna, mutta kuitenkin itsenäisenä, säilyttäen länsimaisen yhteiskuntajärjestyksensä.

Välirauha

Etusivulle


[i] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 371

[ii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 68

[iii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 109

[iv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 296

[v] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 362

[vi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 348

[vii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 76

[viii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 77

[ix] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivu 297

[x] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivut 365-366

[xi] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 42

[xii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 265

[xiii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 292

[xiv] Bror Laurla, Talvisodasta Jatkosotaan, 1986, sivu 152

[xv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 297-298

[xvi] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 365

[xvii] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivut 371-372

[xviii] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 372

[xix] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 373

[xx] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 374

[xxi] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 368

[xxii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 29

[xxiii] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, 1984, sivu 228

Välirauha

Etusivulle