Puolustustahto puuttui

Venäjä valmistautui hyökkäämään länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin. Venäjä aikoi toteuttaa sen hyökkäyksen heinäkuussa 1941, mutta Saksa ennätti tekemään ennakoivan iskun itään 22.6.1941.

Venäjällä oli Saksaan nähden valtava ylivoima, mutta Venäjän joukoilta selvästikin puuttui tahto puolustaa heitä terrorisoinutta kommunistidiktatuuria.

Hyökkäysvaunut 22.6.1941

Kommunistipropaganda on suoltanut (ja suoltaa edelleen) valheita kuinka Saksa oli muka täysin ylivoimainen Venäjään nähden mm. hyökkäysvaunujen suhteen. Venäjällä oli muka vain vähän uudenaikaisia hyökkäysvaunuja, venäläisten panssareista oli muka suuri osa käyttökelvottomia odottaen remonttia, ei muka ollut polttoainetta eikä ammuksia, jne., jne.

Vanhassa artikkelissani on vertailtu saksalaisia ja venäläisiä vaunuja keskenään ja annettu lukumääriä. Verrataan nyt tässä artikkelissa rintamittain (Venäjä käytti nimitystä rintama armeijaryhmästä, jossa oli useita armeijoita) panssareiden lukumääriä:

Saksan Armeijaryhmä Nordilla oli kaikkiaan 602 hyökkäysvaunua - sitä vastassa oli Venäjän Luoteisrintama, jolla oli 2188 hyökkäysvaunua (Venäjän panssareihin ei ole laskettu 1.PsD vaunuja, joka valmistautui hyökkäämään Alakurtista Rovaniemelle). Nord hyökkäsi Baltian kautta Pietaria kohti.

Saksan Armeijaryhmä Mittellä oli kaikkiaan 1936 hyökkäysvaunua - sitä vastassa oli Venäjän Länsirintama, jolla oli 4365 hyökkäysvaunua (mukaan ei ole laskettu 17.MekAK (mekanisoitu armeijakunta = kaksi panssaridivisioonaa ja moottoroitu divisioona), eikä 20.MekAK jotka olivat vasta perustettavana, eikä myöskään 10.MekAK, joka toimi suomalaisia vastaan).

Saksan Armeijaryhmä Südillä oli kaikkiaan 728 hyökkäysvaunua - sitä vastassa olivat Venäjän Lounaisrintama ja Etelärintama, joilla oli 5826 hyökkäysvaunua. Süd hyökkäsi Lvovin hujakoilta syvälle Ukrainan alueelle. Dubnon luona oli "suuri panssaritaistelu", jossa Venäjän valtavan panssariylivoiman olisi luullut tuhoavan saksalaiset viimeiseen mieheen ja peltipurkkiin.

Saksalla idässä 3266 ja Venäjällä lännessä 12379(mainittujen neljän rintaman alueella, sen lisäksi Suomea vastassa olleet, sisämaassa olleet, jne.).

Saksan osalta lukumäärät ovat tarkkoja - mutta mukaan on laskettu myös vain harjoitusvaunuiksi tarkoitetut pelkästään konekiväärillä varustetut Pz I ja vain 20 mm tykillä varustetut Pz II (743 kpl), sekä komentovaunuksi tarkoitetut vain konekiväärillä varustatut vaunut. Niitä, ei oikeastaan hyökkäysvaunuiksi kutsuttavia, oli yhteensä 1081 kpl.

Venäjän osalta lukumäärät eivät edelleenkään ole täysin tarkkoja, sillä Venäjän arkistot ovat edelleen suljettuja puolueettomilta tutkijoilta. Esitetyt lukumäärät ovat hyvin varovaisia, positiivisessa mielessä.[i] Venäjän panssarivaunujen lukumäärä sisältää 1555 T-34 "Sotkaa" ja Klim Voroshilovia - joiden erinomaisten hyökkäysvaunujen vertaisia vaunuja Saksalla ei ollut ensimmäistäkään kappaletta.

Mm. Venäjän hännystelijä David Glantz on väittänyt "tutkimuksessaan" kommunistipropagandistien mukaisesti valtaosan Venäjän hyökkäysvaunuista vaatineen remonttia - eli eivät olisi olleet käyttökuntoisia. Mikäpä laite ei tarvitsisi joskus huoltoa tai korjausta - mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö sitä voitaisi silti käyttää vaikka heti. 1.6.1941 Viiden läntisen sotilaspiirin alueella oli 12782 hyökkäysvaunua, joista kunnossa oli 10540 (82,5%). Kiovan Sotilaspiirin alueella (tuleva Lounaisrintama) vastaavasti 5465 hv, joista kunnossa 4788 (87,6%).[ii] Muuten, luuletteko, etteivät saksalaiset hyökkäysvaunut tarvinneet huoltoa tai remonttia? Kaikki vaunut eivät todellakaan olleet aina rivissä.

Sitäpaitsi 1.6.-22.6. välisenä aikana Venäjän mahtava sotavarusteteollisuus tuotti ympäri vuorokauden valtavassa määrin uusia T-34 ja Klim Voroshilov hyökkäysvaunuja joukoille - eli käyttökuntoisten osuus sen kuin vain parani ajan kuluessa.

Entäpä polttoaine? Esimerkiksi tärkeän Venäjän Länsirintaman (armeijaryhmä) alueelle oli sodan alussa varastoituna 264 000 tonnia polttoainetta[iii]. Yhdessä venäläisessä mekanisoidussa armeijakunnassa (kaksi panssaridivisioonaa ja moottoroitu jalkaväkidivisioona) oli määrävahvuuden mukaan noin 1000 hyökkäysvaunua. Yksi mekanisoitu armeijakunta tarvitsi 500 km marssia varten 1200 tonnia polttoainetta - eli polttoainetta olisi riittänyt mainiosti syvään hyökkäysoperaatioon Saksan alueelle. Polttoainetta myös riitti mainiosti autoihin pakenemiseen itään päin, mutta propagandistien mukaan ei riittänyt taisteluun. Esimerkiksi 6.MekAK:ssa oli 220 kolmiakselista säiliöautoa kuljettamaan polttoainetta lähekkäin sijaitsevista polttoainevarastoista, joten kuljetuskaan ei ollut ongelma.[iv]

Vastaavasti Länsirintaman varastoihin oli varastoitu 6700 vaunulastia[v] (rautatietavaravaunuja) ammuksia - ammuksia olisi riittänyt mainiosti hyökkäyssotaan. Ammuksia riitti pelkästään Länsirintaman kaistalla jättää viholliselle (tai tuhota varastoissa) heti sodan alussa holtittoman pakenemisen yhteydessä:

- 14,3 miljoonaa kiväärinpatruunaa;

- 510 000 tykinammusta 45 mm;

- 251 000 tykinammusta 76 mm;

- 155 000 tykinammusta 122 mm;

- 130 000 tykinammusta 152 mm.[vi]

Entäpä jos ne  kaikki olivat kaukana varastoissa, eikä saatavilla kun Saksa teki "yllätyshyökkäyksen"? Ei, sekään propaganda EI pidä paikkaansa. Joukoille oli jaettu ennen taistelujen alkua 1-1,5 tuliannosta hyökkäysvaunuihin ja tykeille.[vii] Kannattaa huomata, että Venäjä valmistautui hyökkäämään - ei rintamajoukot voi itse vetää mukanaan liikkuvassa sodassa suurta ammusmäärää, huoltojoukot kuljettavat lisää polttoainetta ja ammuksia rintamajoukoille sitä mukaa kuin kuluu. Puolustukseen asettuneilla joukoilla pitää tietenkin olla enemmän ammuksia heti tuliasemien välittömässä läheisyydessä, mutta Venäjä ei valmistautunutkaan puolustukseen kiinteillä puolustuslinjoilla.

Venäjän materiaalitappioita 1941

6.-9.7.1941 mennessä (parissa viikossa) puna-armeijan tappiot olivat 11700 hyökkäysvaunua sekä 19000 tykkiä ja kranaatinheitintä.[viii]

Puna-armeijan tappiot 30.9.1941 mennessä (noin kolmessa kuukaudessa) olivat 15500 hyökkäysvaunua, 66900 tykkiä ja kranaatinheitintä, sekä 3,8 miljoonaa käsiasetta (kivääriä, pikakivääriä, jne.).[ix]

Vuoden 1941 loppuun mennessä (noin puolessa vuodessa) puna-armeija menetti 6290000 käsiasetta, 40600 tykkiä ja 60500 kranaatinheitintä.[x]

Eli kyllä niitä aseita on ollut ihan mukavasti - mutta kansa EI halunnut taistella mädän kommunistidiktatuurin puolesta, joka terrorisoi kansaa, vaan kansalaiset heittivät aseensa menemään.

Venäjän joukkojen taistelutahdosta 1941

6.-9.7.1941 mennessä (parissa viikossa) Venäjän tappiot olivat 749 000 miestä[xi] kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää huomiota tappiojakaumaan vuonna 1941 - kaatuneita oli normaalijakaumaan nähden hyvin vähän, kadonneita (vangiksi antautuneita, sotilaskarkureita) taas erittäin suuri osuus. Yleensä kaatuneita ja kadonneita on kokonaistappioista noin yksi kolmasosa, haavoittuneita ja sairaita noin kaksi kolmasosaa - mutta Venäjällä vuonna 1941 lukema oli päinvastainen. Kolmen ensimmäisen sotakuukauden kuluessa haavoittuneita ja sairaita oli vain 24,66 % tappioista.[xii] Vuoden viimeisellä neljänneksellä lukema parani ollen jo 40,77 ja vuoden 1942 ensimmäisellä neljänneksellä jo 65,44%.[xiii]

Eli sodan alussa Venäjän joukot yksinkertaisesti:

- lähtivät käpykaartiin;

- loikkasivat saksalasten puolelle (esim. Hiweiksi, jopa taistelijoiksi);

- antautuivat vangeiksi heti kun mahdollista.

Saksalaiset ottivat 3 806 000 sotavankia itärintamalla vuonna 1941.[xiv]

Huhtikuussa 1942 Saksan armeijan riveissä oli rekisteröityneitä vapaaehtoisia aputyöläisiä Hilfswillige (Hiwi) 200 000. Pelkästään marsalkka Erich von Mansteinin 11.Armeijassa oli kesällä 1942 47 000 vapaaehtoista "Venäjän alamaista".[xv]

Ensimmäisenä sotavuotena saksalaisten puolelle suoraan yliloikkareina lähteneitä oli kymmeniä tuhansia. Rehabilitointikomitean mukaan 1,4-1,5% sotavankimäärästä.[xvi] Se  tekee yli 50 000.

Saksalaisia sotilaita loikkasi Venäjän puolelle kolmessa vuodessa 29 miestä - pikkuinen ero, eikö vain.

Saksalaiset otettiin vapauttajina vastaan

Virossa, Latviassa ja Liettuassa saksalaiset joukot otettiin vapauttajina vastaan - ja baltit taistelivat saksalaisten aseveljinä vapauttaen maitaan punamurhaajista.

Myös ukrainalaiset tervehtivät saksalaisia vapauttajina ja huomattava osa heistä olisi halunnut taistella Venäjää vastaan vapaan Ukrainan puolesta - melkoinen määrä taistelikin, mutta saksalaiset olivat niin typeriä, etteivät hyödyntäneet ukrainalaisia kunnolla.

Tietenkin myös mm. tataarit halusivat taistella Venäjää vastaan saksalaisten aseveljinä. Saksalaisten ja tataarien välit olivatkin varsin hyvät.

MUTTA myös lukuisat venäläiset halusivat Saksan kaatavan mädän punadiktatuurin - haluten viljellä omia tilojaan kolhoosiorjuuden sijaan. Taas saksalaiset mokasivat perusteellisesti - vain orjuuttajien lipun symbolit muuttuivat.

Stalinin  keinot parantaa taistelutahtoa

Kun Venäjän johto näki, ettei kansa halunnut taistella kommunistidiktatuurin puolesta, niin 16.8.1941 annettiin päiväkäsky numero 270 Stalinin, Molotovin ja Zhukovin allekirjoituksin:

"Käsken:

1) Komentajia ja poliittisia työntekijöitä, jotka repivät taistelun aikana itseltään arvomerkit ja karkaavat tai antautuvat vangiksi täytyy pitää pahantahtoisiksi karkureiksi, joiden perheet täytyy vangita valansa rikkoneiden ja Kotimaan pettäneiden henkilöiden perheinä. Käskeä kaikkia korkeampia komentajia (upseereita) ja komissaareja ampumaan sellaiset johtoon kuuluvat karkurit heti paikan päällä.

2) Saarretuksi joutuneiden joukko-osastojen ja perusyksiköiden taistella uhrautuvasti viimeiseen saakka, hoitaa puolustusmateriaalia kuin silmäteräänsä, murtautua omien puolelle vihollisen selustan lävitse, tuottaen samalla tappioita fasistikoirille.

Velvoittaa saarretuksi jouduttaessa kaikkia asevelvollisia heidän virka-asemastaan riippumatta vaatimaan komentajilta taistelua viimeiseen saakka jotta voidaan murtautua omien luokse. Jos komentaja tai osa puna-armeijalaisia mieluummin antautuu kuin organisoi vastarintaa, niin nämä täytyy kaikin keinoin (niin maavoimien kuin ilmavoimien avulla) tuhota. Itsensä vangiksi antaneiden perheet täytyy jättää ilman valtiollista apua ja tukea - -.

Tämä käsky on luettava kaikissa komppanioissa, eskadroonissa, pattereissa, laivueissa, yksiköissä ja esikunnissa."[xvii]

Kyseessä EI suinkaan ollut tyhjä uhkaus. Vuoden 1941 syksyllä Venäjän ilmavoimat pommittivat sotavankileirejä Orjolin ja Novgorod-Severskin luona. Venäjä kieltäytyi yhteistyöstä Kansainvälisen Punaisen Ristin kanssa, joten Punainen Risti ei voinut auttaa Saksan sotavangeiksi joutuneita Venäjän sotilaita.[xviii]

12.9.1941 Päämaja antoi direktiivin numero 001919 "karkurijahtaajajoukkojen" perustamisesta. Joka rykmenttiä kohden piti olla vähintään komppania jahtaamassa sotilaskarkureita. Sen direktiivin ensimmäisillä riveillä on sanasta sanaan:

"Kokemus taistelusta Saksan fasismia vastaan on näyttänyt, että meidän jalkaväkidivisioonissa on runsaasti panikoituvia ja vihamielisiä elementtejä, jotka ensimmäisessä vihollisen paineessa heittävät aseensa alkaen huutamaan: "meidät saarretaan!" ja vetävät mukanaan myös loput taistelijat. Sen tuloksena ajetaan divisioona pakenemaan, materiaali hylätään ja myöhemmin aletaan yksitellen tulemaan metsästä pois. Sellaista tapahtuu kaikilla rintamilla - -."[xix]

Valtioterrorismi

Lenin, Stalin ja muu kommunistiroskajoukko hallitsivat terrorilla - murhaten miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä Venäjän miehittäminä olevilta muiden kansojen asuinalueilta, esim. Ukrainassa. Venäjältä karkaaminen oli Venäjän lain mukaan raskas rikos.

Kun Saksan hyökkäys antoi tilaisuuden paeta näitä valtion valtuuttamia terroristeja, jotka olivat kiduttaneet, ryöstäneet ja murhanneet heitä, niin oli luonnollista, että valtava määrä pakeni, antautui vangiksi tai alkoi jopa taistelemaan sitä terrorihallintoa vastaan.

Ei se terrori myöskään kasvattanut tahtoa puolustaa kommunistista diktatuuria.

Yhteenveto

Stalinin käyttöön ottamista keinoista huolimatta Venäjän rintamajoukoista katosi jäljettömiin (vangeiksi, karkureiksi, NKVDn teloittamina, jne.) vähintään 6 400 000 ihmistä.[xx]

Toki saksalaisten typeryys ja jenkkien typerä massiivinen apu imperialistiselle roistovaltiolle Venäjälle johti jatkossa siihen, että venäläiset eivät enää antautuneet niin massiivisesti saksalaisille ja jopa sotivat jollakin lailla kun politrukit ajoivat heitä eteenpäin konekiväärit selän takana.

Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt oli lievästi sanottuna onneton tunari. Jos häntä luonnehtii USA:n surkeimmaksi presidentiksi kautta aikojen, niin tuskin erehtyy.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i]     Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 336

[ii]    Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 240

[iii]   Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 76

[iv]   Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 76

[v]    Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 83

[vi]   Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 83

[vii]  Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 83

[viii] Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 249

[ix]    Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 255

[x]  Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 255

[xi]    Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 250

[xii]   Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 324

[xiii]  Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 324

[xiv] Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 264

[xv]  Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 267

[xvi] Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 266

[xvii] Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivut 264-265

[xviii] Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 265

[xix]  Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivut 265-266

[xx]   Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 269

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle