Mottisota - urbaania legendaa

Julkisuudessa oli Talvisodan aikana ja jälkeen - varsinkin ulkomailla - ylistäviä kertomuksia Suomen erityisestä mottitaktiikasta puolustussodassa Venäjää vastaan. Sen taktiikan hyvyys on todellisuudessa urbaani legenda.

Ei suomalaisten joukkojen tarkoituksena suinkaan ollut piirittää jotakin venäläistä joukkoa viikko- tai kuukausitolkulla. Siinä vaan sattui käymään sillälailla kun suomalaisilla ei ollut joukkoja, eikä varsinkaan raskasta aseistusta tarpeeksi kyseisen vihollisjoukon tuhoamiseksi.

Suomi oli siinä mottisodassa käytännössä aina alivoimainen osapuoli niin miesten määrän kuin varsinkin tulivoiman suhteen.

Kun venäläisdivisioona hyökkäsi pitkin jotakin tietä pitkässä jonossa, niin Suomella ei ollut tarpeeksi tykistöä - varsinkaan ammuksia - sen divisioonan tuhoamiseen. Niinpä päätettiin iskeä sinne jonon kylkeen ja pätkiä "makkara" sopiviksi suupaloiksi, että ne suupalat olisi kyetty hävittämään. Pätkimiseen voimat usein riittivätkin, jopa estämään apujoukkojen tulo ja yleensä myös ulosmurtautumisen estämiseen muodostuneesta motista.

Venäläiset kuitenkin kaivautuivat nopeasti suuren tulivoimansa (yleensä myös panssareidensa) suojassa. Suomalaisilla ei ollut yleensä riittävästi voimaa tuhota kyseistä mottia, joten sota muodostui pakosta piirityssodaksi. Kun vielä oli runsaasti lunta, niin suomalaisten pienikaliiberiset kranaatit vain "tupsauttivat lunta" aiheuttamatta vahinkoa, ellei nyt kranu sattunut vihollisen "päähän putoamaan". Silloin suomalaisilla ei yleensä ollut käytettävissä raskasta tykistöä, eikä edes 120 mm kranaatinheittimiä, jotka olisivat olleet oiva ase mottisodassa.

Siellä missä oli suhteellisen lähekkäin monta mottia, niin pyrittiin heikentämään muiden mottien piiritys äärimmäisen heikoksi vartioinniksi ja keskittämään kaikki muut joukot hyökkäämään yhden motin kimppuun kerrallaan. Sittenkin se oli hankalaa raskaan aseistuksen puuttuessa ja vihollisen ampuessa niin perhanasti. Myöhempi eversti Matti Aarnio silloisena majurina saikin lempinimekseen "Motti-Matti" kehitettyään voimia säästävän mottien tuhoamistaktiikan. Matti Aarnio oli Jääkäripataljoona 4:n komentaja. JP4:n lempinimi oli "Hiipijä". Ryssät huusivatkin kauhuissaan "hiiboja ibot" kun Aarnion miehet hyökkäsivät. Parhaimmillaan Aarnion komennossa motteja tuhoamassa oli Talvisodan aikana yli 7 pataljoonan joukot.

Hyvin monta mottia jäi kuitenkin "laukaisematta" kun sota "loppui kesken" 13.3.1940. Jos sota olisi jatkunut, niin Laatokan pohjoispuolella olisi vielä tuhoutunut melkoinen määrä vihollisia mottisodassa - vaan kun Kannaksella oltiin lähes lopussa, niin sotaa ei voitu jatkaa.

Oli suomalaisten suuri ongelma, että joukkoja sitoutui piirittämään motteja, eikä niitä joukkoja saatu irrotettua Kannakselle - jossa niitä olisi välttämättä tarvittu vähintäänkin vaihtamaan sikäläisiä joukkojamme lepoon.

Toisaalta tietenkin ylivoimaisen vihollisen syvälle sisämaahan tunkeutuminen oli jotenkin pysäytettävä ja siinä aktiivinen toiminta oli parempi kuin vain odottaa poteroissa hyökkäystä - jota olisi edeltänyt valtava tykistökeskitys jos vihollinen olisi saanut vapaasti jatkaa hyökkäystään.

Suurin hätä Talvisodassa oli nimenomaan oman tykistön ampumatarvikkeiden krooninen puute ja raskaan tykistön vähäisyys. Se taas johtui siitä, että poliitikot olivat omasta mielestään "säästäneet". Se "säästäminen" tuli Suomelle hyvin kalliiksi.  Aivan samoin nykyinen puolustusmäärärahoissa pihtaaminen tulee Suomelle kalliiksi seuraavassa sodassa. Valitettavasti Suomen johdon näyttää jälleen vallanneen illuusio.

Talvisota

Etusivulle