Läpimurto Valkeasaaressa

Täydennetty 9.5.2014 Juhani Putkinen

Taustaa

Kun Venäjä oli epäonnistunut Suomen valloittamisessa Talvisodassa, niin Venäjä valmistautui hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun Välirauhan aikana. Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.

Kun Venäjä oli jälleen aloittanut sodan Suomea vastaan Suomen oli kannattavaa yrittää saada paremmin puolustettavat puolustuslinjat. Niinpä Suomi keskitti joukkonsa hyökkäysryhmitykseen ja lähti 10.7.1941 vastahyökkäykseen. Eteneminen pysäytettiin Aunuksen kannaksella Äänisjärven-Syvärin tasalle ja Maaselän kannaksella Karhumäen takana olevan Poventsan tasalle. Näin saatiin kohtalaisen lyhyet puolustuslinjat maalle, kun käytettiin hyväksi vesistöjen antamaa suojaa. Karjalan Kannaksella eteneminen pysäytettiin suunnilleen Tarton rauhan rajalle, vaikka aseveli Saksa suorastaan rukoili, että Suomi auttaisi Saksaa valloittamaan Pietari. Siten Suomi ilmeisesti pelasti Pietaria ja Venäjää luhistumasta.

Suomi päästi huomattavan osan sotilaistaan tekemään siviilitöitä ja alkoi vähitellen linnoittamaan puolustusasemia pitkän asemasodan aikana.

Tiedustelu

Tiedustelu oli, on ja tulee olemaan ratkaisevan tärkeää sotilasjohdon, mutta myös poliittisen johdon oikeiden päätösten perustaksi.

Suomen sotilastiedustelun, varsinkin radiotiedustelun, saavutukset ovat yleensä korkeatasoisia - mm. vihollisen salasanomien avaaminen on ollut huippuluokkaa maailmanlaajuisesti.

Suomen sotilastiedustelu epäonnistui kuitenkin tehtävässään ennustaa Venäjän strateginen suurhyökkäys Suomea vastaan kesällä 1944.

Yksittäisiä tiedustelutuloksia, jotka näyttivät suurhyökkäyksen olevan tulossa oli lievästi sanottuna runsaasti. Tietojen yhdistely ja analysointi, joka kuului päämajan tiedustelujaostolle, ei kuitenkaan tuottanut selvää hälytystä tulossa olevasta suurhyökkäyksestä. Tässä yhteydessä on mahdotonta puuttua tiedustelun epäonnistumisen yksityiskohtiin, mutta mainitaan joitakin faktoja:

-         rintamajoukot tekivät havaintoja vihollisen selvistä hyökkäysvalmisteluista;

-         ilmavoimamme tekivät havaintoja vihollisen selvistä hyökkäysvalmisteluista;

-         se, että vihollinen aloitti radiohiljaisuuden, oli selvä merkki hyökkäyksen tulosta (tosin myös harhauttaminen oli mahdollista);

-         siten tiedustelua olisi pitänyt tehostaa, jotta olisi saatu selville onko kyseessä harhautus, vaiko todellisen hyökkäyksen valmistelu.

10.D:n sotapäiväkirjasta: ” "Vihollisen toiminta oli viime aikoina tällä lohkolla tullut erittäin aktiiviseksi. Se suoritti lukuisia vanginsieppausyrityksiä useasti onnistuen; myös tiedusteluhyökkäyksiä joukkueen ja komppanian voimin. 11.5. -44 alkaen oli vih. kaivanut omista taisteluhaudoistaan rynnäkköhautoja aina 100-200 m:n päähän asemistamme, ollen paikoin 70 m asemistamme. Liikenne vih. puolella varsinkin öisin oli vilkasta. Tähystyslavoja rakennettiin aivan asemien tasalle ja upseeriryhmiä kävi asemissa tähyilemässä asemiamme. Kaikki merkit viittasivat hyökkäyksen valmisteluun.".”[i]

Vaan huolettomuus jatkui, eikä esimerkiksi ilmakuvausta käytetty riittävästi, eikä vähäisten lentojen tuottamaan materiaaliin suhtauduttu vastuuntuntoisesti.

Esimerkiksi tärkeät ilmakuvat, juuri ennen suurhyökkäyksen toteutumista, menivät IV AK:n tykistötoimistoon pistemaalien etsimistä varten, eikä niitä hyödynnetty lainkaan sen tärkeimmän asian selvittämiseksi, että tuleeko hyökkäys, ja jos, niin missä kohtaa. Jälkeenpäin on todettu, että kuvista näkyi hyvin keskitykset juuri Valkeasaarta vastaan.

”Saattaa myös olla mahdollista, että [päämajan - jp] tiedustelujaoston käsitykseen on osaltaan vaikuttanut IV AK:n komentajan melko huoleton suhtautuminen vihollisen aikomuksiin.”[ii] IV AK:n komentaja oli Taavetti Laatikainen.  

[iii]

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Sitä vastoin samassa yhteydessä esiintyvä maininta Kannaksen joukkojen korkeimmista komentajista, jolla selvästi tarkoitetaan IV AK:n komentajaa, pitää paikkansa ja vastaa ko. komentajan huolettomuutta hetkellä, jolloin selvät tosiasiat jo olivat tarjottimella nähtävissä.”[iv]

Eli päämajan tiedusteluosasto esitti rauhoittavia raportteja, IV AK:n komentajaa tilanne ei juuri kiinnostanut, rintamajoukot näkivät vihollisen hyökkäysvalmistelut, mutta tyytyivät vain raportoimaan niistä ylöspäin. Elettiin kuten syvänä rauhan aikana - muuten, syvänä rauhan aikanakin on valmistauduttava pahimpaan, eikä saa luoda illuusioita. Tässä eräs skenaario.

Johdon organisointi

Karjalan kannaksen puolustuksen johto oli organisoitu huonosti.

Puolustus oli jaettu kahdelle armeijakunnalle (III ja IV), mikä sinänsä oli järkevää, mutta niiltä puuttui paikallinen yhteinen johtoporras - Armeijan esikunta. Armeijakunnat oli alistettu suoraan päämajalle Mikkeliin, joka oli aivan liian kaukana rintamalta ja sillä oli muut mielenkiinnon kohteet kuin Karjalan kannaksen puolustus.

”VT-aseman murtuminen pani kaikki Kannaksen puolustusjoukot liikkeelle. Tilanne muuttui ei vain päivästä, vaan tunnista toiseen. Operaatioiden johtaminen Kannaksella kävi vaikeaksi, ehkäpä ylivoimaiseksi kaukana Mikkelissä olevasta päämajasta käsin. Kevättalvella tapahtunut Kannaksen joukkojen johdon jakaminen kahden, suoraan ylipäällikölle alistetun armeijakunnan kesken ei ollut tarkoitustaan vastaava toimenpide. Jo silloin olisi otteen ja valvonnan tiukentamiseksi sekä Kannaksen puolustuksen lujittamisen kokonaissuunnittelun kannalta ollut edullisempaa säilyttää johdon kokonaisuus ja yhtenäisyys, siis Kannaksen ryhmä tai Kannaksen armeija. Tämän ja divisioonien välissä oli kaksi AK-porrasta, IV ja III AK, paikallaan. Tällainen menettely olisi ollut kaukonäköisempää. Nyt kun Kannakselle alkoi saapua lisäjoukkoja, jolloin yksi asema oli murtunut ja toinen juuri murtumaisillaan, pakotti tilanne - jälleen yllättäen - luomaan uuden johtoportaan ja valitsemaan komentajan, joka taistelualueen läheisyydessä ylipäällikön ja armeijakuntien välisenä portaana selvittäisi tilanteen ja järjestäisi joukot uuteen vastarintaan.”[v]

Karjalan Kannaksen puolustuslinjat

Suomen sodanjohto alkoi linnoittamaan saavutettua etuasemaa pääasemaksi välittämättä siitä millaiseen maastoon se missäkin kohtaa oli pysähtynyt (suhteellisen lyhyelle suorahkolle linjalle välittämättä Tarton rauhan rajastakaan).

Tämä oli sinänsä alkuvaiheessa ymmärrettävää, pitihän sitä saavutettua linjaa ainakin toistaiseksi puolustaa - mutta se ei enää ollut järkevää pitkällä tähtäimellä mm. seuraavista syistä:

1.     Ei oltu pysäytetty hyökkäystä maastollisesti - puolustuksellisesti - edulliseen kohtaan, vaan karkeasti kartalta katsottuna lyhyelle linjalle;

2.     Etulinjassa ei ollut mahdollista tehdä kunnolla linnoitustöitä vihollisen tulen alla.

Pääaseman taakse alettiin kuitenkin vähitellen hahmottelemaan ja jossakin vaiheessa jopa rakentelemaankin VT-asemaa (Vammelsuu-Taipale). Valitettavasti senkään aseman paikka ei ainakaan kaikin paikoin ollut puolustuksellisesti edullisimmalla paikalla.

Kaikkein valitettavinta oli kuitenkin, että VT-asemaa ei päätetty tehdä pääasemaksi, joten sen linnoitustöitä ei tehty riittävällä intensiteetillä - niinpä vielä sittenkään kun puolustuslinja oli murtunut silloisessa pääasemassa Valkeasaaressa, niin VT-aseman linnoitustyöt eivät olleet läheskään valmiita - joten se murtui nopeasti Kuuterselässä.

VT-aseman takana oli vielä kolmas puolustuslinja VKT-linja (Viipuri-Kuparsaari-Taipale), mutta se oli käytännöllisesti katsoen vain viiva kartalla - varustelutöitä oli toki paikka paikoin aloitettu, mutta ketjuhan on niin heikko kuin on sen heikoin lenkki.

Valkeasaari

Lainaan kenraaliluutnantti K. L. Oeschia, joka oli asemasodan aikana vastuussa Itä-Karjalan puolustuksesta ja joutui sitten Valkeasaaren ja Kuuterselän murruttua pysäyttämään teräsvyöryä Karjalan Kannakselle: ”Vaikka tämä ns. vanha etuasema Rajajoen suun - Valkeasaaren korkeudella olisikin järjestelmällisemmillä kenttävarustustöillä voitu saada tuntuvasti lujemmaksi, herää kysymys, eikö parhain ja edullisin ratkaisu kestävämmän puolustuksen saavuttamiseksi olisi ollut rakentaa Kannaksen etuaseman lounaispää 18.D:n (10.D:n) ja 2.D:n oikean siiven kaistoilla muutamia kilometrejä - noin 3-5 km - taemmaksi. Tunnettuahan nimittäin on, että hyökkäys pysäytettiin syksyllä 1941 ylipäällikön määräyksestä suurin piirtein vanhalle rajalle, jonka pahimmat mutkat rintamaviivan lyhentämis- ja joukkojen säästämissyistä oikaistiin. Puolustusasemat rakennettiin vähitellen juuri sille viivalle, jolle hyökkäys oli pysähtynyt. Kuitenkaan ei silloisissa olosuhteissa hyökkäyksestä puolustukseen siirtyminen kaikkialla osunut puolustuksen kannalta edullisimpaan maastoon. Näin oli asianlaita juuri Rajajoen ja osittain myös Valkeasaaren lohkoilla, joissa maasto monin paikoin oli niin alavaa, että 40-50 cm:n syvyydessä pohjavesi tuli vastaan ja taisteluhaudan tarpeellinen syvyys saatiin aikaan vain rakentamalla korkeat rinta- ja selkäsuojat maan päällisiksi, mikä seikka heikensi niiden kestävyyttä tykistötulessa. Toisaalta taas esim. juuri Valkeasaaren päätien suunnassa maasto oli niin avointa ja loivasti kumpuilevaa, että se oli mitä edullisin panssarivaunujen temmellyskenttä. -- Yksinkertaisin ratkaisu olisikin ollut, että etuaseman Suomenlahden puoleinen pää olisi miehitysjoukkojen toimesta kokonaan rakennettu Uuden-Alakylän korkeudelle, jossa maasto olisi ollut puolustuksellisesti monin verroin edullisempi. Pastorinjokeen nojautuva tukilinja, joka oli 1-1,5 km etumaisen linjan takana, olisi sekin ehkä osittain voinut tulla kysymykseen aseman uutena etureunana. Etummainen asema tietenkin olisi pidetty tarpeeksi vahvojen etuvartioiden miehittämänä ja niiden suojassa olisi uusi asema voitu vihollisen häiritsemättä rakentaa juuri sellaiseksi kuin olisi tahdottu, vahvoine piikkilanka- ja panssarinesteineen jne. Tällaisen aseman uudistamiseen olisi kylläkin ollut aikaa, kun vain olisi oltu kaukonäköisiä ja otettu huomioon muuttunut tilanne. Itse asiassa se olisi ollut vanhan aseman jatkoa taaksepäin ja antanut asemalle kaivattua syvyyttä. Suurhyökkäyksen ankaran tulivalmistelun se olisi saattanut osumaan ellei tyhjään, niin ainakin melkoisen harvasti miehitettyyn etuvartioasemaan riippuen siitä olisiko oikeana ajankohtana arvattu tyhjentää kokonaan etumainen ja vanhin asema.”[vi]

Linnoitustyöt

Edellä todettiin jo, ettei Karjalan Kannaksen puolustuslinjojen paikkojen valinta ollut erityisen onnistunut, eikä myöskään asemia linnoitettu kunnolla.

Nyt on valittaen todettava, että linnoitustöiden prioriteetit - jos sellaisia yleensä oli - olivat täysin väärät. Itä-Karjalaan, kauas Suomen tärkeimmistä alueista, Maaselän kannakselle ja Aunuksen kannakselle uhrattiin linnoitusresursseista valtaosa ja tärkeimmälle hyökkäysreitille Helsinkiin - Karjalan Kannakselle - annettiin vain murusia resursseista.

Vuoden 1942 alkupuoliskolla, jolloin taempien, kestolaittein varustettavien puolustusasemien linnoitussuunnitelmia vielä valmisteltiin, oli linnoitusrakennuspataljoonien sijoitus seuraava: Karjalan kannaksella 5, Aunuksen kannaksella 12 ja Maaselän kannaksella 3. Kaikkiaan oli tällöin valmiiksi muodostettuja linnoitusrakennuspataljoonia 34, joista n. 10 Pohjois-Suomessa. Kun kelirikko saman vuoden kevään ja alkukesän aikana pahasti turmeli Itä-Karjalan jo entuudestaan huonoja teitä, siirrettiin sinne Kannakselta ja muualta näitä erikoisjoukkoja saattamaan ko. tieverkosto jälleen liikennöitävään kuntoon. Tällöin jäi Karjalan kannakselle ko. pataljoonia vain 2, Aunuksen kannakselle 9 (jonkin aikaa 7) ja Maaselän kannakselle tuli kokonaista 9. Karjalan kannaksen osalta asia jäi heikolle kannalle aina vuoden 1943 alkupuolelle saakka, jolloin Stalingradin tapahtumat herättivät huomaamaan Kannakselle suunnitellun VT-aseman alkeellisen tason ja että Itä­Karjalaan, erityisesti Maaselän suuntaan, siirretty lisätyövoima ei enää rakentanutkaan niin paljon teitä kuin taempaa asemaa. Tästä ajankohdasta, tarkemmin sanottuna helmikuun alusta 1943, linnoitusrakennuspataljoonia alettiin ryhmittää uudelleen. Karjalan kannakselle siirrettiin takaisin linnoitustyövoimaa, mutta ei Itä-Karjalan ryhmäesikuntien vaan päämajan käytössä olleita pataljoonia. 1.7.-43 Karjalan kannaksella oli jälleen 5 pataljoonaa, Aunuksessa 12 ja Maaselässä 6. Seuraavien kuukausien kuluessa Kannakselle siirrettyjen pataljoonien luku kasvoi tasaisesti ollen vuoden 1943-44 vaihteessa 9 ja 1944 toukokuussa 13. Verrattaessa linnoitustyövoiman määriä toisiinsa Karjalan, Aunuksen ja Maaselän kannaksilla ajanjaksona 1.1.-42 - 31.5.-44 (= 29 kuukautta) saadaan seuraava asetelma (eri ajanjaksojen keskimääräiset luvut on laskettu linnoitustöiden johdossa toimineen ev. Saukkosen laatiman tilaston perusteella):

 

 

1.1.-1.7.42

1.7.42-1.7.43

1.7.43-31.5.44

ptkk

ptkk/km

Karjalan kannas

85 km

5 patl.

3 patl.

9 patl.

165

2,0

Aunuksen kannas

170 km

12 patl.

10 patl.

11 patl.

313

1,8

Maaselän kannas

50 km

3 patl,

7 patl.

5 patl.

157

3,0

Jossa ptkk = pataljoonatyökuukausia ja

ptkk/km = pataljoonatyökuukausia kilometriä kohti

 

Aunuksen kannaksella oli ensisijaisesti linnoitettava suunta kannaksen länsiosa: Pisi - Saarimäki - Sammatus - Mäkrijärvi, pituudeltaan noin 50 km. Toiselle sijalle tulivat Syvärin kaupungin tienoot kannaksen keskiosassa sekä lisäksi kannaksen itäosassa vain pääteiden suunnat Pidmassa ja Syvärin niskalla. Kaiken kaikkiaan tuli taempien asemien leveytenä kysymykseen noin 100 km. Näin laskettuna tulee tämänkin kannaksen työvoiman (patl.kuuk.) suhdeluvuksi 1 km:ä kohti 3, siis sama kuin Maaselässä.

Edellä olevan asetelman mukaan on Karjalan kannaksella, jossa linnoitettavan VT-aseman pituus on pyöreästi 85 km, kantalinnoitustöiden suoritusaikana noin 29 kk:n kuluessa käytetty 165 linnoituspataljoonan työkuukautta, mikä määrä on vain hiukan suurempi kuin Maaselän kannaksen ja hiukan enemmän kuin puolet Aunuksen kannaksen vastaavasta luvusta. Verrattaessa taasen keskenään linnoitettavan alueen 1 km:ä kohti käytettyjä patl.työkuukausia nähdään, että Karjalan kannas jää likipitäen samaan asemaan kuin Aunuksen kannas (jos otetaan huomioon kannaksen koko leveys 170 km), mutta Maaselän kannaksesta tuntuvasti jälkeen: suhdeluku on 3 Karjalan kannaksen 2 vastaan. Ylipäällikön reservit - 1 jv.­ divisioona kullakin kannaksella - osallistuivat tosin mahdollisuuksiensa mukaan taempien asemien niiden osien rakentamiseen, joissa erikoisjoukkoja ei tarvittu. Kannaksen taistelujoukkojen työteho on selvästi ollut alhaisempi kuin Itä-Karjalassa. Kuitenkin Maaselän kallioinen maasto rajoitti taistelujoukkojen käyttöä taemman aseman rakentamiseen.

Varsinainen linnoitustyövoima näillä kannaksilla on selvästi ollut väärässä suhteessa niiden maaston luonteeseen ja suunnan tärkeyteen nähden. Painopistesuunta, Karjalan kannas, on jäänyt liian vähäiselle osalle, kun taas Maaselän suunta on saanut suorastaan leijonan osan.”[vii]

Kuitenkin on tässä yhteydessä perusteltua kysyä, oliko oikein kyniä juuri Karjalan kannas - joka puolimotissa olostaan huolimatta oli puolustuksen painopiste (siellä oli ollut koko ajan taistelujoukkojen tiheys suurin) - melkein puhtaaksi linnoitustyövoimasta, vaikka tällöin puolustusvoimain käytössä oli kaikkiaan 34 linnoitusrakennuspataljoonaa. Mihin mennessä Kannaksen VT­aseman tuli olla valmis ja kuinka paljon linnoitusrakennuspataljoonia siellä siis tuli olla ko. ajankohtana, oli tietenkin vaikea tarkoin laskea, mutta sitä suuremmalla syyllä oli työvoima laskettava mieluummin hiukan runsaammaksi kuin niukaksi. 2-3 pataljoonan lisä olisi riittänyt pitämään työt tyydyttävässä vauhdissa. Se olisi ratkaissut VT-aseman valmistumisen ajoissa ja olisi ollut suorastaan minimivaatimus painopistesuunnalla. Yleensä linnoitukset rakennetaan pahan päivän varalta ja tärkeimpiin suuntiin.”[viii]

”Kun kerran strategiseen puolustukseen oli siirrytty ja suurisuuntaiset linnoitustyöt jo aloitettu, oli ilman muuta selvää, että puolustusta oli jatkuvasti ja suunnitelmallisesti vahvistettava juuri tärkeimmässä ja meille ehkä vaarallisimmaksi muuttuvassa suunnassa aina sodan ratkaisuun saakka, ts. kunnes ratkaisu myös meidän osaltamme oli selvä. Sillä linnoituksia ja erityisesti kestolinnoitusten suunnittelua ja rakentamista varten tarvitaan pitkää tähtäintä ja pitkiä ajanjaksoja, eikä myöhästymisiä ole helppo saada kiinni. Karjalan kannas jäi v. 1942 pahasti jälkeen ja sen myöhemmät korjaamistoimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi.”[ix]

”Mutta kun sekä El Alameinissa että Stalingradissa tapahtunut käänne vuoden 1943 alussa oli osoittanut, että Saksan voittoa ei voitu pitää varmana, alettiin operatiivisessa johdossa vihdoin harkita uudelleen Karjalan kannaksen linnoittamiskysymystä. Tällöin oli taempien asemien linnoittamissuunnitelman perustaksi kerta kaikkiaan otettava se vaatimus, että painopistesuuntaan, jona sodan johto alusta alkaen oli pitänyt Karjalan kannasta, ensimmäiseksi oli saatava valmiiksi kestävä taempi asema. Ei vain painopiste ja taistelujoukot, vaan myös painopiste ja linnoitukset oli saatettava sopusointuun. Työvoima oli nyt ryhmitettävä siten, että mahdollisimman lyhyessä ajassa ja suorastaan muiden suuntien kustannuksella painopistekannaksen linnoitukset saatiin pitäviksi. Jos tämän jälkeen vielä armon aikaa oli jäljellä, oli työvoimaa jälleen siirrettävä muille kannaksille aina kiireellisyysjärjestyksen mukaan.”[x]

Näin ei valitettavasti tehty. Niinpä Etuasemassa ei ollut syvyyttä, VT-asema oli pahasti kesken ja VKT-asemaa ei oltu kunnolla edes aloitettu.

Ei varauduttu pahimpaan - juuri tärkeimmällä suunnalla - Karjalan Kannaksella.

”Oli nähtävä, että Karjalan kannaksen linnoituksilla puolustetaan ei vain sitä kannasta, jossa ne sijaitsevat, vaan myös Itä-Karjalaa sen selkäpuolelta, mutta Itä-Karjalan linnoituksissa puolustetaan vain Itä-Karjalaa. Oli myös otettava huomioon, että jakamalla (hajoittamalla) työvoima tasaisesti ja suhteellisesti eri suuntiin ei varmistettu mitään suuntaa, niin kauan kuin kaikki kannakset ovat keskeneräisiä. Tässäkin suhteessa piti paikkansa vanha, hyväksi koettu periaate: Wer alles sichern will, sichert nichts (ken kaiken varmistaa tahtoo, ei varmista mitään).”[xi]

”Siitä oli seurauksena, että Maaselän kannaksen taempi asema saatiin umpeen rakennetuksi ja yhtenäiseksi v:n 1944 kevääseen mennessä, kun samaan aikaan Karjalan kannaksella oli vielä aukkoja, keskeneräisyyttä ja rakennusmateriaalin puutetta. Vai onko mahdollisesti erään kannaksen komentaja [Oesch - jp] pitänyt puoliaan liian hyvin ja toisen kannaksen komentaja [Laatikainen - jp] liian huonosti tai kokonaan laiminlyönyt puhua "oman kannaksensa" puolesta.”[xii]

Oli miten oli, niin Valkeasaaren lohkon linnoittaminen oli olematonta ja puolustusasemalta puuttui syvyys, varsinkin panssaritorjunnan suhteen. Joukot ja aseet oli sullottu etulinjaan - tuhoutumaan vihollisen tulivalmistelussa.

Näistä virheistä on ensisijaisesti vastuussa IV AK:n (armeijakunta) komentaja kenraaliluutnantti Laatikainen, joka söi itsensä paksuksi, eikä tutustunut henkilökohtaisesti tilanteeseen puolustuslinjoilla.

”Linnoitustöiden paikallistaktillista suunnittelua ja teknillisten laitteiden soveltuvuutta maastoon tuli armeijakunnan johdon valvoa ja seurata, lähinnä operatiivisen johdon ja esikuntapäällikön, mutta myös komentajan. Tässä suhteessa näyttää IV AK:n johdossa olleen paljon toivomisen varaa.”[xiii]

Ylipäällikkö

Suomen kiistaton sotilasjohtaja oli marsalkka Mannerheim. Hän organisoi, hän päätti - ja toiset tottelivat. Siksi Marski kantaa lopulta vastuun myös Valkeasaaren nopeasta murtumisesta. Tutustukaamme hänen muistelmiinsa:

”Sitä mukaa kun Saksan asema heikkeni ja venäläishyökkäyksen vaara kasvoi, oli asemiamme vahvistettava ja luotava uusia puolustuslinjoja. 18. marraskuuta päätin, että ryhdyttäisiin Karjalan kannaksella kulkevan ns. VKT-linjan (Viipurin - Kuparsaaren - Taipaleen linjan) sekä Sortavalan itäpuolelle tulevan U-linjan (Uuksun linjan) rakentamiseen. Valmistavat tiedustelut suoritettiin nopeassa tahdissa, ja jo muutaman viikon kuluttua voitiin uusien linjojen kulkusuunta lopullisesti vahvistaa, minkä jälkeen linnoittamistyöt pantiin viivytyksittä käyntiin. Samaten vahvistettiin Vuoksen laakson evakuointisuunnitelma.

Päättyneen vuoden tapahtumat eivät olleet toiveikkuutta herättäviä, ja uusi vuosi 1944 alkoi vieläkin vakavammissa merkeissä. Tammikuussa venäläiset aloittivat Pietarin eteläpuolella hyökkäyksen ja valtasivat maa-alaa miltei joka päivä. Ennen pitkää saavutettiin yhteys Oranienbaumin sillanpäässä oleviin joukkoihin, ja 2. helmikuuta hyökkääjä oli ehtinyt Suomenlahteen laskevan Narvajoen suulle sekä muutamaa päivää myöhemmin Peipsijärvelle.

Venäläisten etenemisen johdosta lisääntyi hyökkäyksen uhka Karjalan kannaksella, missä rintamamme oli vahvennusten tarpeessa. Panssaridivisioona sai siitä syystä helmikuun alussa käskyn siirtyä Petroskoista Kannakselle, missä se lisäkäskyä odottaessaan sijoitettiin Viipurin itäpuolella linnoittamistöissä olevien joukkojen vahvennukseksi. Liikkuvuutensa ansiosta divisioona saattoi täältä käsin siirtyä puolustuslinjalle muutamassa tunnissa.

Kenraali Dietlin suostuttua ottamaan vastuulleen Uhtuan kaistan puolustuksen voitiin myös 3. divisioona siirtää Karjalan kannakselle, missä olevat joukot jaettiin helmikuussa kahteen minulle suoraan alistettuun armeijakuntaan:”[xiv]

”Pietarin saartorenkaan murtumisen jälkeen olin tuntenut levottomuutta sen johdosta, että pääosa joukoistamme oli sijoitettuna Itä-Karjalaan. Senkin jälkeen kun sieltä oli siirretty joukko yksikköjä Karjalan kannakselle, Itä-Karjalassa oli yhteensä yhdeksän divisioonaa ja kaksi prikaatia, Panssaridivisioona mukaan luettuna. Itä-Karjalan joukkojen heikentäminen olisi kuitenkin merkinnyt luopumista koko tästä alueesta, jonka strateginen merkitys oli suuri ja jonka luovuttaminen oli sisällytetty laskelmiimme rauhan lunnaana. Näiden laskelmien perustana oli sinänsä ymmärrettävä toive, että Kannaksen linnoituslaitteet olisivat riittävän voimakas vastapaino siellä olevan elävän voiman niukkuudelle.”[xv]

”On mielenkiintoista yrittää eritellä venäläisten Suomea vastaan tekemän yleishyökkäyksen tavoitteita ja suoritustapaa sekä tarkata, miten se liittyi suurten rintamain tapahtumainkulkuun.

Marraskuussa 1943 olivat liittoutuneet Teheranissa sopineet siitä, että kesäkuussa 1944 suoritettaisiin maihinnousu Ranskassa samalla aloittaen Saksaa vastaan hyökkäys kaikilla rintamilla. Tunkeutumalla tammi- ja helmikuussa 1944 Ukrainan halki Luckin seuduille Puolaan ynnä Viron rajalle sekä maaliskuussa aina Unkarin ja Romanian rajoille saakka venäläiset olivat varmistaneet itselleen edulliset lähtöasemat yhteistä offensiivia varten. Ennen kaikkea häämötti pohjoisrintamalla houkutteleva tavoite - nopea eteneminen Riikaa ja Königsbergiä kohti olisi  katkaissut Baltian maissa olevan saksalaisen armeijaryhmän yhteydet sekä vienyt venäläisarmeijat hyvän matkaa lähemmäksi Saksan pääkaupunkia, jonne venäläisten oli tärkeätä ehtiä ennen länsivaltoja.

Tätä taustaa vasten katsoen on sotilaalliselta kannalta lievimmin sanoen omituista, että venäläiset yleensä ryhtyivät hyökkäämään Suomeen. Tämä toisarvoisella rintamanosalla suoritettu suurisuuntainen yritys oli toisaalta omiaan heikentämään ja hidastamaan Baltian maissa tapahtuvaa offensiivia, ja toisaalta taas Suomen kysymys olisi epäilemättä ratkennut Saksan aseiden tappion yhteydessä, jolloin Suomi olisi jäänyt yksinään taistelemaan voimakasta puna-armeijaa vastaan.”[xvi]

Oletan, että juuri tässä on syy, miksi Marski, eikä hänen lähimpänsä eivät uskoneet Venäjän strategiseen suurhyökkäykseen Suomea vastaan. He katsoivat asiaa sotilaalliselta kannalta eivätkä ymmärtäneet, että imperialistinen Venäjä oli yrittänyt tuloksetta valloittaa koko Suomen jo Talvisodassa ja se, ettei siinä onnistuttu oli kestämätön arvovaltatappio ja siksi Venäjä yritti uudelleen Suomen valloitusta, vaikka se ei yleistilanteen ottaen ollutkaan sotilaallisesti järkevää.

Tämä on syytä pitää edelleen visusti mielessä, eikä hairahtua harhakuvitelmiin, ettei Venäjä saavuttaisi mitään hyökkäämällä Suomeen, joten olemme muka turvassa.

”Liittoutuneiden taholta saatujen tietojen mukaan neuvostohallitus oli päättänyt nielaista Suomen ennen ryhtymistään muihin tehtäviin. Edullisella tarkkailupaikalla oleva ja arvovaltainen huomioitsija Yhdysvaltain Ankaran lähettiläs Steinhardt, joka toimiessaan suurlähettiläänä Moskovassa oli hyvin perehtynyt Venäjän oloihin, huomautti Turkissa olevalle lähettiläällemme, että tämä hyökkäys oli tullut länsivalloille aivan yllätyksenä ja että Suomen asema oli erittäin huolestuttava. Oli odotettavissa, että puna-armeija ylivoimaisuutensa ansiosta pääsisi Helsinkiin viimeistään heinäkuun puolivälissä, vaikkapa tämä ehkä maksaisi sille satatuhatta tai kaksikinsataatuhatta miestä. --”[xvii]

Joukot

Kenellekään ei liene epäselvää, että Karjalan Kannaksella oli aivan liian vähän joukkoja 9.6.1941.                                                                                    

[xviii]  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mutta pääasemassa - etulinjassa - niitä ei minun mielestäni suinkaan ollut liian vähän, vaan pikemminkin liian paljon. Ne saivat niskaansa Venäjän aivan valtavan tulivalmistelun jo 9.6. ja se tulihelvetti jatkui 10.6.

Järkevämpää olisi ollut, että etulinjassa on vain harva miehitys, eikä myöskään raskaita aseita olisi saanut olla etulinjassa niin paljoa kuin oli - ne vaan turhaan tuhoutuivat tai tulivat toimintakyvyttömiksi. Varsinaisen hyökkäyksen alettua olisi pitänyt olla tukilinjoilla miehiä vastaiskuihin ja toimivia aseita panssareita torjumaan.

Reservejä olisi pitänyt olla runsaasti vielä taempana, että niitä olisi saanut heittää vastahyökkäyksiin juuri sinne missä niitä eniten tarvitaan - eli tässä tapauksessa Valkeasaareen.

Armeijakunnalla olisi ollut hieman reservejä VT-asemassa ja vieläkin taempana, mutta niitä ei edes hälytetty 9.6.1941. Niinpä kun 10.6. tapahtui varsinainen suurhyökkäys ja tapahtui läpimurto Valkeasaaressa, niin ei ollut heittää reservejä heti vastahyökkäykseen, vaan vihollinen sai edetä rauhassa niin kauas, ettei sitä enää voinut pysäyttää - pääasema oli sitten jo menetetty.

Oleellisinta tässä asiassa on se, että koko Karjalan Kannaksella oli reserveineen kaikkineen aivan liian vähän joukkoja - ja mahdolliset heti irrotettavissa olevat reservit olivat hyvin kaukana (Maaselän kannaksella ja Aunuksen kannaksella). Jos reservit olisivat olleet edes Pitkärannan hujakoilla (varustamassa U-asemaa), niin ne olisivat olleet käytettävissä sekä Aunuksen kannakselle, että Karjalan kannakselle.

Sinänsä ei ole järin suurta merkitystä sillä mikä divisioona sattui olemaan puolustusvastuussa Valkeasaaressa, mutta kerrotaan nyt sekin:

”Länsi-Kannaksen puolustuksesta vastaavan yhtymän, IV AK:n, divisioonia koskeva vaihtokäsky oli toteutettu toukokuun 15. ja 25. päivien välisenä aikana, jolloin hyökkäykseen viittaavat merkit päivä päivältä kasvoivat. 10.D oli tullut 18.D:n tilalle etulinjaan.”[xix]

Sillä olisi ollut merkitystä, että edellinen asemissa ollut divisioona (18.D) olisi kunnostanut asemia tarmokkaasti ja rakentanut niille syvyyttä - mutta oli mukavampi tehdä ”lampunjalkoja” ja ottaa aurinkoa.

Silläkin olisi ollut merkitystä, että rintamavastuun vastaanottanut divisioona (10.D) olisi jättänyt etulinjan suhteellisen harvaksi ja porrastanut puolustuksen syvyyteen - vaan sitäkään ei tehty. Ehdottomasti olisi pitänyt olla runsaasti reservejä heittää pahimpaan paikkaan - vaan ”kaikki” joukot oli sullottu etulinjaan.

Reservien käyttöä ei edes valmisteltu

Korostan edelleen, että Karjalan kannaksella oli aivan liian vähän joukkoja. Mutta niilläkin vähäisillä joukoilla olisi voitu operoida paremmin. 9.6. Venäjän valmistelevan hyökkäyksen jäljiltä Valkeasaaressa oli vihollinen omissa asemissa, vihollista ei kyetty heittämään sieltä, ja lohkon reservit olivat sitoutuneet linjaan - reservejä ei ollut. Tällaisen tilanteen olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja niin divisioonassa, armeijakunnassa kuin päämajassakin, vaan ei.

”Päämajasta keskiyön jälkeen tullut käsky Mottorin mutkan takaisinvaltaamisesta huononsi pahasti Valkeasaaren lohkon muutenkin heikkoa tilannetta. Oli outoa, että ylipäällikkö, joka tietenkin oli käskyn antaja, muut vain välittäjiä, silloista paikallista tilannetta ja olosuhteita tuntematta ei jättänyt armeijakunnan tai divisioonan komentajan harkinnan varaan, missä määrin oli tarkoituksenmukaista tai ehkä pelkkien arvovaltanäkökohtien vuoksi tarpeellista viimeisillä paikallisilla reserveillä ottaa jokainen menetetty tuuma takaisin. Käsky oli suorastaan ristiriitainen niiden ohjeiden kanssa, joita päämajasta aikaisemmin oli - itärintamalla saavutettujen kokemusten nojalla - toisella kädellä annettu torjunnan suorituksesta, syvyysryhmityksestä ja vyöhykepuolustuksesta. Olisi ollut järkevämpää käyttää elävä voima ja aika taempana asemassa syntyneiden vaurioiden korjaamiseen kuin tuhoutuneen aseman osan takaisin valtaamiseen. Vai oliko ehkä niin, että kaikista saaduista tiedoista huolimatta 9.6.-44 tapahtunutta hyökkäilyä ja valtavaa pommitusta ei pidetty vielä tarpeeksi hälyttävänä, ei ainakaan suurhyökkäyksen alkusoittona. Annetusta käskystä huolimatta: olisi asiaa toisaalta voitu parantaa ratkaisevasti sillä, että käskyyn olisi liitetty myös määräys joidenkin taempien reservin osien hälyttämisestä ja ainakin kahden pataljoonan tai koko Ratsuväkiprikaatin siirtämisestä VT-asemasta tuntuvasti lähemmäksi taistelualuetta, koska kerran pidettiin kiinni etuaseman peräänantamattomasta puolustuksesta. Mitään reservejä ei, ei AK:n komentajan eikä ylipäällikön toimesta, kuitenkaan tänä yönä pantu liikkeelle.

Valkeasaaren lohkon komentaja kääntyi tosin henkilökohtaisesti, 10.D:n komentajan puoleen pyytäen tämän toimenpidettä, että IV AK:n komentaja toimittaisi ainakin yhden pataljoonan, mieluimmin kaksi, lohkon reserviksi Uuden-Ala­kylän maastoon. Mutta aivan uskomattomalta tuntuu divisioonan komentajan vastaus: "Armeijakunnan esikuntaa ei voi häiritä yöllä!" Tämä ainutlaatuinen suhtautuminen säännölliseen päivät yöhön ja yölepoon eräässä sodan kriitillisimmistä tilanteista kaipaisi niin paljon voimasanoja, että jääkööt ne sanomatta tässä yhteydessä. Vai eikö divisioonan komentaja ollutkaan vakuuttunut suurhyökkäyksen alkamisesta, vai oliko menettely pelkkää ujoutta? IV AK:n esikunnassa suhtauduttiin myös liian huolettomasti tilanteeseen. Ilmeisesti ei AK:n komentaja, jo aikaisemmin omaksumansa käsityksen mukaisesti, uskonut venäläisten ryhtyvän mihinkään vakavaan toimintaan Kannaksella. Häneltä unohtui eräs tärkeä periaate, että sodassa on aina varauduttava pahimman varalle. Ei nyt vielä olisi tarvinnut antaa kaistan komentajan käytettäväksi AK:n reservejä, mutta olisi todella ollut syytä siirtää ainakin osa VT -asemassa olevasta reservistä lähemmäksi. Se ei vielä olisi merkinnyt reservin liian aikaista sitomista, vaan mahdollisuutta käyttää sitä oikeassa paikassa ja tarpeeksi nopeasti, sillä VT -asemasta pääasemaan oli matkaa enemmän kuin päivän marssi.”[xx]

Tulituki

Valkeasaarta puolustavilla joukoilla oli periaatteessa saatavana kohtuullisen hyvä tykistön tulituki - mutta valitettavasti vain periaatteessa.

Useassa eri yhteydessä on tuotu esille, että 10.D:n tykistön vetäjiä oli annettu VT-linjan linnoitustyössä käytettäväksi, eli ne olivat liian kaukana tykeiltään. Se ei vaikuta varsinaiseen Valkeasaaren läpimurtoon oleellisesti - mutta 10.D:n taistelukyvyttömäksi joutumiseen kyllä - kun divisioona menetti perääntyessään tykistönsä.

Läpimurtoon vaikuttaa kuitenkin oleellisesti tykistön ammustilanne 10.6.1941, joka oli katastrofaalinen eri instanssien törkeän huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden vuoksi - elettiin kuin syvää rauhanaikaa ilman huolta huomisesta.

Ammuksia oli asemissa (ja divisioonalla yleensä) aivan liian vähän jo ennen 9.6.1941, jolloin niitä kului runsaasti - eikä lisää hankittu ennen varsinaista suurhyökkäystä 10.6.

Tätä möhläysketjua on syytä tarkastella lähemmin - ja toivottavasti ottaa siitä opiksi:

”Divisioonan Atp:hen (ampumatarviketäydennyspaikka) olisi pitänyt varata odotettavissa olevan hyökkäyksen torjuntaa varten useampia tuliannoksia, sillä eihän jatkosodan aikana tositarpeen vaatiessa ammuksista puutetta ollut. Jos vakavasti odotettiin suurhyökkäystä, piti ammuksia divisioonaportaassa, siis Atp:ssa ja patteristoissa yhteensä, jokaisen päivän alkaessa olla ainakin 5 tuliannosta. IV AK:n tykistökomentaja on kylläkin ilmoittanut, että 9. 6. aamulla oli 10.D:n eri portaissa 5 tuliannosta, ts. oli määrätty pidettäväksi tämä määrä. Mutta 10.D:n taistelukertomuksen mukaan oli divisioonan ammus­tilanne 9. 6. ennen hyökkäystä ja klo 20.00 seuraava:

Kaista

Kaliiperi

lkm

kpl

Kulutus

kpl

9.6.

t.a.

Jäljellä

kpl

klo 20.00

t.a.

Ennen 9.6.

hyökk. t.a.

Rajajoki 1 psto

Valkeasaari 1 psto

76K

24

4863

2,0

4637

1,9

3,9

Rajajoki

122H/10-30

12

1205

1,6

851

1,2

2,8

Erikoistehtävä

122K

4

-

-

1133

4,7

4,7

Valkeasaari

122H/38

152H

4

8

510

700

2,1

2,2

604

373

2,5

1,1

4,6

3,3

Rajajoki

155K

12

236

0,5

1000

2,0

2,5

Valkeasaari

203H

9

169

0,9

413

2,3

3,2

Siten edes ennen 9.6. hyökkäystä 10.D:lla ei ollut tarvittavaa 5 tuliannosta - vaan keskimäärin 3,4 t.a.,”[xxi] puhumattakaan tilanteesta 10.6. aamulla, jolloin suurhyökkäys vasta todellisuudessa alkoi. Silloin oli käytettävissä vain 1,1-2,3 tuliannosta lukuun ottamatta 122K kalustoa, jota oli vain 4 tykkiä, joten vaikka sillä oli 4,7 tuliannosta, niin se ei muuta tilannetta oleellisesti.

Eli, ensin ei ollut huolehdittu, että divisioonalla olisi edes ennen taistelua tykistön ampumatarvikkeita tarpeeksi ja toisekseen ei huolehdittu yön aikana ampumatarvikkeiden täydennyksestä. Jo pelkästään niistä syistä olisi pitänyt ammuttaa divisioonan komentaja ja tykistökomentaja.

Mutta myös AK-portaassa on laiminlyöty tehtävät ihan perusteellisesti. Nimittäin 152H ammuksia ei ollut toimittaa IV AK:n AKM:stä.

”152 H:n ammuksia ei ollut IV AK:n AKM:ssa, niitä oli tulossa III AK:sta, mutta eivät 10.6. ehtineet perille”[xxii]

Ja tämä Jatkosodassa, kun tykistön ammuksista EI ollut mitään puutetta. Oli vain organisointikysymys, että tuliasemissa riitti ammuksia.

Yksityisyritteliäisyyttä sentään jossakin määrin esiintyi ammusten saamiseksi, mutta sekin kompastui byrokratiaan:

”Ammusten puutteen ja tavallisuudesta poikkeavan ammus­täydennyksen valaisemiseksi mainittakoon vielä Valkeasaaren kaistan komentajan oma-aloitteinen yritys selvitä pulasta 9-10.6. välisenä yönä. Kun ylhäältä päin ei asiasta huolehdittu, lähetti hän erään kersanttinsa kuormavaunulla hakemaan ammuksia Perkjärvellä sijaitsevasta AKM:stä. Huono onni, tai oikeammin tilanteeseen sopimaton virkavaltaisuus nujersi kuitenkin tämän hyvän yrityksen. Divisioonan ja armeijakunnan alueiden rajalla olevalla maantiepuomilla liikennepartio vaati lupatodistusta matkan jatkamiseen AK:n alueelle. Tätä ei kersantilla ollut ja hän palasi tyhjin toimin takaisin.”[xxiii]

Vastatykistösuunnitelma

Todettakoon sellainenkin erikoisuus, että suomalainen tykistö yritti ampua vihollisen tykistön aiemmin paikannettuja asemia sokkona, eli ilman tulenjohtoa. Kun vihollisella oli tykkejä esimerkiksi Valkeasaarta vastassa ”lukemattomia”, eikä voitu ampua johdettua tulta, niin on melkoisen epätodennäköistä, että tällä vastatykistötoiminnalla olisi ollut erityistä merkitystä vihollisen hyökkäyksen torjuntaa yritettäessä. Olisipa nekin kranaatit ”kaadettu” vihollisen jalkaväen ja panssareiden niskaan sen aloitettua hyökkäyksensä.

”Heti venäläisten tulivalmistelun alettua ryhtyi 10.D:n ja 2.D:n tykistö ampumaan vastatykistösuunnitelman mukaisia maaleja. RsPsto 17, RsPsto 25, JrPsto 4 ja II/KTR 9 tulittivat 16:ta vihollisen patteria, jotka 2.Mittauspatteri oli paikantanut. Vastatykistöammunnat toteutettiin sokkona ilman tulenjohtoa, joten vaikutus oli vähäinen. Kesäkuun 9. päivän aikana 10.D:n tykistö ampui noin 8 000 ja 2.D:n tykistö 5 000 laukausta.”[xxiv]

Läpimurto

”Divisioonissa katsottiin 9. 6. suurhyökkäyksen jo alkaneen, itse hyökkäys ei ollut niille tullut yllätyksenä, mutta varmaankin sen voima. IV AKE:ssa ja päämajassa näytti vallitsevan käsitys, että kysymyksessä on vain hyökkäily, koska osiakaan reserveistä ei siirretty lähemmäksi eikä saatettu suurempaan hälytysvalmiuteen huolimatta siitä, että 3.D:n komentaja hyvin aktiivisesti oli sitä ehdottanut. Ylipäällikön ja operatiivisen johdon käsitykseen päivän lopputilanteesta näyttää erityisesti vaikuttaneen IV AK:n komentajan iltatilannetiedoitus, joka ei sisältänyt mitään hälyttävää, pikemminkin voitonvarmuutta.”[xxv]

”10.6. klo 5 alkoi tykistön tuli valmistelu valtavana rumputulena uudelleen ulottuen Suomenlahdesta lähelle 2.D:n vasenta rajaa ja kohdistuen voimakkaimpana Valkeasaaren lohkoon. Valmisteluun, jota kesti 2 tuntia, yhtyi useita satoja, havaintojen mukaan n. 450 lentokonetta. Puolustuslaitteita, korsuja ja tulipesäkkeitä murskautui, aseita tuhoutui ja ampumahautoja sortui. Klo 7-7.30 vaiheilla vihollisen jalkaväki murtautui asemiin laajalla alueella Valkeasaaren lohkolla, jossa hyökkäyksen painopiste näytti olevan. Klo 7.45 todettiin tällä lohkolla ensimmäiset panssarivaunut, mutta omia panssarintorjunta-aseita ei ollut toimintakunnossa. Toisin paikoin puolustajat alkoivat ilman käskyä vetäytyä asemistaan, toisin paikoin syntyi saarretuissa pesäkkeissä raivokkaita taisteluja. Klo 8.30 vaiheilla vihollispanssarit jalkaväen seuraamina olivat tukilinjan edessä, josta luovuttiin puolen tunnin kuluttua. Valkeasaaren lohkon puolustus oli murtunut, läpimurtautuneen vihollisen panssarit jatkoivat etenemistään Uutta-Alakylää ja Mainilaa kohti.”[xxvi]

”Suomalainen tykistö yritti vaientaa vihollisen pattereita. Samoin ammuttiin sulkuja etulinjan eteen. RsPsto 17, RsPsto 18, RsPsto 20, RsPsto 25, II/KTR 9 ja JrPsto 4 ampuivat vastatykistösuunnitelmaa, joka oli laadittu edellisenä iltana ilmakuvien ja 2.Mittauspatterin havaintojen perusteella. 10.D:n tykistöllä oli niukasti ammuksia, sillä se oli jo edellisenä päivänä käyttänyt lähes puolet tuliasemissaan olevista ampumatarvikkeista.”[xxvii]

”Kesäkuun 10. päivä oli tykistön musta päivä, jolloin se menetti 68 tykkiä. Tykistön tuliportaiden miehet taistelivat osastoina jalkaväen tapaan viivyttäen vihollista.”[xxviii]

Läpimurto oli tosiasia

Syvä läpimurto oli tosiasia, vanhan Pääaseman valloittaminen takaisin Kannaksella olevin voimin oli mahdotonta.

                                                                               Tilanne 12.6.1944 [xxix]

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhteenveto

On aina valmistauduttava pahimman vaihtoehdon varalta ja hoidettava tehtävänsä tehokkaasti - tarvittaessa ohittaen byrokratia.

Tänäänkin on valmistauduttava imperialistisen Venäjän yllätyshyökkäykseen, eikä saa sinisilmäisesti luulla, ettei se hyökkää.

Jatkosota

Etusivulle


[i] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 27

[ii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 60

[iii] Robert Brantberg, Sotakenraalit, 1999, kuvaliite

[iv] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 75

[v] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 94

[vi] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 130-132

[vii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 168-171

[viii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 171-172

[ix] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 172-173

[x] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 173

[xi] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 174

[xii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 174-175

[xiii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 179

[xiv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 430-431

[xv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 438-439

[xvi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 460-461

[xvii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivu 462

[xviii] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2005, sivu 222

[xix] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 79

[xx] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 141-143

[xxi] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 144-145

[xxii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 146

[xxiii] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 147

[xxiv] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 35

[xxv] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivu 83

[xxvi] K. L. Oesch, Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, 1956, sivut 83-84

[xxvii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivut 35-36

[xxviii] Matti Koskimaa, Veitsen terällä, 1993, sivu 37

[xxix] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2005, sivu 224

Jatkosota

Etusivulle