John Erickson - lähde?

Venäjä valmistautui hyökkäämään ja aikoi hyökätä maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941. Tätä yrittivät kiistää David Glantz, Gabriel Gorodetsky ja John Erickson. Erickson oli Edinburghin yliopiston professori, joka on kirjoittanut mm. kirjan The Road to Stalingrad. Tätä Ericksonin kirjaa on väitetty hyväksi lähteeksi koskien Venäjän suunnitelmia ja kykyjä Venäjän ja Saksan välisen sodan aattona ja sodan alussa 1941. Sitä miksi Saksa hyökkäsi Venäjälle on käsitelty tässä artikkelissa.

Luokittelu

Erilaisten lähteiden viralliset painoarvot:

1.     Ensisijainen (primäärinen) lähde on tietysti täsmälleen kyseisenä ajankohtana kirjoitettu, päivätty ja allekirjoitettu dokumentti, joka on virallisessa arkistossa. Tässä yhteydessä sellainen olisi vaikkapa venäläisen divisioonan vahvuusilmoitus päivämäärältä 21.6.1941 (eli päivää ennen sotaa). Siitä ilmenisi kohtalaisen luotettavasti montako miestä sinä päivänä oli rivissä, montako sairaana, montako lomalla, montako komennuksella. Yleensä vahvuusilmoituksissa on rivivahvuus jaettu erikseen upseereihin, aliupseereihin ja miehiin. Esimerkiksi panssaridivisioonien osalta olisi erittäin kiinnostava dokumentti päivämäärältä 21.6.1941 ilmoitus montako panssarivaunua tyypeittäin jaoteltuna oli kunnossa, montako huollettavana ja montako oli peruskorjauksessa. Valitettavasti tällaisia ensisijaisia lähteitä ei ole juurikaan käytettävissä Venäjän joukoista juuri tältä mielenkiintoiselta ajankohdalta - pitääkin kysyä, että miksi ne eivät ole vieläkään julkisia dokumentteja yli 65 vuotta tapahtuman jälkeen?

2.     Toissijainen lähde on tutkimus, jossa on tehty suora lainaus ensisijaiseen lähteeseen antaen tarkka lähdeviite;

3.     Seuraavaksi kiinnostavin on tutkimus, jossa on tehty suoria lainauksia toissijaisesta lähteestä antaen tarkka lähdeviite;

4.     Sitten tuleekin erilaiset juuri kyseisessä tapahtumassa mukana olleiden muistelmat ja vieläkin kauempana painoarvoltaan kirjat, joissa ei ole lähdeviitteitä (sanokaamme niitä romaaneiksi).

The Road to Stalingrad

Mihin kategoriaan tämä Ericksonin  kirja kuuluu arvioitaessa lähteen luotettavuutta?

Ensin täytyy korostaa sitä, että tässä asiayhteydessä kiinnostaa juuri ennen sotaa ja välittömästi sodan alkamista koskeva tilanne - kesä-heinäkuu 1941. Ei ole merkitystä sillä miten totuudenmukaisesti Erickson kuvaa vaikkapa taistelua Stalingradista vuodenvaihteessa 1942-1943 - vaan juuri sodan aatto ja sodan alku.

1.     Kirjassa ei ole lainkaan lähdeviitteitä, siinä mielessä se kuuluu kategoriaan ”romaani”;

2.     Kirjan lopussa on kuitenkin luettelo käytetystä kirjallisuudesta jaettuna luvuittain - onhan se jotakin sekin;

3.     Entäpä se käytetty kirjallisuus - millaista se sitten on? Venäjää asevoimineen koskevaa tietoa EI ole otettu ensisijaisista, eli venäläisistä arkistolähteistä, eli siinäkään mielessä tämä kirja ei ole edes toissijainen lähde. Lähteet ovat lähinnä muistelmia ja lehtiartikkeleita - tiukalta kommunistidiktatuuriajalta (kirja on vuodelta 1975), eli ovat ehdottomasti kommunistipropagandaa. Arvaattekin jo, että on lainattu mm. marsalkka Zhukovin muistelmia, niin on;

4.     Muita muistelmia ovat mm. Anfilovin, Meretskovin, Jeremenkon, Bagramjanin, Sandalovin, jne. Saksalaiselta puolelta lähteinä on käytetty mm. marsalkka Erich von Mansteinin kirjaa Lost Victories ja kenraali Walter Warlimontia;

5.     Muina lähteinä Erickson käyttää mm. kenraali Franz Halderin päiväkirjaa ja Paul Carellia - ja yllätys, yllätys John Ericksonia. Löytyy sieltä tietysti myös Englannin pääministeri Winston Churchill, Alexander Werthin Russia at War, jopa Robert Conquestin The Great Terror. Tietysti Erickson on käyttänyt lähteenään Venäjän virallisia sotahistorian kirjoja (juuri niitä väärennettyjä, kuinkas muuten) ja virallista kommunistisen puolueen historiaa. Platonov on kulunut Ericksonin käsissä - se on sitten taas ihan eri asia nostaako se Ericksonin kirjan todistusarvoa.

Eikö siitä kirjasta sitten ole mihinkään?

On toki, jos:

1.     Haluaa kirjahyllynsä koristukseksi paksun (n. 600 sivua) kirjan;

2.     Sattuu olemaan kiinnostunut eri taisteluista venäläiseltä kannalta katsottuna, mikä divisioona, kuka komentajana, taisteli vaikkapa Kiovassa tai Minskissä (näytteenomaisesti divisioonia, armeijakuntia, armeijoita). Eli jotakin detaljitietoa sieltä saa poimittua - se on sitten eri asia miten luotettavaa;

3.     On valmis vertailemaan kirjasta löytyneitä numerotietoja (ilman lähdeviitteitä) muihin vastaaviin tietoihin keräten ”mosaiikkia” punniten jokaista tiedonmurua ”kultavaa’alla”.

Tiedonmuruja

Kiinnostavia tiedonmuruja eri sivuilta, ilman lähdetietoa (sivunumero otsikkona):

1

Puna-armeijassa kesällä 1935 940 000 miestä (näyttää suunnilleen oikealta), Saksalla 849 000.

6-7

Erickson kuvaa puhdistuksissa likvidoituja Tuhatsevskia, Jegorovia, Blücheriä ja Uborevitshia ammattilaisiksi, jotka olivat opiskelleet kovasti... Puna-armeija menetti puhdistuksissa parhaimmistonsa.

No, näinhän sitä Venäjän propagandassa kerrotaan - uskokoon kuka tahtoo. Toisenlaista tietoa puhdistuksista - kertoen yksityiskohtaisesti mm. legendaarisesta Tuhatsevskista löytyy ainakin täältä.[i]

Lainataanpa tähän joitakin Venäjän korkeimman sodanjohdon lausuntoja Tuhatsevskista:

-         Marsalkka Budjonnyi: »Tästä pohjasakasta [Tuhatsevski] on ehdottomasti hankkiuduttava eroon.»

-         Marsalkka Jegorov: »Kaikki nämä petturit on pyyhkäistävä pois maan päältä -- vastenmielistä pohjasakkaa.»

-         Marsalkka Voroshilov: »En ikinä luottanut Tuhatsevskiin -- lurjuksia --.»[ii]

8-9

Venäjän tammikuun 1941 sotapeli. Mielenkiintoista on, että esitetään juuri tämä sotapeli, jossa Zhukov esitti läntistä hyökkääjää ja Pavlov muka yritti puolustautua.

Todellisuudessahan Venäjän taisteluohjesäännöt tunsivat oikeastaan vain hyökkäyksen ja vain sitä koulutettiin joukoille.

27

Venäjän sotilasdoktriini muuttui hyökkääväksi - ja olisi hyökkäävä myös siinä tapauksessa, että Venäjää vastaan hyökättäisiin. Lopetettiin partisaanisotaan valmistautuminen.

Tässä Erickson tuo esille tosiasian, että Venäjän puna-armeija oli nimenomaan hyökkäysarmeija - mutta yrittää selitellä sitä vastahyökkäykseksi.

28

Saksan yllättäen hyökättyä Venäjän täytyi kaivaa arkistostaan vanhoja sisällissodan aikaisia ohjeita puolustautumisesta ja jakaa niitä uusintapainoksina joukoille. Puolustussotaa ei edes tutkittu sodan edellä.

Onkohan nämä tosiasiat lipsahtaneet vahingossa kirjaan?

29-30

Venäläisen hyökkäysarmeijan - iskuarmeija - esittely.

31

Venäjällä oli vuonna 1938 sukellusveneitä 47 kpl. Myös laivastolle annettiin hyökkäävä rooli.

Kun otetaan huomioon, että Venäjällä oli syksyllä 1939 181 kpl ja sodan alkaessa 1941 212 sukellusvenettä[iii], niin saa jonkinlaisen aavistuksen varustautumisen mittakaavasta. Venäjällä oli sukellusveneitäkin reilusti enemmän kuin sukellusvenesodasta tunnetulla Saksalla. Se Ericksonin antama vuoden 1938 luku on tietenkin ilman lähdeviitettä ja epäilyttävä.

32-33

Korostaa, että Venäjällä valmistettiin vuonna 1940 vain 243 kpl KV ja 115 kpl T-34 hyökkäysvaunuja - antamatta lähdeviitettä.

Erickson yrittää koko ajan näyttää, ettei Venäjällä ollut kuin ihan vähän hyökkäysvaunuja, ja nekin romuja. Käsittämätöntä. Venäjällä oli noin 24 000 hyökkäysvaunua 21.6.1941. Maailman parhaita hyökkäysvaunuja KV ja T-34 oli valmistettu ja luovutettu puna-armeijalle 21.6.1941 mennessä 711 ja 1400 kpl.[iv] Saksalla ei ollut ensimmäistäkään mitenkään näihin verrattavissa olevaakaan. Venäjällä oli noin kuusinkertainen ylivoima Saksaan nähden hyökkäysvaunuissa.

34-35

Yrittää näyttää, ettei lentokonetuotannossakaan tapahtunut mitään.

Uskoikohan Erickson itsekään mitä kirjoitti? Venäjällä oli noin kuusinkertainen ylivoima Saksaan nähden myös lentokoneissa.

37-38

Lueteltu sotaharjoituksia syksyllä 1940 - harjoiteltiin etupäässä hyökkäystä.

40-41

Vuodenvaihteessa 1940-41 keskityttiin kouluttamaan Venäjän joukkoja hyökkäykseen.

47-49

Venäjän armeijoiden sijoituksia ja joukkojen määriä - vaan ei lähdeviitteitä arkistolähteisiin.

Mikä järki on kirjoittaa ilman lähdeviitteitä? Kuvitteliko joku, että kun professori kirjoittaa jotakin niin siihen sitten uskotaan automaattisesti totuutena?

50...

Tässä käsitellään tarkemmin sotapelejä 8.1.1941 Venäjällä. Pelit käsittelivät Länsirintamaa ja Lounaisrintamaa. Molemmat osapuolet keskittyivät syviin hyökkäysoperaatioihin. 13.1.1941 näitä pelejä käsiteltiin Kremlissä. Venäjän divisioonat katsottiin voimakkaammiksi kuin Saksan divisioonat ja niiden katsottiin murskaavan (smash up) saksalaiset.

Sen kesä-heinäkuun 1941 jälkeen, jolloin saksalaiset murskasivat venäläiset joukot, edelläkirjoitettu kuulostaa typerältä - mutta niin se ei todellisuudessa ole. Venäläiset divisioonat oli nimittäin varustettu paremmin kuin saksalaiset. Venäläisillä oli orgaanisesti mukana hyökkäysvaunut myös tavallisissa jalkaväkidivisioonissa ja mekanisoituja armeijakuntia noin 1000 hyökkäysvaunun kera saksalaiset kenraalit eivät olisi voineet nähdä itsellään edes unissaan. Saksalaisilla oli tietysti parempi koulutus ja henki - mutta varustusta tarkastellen Venäläiset joukot olivat tosiaan ylivoimaisia.

On mielenkiintoista tarkastella julkisuuskuvan ja todellisuuden eroavan toisistaan saksalaisten jalkaväkidivisioonien osalta (vuonna 1941). Vaikkapa elokuvissa saksalaiset joukot ajavat upeasti kuorma-autoilla tai puolitelavaunuilla - todellisuudessa saksalaiset jalkaväkidivisioonat marssivat jalan (noin 50 km päivätaipaleita) ja kuormastot tulivat perässä härkävankkureissa tai hevosvetoisissa rattaissa (kaikenlaisia maalaisten kärryjä sieltä täältä).

60

Venäjä valmistautui totaaliseen sotaan - elintarvikkeita oli 1.1.1941 varastoissa 6 162 000 tonnia.

Mutta kun Saksa tekikin sen yllätyshyökkäyksen, eikä Venäjä kuten oli tarkoitus, niin huomattava osa näistä varastoista jäi Saksan käsiin sotasaaliina tai tuhottiin perääntyvien joukkojen toimesta.

62

Sotateollisuuden numeroita (ilman lähdeviitettä). Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana vuonna 1941 valmistettiin yli 1000 kpl T-34 ja 393 kpl KV hyökkäysvaunuja.

Nämähän ovat suunnilleen oikein. Miten ihmeessä?

63

Korjausta vaativien hyökkäysvaunujen määriä - ilman lähdetietoja. Kiinnostavana tietona, että panssarintorjuntatykkien ja niiden ammusten tuotanto lopetettiin.

Tämä panssaritorjuntatykkien ja niiden ammusten tuotannon lopettaminen oli luonnollinen askel - kun Venäjän oli tarkoitus hyökätä, eikä puolustautua.

64

Kerrotaan Venäjän ilmavoimien saamista uusista lentokoneista - ilmeisesti tarkoittaen vuoden 1941 alkupuoliskoa. Saanut mm. 458 kpl erinomaisia Pe-2 syöksypommittajia ja 249 kpl Il-2 rynnäkkökoneita.

Erickson ”vaikenee hienotunteisesti” esimerkiksi noin 800 kappaleesta uusia Su-2 rynnäkkökoneita.[v] Todellisuudessa Venäjä oli sekä laadullisesti, että varsinkin määrällisesti ylivoimainen Saksaan nähden myös näiden maavoimien hyökkäystä tukemaan tarkoitettujen ilmavoimien osalta. Tarkoitin tietysti kalustoa, enkä lentäjien koulutustasoa ja motivaatiota. Määrällisesti Venäjä oli kouluttanut lentäjiä enemmän kuin kaikki muut maailman valtiot yhteensä.

65 ja 170

Erickson kirjoittaa vähättelevästi Venäjän 1-2 kpl laskuvarjojääkäriarmeijakunnista, mutta jo hänen kirjassaan esiintyy ainakin 3 heti sodan alussa (numerot 2., 4., ja 5.).

Kun laskuvarjojääkärit oli organisoitu prikaateiksi ja armeijakunniksi niin ne olivat tietysti nimenomaan hyökkäysaselaji - nyrkki valtaamaan etukäteen tärkeitä kohteita, joihin olisi maahanlaskettu joukkoja laskuvarjoin ja lentokuljetuksin (siksi kommunistit hännystelijöineen vähättelevät Venäjän laskuvarjojääkärien määrää). Maavoimien mekanisoidut armeijakunnat tulisivat sitten kohtuullisen ajan kuluessa avuksi.

Venäjällä oli 21.6.1941 toimintavalmiina viisi laskuvarjojääkäriarmeijakuntaa ja viittä seuraavaa perustettiin parhaillaan reservistä.

”Jokaiseen armeijakuntaan kuului johtokunta, esikunta, tukiosat, kolme laskuvarjojääkäriprikaatia, kenttätykistöpatteristo, erillinen panssarivaunupataljoona (50 tankkia) ja muut alayksiköt. Jokaisessa armeijakunnassa on 10 419 miestä.

Tässä on laskuvarjojääkäriprikaatien luettelo laskuvarjojääkäriarmeijakunnista toukokuun lopun 1941 tilanteen mukaan:

1. LJAK – kenraalimajuri M. Ussenko – 1., 204., 211. LJPr, Kiovan sotilaspiiri;

2. LJAK – kenraalimajuri F. Haritonov – 2., 3., 4. LJPr, Harkovin sotilaspiiri;

3. LJAK – kenraalimajuri V. Glazunov – 5., 6., 212. LJPr, Odessa;

4. LJAK – kenraalimajuri A. Zhadov – 7., 8., 214. LJPr, Puhovitsh;

5. LJAK – kenraalimajuri I. Bezugloi – 9., 10., 201. LJPr, Daugavpils.

Sen lisäksi oli vielä 202. erillinen Laskuvarjojääkäriprikaati.”[vi]

70

Erickson yrittää antaa kuvan, että talvella 1940-41 ja keväällä 1941 olisi tehty suurisuuntaisia linnoitustöitä luetellen rakennusjoukkojen pataljoonien ja pioneeripataljoonien määriä, sekä miesmääriä. Myöntäen kuitenkin, että rakennettiin valtavaa lentokenttäverkkoa, suurennettiin rautateiden kapasiteettia ja rakennettiin viestiverkkoja sekä parakkeja ja varastoja.

In an effort managed by the several Chief Con­struction Administrations and under the supervision of Marshal Shaposhnikov 58,000 men in the Baltic, 35,000 in the Western and 43,000 men in the Kiev military districts worked daily on these projects.”

Pitää kuitenkin suhteuttaa näitä miesmääriä siihen, että Venäjä keskitti länteen miljoonia sotilaita valmistautumaan hyökkäykseen länteen - ja nämä miehet EIVÄT rakentaneet juoksuhautoja, korsuja, miinakenttiä, tykistöasemia, jne. - vaan piileskelivät metsissä odottaen hyökkäyskäskyä.

71

Vanhoista varustuksista poistettiin aseet. Luetellaan myös rintamien pituuksia ja niihin sijoitettujen armeijoiden numeroita.

Niinpä. Venäjä purki puolustuslaitteitaan kun Stalin oli varma siitä, ettei Saksa hyökkää Venäjälle.

Erickson ei tietenkään anna lähdeviitettä ”tiedolle” armeijoista - ja ”unohtaa” huomattavan osan läntisille raja-alueille keskitetyistä armeijoista:

-         Suomea vastassa olevien kolmen armeijan numerot on oikein;

-         Luoteisrintamalta hän antaa kahden armeijan numerot, jättäen kolmannen huomiotta;

-         Länsirintamalta hän antaa kolmen armeijan numerot, jättäen neljännen huomioimatta;

-         Lounaisrintamalta hän antaa neljän armeijan numerot, jättäen kaksi armeijaa huomioimatta;

-         Etelärintamalta hän antaa yhden armeijan numeron, jättäen toisen huomioimatta.

Seuraavalla sivulla Erickson yrittää vielä antaa sellaisen kuvan, että divisioonat olisivat olleet kovasti alivahvuisia (esimerkiksi 6000 miestä). No, yritys hyvä kymmenen. Todellisuudessa joukot olivat määrävahvuisia tai lähes määrävahvuisia 21.6.1941.

82

Stalinin puhe sota-akatemiassa toukokuussa 1941 mainitaan ohimennen ja sekavasti. Muka vain erään version mukaan siellä olisi puhuttu puna-armeijasta: 'the most modern army'.

Todellisuudessa: ”Puna-armeija on nykyaikainen armeija, mutta on muistettava, että nykyaikainen armeija – on hyökkäysarmeija.”. Erickson yrittää pestä Venäjän hyökkäysaikomusta puhtaaksi.

Tässä on linkki Stalinin puheeseen 19.8.1939 ja tässä puheeseen 5.5.1941.

84

Erickson väittää Saksan liittolaisen Suomen jättävän 12 divisioonaa tukeakseen Saksan hyökkäystä Leningradiin 11. heinäkuuta jälkeen.

Ensinnäkään Suomi EI ollut Saksan liittolainen vaan kävi erillissotaa. Toiseksi Suomi nimenomaan kieltäytyi toimimasta mitenkään Pietaria vastaan ja ilmeisesti siten pelasti Venäjän luhistumiselta.

85...

Erickson luettelee armeijoiden numeroita eri rintamilla ja arvioi myös divisioonien määriä kertoen jopa luoteisrintaman hyökkäysvaunujen määräksi 1000.

Näillä ”tiedoilla” ei ole kuitenkaan juurikaan virkaa, sillä ei sanota ajankohtaa milloin kyseiset numerot olisivat olleet voimassa. Venäjähän keskitti koko ajan lisää ja lisää hyökkäysjoukkoja länteen valmistautuen hyökkäämään heinäkuussa 1941. Valtava määrä joukkoja oli parhaillaan kuljetusjunissa matkalla länteen kun Saksa yllättäen ennättikin hyökätä ensin 22.6.1941. Esimerkiksi 5. Mekanisoitu armeijakunta (yli 1000 hyökkäysvaunua) oli matkalla Baikalin takaa Ukrainaan, 21.6.1941 ensimmäisiä junia purettiin määränpäässä.[vii]

89

Erickson väittää, etteivät Venäjän yleisesikunnan päällikkö marsalkka Zhukov, eikä puolustusministeri marsalkka Timoshenko saaneet edes niitä tiedusteluraportteja, jotka Venäjän sotilastiedustelun GRU päällikkö kenraali Golikov välitti Stalinille.

Todellisuudessa Golikov antoi tiedot myös Zhukoville, joka omasta puolestaan keräsi vielä raportteja Stalinille mm. Saksan joukkojen keskityksistä. Esimerkiksi 4.4.1941 Golikovilta Stalinille, Molotoville, Voroshiloville, Timoshenkolle, Zhukoville, Berialle ja Kuznetsoville.[viii] 16.4.1941 suunnilleen sama jakelu.  Jälleen 26.4., 5.5., 9.5., 15.5., 5.6. ja 7.6.1941. Siten Zhukov ja Timoshenko saivat samat tiedot Golikovilta Saksan hyökkäysvalmisteluista kuin Stalin. Mutta Erickson on lukenut vain Zhukovin valheellisia muistelmia.

90

Venäjän 16. armeija sai 10.6.1941 käskyn siirtyä Trans-Kaukasukselta Kiovan alueelle. Divisioonat käskettiin siirtää salassa öisin. Siirrettiin armeijoita, kuten 16., sisämaasta läntisille linjoille.

91

15.6.1941 vastaanotettiin uusia taistelukoneita, uudet betonikiitoradat olivat jo melkein valmiina (4. Armeijan alueella) ja niiden piti valmistua täysin kuukauden kuluessa.

Kuinka ollakaan Venäjän aiotuksi hyökkäyshetkeksi länteen on useilta tahoilta arvioitu 15.7.1941.

97

Saksan joukot valmistautuivat puolustautumaan Venäjän yllätyshyökkäystä vastaan valmistautuen samalla omaan hyökkäykseensä itään. Saksan 13.6.1941 tilanneraportin mukaan Venäjä lisäsi koko ajan joukkojaan lännessä.

Tässä onkin valmistelujen suuri periaatteellinen ero rajan kahta puolen. Venäjä EI valmistautunut puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa puolestaan valmistautui puolustautumaan Venäjän yllätyshyökkäystä vastaan ja tekemään ennalta ehkäisevän iskun itään.

98

Ericksonin mielestä saksalaisia sotilaita oli kaikkiaan 3 800 000:sta keskitetty itään Venäjää vastaan miltei 3 200 000.

Tämä kuulostaa varsin oikealta arvaukselta. On hyvä, ettei Erickson sentään uskonut Zhukovin valhetta, että sakuja olisi ollut 5 500 000 miestä hyökkäämässä itään.[ix]

106

Erickson kertoo, että Stalin käski 21.6.1941 ampua ”disinformaattorin”, joka varoitti Venäjää Saksan hyökkäyksestä.

Tämä tieto on peräisin useasta eri lähteestä, joten se pitänee paikkansa.

111

Erickson kertoo, että kenraali Pavlov antoi koodisanan Groza 22.6.1941 kello 03.00 seuraten marsalkka Timoshenkon yleisiä ohjeita.

Sen sijaan Erickson ei kerro, että tämä Groza tarkoitti sitä, että Venäjän joukkojen piti hyökätä länteen. Suurhyökkäyssuunnitelmaa Groza käsitellään tässä artikkelissa.

116

Erickson kertoo miten Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop 22.6.1941 kello 4 aamulla perustelee huoneessaan Berliinissä Venäjän suurlähettiläs Dekanozoville miksi Saksa teki sotilaallisia vastatoimenpiteitä. Samalla Ribbentrop antoi Dekanozoville yksityiskohtaisen memorandumin/statementin. Saksan suurlähettiläs Moskovassa kreivi von der Schulenburg toimitti Saksan sodanjulistuksen Venäjän ulkoministeri Molotoville kello 5.30 Moskovan aikaa.

Nyt Erickson on mennyt tekemään kardinaalimunauksen. Vaikka kommunistit hännystelijöineen ovat kieltäneet puoli vuosisataa, että Saksa julisti Venäjälle sodan, niin Erickson sen sitten paljasti valheeksi.

Toisen tiedon mukaan Schulenburg luki Molotoville kello 4 Moskovan aikaa saapuneen sähkeen: ”Neuvostoliiton joukkojenkeskitykset olivat pakottaneet valtakunnan ryhtymään sotilaallisiin vastatoimiin.” ”Molotov ryntäsi Stalinin toimistoon ja ilmoitti: »Saksa on julistanut meille sodan.» Stalin laskeutui tuoliinsa syvissä mietteissä. Hiljaisuus oli pitkä ja käsinkosketeltava.”[x]

117

Saksan sodanjulistus Venäjälle. Stalinin käytös kun hän viimeinkin uskoi Saksan hyökänneen. Molotov-Ribbentrop-sopimus oli Stalinin oma luomus.

Tässä sitä onkin punikeille nieleskelemistä. Totuus, jota punikit ovat yrittäneet kiihkeästi kiistää on, että nimenomaan Venäjä halusi sen sopimuksen ja oli aloitteentekijä sen sopimuksen aikaansaamiseksi. Sopimuksen teksti löytyy täältä, ja sen salaisen lisäpöytäkirjan teksti täältä.

119

Pavlov/Boldin saivat luvan edetä korkeintaan 60 km Saksan alueelle.

No, sivulla 111 oli jo annettu koodisana Groza, joka merkitsi oleellisesti pidemmälle etenemistä - mm. Saksan eristämistä Balkanin öljystä.

120

Saksan radio varoitti Saksan tekemistä Itämeren miinoituksista.

Saksahan miinoitti Itämerta häiritäkseen Venäjän hyökkäyksiä Saksan rannikolle jo ennen 22.6.1941 ja laajalti yöllä 22.6.1941.

Muuten suomalaiset sukellusveneetkin miinoittivat Venäjän miehittämänä olleen Viron rannikkoa alkaen 22.6.1941 kello 07.38. Suomi ja Saksa halusivat estää Venäjää hyökkäämästä strategisesti erittäin tärkeälle Ahvenanmaalle ennen kuin Suomi ennättää valmistautua puolustamaan Ahvenanmaata. Siksi Suomi uskollisena velvollisuuksilleen suoritti myös operaatio Kilpapurjehduksen sodan puhjettua Itämeren alueella.

121

Saksalainen Ju-88 ammuttu alas Karjalan Kannaksella. Se oli valokuvauslennolla Saksan Itä-Preussista.

Tähän ei ole annettu päivämäärää, eikä kelloaikaa, mutta kyseinen luku käsittelee nimenomaan sunnuntaita 22.6.1941.

122-3

Kiovan alueelle oli kutsuttu kesäkuun alussa 793 000 reserviläistä harjoituksiin. Tämä mahdollisti divisioonien miesmäärän nousun keskimäärin 12 000 mieheen. Kenraali Kirponos pani 18.6.1941 alueen sisämaassa olevat divisioonat marssimaan öisin (salaaminen) rajalle päin 20 mailia kerrallaan, startti kello 22.00. Kolme länsirajalla olevaa sotilaspiiriä muuttui rintamiksi, eli armeijaryhmiksi, 18.6.1941. Saksan hyökättyä Leningradin alueella tuli hätä miinoittamaan, mutta varastoista ei saatu kuin kymmenes osa halutusta miinamäärästä.

Tästä kannattaa huomata myös Ericksonin todistavan divisioonien nuppiluvun kasvattaminen lähes määrävahvuiseksi ennen sotaa, vaikka hän sivulla 71 vielä yritti selitellä divisioonissa olevan vain esimerkiksi 6000 ukkoa. Sekin on hyvä, että Erickson myöntää rintamien perustamisen ennen sotaa, vaikka Stalin oli varma siitä, että Saksa EI hyökkää. Se rintamien perustaminen tietenkin siksi kun Venäjä itse aikoi hyökätä länteen. Rintama (armeijaryhmä) on suuri sotatoimiyhtymä, joka käsittää tyypillisesti useita armeijoja - rauhan aikana Venäjällä ei ollut rintamia, vaan armeijat olivat sotilaspiirien alaisuudessa. Nyt Venäjän mielestä ei enää ollut rauhan aika, kun perusti rintamia ennen Saksan hyökkäystä.

Niinpä, kun Venäjän oli aikomus itse hyökätä, niin ei ollut miinoituksia, eikä miinoja kun miina on puolustusase.

124

Zhukovin direktiivin n:o 2, 22.6.1941 kello 04.00, teksti. Zhukov käskee hyökätä ja pommittaa Saksan aluetta. Suomen ja Romanian ylilennot kiellettiin ilman lupaa.

No, kun aikomus oli muutenkin hyökätä, niin Venäjä yritti epätoivoisesti toteuttaa aikomustaan.

126

Politbyro vahvisti rintamien (armeijaryhmien) komentajien nimitykset 21.6.1941.

Vaikka Stalin oli varma siitä, ettei Saksa hyökkää. No, pitihän Venäjän hyökkäysjoukoilla olla komentajat.

132

Zhukovin direktiivin n:o 3, 22.6.1941 kello 22.15, tekstiä. Zhukov käskee kolmen rintaman siirtyä hyökkäykseen. Sota on siirrettävä vihollisen alueelle, vallattava 24.6.1941 iltaan mennessä Suwalkin ja Lublinin alueet. Hyökättävä syvyydelle 50-75 mailia (noin 100 km) vihollisen alueelle.

Koko direktiivin tekstiä ei kuitenkaan ole annettu. Se löytyy täältä.[xi]

Hyökkäykset eivät tietenkään valmistelemattomina johtaneet juuri muuhun kuin suuriin tappioihin. Venäjänhän piti hyökätä vasta heinäkuussa 1941, eikä 23.6.1941, joten hyökkäysvalmistelut eivät olleet vielä valmiit. Kun on tarkoitus hyökätä hyvin suurin joukoin (kuten tässä tapauksessa), niin jo joukkojen siirtyminen hyökkäysvalmiusasemiin vie väkisinkin paljon aikaa (tiet tukossa ja vihollinen hyökkää ainakin ilmasta käsin joukkojen kimppuun).

133

Erickson näyttää taulukoissa kymmenkunnan venäläisen mekanisoidun armeijakunnan marssimatkat (50-200 km, yhdellä n. 500 km) hyökkäystä varten.

On selvää, että kun Venäjän oli tarkoitus hyökätä vasta heinäkuussa 1941 länteen, niin mekanisoidut armeijakunnat eivät olleet vielä 22.6.1941 hyökkäysvalmiusasemissa - panssarivaunujen ääni olisi nimittäin varoittanut sakuja liian aikaisin hyökkäyksestä, jos ne olisi ajettu rajalle.

174

Pohdiskelua Venäjän divisioonien määrästä. Ericksonin mukaan Stalin oli laskenut panevansa liikekannalle 350 divisioonaa.

Kahden vuoden kuluessa ennen 21.6.1941 Venäjä oli perustanut kolmisensataa uutta divisioonaa entisten lisäksi.[xii] Saksalaiset arvioivat Venäjän divisioonien lukumäärän pahasti alakanttiin. Kenraali Halderin päiväkirjan mukaan he olivat yllätyksekseen tunnistaneet jo sodan alkuvaiheessa 360 eri divisioonaa. Sotahistoriasta tohtoriksi väitelleen Tapio Tiihosen mukaan Venäjällä oli sodan alussa saksalaisia vastassa 281-327 jalkaväki- ja panssaridivisioonaa. Haarukasta näkyy, että tutkittavaa riittää jos Venäjän arkistot joskus avautuvat.

177

Leningradiin, Moskovaan ja Kiovaan oli keskitetty ¾ Venäjän asetuotannosta.

Venäjän ase- ja ammustuotanto oli tosiaan keskitetty länteen, että olisi lyhyet matkat kuljettaa niitä rintamalle - kun oli tarkoitus, että Venäjä itse hyökkää kauas länteen. Kun Saksa sitten yllättäen hyökkäsikin itään, niin Saksan valtaamalle alueelle jäi noin 85% Venäjän ammustuotantokapasiteetista. Venäjä alkoi evakuoimaan tehtaita Volgan taakse Saksan hyökättyä, mutta hyvin suuri osa tehtaista jäi ehjänä tai tuhottuna saksalaisten käsiin - joskus koneet oli ennätetty irrottaa ja viedä ulos, mutta ei vielä kuljettaa pois.

”Puna-armeija menetti heti sodan alussa 500 000 tonnia tykistön kranaatteja ja myös tehtaat, jotka olisivat voineet niitä valmistaa. Elokuusta marraskuuhun 1941 Saksan joukot valtasivat 303 Venäjän ammustehdasta, joiden vuosituotanto oli 101 000 000 räjähdettä, 32 000 000 tykistön kranaattia, 24 000 000 lentopommin kuorta, 61 000 000 kranaatinkuorta, 32 000 000 käsikranaattia, 93 600 tonnia eri lajeja ruutia ja 3 600 tonnia trotyyliä, mikä oli 85% Ampumatarvikeministeriön tuotantokapasiteetista. (22., sivu 42.)”[xiii]

Heinä-marraskuussa 1941 siirrettiin itään 1523 teollisuuslaitosta, joista 1360 oli suuria sotatarviketeollisuuslaitoksia - 226 Volgan alueelle, 667 Uralille, 244 Länsi-Siperiaan, 308 Kazhakstaniin ja Keski-Aasiaan.[xiv]

181

Stalin pyysi USA:lta alumiinia lentokonetuotantoa varten ja terästä panssarivaunutuotantoa varten, sekä mm. ilmatorjuntatykkejä ja raskaita konekiväärejä.

Valittaen todettakoon, että USA ja Englanti varustivat imperialistisen roistovaltion Venäjän niin hyvin, että Venäjä kykeni miehittämään puoli Eurooppaa puoleksi vuosisadaksi harjoittaen suunnattomia sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Tässä artikkelissa on lueteltu osa USA:n valtavista materiaalitoimituksista Venäjälle.

Loppuosa

Loppuosa kirjasta käsittelee lähinnä eri taisteluiden kulkua, joten sitä ei kommentoida ainakaan tässä yhteydessä.

Yhteenveto

Sotahistorian harrastajan kannattaa lukea tämäkin kirja, jokaisesta kirjasta oppii jotakin. Kuitenkaan tämän kirjan sisältämää tietoa ei saa missään tapauksessa uskoa sellaisenaan - ei ole lähdeviitteitä, ei ole käytetty arkistodokumentteja koskien Venäjän numerotietoja, on käytetty venäläisiä neukkukauden muistelmia, jotka tiedetään propagandaksi, jne.

Positiivisena asiana todettakoon, ettei Erickson edes väitä käyttäneensä arkistodokumentteja, eikä yritä antaa vaikkapa venäläisten joukkojen kokonaismäärää lännessä 21.6.1941, eikä esimerkiksi hyökkäysvaunujen kokonaislukumäärää 21.6.1941. En huomannut, että Erickson olisi edes suoraan yrittänyt kiistää Venäjän hyökkäysaikomuksen länteen.

Oikeastaan useat Ericksonin esittämät tiedonmurut vahvistavat Venäjän armeijan hyökkäyksellisyyden ja Venäjän hyökkäysaikeen länteen.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i] Juhani Putkinen, Imperialistinen Roistovaltio, 2005, sivut 229-249

[ii] Simon Sebag Montefiore, Punaisen tsaarin hovissa, 2004, sivu 238

[iii] Per-Olof Ekman, Sukellusvenesotaa Itämerellä, 1986, sivu 79

[iv] Viktor Suvorov, Enesetapp, 2001, sivu 180

[v] Viktor Suvorov, M-Päev, 1998, sivu 124

[vi] Viktor Suvorov – Viimane Vabariik; 1999; sivu 261

[vii] Viktor Suvorov, M-Päev, 1998, sivu 260

[viii] Viktor Suvorov, Võtan oma sõnad tagasi, 2006, sivut 85-94

[ix] G. K. Zhukov, Marsalkka Zhukovin muistelmat, 1970, sivu 363

[x] Simon Sebag Montefiore, Punaisen tsaarin hovissa, 2004, sivut 371-372

[xi] Viktor Suvorov, Võtan oma sõnad tagasi, 2006, sivut 252-254

[xii] Juhani Putkinen, Imperialistinen Roistovaltio, 2005, sivut 170-175

[xiii] Viktor Suvorov, M-Päev, 1998, sivu 115

[xiv] Alexander Werth, Venäjä sodassa 1941-45, 1966, sivu 136

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle