Heinänteko
Hevosia tarvittiin maatalon töissä. Yksi töistä oli heinän korjuu.Heinä
niitettiin hevosvetoisella niittokoneella ja
pantiin seipäille.
Kun se oli kuivunut noin viikon, hevoset valjastettiin heinähäkkiin, johon heiniä
mätettiin kuivuneilta seipäiltä.
Kun heinäkuorma täyttyi, yritti hevonen pitää kuorman vakaana, että heinien
talloja ei horjahtaisi kuorman päältä. Sitten kuorma ajettiin latoon, jonne se
purettiin.
Hiekanajo
Kun rakennettiin uutta navettaa, piti rakennukselle hakea hiekat hevospelissä. Kuorma
oli raskas ja aina välillä hevonen pysähtyi.
Isä neuvoi, että hevonen tietää itse, milloin on levon aika.
Itse se myös lähti liikkeelle, kun oli levännyt tarpeeksi kauan. Ohjakset piti vain
jättää löysälle ja antaa hevosen toimia omin neuvoin.
Metsälaidun
Hevoset vietiin omaan metsään laitumelle. Ratsastimme niillä veljien kanssa ilman
satulaa, ns. intiaaniratsastuksena. Jos toinen hevonen oli metsän kätköissä, kun
toinen tuotiin portille, viestivät nämä piankin toisilleen hirnumalla ja olivat kohta
yhdessä. Joskus vein hevosen myös polkupyörällä, niin että ajoin vieressä ja pidin
narusta kiinni. Kerran sidoin narun pyörän tavaratelineeseen, mutta sitä ei olisi
pitänyt tehdä. Mustelmat hurjan kaatumisen jälkeen paranivat parissa viikossa.
Varsat
Hevosemme saivat myös varsoja, etenkin Ilo. Varsat olivat honteloita ja kauniita ja
varsomisyönä ei uni tahtonut tulla silmään. Aamulla isä sitten herätteli katsomaan
nurmella tepastelevaa uutta hevosta. Kerran varsominen epäonnistui
ja varsan jalka vioittui. Siitä tuli meille lapsille suuri suru, kunjouduimme
lemmikistämme pian luopumaan.
Joulukirkko
Joulukirkkoon ajettiin juhlareellä. Reen pohjalla oli hirven talja ja lasten päälle
asetettiin vielä ryijy. Lumitierat kopsahtelivat hevosen kavioista reen etufaneriin ja
joskus tupsahti lunta lasten silmillekin. Isä istui kuskipukilla ja pimeässä ohitettiin
naapuritaloja. Reen aisassa oli juhlakulkunen, jonka ääni kuului kauas. Kun tultiin
kirkolle, hevonen sidottiin puomiin
ja sen eteen laitettiin heinäsäkki. Silti hevoset terottivat hampaitaan puiseen puomiin
kirkkoväkeä odotellessaan ja joskus torasivatkin, vingahtelivat ja säikyttelivät
vieruskaveria valepotkuilla.
Tulomatkalla saatettiin ohittaa naapurin hidas hevonen hangen kautta.
Lypsyreissut
Kun lehmät olivat peltolaitumella, menimme lypsämään ne äidin kanssa
hevoskärryllä. Kärryyn otettiin vettä, suolaa, leipäpalasia, maitotonkkia ja maidon
tallentamiseen siivilä, jossa oli vanusuodatin. Joskus hyppäsimme kärryn kyydistä
kasvimaan kohdalla ja nappasimme naposteltavaksi porkkanoita ja herneitä.
Porkkanat puhdistuivat kun huiskautimme niitä juoksuvauhdissa märkiin heiniin. Joskus
istuin kärryssä,
kun äiti lypsi lehmiä. Hevonen söi heiniä ja liikkui laiskasti nurmella. Kerran se
ylitti ojan, ja kärryn pyörät jäivät akseleineen ojaan. Siinä oli äidillä ja
minulla iso työ, ennen kuin ne olivat paikoillaan. Mutta nauruksihan se lopulta meni.
Savotta
Hevosilla tehtiin savottatöitä. Isä otti parireen, jossa oli etureki ja takareki.
Reen pankolle nosteltiin tukkeja suuri kuorma. Kun hevonen oli vahva, se sai melkoisen
kuorman kulkemaan. Me lapset keräsimme sillä aikaa männynkäpyjä kaadetuista puista ja
myimme ne läheiseen kauppaan. Kaikkein mukavinta oli, kun isän kanssa olimme nuotiolla
työn lomassa ja kuumensimme tulella leipäpalasia, joissa oli juustoa päällä. Juusto
suli liekissä ja imeytyi leivän sisään. Se oli "nannaa". Hevosella oli
eväänä heinää ja jauhoja. Kun tultiin kotiin, hevoset riisuttiin ja niiden annettiin
piehtaroida lumella, johon jäivät epäpuhtaudet. Sitten ne vietiin talliin, harjattiin
ja niille tehtiin apetta ( olkisilpun ja jauhon sekoitusta). Myös heiniä pantiin eteen
ja runsaasti kuivikkeita.
Pimeäreissu
Kerran isä laittoi meidät naapurin Pertin kanssa hevoskärryillä hakemaan maaleja
tuparakennukseen osuusliikkestä. Saimme maalit, mutta jäimme kioskille syömään
jäätelöitä, joihin olimme saaneet rahat. Ilta pimeni. Oli syksy. Kun tulimme
metsätietä pois, emme nähneet mitään. Mutta Pertti tiesi, että ohjakset pitää
jättää löysälle. Hevonen näkee tien pimeässä. Kotiin se osasikin, vaikka isä
vähän moitti myöhäistä tuloamme.
Kyntö
Kyntötyöt kuuluivat hevosella tehtäviin töihin. Hevosen piti olla tarkkana, että
viillos tuli sopiva eikä isän kahvoista pitelemä aura kaatunut. Hevosella myös
haravoitiin heinät
( haravakoneella), jyrättiin pelto ( puujyrällä), äestettiin pelto
( haralla), karhittiin pelto ( risukarhilla) korjattiin vilja
( elonleikkuukoneella, joka muistutti helikopteria pitkine haravineen). Myös marja- ja
sienireissut tehtiin hevospelissä ja usein oli kärryssä korvo, joka täyttyi metsän
antimista.
Hevosen "eläkevuodet"
Isä antoi hevosille myös mahdollisuuden eläkevuosiin.
Kun hevonen vanheni, sen ei tarvinnut kiirehtiä työhommiin. Nuoremmat hevoset sensijaan
paiskivat töitä hiki hatussa,
kun vanhukset söivät ruohoa laitumella.
Erämaaidyllejä
Hämmäauteensuolla
Kaupunkilaisenkin pitää kokea suon tuoksut
Tunti Hämmäistensuon pitkospuilla
Meno
Pitää ajella Vainikkalan suuntaan ja pysähtyä Penttilän paikkeilla suon laitaan.
Merkki ohjaa parkkipaikalle, jossa
on opastekartta.
Kävelijä ei voi eksyä, sillä reitti on merkitty myös punaisilla maalirenkailla
puiden ympärille. Kun pääset alkutaipaleen jälkeen pitkospuille ja saavut
Hämmäistensuon laitaan, tulvahtavat nenään aidot suon aromit. Siinä on hiven
kelottuneen petäjän kirpeää nyanssia, karpaloiden salaperäistä kuumotusta
mättäillä, rahkasammaleen taattua hajuefektiä, tupasvillan kainoa huiskutusta
suoaavalla, vaivaiskoivun rusotusta ja suolammen mutaista tervehdystä, havunneulasen
kirpeyttä, kihokin vaarallista väijymistä.
Säännöt
Kulkijalle on sääntöjä. Hämmäistensuolla ei saa tehdä ojia tai vahingoittaa
maaperää muullakaan tavalla. Rakennuksia ja teitä ei saa tehdä. Kasveja tai niiden
osia ei saa katkaista, mutta koululaisryhmän voi tuoda aistimaan syksyn ruskaa koivuissa
ja varvuissa tai kerätä punaposkisia karpaloita vaikka litran pari raikkaan mehun
aineksiksi. Metsän elämää ei sentään saa häiritä tai aiheuttaa eläimille
suhteetonta pelkoa. Myös metsästäminen on kiellettyä, joten pyssyjen pauke ja
viheltävät haulit eivät häiritse vaeltajaa. Tulta ei saa tehdä tai telttaa
pystyttää, muuten joutuu tekemisiin viranomaisten kanssa.
Retki Hämmäauteensuolle
Olemme monesti menneet rauhoittumaan arjen paineista Hämmäauteensuolle. Kun saapuu
suon vaikutuspiiriin, tuntuu pääsevän eroon kaupunkiliikenteen stressaavasta menosta.
Nytkin tapasimme tullessamme tiaisia, jotka puikkelehtivat
iloisesti polun alkuosuuden kuusissa. Sinitiaisen ainakin näin vilahtavan oksilla ja
pärryttävän tuttua säveltään. Pitkospuilla voi kuulla muidenkin suon eläjien
ääniä, eipä ole harvinaista nähdä kurkien tepastelevan pitkine jalkoineen suolla
napsimassa suihinsa sopivaa muonaa pitkää muuttomatkaa varten. Perhosen toukka on
kuitenkin välttynyt kurjen nokalta ja kiemurtelee pitkospuiden päällä, häviten
vaivaiskoivujen oksistoon. Myös sudenkorennot pitävät kesäisin pitkospuita
"kiitoratanaan" ja niiden taitolentoa voi kulkija ihmetellä.
Kysele ympäristövirastosta
Ympäristövirasto neuvoo Hämmäauteensuon asioissa
(puh.6164376). Voit vaikka tilata koululuokalle tai retkiryhmälle mahdollisuuden
suokeikkaan. Kaupunkilaiselle onnistuu tämän retken toteuttaminen tunnissa parissa,
riippuen siitä, lähteekö pitkospuilta täyttelemään karpalopoimuria.
Karusellista avantopyykkiin
Muistumia syksyiseltä Jänisjoelta
Karuselliriuku
Isällä oli tapana nimittää napakelkkaa karuselliksi. Hyvissä ajoin syksyllä
lyötiin Jänisjoen lahdelman rantamutiin pitkä seiväs joka jäi parin metrin verran
veden päälle. Kun jäät tulivat, oli napakelkan akseli valmiina. Puutapin päässä oli
muistaakseni rautatappi, johon jäiden tultua asetettiin kelkan aisan metallirengas.
Huimaa ja tärisevää oli kyyti, mutta se vastasi nykyaikojen tivoleita ja naapurin
lasten kanssa siitä tuli myös sosiaalinen tapahtuma. Toiset työnsivät aisasta
rautajalaksista kelkkaa. Kaksi sopi kerrallaan kyytiin.
Jäänottopaikka
Rauhalliseen lahdelmaan sopi puhdistaa jäänottopaikka. Kun
ensi jää oli tullut ja lunta ripotteli sen päälle, puhdistettiin
jäädytettävä paikka huolellisesti, ettei siihen tullut kohvaa tai jää jäänyt
ohueksi. Kun jää oli aikansa paksuntunut, ryhdyttiin
jäännostopuuhiin. Siinä piti olla jääreki, justeeri ja hevonen.
Myöhemmin justeerin korvasi moottorisaha. Isä sanoi aina meille lapsille, kun sahasi
justeerilla: " Helppohan se on minun sahata täällä jään päällä, mutta tuolla
toisella on kurjempaa tuolla alapuolella." Jääpalat nostettiin hevospelissä
kuivumaan ja siitä ne vietiin jääkuoppaan, josta kesäisin lohkottiin kangella ja
nosteltiin tukkisaksilla altaaseen maidon jäähdytysveden viilentämiseen. Sahajauhot
piti pestä trakasti pois, se oli sääntö.
Madekoukut ja -rysät
Kerran, kun toiset nostivat jäitä, sain päähäni, että kokeilen iskukoukkua
mateille. Pistin reiän aivan jäännostoavannon läheisyyteen ja aamulla kiemurteli
koukussa parin kilon made. Innostuin asiasta ja porailin reikiä eri puolille lahdelmaa.
Seuraavana aamuna oli yllätys melkoinen, kun jokaisessa koukussa oli jonkinlainen
mateenluiru, yhteensä kymmenkunta limamikkoa. Sitten syönti vähitellen laimeni ja
jouduin lopulta luopumaan pyyntihommasta. Mutta ainahan voi lähteä Sääperille pilkille
pyhänseutuna, kun ei ollut koulua. Isä sen sijaan viritteli talvirysiä pariin paikkaan.
Avannon tekemisessä oli iso homma, mutta mustia ja liukkaita herkkukaloja tuli aina
rysää koettaessa melkoinen keko jäälle.
Jääkiekkoa omatekoisin varustein
Jääkiekkokenttä piti aurata myös joen jäälle. Ei puhettakaan, että olisimme
saaneet hokkareita tai oikeita jääkiekkomailoja. Joen ylle kaartuneen lepän juurakosta
sai hyvän mailan. Pellavaloukun terästä ja tossuista sai hyvät luistimet, kun käytti
aivojaan (vai olisikohan se ollut silppukoneen terä?). Joka tapauksessa naulasimme sen
tossunpohjan läpi lautaan ja menoks vain.
Joskus jäällä oli kuumiakin kisoja, jopa nykyisissä mittapuissa. Mutta
rangaistuseksi kastsottiin sääntöjen rikkojan nenästä "senkka". Myöhemmin
saimme sitten hiihtomonoon kiinnitettävät Nurmes-luistimet. Voi sitä ilon päivää.
Ensi jään tarkastus
Oli aina melkoinen uutinen, kun isä sanoi käyneensä jäätä myöten joen toisella
puolella. Siitä arvasimme, että kohta voidaan oikaista jäälatua myöten kouluun, joka
oli toisella rannalla. Isän ilmoitukseen liittyi aina pelkoa. Mitäpä jos isä olisi
erehtynyt menemään liian heikolle jäälle. Mutta isä kuittasi nämä pelot
olankohautuksella ja sanoi kokeilleensa kirveellä jään keston.
Surullinen tapahtuma
Isä kertoi aina meille lapsille (pelokkeeksi? ) tapahtumaa, kun kaksi koulupoikaa
katosi. Oli heikkojen jäiden aika ja Kosolan
rannassa oli virtapaikka. Sieltä etsijät heidät löysivätkin, repuistaan avannon
laitaan jäätyneinä. Kun näitä tarinoita kuunteli, meni enin into lähteä heikolle
jäälle.
Avantopyykillä
Jos pyykeistä haluttiin erittäin raikasta tavaraa, piti niitä huuhdella pesun
jälkeen avannossa. Minä aina ihmettelin äidin käsiä, kun ne punottivat. Tuli mieleen,
että äiti ei jäisiä vesiä säiky. Joskus siskot auttoivat äitiä tässä puuhassa.
Avannossa huuhdeltujen lakanoiden väliin oli hyvä mennä nukkumaan.
Pupuset
Joen jäälle ja jyrkkiin jokitörmiin tehtiin jännittäviä hyppyreitä
ja joskus etsittiin uusia reittejä ja yritettiin saada kaveri jänistämään. Vaati
erityistä taitoa tulla "telemarkilla" jäälle,
joka oli kohtisuoraan rantatörmää vastaan. Monet sukset siinä
menivät palasiksi, mutta isäpä paikkasi suksen kärjen säilykepurkin pellillä ja
nupinauloilla, kiversi sitten virityksen puisilla painimilla, jotka nykyisin ovat
museotavaraa. Jotenkin
antoi intoa, kun kouluun mennessä suksen kärjet sojottivat
iloisesti kohti taivasta. Loppuviikolla oli sitten jo "matalampiprofiili".
Veneen ja laiturin nosto
Vene ja laturi piti nostaa talviteloilleen. Isällä oli kaksi piettyä
puuvenettä, joiden piki sitten talven mittaan karisi pois, mutta
keväällä oli taas pikitynnyri rannassa ja auringon, tuulen ja
jään haurastamat kolot tilkittiin.
Hiljaiseloa joella
Jänisjoella oli talvisaikaan hiljaiseloa. Joen uomaan kertyi melkoisesti lunta, joten
ei tehnyt mieli lähteä sinne kahlailemaan.
Polku toki tehtiin koululle ja Maamiesseuran talolle, koska se auttoi huomattavasti
matkaa kirkonkylälle ja lukupuuhiin.
Talven jälkeen joki taas heräsi eloon ja merkitsi tärkeää vapaa-ajan harrastusta
meille maatalon lapsille.
Lintuperspektiivejä ja syksyn värejä
Ruskaretki Mikonsaareen
Mikonsaaren hiekkatiellä
Hiekka rauskaa kengänpohjissa. Jostakin järveltä suunnistaa toiveikas
heinäsorsaparvi. Heittelen niille kuvitteellisia pullanpaloja, mistä ne tietysti
innostuvat ja tulevat poseeraamaan. Vastarannalla kuumottaa punaista, keltaista, oranssia,
vihreää ja sävyjä siltä väliltä. Yksinäisen soutajan aironvedot kuuluvat
kilometrien päähän. Joku on uskaltautunut vielä matonpesuunkin, paremmin
nautiskelumielellä, kuin tosihommiin. Pieni tyttö on mukana ja isä kantelee häntä
sylissään. Mökin pihassa nostellaan fanerilevyä halkopinon suojaksi. Vene könöttää
jo turvallisesti rannalla riimulla puuhun ankkuroituna.
Kuntopolulla
Mikonsaaren kuntopolulla pitää käydä. Muutaman kilometrin kierroksella on
monenmoista nähtävää ja opastauluissa käydään läpi kaikki mahdolliset kasvit ja
linnut, joita maisemiin voisi eksyä. Kuulen tikan koputusta. Se on jossakin kelopuussa.
Ääni on onton tuntuinen. Kerran kuvasimme täällä uteliaita kanadanhanhia ja syötimme
niitä kädestä. Kesähelteellä olin täällä perhoskuvia näppäilemässä. Tienvarren
kasvustossa ne esittelivät juhlapukujaan. Nyt on ojanreuna hiljainen. Joku auto tulee ohi
rahisuttaen kosteaa hiekkaa kesärenkaissa. Tekivät melkoisen koivusavotan täällä.
Hyvät metsämansikkapaikat muuttuivat parissa kesässä vatukoiksi. Sivutien kyltissä
lukee: " Yksityisalue, pääsy kielletty." Näyttää kumpareelle nousevan komea
pytinki.
Luukkaansalmen maisemat
Lähdemme ajelemaan kaupunkiin päin. Luukkaansalmen sillan parkille pysähdymme ja
menemme katselemaan näköalapaikalta. Kohoamme liitoon. Lennämme lintuna Saimaan yllä.
Muistuu mieleen, miten ukkojen kanssa arvailimme, melkein löimme vetoa, että kohtaavatko
sillan päät toisensa. Sitä kun alettiin rakentaa kahdesta päästä yhtä aikaa.
Tukkilauttoja on pitkä rivi kirjavan metsikkörannan vieressä. Pappilansalmen unohdettu
lossi häpeilee tuolla olemassaoloaan. Tehdas tupruttaa savuja.
Kertovat, että savut ovat melkoisen suodatettuja. Kaukaan ympäristövastaava lienee
asiansa osaava kaveri.
Mies ja nainen, pieni lapsi rattaassa. Tulleet katselemaan maisemia kummitytön kanssa.
Iiris ja Antti Saikko, sekä Jasmine Kuittinen. Jasmine ei paljon puhu, mutta katsoo
pyörein suurin silmin ja nauttii.
Pitää räpätä vielä kuva tehtaasta ja tukkinipuista, veneistä,
joita on ajettu talviteloilleen, siitäkin vaaleanvihreästä paatista, väriläiskästä
muiden joukossa. Lähdemme autolle. Moikkaamme sukulaissielut. Ajaessani hyrritän
kansakoulun lukukirjasta ulkoa opittuja säkeitä:
" Syyskuu astuvi
omenin
punaposkin
puolukkaisin.
Lokakuussa
päivät harmaat
satehet
samanväriset. "
Kultaisen pilkin kisa
Piirrettiin ahvenen kaavakuvaa biologian työvihkoon. Aurinko paistoi ikkunasta,
etuvasemmalta. Oppilaat olivat kiinnitelleet ikkunaan silkkipaperisia lumitähtiä, joissa
oli ollut melkoinen puuha. Joku oli tirauttanut itkunkin, kun silkkipaperihiutaleesta tuli
ilmiselvä torso, joka pantiin opettajan "kokoelmiin" takimmaisen kaapin
ylimmälle hyllylle ( lohdutuksen vuoksi).
Tunnelman muutos oli melkoinen, kun opettaja kirjoitti taululle, siihen osastoon, johon
merkittiin kulloisenkin päivän kotiläksyt: " Perjantaina klo 10.00 alkaen
"Kultaisen pilkin kisa" järvellä. Osallistuminen ainakin tukijoukkoihin
pakollista.
"Onko se oikeeta kultaa se palkinto?" kysyi joku. Toinen
sanoi, että pilkkionki pitäisi käydä mummolasta, maalta eikä niin pitkää reissua
voi tehdä viikolla. Muutamat innokkaat, kuten Lauri, alkoivat suunnitella strategiaa
kisaan. Lauri ja Matti olivat käyneet jo kevään mittaan muutaman kerran pilkillä.
Kertoivat saaneensa kymmenlukuisen määrän ahvenia, vaikka opettaja vähän epäili
kairauksen onnistumista. Uskottava kuitenkin oli, kun pojat ryhtyivät kertomaan reissun
yksityiskohtia.
Joku keksi askartelukopasta kiilletarran, jota oli käytettu joulukoristeisiin.Se oli
hopeista ja kimaltelevaa. Opettaja oli kohta juonessa mukana. Tuumi, että vanhentuneen
pilkin voisi "terästää" hopeanhohtoisella kiilletarrralla ja vetäistä
vaikka kynsilakan vielä päälle, että se ei vedessä irtoaisi. Lakka olisi kuitenkin
kuivattava hyvin.
Perjantaiaamuna mittari näytti kuuttatoista pakkasastetta.
Kun opettaja kurvasi parkille, hän näki mieltä lämmittävän näyn
välituntipihalla. Pieniä pilkkihekilöitä istuimineen, reppuineen ja kumisaappaineen
oli mukava joukko jutustelemassa päivän strategioista. Pojille olisi ollut kova pala,
jos iloinenNiina, joka oli tyttöjen kellokas, olisi pistänyt heidät kontilleen kisassa.
Tytöt olivat kerääntyneet Niinan ympärille. Hän esitteli kiverävapaista onkeaan.
Niinalla oli pään ympärillä vain korvat peittävä panta. Melko urheilullinen näky.
Lauri ja kumppanit kyräilivät kauempana. Tuumivat, että
Kronqvist ei nyt mitään saa, tuskin osaa edes pilkittää. Kronqvist oli Niina. Opettaja
tuumi, että parin tunnin päästä voi olla jo melkoisen mukava keli, varsinkin kun ilma
näyttää kirkkaalta. Pidettiin ryhmämatikat ja enkut. Sitten alkoi jo pilkkikisa
poltella. Oli niin kiire, että lähdettiin ennen kouluruokailua. Päätettiin syödä
järveltä tultua. Matti jo järsi rukihisia eväspalasia, vaikka ei oltu edes järvellä.
Opettaja tuumi, että poikkeuksellisesti mennään ajoradan yli, ettei väsytä
tunnelista kiertäessä. Kirjava joukko, iloisesti jutteleva ja välillä juoksuun
pyrähtelevä, lähti etenemään kohti rantaa. Tien kohdalla opettaja asettui keskelle
tietä tolpaksi, etteivät autot pääsisi yllättämään kuin opettajan kuolleen ruumiin
yli. Oppilaille hän sanoi, että ylityksen on tapahduttava nopeasti ja suoraan.
Järven rannassa otettiin pakollinen pilkkipotretti. Pojat jo innostuivat kinuamaan
opettajalta avantoja, vaikka oli
edetty tuskin kaislikon laitaan. Ratkaisun vahvistivat Lauri ja Matti, jotka sanoivat,
että heidän viimekertainen ahvensaaliinsa taisi tulla näiltä main. Opettaja katseli
kaihoisasti kauempana olevaa nientä, jonka edessä oli pieniä kallioluotoja ja
kaislikkoa. Siitä hän oli itse joskus saanut melkoisia körmyniskoja.
Pilkkikisan säännöt kerrattiin ennenkuin pistettiin pilkit killumaan avantoon.
Toista ei saisi häiritä ja samaan avantoon ei saisi tunkea pilkittämään. Myös
kaikenlainen riitely ja kinastelu olisi kielletty. Kalojen määrä ratkaisisi, ei paino (
koska koululla oli vain kirjevaaka ja sitä ei voisi liata limaisilla ahvenilla sihteerin
suuttumatta).
Pojat valtasivat ensimmäiset avannot. Opettaja kummasteli, kun he näyttivät
porattavan avannon paikan senttimetrin tarkkuudella. Hän tuumi, että tuskinpa se ahvenen
liikkuminen vedessä niin millintarkkaa on. Kohta pilkkijät tukijoukkoineen ryhmittyivät
omille avannoilleen.
Syntyi mukavia juttuporukoita ja opettaja ajatteli, että tällainen pilkitsemistilanne
tekee lapsista pieniä aikuisia, mitä tulee ryhmäkäyttäytymiseen ja sosiaalisiin
elkeisiin. Matti pureskeli taas ruisleipiä, joita oli ollut lupa ottaa mukaan. Matin
äiti olikin pannut pojalle kunnon eväät ja mehupullon kaupan päälle.
Opettaja liikuskeli ryhmien välillä ja koetteli, että pilkkivätkö lapset oikein
vai lepääkö pilkki pohjassa. Hän totesi lasten osaavan alkeet, eikä puuttunut
pilkkimisen rutiineihin. Opettaja oli mokannut toukkien suhteen. Ne olivat vähän
jäässä, mutta kun toukkaa sulatteli avannossa, siitä sai kyllä mojovan syötin.
Ensimmäiset reiät oli porattu liian hätäisesti. Tosin Joonas väitti, että
hänellä nyppii, mutta ohiuinteja ei laskettu. Opettaja kehotti kuitenkin Joonasta
pitämään liikkeen tasaisena, jos kala vaikka innostuisi tarttumaan. Lasten posket
punoittivat ja opettaja kaivoi repusta aurinkolasit.Yhdessä tuuhean kettuhatun, paksun
haalarin ja pitkävartisten saappaiden kanssa ne tekivät opettajasta melkoisen
pilkkiukon. Pieni Janita tulikin opettajan vierelle ja otti tätä kädestä kuin turvaa
hakien.
Laurilla oli punainen hyhmäkauha. Pojille tuli vähän kiistaa, kuka sitä saisi
käyttää. Yhteinen päätös oli, että ei ainakaan Kronqvist. Opettaja tosin tuumi,
että hyhmästä voisi kirkkaana päivänä olla apuakin, kun sen jättää avannon
päälle varjostamaan liian kirkasta paistetta. Tätä eivät pojat oikein noteeranneet.
Hyhmäkauhasta oli tullut sen reissun kulttiesine, jota jokainen halusi käyttää.
Niinakin loi kauhaan kaihoisia katseita, mutta pojilta salassa.
Opettaja ohjasi porukkansa seuraavaksi läheiseen niemeen. Marssijat hajaantuivat
pitkäksi jonoksi ja lumeen jäi mutkitteleva polku. Opettaja kairasi nyt omille
mielipaikoilleen ( tosin hän oli päätynyt jättämään oman ongen kotiin ja
tyytymään kairamiehen osaan). Pojat halusivat reiät puolen metrin etäisyydelle
toisistaan, mutta opettaja ei hyväksynyt sitä. Hän kairasi pitkin rantaa, sopivien
kallioluotojen lähettyville.
Niina halusi pilkkiä kauempaa selältä. Opettaja joutui juoksemaan pienen matkan
hänen luokseen. Hetken vallitsi hiljaisuus, kun ryhmät keskittyivät odottamaan
tärppiä.
Joonaksen luota kuului ensimmäinen hiljaisuuden rikkova hihkaisu, josta voi arvella
pojalle sattuneen ainakin ohiuinnin. Opettaja meni katsastamaan asiaa ja oli huomaavinaan
vavan kärjen värinästä, että siellä saattoi olla ahven tärppimässä. Poika sai
ohjeet jatkaa samaan tyyliin pilkin liikettä. Äkkiä Joonas hihkaisi: " Nyt
on."
Nosto metrin syvyydestä tapahtui nopeasti. Kaikki tulivat ihmettelemään Joonaksen
kalaa, jäällä kiemurtelevaa ahventa. Opettajan valitettava velvollisuus oli näyttää
kalan tainnutus ja lausua varoituksen sana kalojen kiduttamisesta.
Joonas innostui tuulettelemaan, mutta muuten hän säilytti kalamiehen jäyhän
tyyneyden, mistä opettaja oli mielissään.
Joonaksen ympärille kerääntyi joukkoa. Muutamat tytötkin erottautuivat ruodusta ja
tulivat juttelemaan Joonaksen kanssa. Pojasta oli tullut hetkessä sankari.
Kukaan ei huomannut, että myös selällä Niinan kädet kävivät. Hän nosti pienen
ahvenen jäälle ja aloitti johtoahvenen narraamisen. Mutta lisää kaloja ei tullut.
Opettaja harkitsi tilanteen ratkaisemattomaksi ja niin lähdettiin vähitellen
marssimaan kohti koulun rantaa. Pojat pitivät Joonasta melkoisena sankarina. He jopa
asettuivat kontilleen hankeen riviin ja sanoivat: " Kävele selkiemme yli
kuninkaamme. " Ja Joonas käveli. Poikien selkiin jäivät Joonaksen kumpparin
jäljet. Mutta tytöt huutelivat kauempaa, että Niinan kala näyttää suuremmalta.
Luokassa opettaja julisti kilpailun voittajat. He olivat Niina ja Joonas, koska kalojen
lukumäärä ratkaisi. Sitten opettaja otti terävän veitsen ja alkoi tutustuminen
ahvenen anatomiaan. Löydettiin sydämet, suolet, maksat ja ilmarakot. Mutta kas kummaa.
Kun Niinan ahventa avattiin, huomattiin, että sen suolessa ponkottaa jotakin. Opettaja
avasi suolen ja puristi sieltä esille pienen sulamattoman kiisken.
" Niina on voittaja, Niina on voittaja" aloittivat tytöt lällätyksen.
Pojat katselivat vaisuina. Opettaja puuttui puheeseen ja sanoi, että jos sääntöjä
tulkitaan oikein, on Niina todella voittaja. Sitä ratkaisua puolustaa myös se, että
käytössä on vain yksi "kultainen pilkki".
Siihen oli myös poikien tyytyminen.
Itä-Suomen seminaari Kymölän killan perinteet
Muistumia 60-luvun miesseminaarista Joensuussa
Sortavalan seminaarin jatkeesta korkeakouluksi
Hakeutuminen oppilaaksi
Huomasin Itä-Suomen seminaarin hakuilmoituksen HelsinginSanomiista. Olin silloin
Kiteen evankelisen kansanopiston oppilas.
Rehtori, rovasti Joose Hytönen avusti hakupapereiden laadinnassa ja pisti mukaan aika
hyvän välitodistuksen
( kiitettävää laidasta laitaan). Olin luultavasti todistukseni ansainnut, koska olin
sitä sakkia, joka oli maaseudulla jäänyt jostakin syystä pois keskikouluun
pyrkijöiden joukosta. Useimmiten oli syynä rahapula. Olin tietysti lahjakas ja tein
kovasti töitä, joten opiskelupaikka seminaarissa lohkesikin kolmipäiväisten kokeiden
jälkeen.
Pääsykokeet
Seminaariin ei päässyt kuka hyvänsä. Muistan että samaan aikaan kuin itse olin
hakemassa opiskelijaksi, oli hakijoita 700. Meistä vain 24 hyväksyttiin kolmipäiväisen
kokeen jälkeen oppilaiksi ja ukaasina oli, että jos jouluna on keskiarvo alle 7 niin
lähtö tulee vielä jälkikäteen. Kokeisiin kuului myös nähtetunnin pito. Itse vedin
hatusta aiheen Jalankulkija liikenteessä. Sitä sitten opetin kymmenen minuuttia
luokalliselle lapsia, lehtoreiden tarkkailessa seinustalla. Aloitimme ns. esikoulutuksen (
keskikoulun ja lukion oppiaineista koostuvan) melkoisen tarmokkaina. Asuntolaan ei
päässyt asukkaaksi vielä ensimmäisenä vuonna, vaan majapaikka piti hakea kaupungilta.
Toki "vanhat" pitivät meille monenmoista konvaa halkosulkeisineen ja
käärmekeiton syönteineen.
Puutarhanhoidosta jäkäläretkiin
Seminaarin puutarhassa riitti pakertamista teoriaopintojen ohessa.
Mukavimpia muistoja riittää paljon. Niitä olivat kieltämättä maantiedon ja
biologian lehtorin järjestämät jäkälä- ja sammalretket sekä pidemmällekin
suuntautuneet luokkaretket.
Oitis pääsimme myös seminaarin mieskuoron jäseniksi ja kun laulajia riitti omalla
luokalla, perustimme myös luokkakuoron.
Esiintymisiä riitti. Torvisoittokuntaan kuuluivat useimmat. Itse
soittelin trumpettia, kitaraa ja pianoa vaihtelevalla menestyksellä.
Noista opinnoista ja kuorolaulusta on kuitenkin ollut suuri hyöty myöhemmässä
opettajan ammatissa. Kuoroharjoitukset pidettiin seminaarin juhlasalissa ja niistä ei
saanut lintsata.
Internaatissa
Internaatissa asuttiin kahden hengen huoneissa. Vuokra oli tuohon aikaan 50 mk
kuukaudelta, mutta nykyrahassa siihen voi lisätä pari nollaa. Käytävässä oli
yhteinen jääkaappi, jossa "maaseutulahjakkaat" säilyttivät kotoa
viikonloppuna tuotuja eväitään, lanttukukkoja ja kääretorttuja. Internaattiasumisen
etuihin kuului myös aamupala, ruokailu ja vaatteiden pesu sekä huoneiden siistiminen.
Mikäpä oli asuessa, kun rehtori Vilho Körni vielä auktoriteettina pani meidät
tenttimään ensimmäiseksi Hyvän käytöksen kirjan ja varoitteli kaupungin
houkutuksista. Internaatin yhteydessä, omassa asuntosiivessä asui myös voimistelun
opettaja Raasio, joka joskus tuli rauhoittelemaan innokkaampia "hillujia".
Muistan miten olimme puoliltaöin laulamassa kuorossa: " Jo valkenee kaukainen
ranta…" kun Raasio tuli ovelle ja tuumi kuivan humoristiseen tapaansa : "
Ja pimeni just."
Luurankoja kaapissa
Opiskeluun kuului myös monenmoisia näytetöitä. Biologiassa tuli kerätä lehtori
Jorma Lehtosen määräämä kasvikokoelma, sekä puhdistaa jonkun eläimen luuranko ja
liitellä se rautalangoilla oikeaan kuosiinsa. Joku löysi kuolleen kissan ja keitteli sen
pannuhuoneen padassa. Minä tyydyin tekemään näytetyöksi lehmän kallon, joka sekin
piti keittää. Puutöissä, joita ohjasi lehtori Jouko Solonen, piti tehdä monenmoista
vekotinta. Muistan, miten kerran saimme aiheeksi käyttöesineen, jolla ei voi
"oikeasti" tehdä mitään. Virityksiä tuli monenlaisia. Soloselle tein
näytetyöksi keinutuolin
(sorvisellaisen) jossa meni toinenkin tunti, mutta työvoittona tuli kiitettävä
arvosana.
Opetusharjoittelua
Opetusharjoittelu oli viimeisten vuosien koetinkivi. Kerran opetin ekaluokkaa, jolla
oli silloin nykyinen huilisti Petri Alanko.
Käskin ekalaisia kirjoittamaan runon, jonka sitten säveltäisin ja
esittäisin kitaran kera. Petri kirjoitti: " Orava käpyjä syö/ eikä se niitä
myö/ vaan se säästää ne talveksi/ eikä muut sitä haveksi."
Mielestäni se oli hyvä runo ja olen sen opettanut laulutunnilla
lapsille vielä nykyisinkin. En tiedä millaisen runon olisi tehnyt
Petrin veli Ismo, jos olisin häntä saanut opettaa. Osmo Paalanen on opettajapersoona,
joka on jäänyt mieleen harjoituskoulusta.
Hän oli rauhallinen ja kannustava. Osmon motivoivan hymyn muistan aina. Muutkin
"harkkarin" lehtorit olivat kannustavia. Paula Ruutu innosti kirjoittamisen
jalossa taidossa ja taisin saada muutaman palkinnon seminaarien valtakunnallisissa
kisoissa novelleistani. Mielessä kajastelli myös mahdollisuus oman kirjan
julkaisemisesta kaupalliselta kustantajalta, joka myöhemmin onnistuikin.
Uudet tuulet puhaltavat
Seminaari muuttui korkeakouluksi. Vanhat lehtorit yrittivät pitää yllä ns.
"Kymölän henkeä" ( Sortavalan seminaarissa, joka siirtyi Joensuuhun oli
Kymölän kilta joka edusti moraalista ryhtiä ja terveitä elämäntapoja). Korkeakoulu
on kuitenkin erilainen kuin vanha seminaari. Mukaan tuli myös naisopiskelijoita ja meno
muuttui internaattityylistä vapaamuotoisemmaksi. Onnistuimme saamaan todistuksemme
korkeakoulusta, joten meistä, entisistä
"maaseutulahjakkaista" tuli moderneja peruskoulun opettajia.
Jotkut jatkoivat opiskelua korkeakoulussa maistereiksi ja lisensiaateiksi.
Luokkakokouksiakin on pidetty. Ikäluokkani, joka oli viimeinen kansakoulupohjaisen
seminaarin sakki on nyt viisissäkymmenissä. Seminaarihengen mukana poistui jotakin,
mutta paljon uutta tuli tilalle. Vapaat tieteen tuulet puhaltelevat nyt entisen seminaarin
paikalle kohonneissa rakennuskombinaateissa. Lieneekö enää "Tiedon
lähteellä" patsaskaan muistuttamassa rehtori Vilho Körnin vaalimista Kymölän
killan perinteistä.
Tekstit Jouko Varonen
