Itsenäisyys
Nuorena
Venäjän rajalla
Jänisjoen törmässä
ajattelin, että
elämä on kaunis
ja sitä riittää
loputtomiin.
Piti tehdä työtä,
kun täytti kymmenen
aamusta iltaan
joskus itkien.
Mutta siinä sen
oppi:
työtä tekemällä
pärjää.
Isä ja äiti
olivat itsenäisiä
pitivät oman päänsä
riitelivät
isällä painoivat
sodan jäljet
mielessä
me lapset joskus
pelkäsimme
joskus enemmän
kuin ukonilmaa
kun Jumala
ajoi rautapyöräkärryllä
pitkin taivaanlakea
ja pyörät iskivät
tulta
taivaankivissä.
Jossakin vaiheessa
piti lähteä
itkeä itkut
tienvieressä
kun linja-auto
tuli ja tuuli
heilutteli
rukiintähkiä
pellolla.
Tuli opettaja
jonka vaimo
oli opettaja
ja lapset
opettajan lapsia
suutarin lapsia
vailla kenkiä
tai ei nyt
sentään,
mutta koulussa
oli luokallinen
läheisyyden
etsijöitä
itsenäisyytensä
hakijoita.
Pidin aina kirjoittamisesta
kirjoittelin runoja
ja juttuja
aloin kritisoida
mutta kriitikon
työn lisäksi
kirjoitin kirjoja
lapsille.
Kustantajat pyysivät
lisää.
Kirjoitin
viisitoista kirjaa.
Kalahommat jäivät
"takkiin" lapsuudesta.
Niitä harrastelin
ja tein juttuja monelle
kustantajille,
suurista kaloista
ja luonnosta,
Lapin kokijoista,
Norjan kävijöistä.
Otin aina perheen
mukaan reissuun.
Lienee siinä ollut
paljon hyviäkin
puolia.
Nyt olen isoisä.
Olen jo joskus väsynyt.
Viidenkymmenen iässä
alkaa ymmärtää,
että vauhtia voi
jo höllätä.
Lapsenlapseni
Tanja-tyttären Teemu
ymmärtää varmaan
myös itsenäisyyden
päälle. Nyt on tytön
vuoro kasvattaa,
pistää paremmaksi
kuin isä ja äiti.
Lokakuu 1999.
Syysloma tulossa.
Olen sisäisesti itsenäinen.
"Elämä on kaunis
ja hyvää elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa
unelmille."
Vappu
Valtaojassa vesi noussut ja tehnyt puron sulavan jään
päälle. Pajupensaan läpi mennessään se vähän litisee. Koko ajan syöpyy lunta
mukaan. Aurinko hyväilee selkää. Varjoni, yli puron, jää lyhyemmäksi kuin
aidanseipään.
Puron takana punaiset pajut. Yli ei voi mennä. Siinä
kastelisi itsensä. Purossa on samea, voimakas vesi ja se kasvaa.
Lähtenyt vappuiltana kävelemään ja nähnyt auringon
alhaalla edessään. Pellossa on vielä talvi, päällä vain musta, tarttuva multa, mutta
jalka löytää kovan. Suo on vaalea auringossa. Lunta mättäiden väleissä ja
varvuissa, mättäisen päällä, kevät.
Päästä kevään merkkien ohi, kuulla kuovin huuto,
huomata kyyhkysen lento, kokeilla kuivuva, hauras turve ja tehdä siitä itselleen tunne,
tieto kaiken kauneudesta.
Talven löytää vielä tuulesta.
Tässä tilanteessa ei ole liian arkista nähdä
harmaarintaisen variksen menevän siivet viheltäen kohti punaista petäjikköä.
Yht´äkkiä huomaa senkin, että kyyhkysen siivet ovat
kimeämmät kuin variksen.
Mikä tässä on tärkeintä? Että on otettu hetki
elämää, erilaista kuin ennen, tarkastettu sitä ja löydetty. Niinkuin harmaan kirjan
sisällä voi olla sielu.
Aina täytyy irtaantua itsestään, huomata itsensä
istumassa mättäällä ja nähdä harmautensa, mennä takaisin itseensä ja löytää
takaisin tielle.
Petäjän kylki on täynnä punaisia puroja. Kuusi on
kuivunut ja karstainen. Ne ovat allani mustalla mättäällä, josta lähden kohti kuovin
huutoa.
Pellolla ovat kapaleiden alapäät veden alla. Siellä on
luntakin ja lumen päällä petäjän hilsettä.
Purkavat tämän ladon jo ensi kesänä. Vanha, sotien
ajalta.
Siinen koottiin suosarat pellolta, lehmiä varten.
Seinälaudoissa on kranaatinreikiä eikä yhtään samanlaista. Niitä ihmettelimme
lapsena, silloin, kun tämä oli suora, hyvä lato, täynnä mahdollisuuksia ja
seikkailuja.
Lato oli tukikohta silloin. Täällä juotiin ojassa
keitetyt kahvit ja jaettiin koiranputket, joita löytyi pientareista.
Kun putket olivat uusia, niitä arvosti. Vihreitä,
vahvoja, liitoksen kohdalla lehden tuppi ja tupen alla vettä, toukkia.
Viikon kuluttua käyttämättömät putket olivat
kuihtuneet kurttuisiksi ja kuiviksi. Leikkauskohta oli kuivunut, kuroutunut sisäänpäin
ja mustunut.
Ladossa on harmaata, pölyistä saraa, kaksi kylvykonetta,
heinäseipäitä, parireki ja lavetti, muistoja ja aurinkoa.
Joskus en jaksa uskoa, että olen rehellinen itselleni.
Silloin olen hyvin yksinäinen.
" Prisma "
Oletko
