SDP asetti syyskuussa 1970 Jussi Linnamon työryhmän selvittämään EEC-vapaakaupan (EU:n edeltäjä) laajentumisen seurauksia. Tammikuussa 1971 antamassaan muistiossa työryhmä totesi, että laajentumisen hyödyt menevät ensisijaisesti metsäteollisuudelle ja muulle vientiteollisuudelle, ja että

"Haitat ovat ilmeisiä kilpailuun vain suhteellisen heikosti pystyvälle teollisuudelle, jonka mittakaava ei ole riittävä Euroopan integroituneille markkinoille. Tämä merkitsee sopeutumisvaikeuksia työvaltaisen teollisuuden työntekijöille, työvoimareservien vaikeata sijoittumista työmarkkinoille, voimistuvia suhdannevaihteluita, epätasaista tulonjakoa ja luultavasti myös jatkuvaa työvoiman maastamuuttoa."

"erityisesti täystyöllisyyteen, tuloerojen tasaamiseen ja alueelliseen tasa-arvoon sekä elintason vakaaseen kasvuun tähtäävän työväenehtoisen talouspolitiikan toteuttaminen on jo nyt vapaakaupan olosuhteissa vaikeutunut."

"Tämän vuoksi puolue katsoo, ettei teollisuustuotteiden täydelliseen vapaakauppaan tähtäävä sopimus EECn kanssa voi tulla kysymykseen."

Myös professori Pentti Pöyhösen Helsingin yliopistolle tekemä ekonometrinen tutkimus osoitti EEC-laajentumisen hyödyt vähäisiksi, mutta aiheuttavan työpaikkojen katoamista.

Mikä muuttui?
Mauno Koivisto valittiin pääministeriksi 1979 ja presidentiksi 1982 (vt. 1981-) ja Paavo Lipponen SDP:n puheenjohtajaksi 1993.
EEC-vapaakauppa ei vain laajentunut, vaan Suomi liitettiin 1995 alusta täysjäsenenä EU:hun; kotimaista työllisyyttä ylläpitävä pk-sektori uhrattiin suurteollisuutta suosivalle globalisaatiopolitiikalle. Jopa kokoomuksen kapitalistisiipi on saanut hämmästyneenä - mutta ilmeisen tyytyväisenä - todeta SDP:n suurpääoman etuja ajavia ratkaisuja.
Tuossa politiikassa kouralliselle Suomen rikkaimpia laadittu "optio-ohjelma" varallisuusveron poistamisella on vain yksi nyanssi.

Lipposen ja Koiviston linjauksilla Suomi vietiin kaikkiin "pöytiin" ja "ytimiin" tietoisena sen kielteisestä vaikutuksesta työttömyyteen ja tulonjakoon. Linjaukseen vaikutti myös 1995 ulkoministeriksi tullut SAK:n lakimies Tarja Halonen. SDP:n valitsemaa linjaa kuvaa Ruotsin pääministeri Göran Perssonin arvio kirjassaan: "Lipponen oli lojaali EU-eliitin päätöksille jo ennen kuin päätökset oli tehty."

Lipposen omat ambitiot tulivat julki hänen ilmoitettua pyrkimyksensä EU:n huippuvirkaan poliittisen uransa huipentumaksi; vähäisemmät tehtävät eivät häntä kiinnostaneet. Komission puheenjohtajuus jää Lipposelta vain haaveeksi ja ura vaihtuu eduskunnan puhemiehen tehtävien kautta eläkepäiviksi. Myös Koivisto on enää taustavaikuttaja, mutta tuskin vähäinen SDP:n leirissä. Tosin Koivisto on aina viihtynyt taustavaikuttajana, siinä vastuu on mahdollisimman kaukana vallasta. Kansanedustajaksi tai puolueen puheenjohtajaksi hän ei ole koskaan pyrkinyt.

Tarja Halonen sen sijaan käyttää edelleen presidentin valtuuksia ja arvovaltaa EU:n laajenemisen ja syvenemisen edistämiseksi. Siinä roolissa hän puolsi Turkin liittymistä EU:n jäseneksi ja julkaisi yhdessä kuuden muun EU-maan presidentin kanssa EU-perustuslakiesityksen romuttumisen jälkeen kannanoton, jossa he olivat huolissaan integraatiokehityksen pysähtymisestä. Julistuksen mukaan "Suurin osa eurooppalaisista kannattaa ajatusta yhteisestä Euroopasta". Epäilemättä kannatus on ollutkin korkeaa integraatiosta hyötyneiden parempiosaisten keskuudessa. Kärsijöiden kielteistä kantaa vähäteltiin selittämällä sen johtuvan siitä, että ihmisille ei ole kerrottu, miten unioni toimii, mitä se on saanut aikaan ja mihin se pyrkii.
Noiden käytännön toimien rinnalla Halosen puheet globalisaation haittojen torjumisesta ja puuhastelussa suomalaisille kalliissa mutta hyödyttömässä Helsinki-prosessissa joutuvat outoon valoon. Kolkuttavan omantunnon tyynnyttelemisestä tuskin on kyse.

Toivoa sopii, että Halonen itse kertoo käsityksensä noista pyrkimyksistä. Toivoa sopii, että hän muistaa mainita myös noista SDP:n toteamista globalisaation kielteisistä ilmiöistä, joista kohtuuttoman osan ovat joutuneet kantamaan ensisijaisesti Suomen työttömät ja nimenomaan pitkäaikaistyöttömät. Suurteollisuuden ehdoilla toteutettu talouden liberalisointi on tuonut kasapäin hyvää sijoittajille, mutta vaihtotaseen ylijäämästä ei ole herunut parannusta pienituloisten arkeen.