Kirjoituksen sisältämien kannanottojen vuoksi se on toimitettu peruspalveluministeri Liisa Hyssälälle mahdollista kommentointia varten.
Ministeri Hyssälä ei ole nähnyt aiheelliseksi vastata. Ei myöskään jäljempänä sanottu puoluetoverinsa, jyväskyläläinen kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen Aila Paloniemi.
Lastenhuollosta kiistaa
Parhaillaan vireillä oleva kiista lasten vastentahtoisesta palauttamisesta USA:aan antaa aiheen tarkastella ongelmaa laajemminkin.
Alkukesästä julkaistu tutkimus oli synkkää luettavaa: lastenkoti- ja koulukotitausta antaa huonon ennusteen sopeutumisesta järjestäytyneeseen yhteiskuntan! Tutkimuksen mukaan suhteettoman suuri osa tuon tien kulkeneista lapsista ajautuu myöhemmin vankilakierteeseen.
Havainto oikeuttaa kysymään, ovatko huostaanottopäätökset sittenkään olleet lapsen edun mukaisia. Ilmi selvästi ainakaan kaikissa tapauksissa ei ole, mutta siitä huolimatta tarvittavat johtopäätökset on jätetty tekemättä. Epäilemättä ainakin yhtenä syynä vaikenemiseen on Suomessa yleisesti tunnettu mutta tietoisesti vaiettu virkamielivallan peittely. Ilmiselvästi väärätkin virkapäätökset halutaan salata, ylläpidettyä harhakuvaa korkeasta virkamiesmoraalista ei haluta rikkoa. Tuossa salailussa virkamiehet tukevat toinen toistaan, ja virheen oikaisemisen sijasta koko virkakunta valjastetaan peittelemään kollegansa tekemää virhettä.
Tuolle kannanotolle on vahvat perusteet.
Tuossa akuutissa lasten palauttamisjutussa on kyse kaavamaisesta Haagin lapsikaappaussopimuksen noudattamisesta: lapset on palautettava asuinpaikkakuntansa maahan.
Sopimuskohtaa pidetään niin velvoittavana, että muita asiassa esitettyjä seikkoja, edes lasten jyrkkää vastustusta, ei oteta oikeuden ratkaisuissa huomioon.
Sopimuksen soveltamisessa on kuitenkin vakava ongelma.
Perustuslain mukaan Suomen kansalaista ei saa karkottaa eikä luovuttaa vastentahtoisesti ulkomaille. Edelleen perustuslaki määrää, että jos alempi säädöstä johtaa ilmeisesti perustuslain vastaiseen ratkaisuun, tulee ensisijaisesti noudattaa perustuslakia. Haagin lapsikaappaussopimus on saatettu Suomessa voimaan presidentin asetuksella, se on siis lakia alempiasteinen säädös, joten oikeuden ratkaisuissa tulisi noudattaa perustuslaissa säädettyä karkotus- ja luovutuskieltoa. Kun näin ei ole menetelty, on tuomioistuin antanut kiistatta lain vastaisen päätöksen.
Kriittistä tarkastelua ei kestä myöskään Jyväskylän sosiaaliviranomaisten päätös ulkomaalaisen naisen lapsen huostaanottamisesta heti synnytyksen jälkeen. Tuossa tapauksessa ylimalkainen ja tarkemmin perustelematon "ei kykene ilman jatkuvaa ohjausta huolehtimaan lapsestaan" -päätös sisältää jo itsessään ristiriitaisuuden: Jos äiti ei kyennyt ilman ohjausta huolehtimaan lapsestaan, oli viranomaisen velvollisuutena jo lastensuojelulainkin mukaan järjestää tarpeellinen ohjaus, ei ottaa lasta huostaan.
Päätöksen kiistaton mielivaltaisuus vahvistui muutamaa vuotta myöhemmin: äiti kykeni huolehtimaan huostaanotetun lapsen kaksi vuotta nuoremmasta sisaresta "ilman ongelmia", kuten sosiaaliviranomaiset itsekin tuomioistuimelle antamassaan lausunnossa vakuuttivat. Vanhemman sisaren huoltajaksi hänen ei vieläkään katsottu kykenevä. Ainakaan aiempaa huostaanottopäätöstä ei ole suostuttu kumoamaan lastensuojelulain selkeästä määräyksestä huolimatta.
Ilmeisesti ratkaistavaksi vaikeimpia asioita ovat huoltajakysymykset silloin, kun lasten eronneet vanhemmat eivät löydä yhteisymmärrystä. Asiassa vaikuttavia seikkoja tarkemmin tuntematta ulkopuolinen kykenee vain tunteenomaiseen mielipiteeseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä lapsen edun kanssa.
Aina ei oikeuden mahdollisesti oikeakaan päätös ratkaise asiaa lopullisesti eikä onnellisesti, vaan sen täytäntöönpanossa joudutaan turvautumaan viranomaisapuun. Näissäkin tapauksissa viranomaisen tulisi noudattaa hienotunteisuutta oman vallan näyttämisen sijasta. Vähimmäisvaatimuksena on lain noudattaminen ja mieluummin käyttää lakisääteistä oikeutta luopua toimenpiteestä kuin viedä se jääräpäisesti traumaattiseen voimannäyttöön. Tuossa viimeisimmässä lasten luovutuskysymyksessä Helsingin kihlakunnanvouti käytti tuota oikeuttaan.
Diplomaattisuudellaan hän lunasti ainakin minun kunnioitukseni.
Päinvastainen esimerkki Kokemäeltä:
Lapsen noutoa täytäntöön pannut vouti raastoi rivakalla ristivyöotteella itkevän ja vastaanpyristelevän lapsen mukaansa. Vouti ei piitannut edes siitä, että lain mukaan hänellä ei ole oikeutta voimankäyttöön muulloin kuin itseään suojellakseen. Tarvittaessa hänen on pyydettävä virka-apua poliisilta.
Tuo tapaus alleviivaa myös edellä korostamaani suomalaista virkarikosten peittelykulttuuria:
apulaisoikeuskanslerin sijaisen Nils Wirtasen kaksi vuotta harkitseman kantelupäätöksen mukaan tilanteessa ei käytetty voimakeinoja. Tilanteesta otetut valokuvat osoittavat jotakin aivan muuta.
Viranomaisten toimien lainmukaisuutta valvoneen Wirtasen päätös selitty sillä, että vain virkarikoksesta epäiltyä ja voimakeinojen käytön kiistänyttä voutia kuultuaan hän tuli vakuuttuneeksi, ettei voimakeinoja käytetty. Vaihtoehtona oli, että valtuutensa ylittänyttä voutia olisi pitänyt syyttää virkarikoksesta, mutta siihen laillisuutta virkavastuisesti valvoneella Wirtasella ei ollut riittävästi moraalia. Esimiehensä oikeuskansleri Paavo Nikulan antamaa mallia noudattaen Wirtanen mieluummin ummisti silmänsä.
Edellä kuvattu sumeilematon valehtelu virkarikosten peittelyssä on niin yleinen tapa, että lähetin sitä koskevat kirjelmät mm. kansanedustajille; katso http://groups.msn.com/ValtaMafia
Mitä noiden onnettomien tapausten estämiseksi tulisi tehdä?
Niiden vähättely vain yksittäistapauksiksi on groteskia. Ne ovat noihin tilanteeseen ja olosuhteisiin joutuneille niin traagisia, että ainakaan viranomaisvirhettä niissä ei voi hyväksyä. Jos hallinnon selitetään yleensä toimivan hyvin, niin samalla on vastattava kysymykseen, kuinka montaa oikaisematta jätettyä epäonnistumista on vielä pidettävä siedettävänä.
Sosiaaliviranomaiset perustelevat usein ratkaisunsa tarkemmin yksilöimättömällä "lapsen edulla" ja väittävät, että pieni lapsi on helppo manipuloida. Lapsen erottaminen vanhemmistaan ei näytä lastenkotitutkimuksen valossa sittenkään olevan lapsen etu, vaan omat biologiset vanhemmat tulee lähtökohtaisesti katsoa parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Muut vaihtoehdot voivat olla vain erityisesti ja yksilöidysti perusteltuja hätäkeinoja.
Lapsen mahdollinen manipulointikin lienee paljastettavissa riittävän laajalla psykologisella seurannalla. Vai onko lastenpsykiatria Suomessa arvontaan verrattava tieteenala?
Toisaalta, en näe kovin vaaralliseksi sitäkään, lapsi toimii sen henkilön eduksi, johon hän on voimakkaimmin sitoutunut. Jos tämä henkilö jostakin syystä ei miellytä sosiaaliviranomaista, ei toisenlaista ratkaisua voi selittää lapsen, vaan viranomaisen edulla.
Vetoaminen lapsen vanhemman tai vanhempien taloudelliseen tilanteeseen pitää sisällään tunnustuksen virkavelvollisuuden laiminlyönnistä. Perustuslaissa säädetty oikeus välttämättömään toimeentuloon on subjektiivinen oikeus, jonka viranomainen on velvollinen turvaamaan niin lapselle kuin tämän vanhemmillekin. Tosiasiassa tuollaisella perustelulla tehdään periaatepäätös siitä, mikä on vähimmäistaso, jota heikommassa asemassa olevat katsotaan kykenemättömiksi huolehtimaan lapsistaan. Viranomaisten linjausten mukaan näyttäisivät esimerkiksi kaikki työttömyysturvan peruspäivärahaa nostavat tuomitun tuohon ryhmään.
Julkisuuteen tulee säännöllisesti tapauksia, joissa tehtyjä päätöksiä maallikon on mahdoton hyväksyä ja ymmärtää. Pidän pöyristyttävänä sitä, että lasten järkyttävimmätkin tragediat julistetaan viranomaisten harkintavaltaan kuuluviksi ratkaisua tarkemmin asianosaisillekaan selvittämättä ja yksilöimättä. Perustelujen ilmoittamatta jättämistä puolestaan perustellaan yksilönsuojalla. Jos noin on, niin lainsäädännössä on pahoja puutteita.
Suurimpana ongelmana on viranomaiselle myönnetty tarkemmin yksilöimätön harkintavalta. Se saattaisi ehkä toimia ideaalisissa tilanteissa, mutta erilaisten paineiden alaisena toimivan viranhaltijan voi olla helppo kätkeä ratkaisuunsa muutakin kuin lapsen etua, esimerkiksi yhteiskunnallisia säästötavoitteita. Poissuljettua ei ole myöskään se, että huoltajakiistan toinen osapuoli voi manipuloida viranomaisen. Siitäkin on esimerkkejä.
Lainsäädäntöä on mahdoton saada yksikäsitteiseksi jokaiseen yksittäiseen tapaukseen; lakia soveltavalle viranomaiselle on jäätävä harkintavaltaa. Tuolle harkinnalle on kuitenkin kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaamiseksi asetettava selkeät rajat ja kriteerit, joilla harkintavaltaa voi käyttää. Ainakin kansanedustajien puheitten perusteella näyttäisi eduskunnalla olevan valmiutta säädösten täydentämiseen. Tulppana näyttäisi siten olevan hallitus ja lastensuojelukysymyksissä vastuullinen sosiaali- ja terveysministeriö, nykyisessä hallituksessa peruspalveluministeri Liisa Hyssälä. Puuttuuko taito vai tahto, ministeri Hyssälä?
Ilmailu- ja suurempien liikenneonnettomuuksien tutkintaan asetetaan aina tutkijalautakunta. Lapsen ehkä koko loppuelämää koskeva tragedia on varmasti noihin verrattava onnettomuus, ja myös ne tulisi selvittää vastaavalla menettelyllä. Jokaista huostaanottopäätöstä ei ehkä ole jo resurssien rajallisuudenkaan vuoksi syytä viedä raskaaseen tutkintaa, mutta ainakin jokainen viranomais- ja oikeustoimia vaatineeseen riitatilanteeseen johtanut tapaus. Tämä olisi jo tuomioistuinten uskottavuuden nimissä perusteltua, sillä tuomiovallan käyttö ei voi eikä saa olla mielipidekysymys.
