Evoluutio on uskon asia

Joel Kontinen

Professori Petter Portin kirjoitti Aamulehdessä 7.1. 2002 evoluutiosta, jota hän luonnehti tiedon eikä uskon asiaksi. Kirjoitus synnytti vilkkaan keskustelun. Ohessa vastineeni, jonka Aamulehti julkaisi 13. 1. 2002. Olen päivittänyt tekstiä aavistuksen verran.

Evoluution juuret eivät ole tieteessä vaan antiikin Kreikan filosofiassa. Anaksimandros (610-480 eKr.) opetti, että ensimmäiset oliot syntyivät vedestä ja että myöhemmin ilmaantui kehittyneempiä lajeja. Heraikleitos (540-480 eKr.) puolestaan väitti, että luonto on jatkuvassa muutoksen tilassa. Charles Darwin laati teoriansa 1850-luvulla huomattuaan, että Galapagossaarten eläimet erosivat muiden alueiden eläimistä. 1800-luku oli teollisen vallankumouksen ja suhteellisen rauhallisuuden vuoksi huikeaa kehitysoptimismin aikaa, jolloin kaiken oletettiin kehittyvän yhä paremmaksi.

Darvinismi levisi luonnontieteistä mm. kielitieteeseen ja uskontotieteeseen. Kielten oletettiin kehittyneen yksinkertaisista monimutkaisempiin ja uskontojen polyteismistä eli monien jumalien palvomisesta monoteismiksi eli yhden Jumalan palvomiseksi. Kenttätutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet vakuuttavasti, että kehitys on ollut juuri päinvastainen. Primitiivisiä kieliä ei ole olemassakaan, ja monesti uskonto on alun monoteismin jälkeen rappeutunut polyteismiksi.

Evoluution ns. todisteet tuskin kelpaisivat yhdessäkään puolueettomassa tuomioistuimessa. Fossiilit eivät todista, että lajit olisivat muuttuneet toisiksi. Lajien sisällä on toki havaittu muutoksia. Koira ei silti ole koskaan muuttunut esimerkiksi kissaksi tai joutseneksi. Toiset koirat ovat isoja, toiset pieniä. Jotkin ovat tuuheakarvaisia ja jotkin lyhytkarvaisia. Ne ovat silti edelleenkin koiria. Fossiilit ovat pikemminkin osoitus siitä, että jotkin lajit ovat aikojen kuluessa kuolleet sukupuuttoon.

Evolutionistit olettavat, että lajit ovat aikojen saatossa kehittyneet yhä mutkikkaammiksi. Toisinaan geologiset kerrostumat ovat kuitenkin evoluution kannalta väärässä järjestyksessä. Osa kaikkein alkeellisimmista eliöistä elää vielä meidän aikanamme. Tällaisia ovat esimerkiksi arkkibakteerit. Osa aiemmin sukupuuttoon kuvitelluista lajeista, mm. varsieväkala Latimeria chalumnae, elää edelleenkin.

Evoluutioon perustuva maailmankatsomus ei pysty selittämään elämän alkuperää. Tästä huolimatta luonnosta tehdään kaikkivoipa. Kaiken oletetaan olevan mahdollista, kun riittäväsi aikaa kuluu. Mutta jo yksi solu on niin mutkikas, ettei aika riitä sen sattumanvaraiseen valmistamiseen. Sir Fred Hoylen mukaan todennäköisyys, että ensimmäinen elävä solu syntyi itsestään, on 1 mahdollisuus 10 potenssiin 40 000:sta (eli kymmenen jälkeen on 40 000 nollaa; vertailun vuoksi voidaan laskea todennäköisyys, että joku saa veikkauksessa 13 oikein: se on yksi mahdollisuus 1 594 323:sta eli miltei äärettömästi helpompi.) Hoyle on laskenut, että vaaditaan liki 300 kertaa maapallon oletettu ikä (4,6 miljardia vuotta), jotta ihmisen yhden solun aminohapot olisivat sattumalta voineet asettua oikeaan järjestykseen. Monet seikat viittaavat sitä paitsi siihen, ettei aurinkokunta tai edes maapallo voi olla niin vanha.

Usko evoluutioon on tuottanut lukuisia huijauksia. Kuuluisimpia niistä lienevät Piltdownin ihminen, jonka evolutionistit tunnustivat väärennökseksi vasta 41 vuotta sen "löytymisen" jälkeen, ja vuonna 2001 väärennökseksi paljastunut Archaeoraptor, jota National Geographic mainosti dinosauruksen ja linnun välimuodoksi lokakuussa 1999.

Rakenteen samankaltaisuus ei ole todiste evoluutiosta. Evoluution anatomiset todisteet osoittavat pikemminkin, että eri lajeilla on ollut sama suunnittelija. Sama pätee myös geneettisen rakenteen samankaltaisuuteen. Harva meistä väittäisi, ettei jotain auto-, lentokone- tai vaikkapa tietokonemallia olisi suunniteltu erikseen. Ne eivät yleensä kehity itsekseen edes miljoonassa vuodessa. Sokea sattuma olisi varmaankin tehnyt huomattavasti villimpiä kokeiluja eläinkunnassa. Mutta luonnonvalinta olisi karsinut tällaiset sooloilut.

Takaisin aloitussivulle