Edullinen tax-free -viskipullo Lontoossa, vain 20.000 puntaa. Tätä ostetaan korillinen...
Matkani rapakon taakse alkoi mukavasti sujuneella British Airwaysin aamulennolla Helsingistä Lontooseen. Lontoon Heathrown kentällä minulla oli melkein 4 tuntia vaihtoaikaa ja siinä ajassa piti siirtyä terminaali 3:sta terminaali 5B:hen. Taivalsin pitkin loputtomia käytäviä ja rullaportaita seuraten terminaali 5:een osoittavia kylttejä. Lopulta tulin halliin, josta bussit lähtivät eri terminaaleihin ja 10 minuutin bussimatkan jälkeen olin vihdoin terminaali 5:ssä. Passi- ja turvatarkastuksen jälkeen pääsin vihdoin tutustumaan brittiläiseen pubikulttuuriin. Heathrown kentällä on omituinen tapa pitää lentojen lähtöportit salaisuutena lähes lähtöhetkeen saakka, joten lähtömonitoreja joutuu vilkuilemaan tämän tästä. Lopulta ruudulle ilmestyi tieto, että lento Miamiin lähtee terminaali 5B:stä, joka on erillinen rakennus muutaman sadan metrin päässä itse pääterminaalista. Sinne siirtyminen tapahtui metron tapaisella kulkupelillä.
Edullinen tax-free -viskipullo Lontoossa, vain 20.000 puntaa.
Tätä ostetaan korillinen...
Olin onnistunut varamaan Lontoo-Miami -lennolle British Airwaysin Boeing 747-jumbosta erinomaisen paikan 29K. Se on heti varauloskäynnin jälkeen oleva ikkunapaikka 3-hengen penkkirivissä ja edessä on noin 2 metriä tyhjää tilaa. Siinä oli lokoisaa matkata tämä lähes 10 tunnin lento varsinkin kun vielä viereinen istuin jäi tyhjäksi. Lento kesti vähän normaalia kauemmin, koska lähes koko matkan oli kova vastatuuli. Pientä brittiläistä sähläämistä oli alussa havaittavissa. Yhdelle matkustajalle oli annettu vahingossa toisen matkustajan koneeseennousukortti eikä matkustaja edes huomannut, että kortissa oli väärä nimi. Yhtäkkiä samaa paikkaa oli itselleen vaatimassa kaksi samannimistä matkustajaa. Lentoemäntä ravasi posket punaisena portin ja koneen välillä ja vihdoin toinen matkustaja sain oman korttinsa ja paikkansa. Lentoon lähdettäessä näytettiin ensin väärän konetyypin turvavideo ja sitten pikauusintana oikea versio. Koneen viihdelaitteisto ei suostunut toimimaan ensimmäisen tunnin aikana ja sitä kovasti pahoiteltiin. Vihdoin sekin saatiin kuntoon.
Lähtiessä tarjottiin lounas, joka oli brittiruuaksi yllättävän hyvää (tai sitten minulla oli niin kova nälkä…). Sitten katselin uusimman James Bondin elokuvan, torkuin ja kuuntelin musiikkia. Vihdoin 9 tunnin ja 45 minuutin jälkeen kone laskeutui Miamin kansainväliselle lentokentälle. Passintarkastus sujui yllättävän nopeasti. Ei-USA:n kansalaisia varten oli varmaankin yli 30 tarkastuspistettä, joten jonossa ei tarvinnut seisoa pitkään. Sormenjäljet skannattiin, naamakuva otettiin ja tarkastaja kyseli, kuinka kauan aioin viipyä ja mitä aioin puuhailla matkani aikana.
Ajoin Super Shuttle -kimppataksifirman pikkubussilla hotelliini Miami Beachille. Muita matkustajia ei samaan suuntaan ilmaantunut, joten auto toi minut suoraan hotelliini nimeltä Beachcomber. Se sijaitsee Etelä-Miami Beachilla osoitteessa 1340 Collins Avenue. Huonevaraus löytyi ja hotelli oli ihan OK. Kävin pikakävelyllä ja hotkaisin Mäkkärillä hampurilaisen. Sitten olikin aika painua pehkuihin, koska sisäinen kelloni oli noin 5 aamuyöllä.
Seuraavana aamuna heräsin pirteänä noin kello 3 paikallista aikaa ja aamiaistakin olisi jo tehnyt mieli. Sitä oli luvattu aamuseitsemältä, joten siihen saakka pyöriskelin sängyssä. Heti kello 7 suunnistin aamiaiselle, mutta koko ravintola oli vielä pimeänä. ”Tule tuossa puoli kahdeksan maissa” valisti vastaanottovirkailija. Tein pienen aamukävelyn rannalla ja katselin auringonnousua ja 7.30 olin taas toivorikkaana aamuruokaa odottamassa. Eihän se vielä silloinkaan ollut valmiina ja vasta vähän ennen kahdeksaa tarjoilija tuli ilmoittamaan, että herra hätähousu on hyvä ja voi nyt siirtyä aamukahville. Hotellin hintaan sisältyvä aamiainen oli ns. mannermainen aamiainen eli siihen kuului kahvia ja paahtoleipää sekä voisarvia, mutta eipä juuri muuta.
Sen jälkeen tein pitkän kävelylenkin South Miami Beachin ns. Art Deco-alueella, jossa on 20-30 –luvun asuun entistettyjä tyylikkäin värein maalattuja hotelleja ja ravintoloita. Lounaalla kävin syömässä aivan erinomaisen hampurilaisen hotellin lähellä olevassa ravintolassa. Kävelin rantaa pitkin pitkän matkaa pohjoisen suuntaan ja sitten katua pitkin takaisin. Sää oli kohtalaisen helteinen, mutta onneksi hotellin jääkaapissa odotteli viileä Coors-olut. Illalla kiertelin vielä ympäriinsä ja kävin syömässä pihvin yhdessä ravintolassa, jonka nimeä en edes muista. Pihvi oli tosi sitkeä eikä ruuassa muutenkaan ollut kehumista, joten sen paikan kierrän tästä edes kaukaa.
Art Deco-tyylikkyyttä kerrakseen.
Seuraavana aamuna ajelin taksilla muutaman kilometrin päähän Alamo-autovuokraamoon, josta olin varannut itselleni auton kahdeksi päiväksi. Vuokraamolla oli mainosten mukaan ilmainen noutopalvelu hotelleista vuokraamoon. Soitin vuokraamoon ja minulle kerrottiin, että ilmainen kuljetus toki on, mutta se olisi vasta puolentoista tunnin kuluttua enkä viitsinyt jäädä sitä odottamaan. Vuokraamosta kuittasin itselleni parhaat päivänsä nähneen KIA-merkkisen kotteron. Ihan mukavahan sillä oli ajella vaikka ohjaus vähän ravistikin ja tupakansytyttimen töpselistä ei tullutkaan virtaa navigaattorina toimineelle kännykälleni. Ongelmat huomasin tietenkin vasta niin kaukana vuokraamosta, että en enää viitsinyt kääntyä takaisin valittamaan. Navigointia piti käyttää aika säästeliäästi, jotta puhelimen akku olisi riittänyt. Lähdin suunnistamaan etelän suuntaan tavoitteena ajella Key Westiin päin. Pari kertaa en ajoissa tajunnut, mitä navigaattori halusi minun tekevän, joten muutama ylimääräinen kierros tuli ajeltua kolmessa kerroksessa olevien moottoriteiden viidakossa ennen kuin löysin valtatie 1:n joka johtaa niin pitkälle kuin Amerikkaa etelään päin riittää. Alkumatka Miamin esikaupungissa oli kohtalaisen hidasta kovan liikenteen takia.
Keskimmäinen auto on vuokraamani KIA jonka taidolla
pysäköin tuon city-maasturin viereen. Vasta sitten
huomasin, että Amerikassa kaikki on suurta - myös
parkkiruudut...
Tie Key Westiin kulkee upeiden siltojen kautta saarelta saarelle ja pysähtelin silloin tällöin ottamaan valokuvia. Aikaa kului sen verran, että mikäli ajaisin Key Westiin saakka, en ennättäisi takaisin ennen pimeän tuloa, joten katsoin viisaammaksi kääntyä Marathonin kaupungin kohdalla takaisin. Johan noita siltoja ja maisemia olikin nähty. Paluumatka sujui perjantai-illan ruuhkaliikenteessä Miamin kohdalla vielä hitaammin kuin menomatka, mutta vähän ennen pimeän tuloa olin takaisin hotellissani.
Seuraavana aamuna navigoin taas ulos Miamista kohti länttä ja ajelin Evergladesin suoalueelle. Sää ei ollut kovin suosiollinen. Kylmä tuuli puhalsi pohjoisesta ja vettä rupesi satamaan aika railakkaasti. Kävin katselemassa niitä vekottimia, joilla turisteja kuljetetaan pitkin rämettä. Amerikaksi ne ovat ”airboats” eli veneitä, joita liikuttaa lentokoneen propelli. Turisteja ajelutettiin veneillä, mutta kyyti vaikutti sen verran märältä ja kylmältä vesisateessa, että päätin jättää sen väliin. Alueella oli lukuisia krokotiilifarmeja ja veneajelun lähtöpaikkoja eli suoturismi vaikutti isolta businekselta.
Oli siellä muutama auto enemmän kuin Suonenjoella
sunnuntaiaamuna.
Ajelin sitten takaisin kohti Miami Beachiä vähän pohjoisemmaksi ja kävin vielä Aventura Mall –ostoskeskuksessa, joka taitaa olla seutukunnan suurin lajissaan. Hulppea oli kauppa ja käytäviä riitti marssittavaksi suuntaan jos toiseenkin. Yksi paitakin tuli ostettua. Onneksi laitoin mieleen mille parkkialueelle ja minkä uloskäynnin luo jätin autoni. Muuten olisi voinut mennä loppuiltapäivä auton haeskeluun..
Ajelin sitten pikkuhiljaa kohti South Miami Beachiä. Kävin vielä tankkaamassa auton ja bensa-automaatti ei tietenkään hyväksynyt luottokorttiani. Automaatti pyyteli kovasti 5-numeroista pin-koodia ja suomalaisissa korteissa on tunnetusti vain 4 numeroa. Bensaa kuitenkin sain, kun huoltamon hoitaja teki ensin katevarauksen ja avasi sitten hanan. Halpaa oli amerikkalainen menovesi. Ajelua tuli 316 mailia ja bensaa meni 9.04 gallonaa. Nämä mystiset mittayksiköt yksiköt eivät tietysti kerro juuri mitään, mutta kahden päivän huristeluun meni rahaa 21 euroa. Luovutin auton ja mainitsin se vioista vuokraamon hepulle, joka lupasi kertoa asiasta eteenpäin. Hieman jäi sellainen vaikutelma, että Alamo-vuokraamoa ei aivan viimeisen päälle kiinnostanut heidän autojensa kunto.
Seuraavana aamuna tein vielä kävelylenkin South Miami Beachillä ja luovutin hotellihuoneen. Yhdentoista maissa ajelin taksilla Miamin satamaan. Risteilylaivani, m/s Carnival Valor’in lähtöaika oli klo 16.00. Lähtöselvitys alkoi ohjeen mukaan klo 12.00 ja selvitykseen oli kehotettu tulemaan hyvissä ajoin ruuhkan välttämiseksi. Kun saavuin terminaaliin, havaitsin että kaikki olivat todellakin totelleet kehotusta ja terminaalissa oli pitkät jonot joka paikkaan. Ensin annoin matkalaukkuni terminaalin ulkopuolella kantajille, jotka laittoivat ne eteenpäin suoraan laivalle. Sitten jonotin turvatarkastukseen. Sen jälkeen jonotin lähtöselvitykseen, jossa vanha saksalaissyntyinen mummeli antoi hyttiavaimen. Sitten hain vuoronumerokortin, jonka mukaan matkustajia kutsuttiin laivalle. Aikani odoteltuani ryhmäni ”Zone 35:n” vuoro tuli. Sitten piti vielä jonottaa, kun jokaisesta otettiin matkamuistovalokuva ja sitten vielä laivaan tullessa virallinen valokuva. Siitä kun tulin terminaaliin kesti noin 2 tuntia ennen kuin olin laivassa.
M/S Carnival Valor.
Hyttini numero 1212 sijaitsi ensimmäisellä kannella aivan laivan keulassa. Hytti yllätti positiivisesti sillä se oli suuri ja hyvin varustettu ja siinä oli kaksi pyöreää ikkunaa. Hyttiemäntä, noin 150-senttinen aasialainen hompsahtava mies, tuli myös esittäytymään. Yllätyksekseni myös laivan ruokaravintolat olivat jo auki, joten suunnistin nauttimaan lounasbuffetin. Vähän ennen lähtöä laivalla pidettiin kaikille pakollinen pelastusharjoitus. Kaikkien piti hakeutua omalle pelastusasemalleen, jossa esiteltiin pelastusliivien käyttö ja muita turva-asioita. Klo 16.00 laiva lähti Miamin satamasta. Ihailin maisemia laivan kannella. Kiertelin ympäri laivaa ja ihmettelin ravintoloiden, baarien ja muiden palvelujen suurta määrää. Hyttejä laivalla on 1487 kappaletta. Matkustajia laivaan mahtuu 2974 ja miehistöä 1180 henkilöä. Ulkokansilta löytyy mm. hölkkärata, minigolf, vesiliukumäki ja jättimäinen TV-ruutu, jossa näytettiin musiikkivideoita ja elokuvia. Illallinen alkoi klo 18.00 laivan ruokasalissa ja kaikille matkustajille oli etukäteen painettu avainkorttiin illallisaika ja pöydän numero. Samaan pöytään ilmestyi torontolainen nainen ja sanfranciscolainen pariskunta ja mies. Seuraavana iltana joukkoon liittyi myös 3-henkinen perhe Kanadan Albertasta. Illallisvaihtoehtoja oli listalta valittavina puolenkymmentä ja ruoka oli hyvää ja palvelu sujuvaa. Illalla kiertelin vielä laivalla ja kuuntelin musiikkiesityksiä ja tietokilpailua laivan teatterissa.
Miami Beachiä laivan kannelta kuvattuna.
Laivan henkilökunta edusti lukuisia eri kansallisuuksia. Henkilökunnan nimikylteistä näki heidän nimensä ja kansallisuutensa. Hyttisiivoojat olivat pääosin Indonesiasta ja Filippiineiltä, tarjoiluhenkilökuntaa oli runsaasti Intiasta ja kasinon pyörittäjinä kunnostautuivat venäläiset, bulgaarit ja moldovalaiset. Asiakkaista 95% oli valkoihoisia amerikkalaisia.
Seuraavana aamuna herättyäni katsoin ulos ikkunasta ja taivaanrannassa näkyi jonkin kaupungin siluetti korkeine kerrostaloineen. Ihmettelin vähän, mistä kaupungista oli kysymys. Onneksi hytin televisiosta näkyi kartta, joka näyttää laivan sijainnin. Siitä selvisi, että siellähän se Kuuban Havanna loistaa aamuauringossa. Kävin aamiaisella ja katselin maisemia laivan kannelta. Laiva siis seilasi koko päivän Kuuban ohitse ja edelleen kohti Cayman-saaria, joten ohjelmassa oli pääasiassa syöntiä ja löhöilyä. Kävin katsomassa ylipirteän risteilyisäntä Goosen esittelyn kohteista ja laivayhtiön retkistä, joille ehdottomasti kannattaisi osallistua. Illallisen pukeutumisohje oli tälle illalle ”elegant”, joten itsekin vedin elegantisti kravatin kaulaan. Normaaleina iltoina pukeutumisohje oli "casual", jolloin kauluspaita ilman kravattia oli sopivan casual. Illallisella oli tarjolla mm. hummeria, jota popsin innolla.
Tiistaiaamuna heräsin jo ennen seitsemää, kun ulkoa kuului kolinaa ja pauketta laivan laskiessa ankkureita Cayman-saarten pääkaupungin George Townin edustalla. Kaupungissa ei ole riittävän suurta laituria suuria risteilyaluksia varten, joten matkustajat kuljetettiin pienemmillä laivoilla maihin. Kiertelin ympäri George Townia ja otin valokuvia. Onnistuin löytämään ilmaisen nettiyhteyden ja surffailin vähän aikaa kännykän avulla. George Town ei ole kovin kummoinen metropoli. Asukkaita siellä on n. 30 000. Rannassa on muutama ostoskeskus ja ravintola. Maan parlamentti ja hallintorakennukset ovat muutaman sadan metrin päässä rannasta ja siihen kaupunki sitten pikkuhiljaa loppuukin. Kaupunki oli oikein siisti ja siitä jäi kaikinpuolin mukava vaikutelma. Erityisesti autoilijoiden kohteliaisuus jalankulkijoita kohtaan jaksoi hämmästyttää. Kun ajattelinkin, että kohta voisin mennä kadun yli tuota suojatietä pitkin, olivat autot jo pysähtyneet suojatien eteen. Etsiskelin kauppaa, josta saisin ostettua tölkillisen paikallista olutta matkamuistoksi, mutta se osoittautuikin yllättävän haastavaksi operaatioksi. Ruokakauppoja ei juuri vastaan tullut. Useasta pikkukaupasta sai kyllä kaikkia muita juomia paitsi olutta. Vihdoin yhdestä kaupasta neuvottiin läheiseen ravintolaan, josta olutta voisi ostaa mukaan. Eipä heilläkään ollut kuin pulloja, mutta sieltä neuvottiin läheiseen viinakauppaan. Siellä taas olutta myytiin vain 6 tölkin pakkauksissa. Onneksi sieltä neuvottiin toiseen viinakauppaan ja vihdoin tärppäsi. Sain ostettua yhden tölkin Caybrew-olutta, jonka onnistuin muiluttamaan laivan turvatarkastuksen läpi. Periaatteessa alkoholijuomien tuonti maista laivalle on kielletty ja juomat otetaan säilytykseen risteilyn ajaksi ja luovutetaan poislähtiessä, mutta onneksi yhteen oluttölkkiin ei kiinnitetty huomiota.
Cayman-saarten pääkaupungin George Townin
keskustaa.
Kahden jälkeen siirryin takaisin laivalle ja nautin lounaan buffet-ravintolassa. Kello 16.00 laiva lähti jatkamaan matkaa ja pian olikin jo illallisaika. Eipä ennättänyt nälkä yllättää tänäänkään. Illallisen jälkeen seurasin jonkin aikaa taitavan standup-koomikon esitystä. Hyvin kaverilta irtosi juttua.
Keskiviikkoaamuna klo 11.00 laiva saapui seuraavaan kohteeseen, Roatánin saarelle Hondurasiin. Roatán kuuluu Islas de la Bahía -saariin, jotka sijaitsevat Hondurasin edustalla noin 70 kilometrin päässä mantereesta. Koska tuloaika oli noin myöhäinen, olivat lähes kaikki matkustajat jo ehtineet syödä aamiaisen. Kaikilla oli jo kiire ulos laivasta, joten ulospääsyä piti jonotella jonkin aikaa. Laiva saapui Roatánilla satamaan nimeltä Mahogany Bay. Se on muutama vuosi sitten risteilylaivoja varten rakennettu satama, jossa on joukko kalliita krääsäkauppoja ja jalokiviliikkeitä sekä ravintoloita. Sataman vieressä on mukava valkeahiekkainen ranta, jossa on runsaasti rantapalveluita. Osa asiakkaista meni rannalla löhöilemään ja osa lähti laivayhtiön retkille. Itseäni ei kumpikaan vaihtoehto suuremmin kiinnostanut, joten päätin lähteä lähimpään kaupunkiin nimeltä Coxen Hole. Terminaalin edessä päivysti virallisia kalliita takseja ja vähän kauempana paikallisia yrittäjiä. Marssin heidän luokseen ja pienen tinkaamisen jälkeen yksi kaveri lupasi vielä kaupunkiin 5 dollarilla. Hän ohjasi minut vanhaan Toyota-romuun, käynnisti sen näppärästi työntämällä ruuvimeisselin virtalukkoon ja hurautti kaupungin keskustaan. Auton ovi piti avata veivaamalla ikkuna alas ja avaamalla ovi ulkopuolelta, koska oven sisäpuolen kahva ei toiminut.
Jos sinulle suositellaan Coxen Holen Hilton Plaza -hotellia
kannattaa nimestä huolimatta kuitenkin miettiä
hotellivalintaa kaksi kertaa.
Kävelin Coxen Holessa sen paria katua edestakaisin ja näpsin valokuvia. Kaupunki oli melko sotkuisen ja rähjäisen oloinen. Sää oli todella helteinen ja pian rupesinkin haeskelemaan sopivaa olutpaikkaa. Pienen etsimisen jälkeen löysin säädyllisen näköisen kuppilan, jossa nautiskelin paikallista Salva Vida-olutta. Pikkuhiljaa rupesin katselemaan kyytiä takaisin satamaan ja pian paikallisen taksimiehen tarkka silmä huomasikin potentiaalisen asiakkaan. Paluumatkan kyyti maksoi 10 dollaria eikä tinkiminen oikein tuntunut auttavan. Kyseessä oli paikallinen kimppataksi ja kuski keräsi Toyotansa täyteen samaan suuntaan menijöitä. Vähän matkaa ajettuamme alkoi auton takapäästä kuulua kummaa kolinaa ja kuski totesi takarenkaan puhjenneen. Se ei suurempaa hämmennystä aiheuttanut. Takakontista vararengas ja tunkki esiin ja Formula-1 -varikkomiehen otteella uusi rengas oli alla noin 2 minuutissa ja matka jatkui.
Hondurasilainen Formula 1 -varikkopilttuu.
Kävin vielä kävelemässä uimarannalla ja katselin vähän sataman kauppoja. Siirryin sitten laivalle myöhäislounaalle ja siitä parin tunnin kuluttua illalliselle. Illalla laivan teatterissa esiintyi taitava taikuri. Osa tempuista oli ihan vaikuttavia ja kaverilta irtosi hervotonta juttua. Laiva jatkoi matkaansa kohti Belizeä ja ensimmäisen kerran oli havaittavissa lievää keinumista laivan ajaessa sivuaallokossa.
Torstaiaamuna saavuimme Belize Cityn edustalle. Laiva ankkuroitiin noin 3 kilometrin päähän rannasta ja matkustajat kuljetettiin jälleen pienemmillä laivoilla maihin. Belize Cityssä ranta on ilmeisesti aika matala eikä sielläkään ole laituria näin suuria laivoja varten. Belize Cityssä on noin 80.000 asukasta ja se oli Belizen pääkaupunki vuoteen 1970 saakka, jolloin uudeksi pääkaupungiksi tuli Belmopan.
Maihin päästyäni läksin kävelemään kaupungille. Taksinkuljettajia, retkien tarjoajia ja muita häsläreitä oli kimpussa vaivaksi asti, mutta tällä kertaa he eivät saaneet minusta asiakastaan. Belize Cityn satamassa on paikallisilta suljettu siistimpi alue, jossa sijaitsee useita kauppoja ja ravintoloita. Heti kun siirtyy aidan ulkopuolelle, muuttuvat näkymät aika sotkuisiksi ja rähjäisiksi. Kaupungista tuli hieman sellainen vaikutelma, että en päiväsaikaankaan ehkä lähtisi seikkailemaan syrjäkujille, enkä yöllä ehkä tuntisi oloani kotoisaksi edes pääkadulla. Kävelin Belizen Cityn pääkatua ja kävin vilkaisemassa paikallista katedraalia, joka oli olevinaan tärkeäkin nähtävyys. Eipä se kyllä minua ihmeemmin säväyttänyt. Rakennuksen erikoisuutena on sen materiaalina käytetyt kivet, jotka ovat olleet Euroopasta tulleiden laivojen painolastina, kun ne ovat tulleet tyhjinä hakemaan tavaraa Etelä-Amerikasta. Kävin myös kaupungin ilmeisesti parhaassa hotellissa, Radissonissa, käyttämässä heidän ala-aulansa nettiyhteyttä. Pienen säätämisen jälkeen sain yhteyden toimimaan kännykässäni. Maleksin sitten sataman turistialueella, kiertelin kauppoja ja nautiskelin paikallista Belikin-olutta. Iltapäivällä siirryin sitten takaisin laivalle ja nautiskelin lounaan. Laiva lähti jatkamaan matkaa klo 17.00, tosin noin vartin myöhässä, koska pari matkustajaa tuotiin vielä erikseen yhteysaluksella laivalle myöhässä. Paikallinen aika Roatánilla, Belizessä ja Cozumelissa on 1 tunnin vähemmän kuin ns. ”laivan aika”, joka on sama kuin Miamin aikavyöhyke. Vaikka laivalla ja kirjallisissa ohjeissa on sanottu moneen kertaan, että pysytelkää koko matkan ajan laivan ajassa, onnistuu ilmeisesti jokunen matkustaja silloin tällöin noudattamaan väärää aikavyöhykettä.
Belize Cityn pääkadun vilinää.
Perjantaiaamuna heräsin seitsemän jälkeen kolinaan ja jyskeeseen, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. Olimme saapuneet Meksikoon Cozumelin saaren Puerta Maya-satamaan, joka sijaitsee 4 kilometrin päässä saaren 72.000 asukkaan pääkaupungin San Miguelin keskustasta. Aamiaisen syötyäni läksin tallustelemaan kohti keskustaa. Aamulla ei vielä ollut liian kuuma, joten rantakatua pitkin oli mukava kävellä. Kiertelin San Miguelissa muiden turistien tavoin ja turisteja siellä tosiaan riitti. Cozumelissa on uskomaton määrä turisteille tarkoitettuja kauppoja, joissa myydään t-paitoja, tequilaa ja kaikkea mahdollista turistirompetta. Kaupungissa oli tuona päivänä 6 suurta risteilyalusta. Osa laivoista oli laiturissa aivan keskustan tuntumassa ja osa Puerta Mayassa. Siellä oli myös Suomessa tehty upea Allure of the Seas –laiva. Tein San Miguelissa vähän ostoksia ja kävin nautiskelemassa paikallisen Sol-oluen. Ajelin sitten taksilla takaisin satamaan ja kävin laivalla lounaalla. Lounaan jälkeen kiertelin vielä satama-alueella, jossa on runsaasti kauppoja ja ravintoloita. Laiva lähti jatkamaan matkaansa kohti Miamia klo 17.00. Jälleen paria matkustajaa kuuluteltiin ja lähtö myöhästyi hieman. Arvoitukseksi jäi, ehtivätkö he laivaan. Merenkäynti oli taas melko voimakasta ja välillä isot aallot jysähtelivät laivan keulaan. Aaltojen jyske kuului aika voimakkaasti keulassa sijainneeseen hyttiini.
Yksi noin kahdesta tuhannesta t-paitoja myyvästä
kaupasta Cozumelissa.
Lauantai oli ”fun day at sea” eli tylsä päivä merellä. Laiva seilasi Meksikosta Kuuban pohjoispuolitse kohti Miamia. Päivän kohokohtina olivat aamiainen, lounas ja päivällinen. Tuuli oli sen verran voimakasta, että laivan ylimmät aurinkokannet oli suljettu, joten kaikki pakkautuivat alemmille kansille grillaamaan itseään kuin muikut paistinpannulla. Ohjelmana laivalla oli mm. pyyhkeiden taittelunäytös. Kylpypyyhkeistä taiteltiin erilaisia eläinhahmoja. Joka ilta illallisen aikana hyttisiivooja kävi laittamassa hytin yökuntoon ja taitteli vuoteelle pyyhkeistä jonkin hauskan eläimen, kuten dinosauruksen, norsun, koiran (vai olikohan se sika…) ja apinan.
Päivän pyyhe-eläin oli tänään
sammakko.
Sunnuntaiaamuna laiva saapui Miamin satamaan aamuseitsemältä. Edellisenä iltana hyttiin oli jaettu matkalaukkulipukkeet, joissa oli numero, jonka mukaan matkustajat kuuluteltiin poistumaan laivasta. Ohjeissa oli arvioitu poistumisaika kullekin ryhmälle. Näin jokainen saattoi rauhassa suunnitella aamuaskareensa ja käydä rauhassa aamiaisella eikä aika tuhraantunut turhaan jonossa seisomiseen. Itse kuuluin ryhmään 28 ja arvioitu poistumisaika oli klo 9.45. Matkalaukut oli yöllä kerätty hyttikäytäviltä ja siirretty terminaaliin. Poimin matkalaukkuni ja jonotin hetken passintarkastukseen, jossa jälleen skannailtiin sormenjälkiä ja otettiin naamakuva.
Ajoin taksilla varaamaani hotelliin, Hotel Continental Bayview’iin, joka sijaitsee Miamin keskustassa lähellä satamaa Baysiden alueella. Taksinkuljettaja ei ollut erityisen ihastunut lyhyeen keikkaan, mutta aina ei heilläkään voi käydä hyvä tuuri. Tulin hotelliin sen verran aikaisin, että en vielä saanut huonetta, joten jätin kapsäkin säilöön ja läksin kävelemään Miamin keskustaan. Kiertelin rannassa Baysiden alueella, jossa on iso ostoskeskus täynnä mukavia kauppoja ja ravintoloita. Alueella oli parhaillaan myös menossa suuret venemessut. Messualueelle ei tosin päässyt ilmaiseksi eikä aihe kiinnostanut minua niin paljon, että olisin lystistä maksanut.
Iltapäivällä sain sitten vihdoin huoneen. Se oli vähän ankea betoniseinäinen pömpeli, jossa oli likainen kokolattiamatto, mutta kyllä siellä yhden yön asusti. Hotellin hissin toimintalogiikka ei ihan heti auennut. Huoneeni oli 6. kerroksessa ja useamman kerran painettuani kuudennen kerroksen nappulaa, hissi vei minut 7. kerrokseen! Siellä kun sitten painoi uudelleen 6. kerroksen nappia, pääsi perille. Tein vielä toisen kävelylenkin ja ihailin hienoja keskustan pilvenpiirtäjiä. Sunnuntaina kaduilla oli hyvin hiljaista ja olin yksi harvoista kävelijöistä koko keskustan alueella. Maleksin myös rannassa ja Baysiden kauppakeskuksessa, jossa olikin huomattavasti enemmän porukkaa. Siellä oli myös Forrest Gump-elokuvan innoittama Bubba Gump -ravintola, joka on siis erikoistunut katkarapuruokiin ja Forrest Gump-krääsään. Pitihän sitä kokeilla ja New Orleansin tyyliin laitetut katkaravut riisin ja maukkaan kastikkeen kanssa olivat todella erinomaisia.
Miamin keskustan arkkitehtuuria.
Maanantaiaamuna kiertelin vielä Miamin keskusta-alueella tavoitteena mahdollisesti tehdä jotain ostoksiakin, mutta ydinkeskustan liikkeet olivat aika vaatimattomia. Kaikki suuremmat ostoskeskukset sijaitsevat kaupungin ulkopuolella. Maanantainakin kaupungilla oli aika hiljaista ja kaduilla norkoili pääasiassa asunnottomia pummeja ja muutama eksyneen oloinen turisti.
Luovutin huoneen klo 12.00 ja kuluttelin aikaani rannassa Baysiden alueella. Loppuiltapäivästä hurautin taksilla Miamin kentälle. Vaikka lennon lähtöön oli vielä kolmisen tuntia, British Airwaysin lähtöselvitys oli jo alkanut ja sain laukkuni sisään ja pystyin valitsemaan vielä melko hyvän istumapaikankin. Odottelin koneen lähtöä, nautiskelin vielä viimeiset lähtöoluet ja katselin myymälöiden melko kallista tarjontaa. Lento Lontooseen lähti aikataulun mukaisesti. Koneena oli jälleen Boeing 747-jumbo ja paikkani oli koneen viimeisellä penkkirivillä, jossa reunarivillä on vain 2 istuinta vierekkäin.
Istuttuani paikalleni näin miten muutamaa penkkiriviä edemmäksi, jossa oli jo kolme istuinta vierekkäin, lyllersi todella ylipainoinen pariskunta. Molempien – varsinkin rouvan – takamus oli vähintään kahden normaalin takapuolen levyinen. He mahtuivat kahdestaan nipinnapin kolmelle tarkoitetulle istuimelle nostamalla istuinten välissä olleet käsinojat ylös. Kun he siinä järjestelivät tavaroitaan kävikin heidän puheistaan ilmi, että he olivatkin suomalaisia! Kohta paikalle saapui englantilainen nainen, jolla oli penkkirivin kolmas paikka. Hän katseli hetken silmät ymmyrkäisenä epäuskoisesti suomalaispariskuntaa ja tuli sitten supattamaan takanani olevalle lentoemännälle, että hän ei mitenkään mahdu istumaan hänelle tarkoitetulle paikalle. Lentoemäntäkin myönsi tämän mahdottomaksi, mutta valitteli koneen olevan aivan täysi. Tovin odoteltuaan lentoemäntä tuli kuitenkin ilmoittamaan, että yksi paikka on vapaana ja tämä huono-onninen matkustaja voisi siirtyä siihen. Lentoemäntä kiikutti turvavyön jatkokappaleet tuhdille pariskunnalle ja matka saattoi alkaa.
Kone lensi hyvän myötätuulen ansiosta Lontooseen reilussa seitsemässä tunnissa. Lontoossa minulla oli 8 tuntia odotusaikaa ennen kuin British Airwaysin jatkolento lähtisi Helsinkiin. Ajoin metrolla Piccadilly Circuksen asemalle ja kävelin pitkän lenkin Oxford Streetin kautta Hyde Parkin nurkille ja sieltä vielä Buckinghamin palatsille. Kävin myös ihmettelemässä Harrodsin tavarataloa. Komea oli putiikki, mutta vähän sekavan oloinen ja tavaratalon eri osastoja oli vaikea löytää. Sää oli Miamin helteiden jälkeen aika viileän oloinen. Lämmintä oli noin 4 astetta ja ilma oli sumuisen kosteaa. Aikani kierreltyäni ajelin metrolla takaisin kentälle. Lento Helsinkiin lähti hieman myöhässä kovan liikenteen takia ja Helsingissäkin matkatavaroita sai tovin odotella. Helsingissä olikin sitten jo 20 astetta pakkasta. Hurautin taksilla Hotelli Vantaaseen lyhyille yöunille ja aamun ensimmäisellä junalla kotiin.