Valko-Venäjä - Беларусь

- Mikä on lähin maa, missä et ole vielä käynyt, kysytään minulta silloin tällöin ja tähän saakka on vastauksena ollut Valko-Venäjä. Siinäpä hyvä syy matkustaa sinne.

Valko-Venäjää ei matkaoppaissa mainosteta Euroopan ykköskohteena, eikä matkustaminen sinne käy aivan kivuttomasti. Viisumin hankkiminen on hankalaa ja kallista ja hotellihuoneet ulkomaalaisille myydään kiskurihinnalla. Eräässä matkaoppaassa olikin kysymykseen "Mihin aikaan vuodesta on Valko-Venäjän matkailun korkeasesonki?" vastauksena "Siellä on matalasesonki ympäri vuoden". Maan johtajaa, presidentti Lukashenkaa, on kovasti arvosteltu diktatuurimaisesta johtamistavasta ja opposition ääni on vaimennettu tehokkaasti. Helposti tulee mieleen, etteivät turistit taida olla erityisen tervetulleita maahan.

Suunnittelin maan valloituksen tapahtuvan seuraavasti: Lennän Varsovaan, Puolaan ja matkustan sieltä junalla Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin, jossa vietän pari vuorokautta. Minskistä menen sitten bussilla Vilnaan, Liettuaan, josta lennän takaisin kotiin. Varasin etukäteen hotellihuoneen ja hankin 80 euron hintaisen viisumin suomalaisen matkatoimiston avulla Valko-Venäjän konsulaatista Tallinnasta, joka on lähin paikka, mistä tämän kallisarvoisen dokumentin voi saada. Passini on nyt siis käynyt Tallinnassa useammin kuin minä itse!

Lensin Finnairin siivin Varsovaan ja saavuttuani perille marssin päärautatieasemalle junalipun ostoon. Pyörittyäni hetken asemalla runsaskonsonanttisia puolankielisiä opaskilpiä tavaillen löysin paikan, missä myytiin kansainvälisiä lippuja. Onneksi lipunmyyjä puhui hyvää englantia ja lipun ostaminen Minskiin kävi käden käänteessä. Koska junan määränpää on Pietari ja se kolkuttelee matkaa toista vuorokautta, on junassa vain makuuvaunuja. Minunkin oli pakko ostaa junaan makuupaikka, vaikka lähdin Varsovasta varhain aamulla ja olin perillä Minskissä jo samana iltapäivänä. Eipähän tuo pahemmin haitannut, koska hintaa matkalipulle ja makuupaikalle kertyi vain 40 euroa.

Kun liput oli hankittu, oli minulla vielä aikaa tutustua Varsovan nähtävyyksiin. Kiertelin vanhassa kaupungissa ja pistäydyin myös ihastelemassa Varsovan maisemia 230 metriä korkean kulttuuripalatsin näköalatasanteelta. Tämän sosialistisen realismin muistomerkin lahjoitti Varsovalle aikanaan itse herra Stalin ja varsovalaisten mielestä kaupunki on kauneimmillaan nimenomaan kulttuuripalatsin tornista katsottuna, koska silloin itse rakennusta ei näy!


Kulttuuripalatsi koko komeudessaan

Asuin Varsovassa Hotel Metropolissa, joka on kohtuuhintainen hotelli hyvällä paikalla lähellä päärautatieasemaa. Kyselin illalla hotellin vastaanottovirkailijalta, mihin aikaan he tarjoaisivat aamiaista, koska junani lähti Varsovasta jo klo 06.25. Siihen aikaan ei aamusapuskaa olisi tarjolla, mutta virkailija lupasi ystävällisesti järjestää minulle huonehintaan kuuluvan aamiaisen eväspussiin, jonka voisin ottaa mukaani. Todella hyvää palvelua! Kun sitten aamuvarhaisella lähdin hotellista, minulle annettiin mukaan pussi, jossa oli iso kinkkusämpylä, 2 juustosämpylää, mehua, omena, tomaatti ja suklaapatukka kaikki erikseen paketoituina siististi alumiinifolioon.

Marssin asemalle, josta junani lähti aikataulun mukaisesti kohti itää. Junassa oli kymmenkunta tavallista päivävaunua sekä yksi puolalainen makuuvaunu. Ainoastaan makuuvaunu meni rajan yli Valkovenäjälle ja edelleen Pietariin. Varsovasta lähdettäessä se oli noin puolillaan matkustajia. Siinä vaiheessa asustelin vielä yksikseni kolmen hengen makuuhytissä. Muutaman pysähdyksen jälkeen hyttiin änkesi kaksi Hampurin seudulta kotoisin olevaa saksalaista miestä, jotka olivat matkalla Pietariin. Jutustelimme niitä näitä ja söimme eväitämme. Saksalaiset olivat huolella valmistautuneet pitkään junamatkaan vielä paremmilla eväillä kuin mitä minä olin hotellistani saanut. Vaunupalvelija kiikutti meille vielä Puolan rautateiden makuupaikkalipun hintaan kuuluvat herkulliset suklaatäytteiset voisarvet. Kyselin saksalaisilta, oliko heillä viisumi sekä Valko-Venäjälle että Venäjälle ja he kertoivat, että heillä on vain Venäjän viisumi, koska sillä pitäisi päästä myös Valko-Venäjän läpi.


Terespolissa EU jäi taakse ja suuntana tuntematon itä...

Muutaman tunnin kuluttua saavuimme Terespolin asemalle (joka on Puolan raja-asema itään) jossa puolalaiset rajavartijat tarkistivat passit. Hetken odotettuamme juna jatkoi matkaansa rajan yli Valko-Venäjän puolelle. Pian tulivatkin valkovenäläiset rajavartijat tarkistamaan passeja. Minun passini ja viisumini kelpasi ilman sen kummempia selittelyjä, mutta katseltuaan saksalaisten passeja rajavartija totesi heille vakavana: "U vas jest bolshaja problema". Eipä siinä paljon kielitaitoa tarvittu arvaamaan, että sakemannit olivat ns. kusessa. Rajavartija, joka puhui vain venäjää, pyysi vielä minun passini ja selitti saksalaisille hitaasti artikuloiden: "Olemme nyt Valko-Venäjän rajalla ja tällä suomalaisella on tässä tällainen Valko-Venäjän viisumi ja teillä on vain Venäjän viisumi ja me emme ole nyt Venäjän rajalla. Tällä suomalaisella on oikeanlainen viisumi, mutta teillä ei sitä ole." Toinen saksalaisista puhui vähän venäjää ja koetti epätoivoisesti selittää, että heille oli kerrottu, että Venäjän viisumi riittää Valko-Venäjän läpikulkuun. Selitykset eivät auttaneet eikä puuttuvaa viisumia saanut rajalta. Ainoa vaihtoehto kavereille oli palata takaisin Varsovaan hankkimaan viisumi Valko-Venäjän konsulaatista, mikäli he mielisivät kulkea Valko-Venäjän läpi. Varmuuden vuoksi rajavartija komensi rynnäkkökiväärillä varustetun sotilaan vahtiin hytin ovelle ja varmistamaan, että kaverit poistuisivat junasta Brestin asemalla, joka on ensimmäinen asema Valko-Venäjän puolella. Ehdotin sakemanneille jättämään koko Valko-Venäjän väliin ja menemään bussilla suoraan Varsovasta Vilnaan ja sieltä Pietariin menevään junaan.


Tätä dokumenttia kelpasi esitellä saksalaisille kanssamatkustajille.

Kun juna saapui Brestiin, sotilas komensi kaverit ulos junasta. Toisen vahinko on toisen onni, tuumailin kun sain taas olla kaikessa rauhassa omassa hytissäni. Kaiken lisäksi saksalaiset unohtivat matkalipun hintaan sisältyneet herkulliset suklaavoisarvet hyttiin. Mutustelin niitä ja ostin pullollisen valkovenäläistä olutta asemalaiturilla kaupustelleelta mummelilta.

Koska Puolassa rautatiet on aikoinaan rakennettu Keski-Euroopan 1435 mm:n raideleveydelle ja Venäjän imperiumin radat tehtiin 1520 mm:n raideleveydelle, joudutaan rajan ylittävien vaunujen telit vaihtamaan Brestin raja-asemalla. Brestissä aseman pohjoispuolella olevat kiskot ovat Keski-Euroopan leveyttä ja eteläpuolella Venäjän leveyttä. Saavuimme siis ensin aseman pohjoispuolelle ja sieltä vaunu lykättiin telinvaihtohalliin, jossa se nostettiin ilmaan suurten tunkkien avulla ja alle vaihdettiin leveämmät telit. Seurasin operaatiota suurella mielenkiinnolla. Telinvaihtohallissa vallitsi leppoisa työtahti. Aikaa tuhraantui odotteluun, mutta se oli otettu huomioon junan aikataulussa, sillä Brestissä passintarkastus-matkustajien karkotus-telinvaihto-operaatioon oli varattu peräti kaksi tuntia. Kun kaikki hommat oli hoidettu, vaunu lykättiin aseman eteläpuolisille raiteille ja matka jatkui kohti Minskiä.


Uudet pyörät alle ja matka jatkuu.

Muutaman tunnin kolkuttelun jälkeen juna saapui Minskin uudelle hienolle asemalle. Minulla ei tietenkään ollut paikallista rahaa ja aseman ainoaan avoinna olleeseen valuutanvaihtokonttoriin oli pitkä jono. Menin aseman edustalla olevalle taksitolpalle ja kysyin kuskilta vaatimattomalla venäjäntaidollani:

- Paljonko maksaa Hotelli Belarusiin
- Zritzatzridizasutzet rublei (eli en ymmärtänyt sanaakaan…)
- Minulla ei ole Valko-Venäjän rahaa, kelpaako eurot?
- Joo.
- No paljonko maksaa euroissa?
- Paljonko maksat?
- Kymm…. eikun siis viisi euroa.
- Selvä, hyppää kyytiin.

Nousin taksiin ja mietiskelin mahtoiko kuski ymmärtää hintatarjoukseni oikein, koska lähti niin innokkaasti heti liikenteeseen. Kun saavuimme perille kaupungin toisella puolella sijaitsevaan hotelliini, annoin kuskille 5 euron setelin, josta hän vielä kohteliaasti kiitteli. Eipä taida taksilla ajaminen olla kallista tässä maassa, tuumailin.

Olin varannut huoneen Hotel Belarusista, joka on mahtava 22-kerroksinen hotelli Minskin laitakaupungilla. Hotellin yläkerroksen ravintolasta oli upeat näkymät kaupunkiin. Hotelli on rakennettu joskus Neuvostoliiton aikoihin ja remonttia ei sen jälkeen liiemmälti ole tehty. Hotellissa on vielä jokaisessa kerroksessa omat kerrosvalvojat, joilta saa huoneen avaimen hotellikorttia vastaan aivan kuten ennen vanhaan Neuvostoliiton matkoilla oli tapana. Huone oli kohtalainen, lattiassa oli nariseva parketti ja kylpyhuoneen kaakelit repsottivat. Suomalaiset olivat onnistuneet bilateraalikaupan aikoihin myymään tännekin Arabian WC-kalusteet ja Koneen hissit.


Minskin keskustaa Belarus-hotellista nähtynä

Kävin vaihtamassa 40 euroa Valko-Venäjän rupliksi ja sain kouraani 104.000 ruplaa pieninä seteleinä. Olo tuntui äkkiä hyvin rikkaalta. Inflaatio nakertaa paikallisen ruplan arvoa eikä maassa ole enää käytössä lainkaan kolikoita. Seteleitä on sitäkin enemmän ja useaa laatua.


Annan toisten mä talletella suuret setelit... 5 Valko-Venäjän ruplaa eli 0.0018 euroa

Seuraavana päivänä kiertelin ympäri Minskiä kunnon turistin tavoin. Keskustassa seisoi vielä paikoillaan herra Leninin uljas patsas josta näppäilin valokuvia. Paikallisen miliisin mielestä kyseinen touhu vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä, joten hän pysäytti minut ja vaati nähdäkseen passini. Havaittuaan, että kyseessä olikin suomalainen turisti, miliisi rauhoittui ja päästi minut jatkamaan matkaani. Kävin myös ihailemassa tuntemattoman sotilaan hautaa, jossa roihuaa ikuinen liekki. Kyseisen muistomerkin lähellä sijaitsee myös talo, jossa asui vuosina 1960 - 1961 presidentti Kennedyn murhaajaksi väitetty amerikkalainen Lee Harvey Oswald. Talo ei ole virallinen nähtävyys, mutta se oli kuitenkin mainittu Lonely Planetin oppaassa.


Sosialistisen työn sankareita koko seinällinen.

Vastoin ennakko-odotuksiani Minsk vaikuttikin yllättävän hyvinvoivalta kaupungilta ja kaikkialla oli harvinaisen siistiä eikä roskia näkynyt kaduilla. Keskustan talot olivat pääosin hyvässä kunnossa. Hintataso oli oikein edullinen, klassinen Big Mac-ateria paikallisessa McDonald'sissa (pitihän sekin toki käydä testaamassa) maksoi 2.30 €, olutpullo kaupassa noin 0.30 € ja postikortin postimaksu Suomeen peräti 0.13 €. Useissa kaupoissa myytiin hyvin halvalla tietokoneohjelmia, CD- ja DVD-levyjä ja on syytä vahvasti epäillä, etteivät Microsoft tai levyjen artistit saa näiden levyjen myynnistä edes Valko-Venäjän inflaatioruplia. Kaikkein suurin piraattikaupan keskittymä löytyi yllättäen valtavankokoisen Minskin Dynamon urheilustadionin ympäriltä. Stadionin piha oli täynnä kojuja, joissa myytiin levyjen lisäksi vaatteita, kenkiä ja kaikenlaista sekalaista roinaa.


Nemiga-katu Minskin keskustassa on yksi kaupungin pääkaduista.

Kävin myös ostamassa bussilipun seuraavaksi päiväksi Vilnaan. Minskin linja-autoasema sijaitsee aivan rautatieaseman nurkalla, mutta onnistuin ensimmäiseksi löytämään paikallisbussien aseman, jossa Eurolinesin lipuista ei tiedetty mitään. Hetken harhailun ja kyselyjen jälkeen löysin kaukoliikenteen bussiaseman ja siellä aikani pyörittyäni "kansainvälisen osaston". Kansainvälinen myyjä ei osannut muita kieliä kuin valkoista ja tavallista venäjää, mutta pienten selittelyjen jälkeen lipun osto onnistui ja 250 kilometrin ja 5 tunnin bussimatkan hinnaksi tuli peräti 5 euroa.

Seuraavana päivänä ajoin puolilta päivin taksilla hotellista bussiasemalle ja tällä kertaa oikein taksamittarin mukaan. Taksamittari laski hintaa 5 ruplan tarkkuudella, joten mittarin numerot pyörivät yhtä vauhdikkaasti kuin 100 metrin juoksun ajanottokellossa. Hintaa kertyi kuitenkin vain 1.80 euroa, joten nyt ymmärsin, miksi tulomatkan 5 euron seteli sai taksimiehen kiittelemään kohteliaasti.

Valkovenäläisen yhtiön parhaat päivänsä nähnyt Ikarus-bussi saapui aikataulun mukaan laituriin ja matkustajia Liettuaan kertyi viitisentoista henkeä. Bussi lähti köröttelemään kohti raja-asemaa ja ajoikin ensimmäiset 180 kilometriä pysähtymättä. Kyyti oli välillä melkoista rynkytystä, koska tasaisellakin tiellä auto tärisi melkoisesti ja osa tiestä oli vielä vanhassa neuvostoliittolaisessa "suuri maa, suuret toleranssit" -kunnossa. Bussi piti tauon Oshmjani-nimisessä kaupungissa, jossa tutustuin myös paikallisen matkahuollon mukavuuslaitokseen. Hengityssuoja ja kumisaappaat olisivat olleet sopiva varustus kyseisessä laitoksessa käyntiin.


Luksusbussimme Oshmjanin linja-autoasemalla.

Oshmjanin jälkeen ajoimme rajalle, jossa alkoi odottelu. Kuljettaja kiikutti bussin papereita luukulta toiselle ja taas odoteltiin. Sitten matkustajat komennettiin passintarkastukseen ja taas odoteltiin. Kun passit ja tavarat oli tarkastettu, odoteltiin. Vihdoin pääsimme ajamaan raja-asemien välissä olevien tax-free -kauppojen pihaan ja matkustajat ryntäsivät ostoksille. Itsekin kävin ostamassa parilla eurolla puolen litran viskipullon. Yksi paikallinen jobbari osti kartonkikaupalla tupakkaa, jota hän jakoi Liettuan tuontikiintiön verran jokaiselle matkustajalle, joka oli lupautunut kiikuttamaan tavaran rajan yli. Minuakin houkuteltiin mukaan tähän salakuljetusbisnekseen, mutta kieltäydyin kunniasta.

Odottelun jälkeen päästiin Liettuan tulliin, jossa vaihdoin jäljelle jääneet pari kourallista Valko-Venäjän pikkuseteleitä Liettuan Liteiksi. Liettualaiset tullimiehet syynäsivät pikkutarkasti paikallisten matkustajien laukkuja ja takavarikoivat kielletyt elintarvikkeet. Eräskin mummoparka oli pakannut kananmunia siististi lasitölkkiin ja käärinyt vielä jokaisen munan ympärille paperia suojaksi. Armoa ei tunnettu, kun tullimies ravisti purkin sisällön roskakoriin. Olin tarkastusjonossa toiseksi viimeinen ja kun enää viisi tarkastettavaa matkustajaa oli jäljellä, tullimies kyllästyi hommaan ja päästi loput matkustajat ilman laukkutarkastusta tullin läpi.

Siitä kun saavuimme rajalle oli kulunut jo pari tuntia ja vihdoin bussi pääsi jatkamaan matkaa viimeiset 50 kilometriä Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan. Olin varannut itselleni huoneen Hotelli Lietuvasta, joka on vastavalmistuneen remontin jäljiltä todella miellyttävä majoitusliike. Olin jo kerran aikaisemmin asunut samassa hotellissa käydessäni Vilnassa vuosi Liettuan itsenäistymisen jälkeen. Silloin hotelli oli vielä perus-neuvostoliittolaisessa kunnossa. Pari vuotta sitten koko rakennus remontoitiin täydellisesti ja vanhasta hotellista jäi vain rakennuksen runko jäljelle. Nyt huoneet ovat viihtyisät, aamiainen erinomainen ja hotellivieraiden käytössä mm. ilmaiset internet-päätteet. Lisäplussan hotelli sai vielä siitä, että huoneen televisiosta näkyy myös Suomen TV satelliitin kautta!

Vilna olikin minulle tuttu kaupunki, sillä tämä oli kolmas vierailuni sinne. Kaupunki oli kehittynyt kovasti ja monia uusia hienoja taloja ja ostoskeskuksia oli rakennettu ja vanhaa kaupunkia remontoitu. Seuraavana päivänä olikin sitten kotimatkan aika ja lento Finnairin siivin koto-Suomeen.


Vilnan vanhaa kaupunkia.

Palataanpas takaisin tämän kertomuksen alkuun. Nyt vastaus kysymykseen on... Moldova...

PS
Heinäkuussa 2006 tuli sitten Moldovassakin käytyä ja nyt lähin käymätön paikka on vast'ikään itsenäistynyt Montenegro.

PPS
Elokuussa 2007 lomailin Montenegerossa ja nyt on kaikki Euroopan maat pongattu...

PPPS
Alkuvuodesta 2008 Kosovo otti ja itsenäistyi, eli nyt se on sitten lähin ja ainoa käymätön maa Euroopassa.

PPPPS
Kesäkuussa 2010 kävin Kosovossa, eli taas vaihteeksi on kaikki Euroopan itsenäiset maat pongattu.

Takaisin