RETKEILY 

Täydennys ajan ja kokemusten mukaan. Vain kokeminen ja tunteminen antaa sen oikean lähtökohdan retkeilylle. Retkeily ei siis voi olla itsetarkoitus, senkin on lähdettävä tarpeesta. Sokeakin retkeillessä näkee ja kokee omalla tavallaan ympäristön muuttumisen, kokeminen ei silmiä tarvitse. Seisottaessa vaikkapa kosken partaalla työntyy sisimpään tuo huumaava kosken pauhu ja outo jylhyyden tunne joka ei silmiä tarvitse. Tai tuon tunturimaiseman hiljaisuus minkä kokemiselta ei voi välttyä vaikka olisi kuuro. Retkeilyyn tarvitaan vain halu ja tarve, tuntea ja kokea muuta. Tietenkin tarvitaan myös pikkuisen viitseliäisyyttä onnistuakseen, onhan retkille lähdettävä eivät ne olohuoneeseen tule.

Pältsa pysäyttää kesä 2007 vaellus.

Kohti Pältsaa. Kolmen valtakunnan rajan tuntumassa viikko on kokemus jota ei voi ohittaa.

Matkaan lähden...  matkaan lähden...  mulla tundralle menohalut oo-on.... Kun pakko matkustaa on jonnekin, paljakalle pohjoiseen käy tie-ee..... On aivan sama vaik' en kiirehdi, niin jalat vain eteenpäin  vie-ee.... Ei pakko matkustaa oo minnekään, mut matka riekkon maahan nyt vie-ee.....

Kyllähän se miete aina muutoksessa pyörii tunnisti sen sitten sisällään tai ei. Pitkän työputken jälkeen muutos voi olla vaikka tämä, reissaaminen kera rinkan, teltan, makuupussin, lämpimien vaatteiden ja muonavarojen. Tässä tarina viikko kävellen kolmen valtakunnan rajan tuntumassa.

Kilpisjärven kylä on aina yllättänyt, yleensä positiivisesti, tällä kertaa ja kerran aikaisemmin myös negatiivisesti. Yritettiin varata saunaa reissun jälkeen mutta 20min odottelun jälkeen pokka petti, palvelussa tyttö teki jotain inventaariota 20min puhelimella. Aiemmalta reissulta bensa-asema kiinni ja pakko odotella aukeamista. Norjasta juuri tultiin ja menovesi riitti kylälle juuri ja juuri. Olisihan sitä tankattu Norjassa jos olisi tiennyt että asema on sunnuntaisin kiinni. Positiivisinta on ollut kuitekin tuo auttamisen halu mikä paikallisilla on ollut meikäläistä kohtaan. Vettä tulee kaatamalla ja yösijaa ei löydy maksusta, mutta kattopa löytyi maksutta yhdeksi yöksi, hiihtoretki meni vähän pitkäksi ja paikallinen ajoi viereen ja tokaisi taijat olla valmis tuohon minun kyyditykseen, ja kyllä se niin olikin.

Takaisin alkuun

Lähtiessä tulee aina mietteet: Mitä minä tuonne tahallani lähden itseäni rasittamaan? Kuitenkin, kyllä elämä aina voittaa sanotaan ja kirjoitus tuossa kuvassa puhuu puolestaan "Olipa kerran taas hulluja lähtivät itseänsä rasittamaan joutavalla kävelyllä. Mutta ja kun jo talvella nukkuessa kapustarinta viheltää kotona unissa ei tätä tautia korjata muuten kuin kävelemällä. Se on sairaus tämäkin se on RINKKARIIPPUVUUS tai toisin kahvinkeitto syndrooma. Kyllä kutka on tosi kova? 9 uudestaan koukkuun joutuneita kävelyn koukuttamia hiukan hurahtaneita Rinkkariippuvaisia. Repokallion onnelliset ja Kotkoit Savosta".

Kierros Kilpisjärvi... Mallan kansallispuisto... Kitsiputous... Kolmen valtakunnan raja... Tunturi ylänköä Pältsalle... sieltä tuota upeaa kanjoninpohjaharjannetta Norjaan.... Kohti rajakolmiota ja tyyntä Kilpisjärveä pitkin kotimatkalle. Kierros on upean suositeltava ja kokemista riittää.

Ensikertalaiselle vaeltajalle näkemisen arvoinen asia on jo reitti kolmen valtakunnan rajalle ja takaisin, 22km meno paluuna kevein kantamuksin. Muistettava vaan että 22km maastossa vie kokonaisen päivän. Aamusta aikaisin kun lähtee niin illalla olisi taas takaisin. Tulomatka vaan on aina niin hankala kun on väsynyt ja joutuu kantamaan kaikki kuvaamansa maisemakuvat sillä kyllä siellä filmi palaa sano. 

Näkemiset matkan varrella: Heti kun lähtee kävelemään niin kohta jo Siilasjoki virtaa sillan alla, noustaan Mallan kyyneleen päälle siellä näkyy lapin sodan jäänteet poteroineen, ensi näkymät maisemista nauttijalle, noustaan yhä ylemmäksi ja Kilpisjärvi avautuu näkemykseksi. Unohtuiko jo hiljaisuus ja paljakka, tässä kokemisen paljoudessa vaikka tunturin linnut tervehtivät hätähuudoin, saattaapa kapustarintakin vaimeaa vihellystään huudella. Ja matka jatkuu louhikkoista rinnettä Kitsiputoukselle, siinä on pakko keittää kahvit on niin lummoontunut olo. Matka jatkuu kulleroiden keskellä (heinäkuun puolenvälin paikkeilla) kumpuilevaa pikku mallan rinnetasankoja, puroja puron perään iso Malla näkyy jo, tullaan tasaniteiselle osuudelle, painutaan lapin koivikkoon, poroaidan vierusta kohti rajatupaa missä oikein pitkät tauot ja levähtäneenä tuolle rajapyykille siellä taas filmi palaa, siitä kohden Pältsaa, tunturiylänköä myöden on  näkemistä on kokemista sitäkin enemmän.  Pältsan majan lähellä, voi miten komia koski ja ennen majaa mahtava kanjoninäkymä ylängöltä. Ohitetaan Pältsa tunturi suunnataan kohti Norjan rajaa hienoa hiekkaharjua pitkin. Niin kuin kämppäisäntä sanoi on kuin peltoa kävelisi, näkymät vain on kaikkea muuta kuin peltonäkymät. Sitten vähän ennen Norjan rajaa hieno tunturijärvi, upeat hiidenkirnut ja veden muotoilemat koskiseinämät aivan rajalla. Taas kohti kolmen valtakunnan rajaa, tällä kertaa oikoseen Ruotsi, Norja, Ruotsi, Norja rajaa pitkin suoraan laivalle. Ennen laivaa vielä komia harjus paistatteli päivää vähäisessä auringon pilkahduksessa kun muuten reissu oli sateinen ja sumuinen... Tarkoituksellisesti laivalla yli Kilpisjärven, sekin kannattaa kokea. Ei se järvi matka mikään erikoinen ollut, lyhyt pyrähdys mutta upeat näkymät tyyntä järveä pitkin ja filmi paloi että sillä viisii ah ja voi... niin taittui kesän patikkaretki 2007.

Takaisin alkuun

Alku aina hankalaa ja lähtö on aina hiukan kiireinen eikä tavarat rinkkaan mahdu mutta kuinka ollakaan vaikka ruuat loppujen lopuksi vievät suhteellisen vähän tilaa niin palatessa rikka tuntuu jo ettenkö sanoisi tyhjältä. Mutta mikä on kulleropeltoa kävellessä siinä unohtuu haaveet ja vain tosi luonto on seurana.

Siilasjärvi siinä ohitettiin ja Mallan kyyneleen päälle kavuttiin ja niin oli vaatteet kuivat lähtiessä nyt ne jo oli kosteat mutta kosteus tuli sisältäpäin hiestä ja kondenssikosteudesta kun hiukan sateli ja tietenkin se sadeasu tuli tungettua päälle. Sadeasu, painava rinkka ja ylämäki hiukan liian lujaa menoksi kun kuntoa tuntui olevan niin mitäs siitä seuraa kuin paikat märäksi sisältä päin. Tämä on kyllä vaeltamisen suola ja sellaisena se on otettavakin muuten ei vaeltamaan kannata lähteäkään.

Entäpä näkymä?????????!!!!!!!!! aivan ykkös maisemaa

Sodan aikaiset poterot ja pesäkkeet monttuina siellä näki ja kyllä se meikäläiseltä tuntui tosi tyhmältä katsella kun parinsadan metrin välein on rinteessä kuoppa siinä muka puolustetaan jotakin kun ympärillä on silmänkantamattomiin aukeaa. Kun ottaa huomioon pohjolan laajuuden niin ne vähäiset sotajoukot jotka siellä ovat olleet ovat joutuneet hakeutumaan vastakkain jotta saivat toisiansa tappaa. Ei tullut siellä mallan rinteillä mieleen että Saksalaisilla on ollut hyvät puolustusasemat suomalaisia vastaan vaan kylä sieltä ylhäältä katsoi että voi miten tyhmää touhua toiset ovat rinteellä odottamassa että toiset tulee ja hyökkää suoraan aukean yli ja niin kai ne ovat tehneetkin silloin minkäänlaista järjen hivettä siinä ei kyllä mieleen tullut kun noita historian jäänteitä katseli. On se kyllä niin lapsellisen tyhmää touhua ollut puolin ja toisin näin jälkiviisaana katsottuna silloisilla ihmisillä lienee ollut toinen käsitys ja kunnioitus sille. Ehkä siellä pikkusen kuitenkin historia raottui tuosta lapin sodasta. Eli erämaa oli vain kauttakulkua varten ja missä pystyi liikkumaan siellä tapettiin toisiaan ja kaikki toisen omistama matkalla tuhottiin. Ja erämaassa linnut lauloi niin kuin ennenkin. Voi kuinka tyhmää oi joi.

Kitzi valloittaa jos siinä vähänkin virtaa vettä: On siinä Kitzillä tullut useampaakin kertaan pysähdytty menneinä vuosina mutta aina se sykähdyttää komeudessaan ja ilmastoltaan siinä kun kosteuttakin riittää. Kukat komeilee vähäisissä kivenkoloissa olevissa maakaistaleissa, vesi on kirkasta ja puhtaus sekä raikkaus huokuu kaikkialla. tuota voisi kuvailla osittain laulun sanoin: Seitsemän kertaa seitsemän.... kouraissut on koura kohtalon.... Seitsemän kertaa seitsemän.... uudistunut Kitzi on.... 

Takaisin alkuun

Raja:

Kolmen valtakunnan rajapyykki: Se on kyllä nähtävä. Tuossa äsken puhuttiin tyhmästä sodasta mutta oiskoon sillä kuitenkin osuus tuohon rajapyykkiin se on nimittäin rajapyykki jossa ei välttämättä rajoja ole mitä nyt poroaidat erottaa valtakunnat toisistaan muuten siellä on vain pitkin rajaa noita keltaiseksi maalattuja kivipaaseja jotka merkitsee että valtakunta muuttuu. Pohjoismaathan ovat samankaltaisin säännöin varustettuja niin rajatkin menettää merkityksensä, paitsi Islanti sinne kun ei uida jaksa säännöt sielläkin on samat.

Sitten sitä noustaan tunturiylängölle kohti Pältsa tunturia... Eli sitä kaapparitunturia joka tuon mallaneidon kaappasi saanalta ja joku siellä jähmettyi kilpisjärven rantaa tästä hyvästä. Ylänköä kun vaeltaa niin huomaa että siellä on kyllä kaikkialla jähmettynyttä maisemaa sitä voi hyvin kuvata sanalla mahtavaa... upeaa... mahtavaa... missä vielä mahtavuus sana on painokkaampi sillä jos huonot kelit sattuu upeus on kaukana mutta mahtavuus jää.

Takaisin alkuun

Hienoa ylänköä mikä jatkuu ja jatkuu käydään välillä 900m korkeudessa puuraja tuossa 800m:sä tällä reissulla myös osittain lumiraja. Ylitetään tunturijokia ja voi kuvitella pauhun kun tulvavesi noissa kuruissa valtoimenaan räiskyy. On lohkaretta, sileää kalliota, halkeilleita kiviä ja aivan kuin rappusia rappusten perään on puron uomaan aseteltu. Rauhoittuu aivan kun saa siinä juomapullonsa täyttää, heittää kengät jaloistaan ja kasvaa melkein 10sm kun rinkan riisuu selästä. Ei haittaa tuo tihkusadekaan, olo on etten sanoisi taivaallinen vaellusrupeaman välissä. Siinä kahvi tulille, ehkä jotain kuivapalaa suuhunsa ja taas rensselit päälle ja menoksi. Tuo hetki on sellainen että sitä voisi noilla ylistyssanoilla leimata vaikka kuinka ja paljon mutta olkoon ylistämättä. Vaan kuitenkin: Mahtaa nuo kanjonin kivipaadet olla aivan harmissaan kun joutuvat päivettymään salamavalojen räiskeestä. Mitähän siitä tulisikaan jos vaeltajia olisi kuin Pariisin kaduilla kulkijoita, kivet varmaankin sairastuisivat säteilysairauteen.

Takaisin alkuun

On siellä ylängöllä muutakin kuin nuo kurut jostakin ne purot ja joet alkunsa saa. Niissä alkujuoksun järvissä on vettä jota kyllä ei ihan ensikertalainen ole nähnytkään. Vesi on niin luoksensa vetävää että pakko ainakin osan kumppaneista on käydä aivan uimasiltaan tuohon kylmään kaivoveteen käydä. Ei siinä vedessä maistu muta eikä muutkaan mömmöt. Mutta kylmää se vesi siellä on, riippuen tietenkin ajankohdasta koska siellä vaeltaa. 
Ei ylängöllä pidä soitakaan unohtaa, niin on kukkasta jotta. Kun tuota suolla olevaa jokivartta vaivaispajukon seassa vaeltaa niin kyllä se säikäyttää kokeneenkin kulkijan kun jalkojen juuresta riekko repäisee lentoon, karmeahkoa hätäkoodia laulaen kva.... kva.... kva...-------kva.... kva.... kva... Kyllä siinä kylmät väreet kihahtaa aivan kuin ryöppy ja heti perään tunne - voi että riekko - olisipa olut kamera valmiusasennossa. Entäs sitten nuo oudot kahlaajalinnut jotka yrittävät kolmen metrin päässä näytellä vaivaista ja harhauttaa kulkijaa pois pienokaisten luota. Kokenut kulkija ei aina harhaudu ja uteliaisuus herää oitis. Pieni siro kahlaaja siinä, liekö tuo ollut sinitiaisen kokoinen ruumiiltaan, pitkine jalkoineen, harhautteli kulkijaa mutta kulkijapa ei lähtenytkään seuraamaan vaan tähyili taaksensa puronreunaa niin siellä se oli pieni pallero. Tuli kyllä mieleen että ei noin pientä voi olla olemassakaan täällä kylmässä ja kosteassa pohjolassa mutta oli se ja rauhaan se oli heti jätettävä ja väistyttävä sivummalle.

Kukkamaa

Takaisin alkuun

Paljon on pohjoisen tuntureilla vaellettu, kaikkea on koettu lumimyrskystä keskellä kesää aina hienoihin auvoisiin auringon taivaanrannalla vaeltamisiin asti mutta tuo harvinaisuus naali ei ole vielä näyttäytynyt, eikä tunturirautu punaisine mahoineen osunut koukkuun. Mutta jospa joskus vielä sekin tapahtuisi.

Autiota on ja tyhjyyttä jos kerrostaloja kaipaa mutta telttaa jos pystyttää niin autius loppuu, aina osuu kivi selän alle vailka tuo teltta ei paljon tilaa vaadikaan. Jos on mukavaa kävely muuttuvassa maailmassa niin on se mukavaa kävelyn päälle parantaa "muailmookin" ihka oikeilla "turpakäräjillä".

Tunturiylänkö on näkemisen arvoista missä vaan vaikka se kyllä ottaakin luulot pois ja mehut irti vaeltajista. Sielläkin sattuu ja tapahtuu mutta nyt oltiin Pältsan reitillä vaeltamassa ja ei kirjoittamisessakaan saa paikalleen jäädä vaikka kuinka muistuu mieleen talven näyt ja kokemukset saati sitten kun kokee ne suon tuoksut ja maut jopa kuukausien jälkeen mielessään. Tuota taas voisi kuvata jo riippuvuutena tai jonkinmoisena syndroomana????? On se muuten onnellinen olotila kun rinkkariippuvuus iskee. Joku voisi sanoa että se on huumetta mutta minä sanon että "pas....n. kas....t" ei se mitään huumehörhöilyä ole se on ihka aitoa kokemusta mitä on niin mukava aina itsensä kanssa muistella. Ja taas seuraavan loman lähestyessä riippuvuus puhkeaa kukkaan ja pakottaa liikkeelle. ON SE SITÄ ja SE ON AITOA SE !!!!!!!!

Niin ylänköä kuin sen kulkijaa voisi kuvata laulun sanoin "mä oon mikä oon en voi muuksi tulla....... ei ah ja voi miten on kylmä vesi....  jatkuu että eikä parempaa oisi mulla...... Koska joka reissulla on uudet kujeet, näkemiset ja kokemiset sekä aina odotukset.

Matkaan taas, mennään eteenpäin saavutaan mahtavan kanjonin reunalle taitaa olla 300-400m pudotusta kanjoniin. Näkymä on todella huikea sitä voisi kuvata sanoin tuostako se "muailma" alkaa. On pakko viivähtää nyt hetkinen.... Entinen nyt taaksensa jää.... On aivan sama vaikka nyt seisahtaa.... Niin huikea on näkymä jo tää.... Se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa...... Seitsemän kertaa seitsemän koetellut on näky kanjonin..... Kaunis kanjoni se vastaan tuli kun Pälsan taivalta taitettiin..... Meit oli vaeltamassa hulluja 6 kun me Pältsan taivalta taitettiin.... Kylmän kostea kankeus viils...  mut ei ollenkaan välitetty siit.....

No ei tuoho näkymään mittää voi kirjoittoo se lummoop immeisen kerrasta varsinnii ku on pitkkä matkka kantamuksine vaeltana ja kasvana juur tuas 10 senttii ku on piässy irti kantamuksistaan sekä painavista kengigtään.

Takaisin alkuun

Pältsätuvalla oli palvelut, ne maksoi tietennii, meillä kuitenkin oli täydellinen vaellusvarustus jotta ei me niitä tarvittu. Sääliksi vähän kävi kämppäisäntää kun kuuden hengen ryhmä ei käytä mitään palveluja. Eipään vaan käytettiinhän me! mehän saunottiin oikein kunnolla. Tuvalla oli sauna ja tottakai saunassa pitää käydä kun kerran siihen on mahdollisuus. Tuo tupa oli yhdessä asiassa pettymys jos kerran erämaassa on tupa jossa on rahastus olkoonkin vaikka palvelun nimissä niin kyllä odottaisi että vaeltaja voisi sinne roskansa jättää, vaan kun ei ollut???? Voi väittää että moni vaeltaja ei kanna roskia akupisteeseen vaan piilottelee ne luontoon jotta pettymys tuon asian suhteen tuli.

Ihan tuvan läheisyydessä on mahtavaakin mahtavampi koski. Tuommoinen henkilö joka hakee jonkunmoista ihmisläheisyyttä yöpymisilleen niin tuvan läheisyys on oiva paikka ja kosken seutu mitä parhain filminpolttopiste. Siinä kun vettä virtasi niin mahtavalla vauhdilla jotta ei ainakaan se vesi päivety salamavalojen räiskeestä. Meille  varustautuneille kulkijoille riittää se kahden neliön kokoinen tasainen alue teltan alle ja puro mistä saa vettä muut tarvikkeethan kulkeekin koko ajan mukana ne roskatkin alusta loppuun saakka.

Itse Pältsälle nouseminen jätettiin väliin kahdesta syystä. Huiput olivat melkein koko ajan sumun peitossa ja tuommoinen eteenpäin vaeltaminen on syvällä verissä ei niinkään minkään etapin saavuttaminen. Kyllä sieltä Pältsan laelta on mahtavat näkymät sen takaan jotta teltat pystyyn ja päiväretki Pältsan ylätasanteille kannattaa tehdä, ken siitä kivikosta tarpomisesta tykkää ja niitäkin hurjia löytyy sano.

Takaisin alkuun

Matka jatkuu ja siinä vaiheessa oli jo väsynyt eikä hirveästi himottanut lähteä takaisin ylängölle kiipeämään joten kysymys kämppäisännälle  minkälainen reitti tuo vihreä kanjoni on kävellä, eli kiertotie Norjaan ja siitä kolmen valtakunnan rajalle. Isäntä antoi ymmärtää että niinhän se on kuin peltoa kävelisi ja onneksi oltiin väsyneitä ja valittiin tuo pellon kävely. Hyväkuntoisena tuskin olisi pellolla kävely valittu. Tuo peltoreitti oli kaikkea muuta kuin peltoa ja onneksi se valittiin. Reitti kulki keskellä kanjonin pohjaa kiemurtelevaa ylänköä, oikein silmiä hivelevää kapeata harjua, jota ei voi ihan harjuksikaan sanoa sillä niin jyrkästi se kahta puolen laski. Voisi sanoa että se oli luonnon aikaansaama turistipolku. Molemmin puolin on koskematon luonto ja turistit kulkevat ylhäällä eikä kukaan varmastikaan viitsi laskeutua tuolta harjanteelta alas, kun tietää että sieltä on myös kivuttava ylös. Mutta jo oli hieno harjanne kahta puolen mitä vehrein pohjola ja heti vastarannalla jyrkät vuorenseinämän paha kun oli vain koko ajan sumuista niin ei näkymä aina ollut ihan täydellisen valokuvattavaa. Jos tuolta kuvan harjanteelta saa pongattua punaisen rinkan niin siitä saa jonkinmoisen suhteen harjanteelle.

Kamalan iso paasi. Taas jos tuon ihmisen erottaa  keskeltä kuvaa niin jonkunmoisen kuvan saa suuruuden mahtavuudesta.

Vähän ennen Norjan rajaa harjanne jatkui pitkin järven rantaa. Kartasta kun katsoi niin sai ahaa elämyksen, tuossa ne pidämme tauon. Kas kummaa sielläkin oli harjanne ja järvelle päästäkseen oli laskeuduttava siltä alas. Upea järvi ja upea taukopaikka. keittimineen voi asettua niin rantatöyssylle että vettä voi vierestä ottaa ja samalta istumalta ruuat laittaa sekä astiat tiskata. Siihenhän olisi jäykistynyt kuin aikanaan tuolla kaukoidän reissulla kertoivat munkista joka oli mennyt erämaahan meditoimaan ja vuoden päästä löytyi kannon nokasta kuivettuneena. On näytteillä nykyjään lasivitriinissä Samoin saarella. Meikä ei kyllä ihan kaikkea usko, olisi se jollekin pedolle kyllä siellä maistunut aiemmin. Mutta hyvä että tarinat elää ne rikastuttavat elämää. Eli oli tuosta rannasta pakko lähteä taas liikkeelle muuten sitä olisi jähmettynyt siihen kuin Mallan kyynel Kilpisjärven rantaan. Välistä kyllä näillä reiteillä liikkuessa tuntuu siltä ettei henno millään lähteä eteenpäin ja jättää upeuksia mutta sitten se järki vai mikä lie tarve ajaa liikkeelle ja taas mentiin. 

Takaisin alkuun

Norjan puolella tupa joka oli lukittu liekö jokin varaustupa sitten upea koski hiidenkirnuineen ihan noin vaan pikkuhiljaa ohitettua tuli. Ylitettiin useita harjuja joita jääkausi oli uurtanut tunturiin ja vihdoin taas yöpymään ylängölle puronvarteen. Tihkusade oli käsin kosketeltavissa mutta kun telttaan pääsi niin aamu oli valjennut hernerokkasunuisena. Siellä ei yöunia mitkään häiritse se on fakta.
Kokemus oli tuokin, sumuun herääminen, toisen teltan asukkaita ei kunnolla näkynyt saati mitään maisemia vaikka oltiin sellaisella ylängöllä että kaikkialle pitäisi näkyä varsinkin Paras tunturi. Piti sieltä aamusta kuvata Norjan puolella oleva Paras tunturi mutta kuvaamatta jäi. Olisi kait pitänyt olla mukana jokin infrapunakamera ja liekö tuossa sumussa sittenkään olisi mitään nähnyt. Olisi muuten mukava tietää että toimiiko pimeäkiikarit sumussa vai taittaako vesihöyry niidenkin näkökentän aivan olemattomiin.

Takaisin alkuun

Ja ne hiidenkirnut siellä norjan tuvan lähellä ne oli isoja ja upeita.

Menoksi vaan kohti rajapyykkiä. Päästiin puoleen väliin tuota ylänkörinnettä aivan lähelle rajajärveä kun saatiin kännyt taas yhteyteen, aiemmin ne oli vaan rinkan painona, muka paikanninlaitteet ja kompassi aivan turhia laitteita erämaassa eivät ne siellä toimineet. Vain aito kompassi ja sateliittipaikannin toimivat, kyseinen kännykkä ei siihen pystynyt eli joutaa verkon painoksi ja siihenkin se on liian kevyt. Rajajärven rannalla sitten sumu hälveni ja saatiin Paraskin vangittua filmille mutta silloin kun oltiin sen vieressä niin eipäs se auennut kuin kartalta sillä sumua riitti.

Miten se aina loppusuoralla iskee kiire kotia vaikka itse asiassa ei ole minnekään kiire. Rajaseutua kulkiessa oltiin vuorotellen Norjassa ja sitten taas Ruotsissa ja taas norjassa jne. polku kun kulki rajalla. mutta kun tuo kolmen valtakunnan rajapyykki ohitettiin niin kaikilla näkyi tuli polttelevan hännän alla koska viimeinen etappi mentiin yhtä soittoa laivarantaan. Laiva kulki aikataulun mukaan ja useita retkeilijöitä ilman kantamuksia meni ohi kiirehtien laivalle ja sekö lie pannut meihinkin liikettä jotta laivalle piti keritä vaikka olisi kait sitä myöhemmälläkin laivalla kerinnyt.

Laivalla kannatti tulla Kilpisjärven yli vaikka patikkaretkellä oltiinkin niin oli mahtavan näköinen tyyni järvi ja hyvä päätös tälle retkelle. Paitsi että kun mentiin saunaa varaamaan niin palvelussa tyttö vain puhui puhelimeen mitä lie inventaariota tehnyt. 20 minuuttia siinä seisoskeltiin ja odotettiin sitten pokka petti jäi saunat ja saman tien syömiset käytiin Kilpisjärven rannassa peseytymässä vaatteet vaihtamassa ja menoksi sitten matkalla jossain Muoniossa taidettiin syödä. Ilmeisesti ne ei siellä kylällä kaivanneet meitä, varmaankin haisimme pahalta ja sitä varten me se sauna olisi tarvittukin jotta hajuhaitta olisi saatu pois..

Silti reissusta jäi oikein hyvä kuva, vettä satoi vähän väliä ja vaatteet kastui sisältä päin. Melkein koko matkan oli nihkeän kostea olo. Maisemat oli mahtavia samoin koko retki. Suosittelen varsinkin kaikille kaupungin eläjille niin kyllä siinä totuus selviää, sillä jos huonot kelit sattuu upeus on kaukana mutta mahtavuus jää.

Takaisin alkuun

Voi voi

Kesän 2006 vaellus: Nyt patikkaretki suuntautui Kungsledeniä myöden Abiskosta Nikkaluoktaan 105km taival.
Heinäkuu oli aluillaan ja luonto puhkesi parhaimpaan väriloistoonsa, kukkineen ja tuoksuineen. Linnut kiireisinä pesimispuuhissaan. Vuorien ja tuntureiden huippuja peitti vielä lumikerrokset. Niinpä vettä oli joka paikassa, joet virtasi valtoimenaan ja puronsolina kaikui kaikkialla. Päivällä lämpötila kipusi aurinkoisena päivänä helletasolle ja sateisena päivänä tuntui kuin olisi myöhäsyksy, kylmine sateineen. Ensimmäiset taipaleet tuotti täydellisen väsymyksen ja oi miten mahtavalta tuntui teltan tyyni sisus ja ohuen retkipatjan pehmeys kun väsyneenä nukkumaan kömpi. Unta ei tarvinnut todellakaan pyydellä kyllä se tuli saman tien. Aamulla sitten ensimmäinen puuro tuntui ihan juhla-aterialta. Kaikki muut asiat tuntuivat niin hyvältä paitsi jalat ja olkapäät niissä tuntui jo ensimmäisen taipaleen rasitus mutta äkkiä ne vertyivät kun hiukan aamutoimissa liikkui. Miten mahtavalta tuntuukaan mennä pesulle jääkylmään puroveteen se on kokemus sekin (tai itsensä kiduttamista). Ja taas matkaan kävellen kohti seuraavaa etappia. Rinkka hiertää jo lantiota ja jaloissa tuntuu rasitus. Välillä joka paikka on hiestä märkänä ja sitten taas kylmällä huitelee mutta matka loppujen lopuksi on kaikkea muuta kuin ikävä. Mukana on ollut niin monta kertaa ensikertalaisia ja kaikki ovat vaeltamisen koukkuun jääneet sekä seuraavan kesän reissua jo kyselleet.

Tässä kai lyhykäisyydessä vaeltamisen riemu ja autuus. Mutta mikä vetää jo kokeneen vaeltajan uudestaan ja uudestaan reissunpäälle kun ajomatka autolla vie yhden lomapäivän ja siirtymiset paikanpäällä toisen lomapäivän. Se on tuo luonnon kokemisen ilo, eli on poissa totutuista ympyröistä totaalisesti. Vaeltaessa ei todellakaan pysty noudattamaan kotona totuttuja rutiineja, ne on pakko unohtaa tyystin.

Takaisin alkuun

Tässäpä viimeisen työpäivän tunnelmat: Aamusta viskasi aikaisin ylös ja mikä oli mielessä, ei suinkaan työ, vaikka tiesi että kiireinen päivä on tulossa ja sitä varten joutui paria tuntia aiemmin työhön menemään.  Eikä se siihen loppunut vaan joutui vielä tunnin pidempään jatkamaan. Aamulla työhön mennessä ei enää ollut tuo tavanomainen tunne että mitenkähän minä tästä päivästä selviän vaan kun oli jo retkimuona pakattu ja rinkka passissa reissua varten niin miete oli pohjoisen tundralla. Tundralla näkee kaiken toisin ja tuo 11 tunnin työ rupeama tuntuu aivan mitättömältä. Tänä päivänä työssä on niin kiire ettei sitä ihan todesta voi enää ottaakaan kun on ollut pakko jatkaa päivää aivan vapaaehtoisesti ilman palkkaa  jotta saa sen ja sen hoidettua. Kun kuitenkin lisää ongelmia kasautuu päälle ei ihminen voi muuta kuin hellittää tai kaatua saappaat jalassa. Eli tänään tarkkailkaamme kansaihmisiä miten he käyttäytyvät kiireen runtelemina. Kiirehän pitäisi ottaa niin että tekee vain parhaansa ja jos se ei riitä niin syy ei ole ainakaan tekijässä. Ihmiset ottavat sen kyllä juuri päinvastoin ja vievät tuon kiireen lomalle mukaansa, ja se on juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä. Tähän hyvin sopii unohtamisen taito ja sen oppii kävelemällä jossakin viikon oikein oivallisesti. Kun olet kahden pelkän luonnon kanssa totuus tulee julki. Yksinkertaisesti et voi mitään muuta kuin selviytyä oli sitten sade tai myrsky ehkä myös ihana sää, yleensä kuitenkin sää johon et ole varautunut. Silloin sinulla ei todellakaan ole kiire ja on pakko sopeutua olosuhteiden ehtoihin. Se olosuhteiden ehto tekeekin sitten tuon tasapainon ettei mikään enää hätkäytä varsinkin joutavuuden sävelet. Tundra on niin ääretöntä että sen hiljaisuuden tai sitten kaameuden soisi jokaisen kiireellisen ihmisen kokea, tuntea, aistia, kuulla sekä opiksi ottaa. Kun sataa ja on yksin märissä tamineissa eikä tiedä selviämisestään, ehkä kaikki valaistuu ja kirkastuu silloin. Niin se vaan on, on se vain niin. Voi miten pieniä me olemmekaan tässä maailmassa niin minä kuin USA presitentti..... Se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa. Ja ensi kesänä vetää jo nyt puoleensa reitti Akkajaure Nikkaluokta se on jo nyt tähtäimessä 2007. VOI VOI ja AH.

Takaisin alkuun

Kun maas on hanki ja järvet jäässä,  silloin näillä saloilla ei juuri kulkijoita näy. Aina tietenkin joku uskalias eksyy näihin kanjoneihin tutustumaan. Tuon kävelyreitin vierellä kulkee koko ajan moottorikelkkareitti ja se tietenkin on tosi hyvin merkitty että ei tuonne outo eksyä voi. Siispä josko joskus suuntaisi hiihtoretkelle tuonne Kungsledenille..... Niin sininen on taivas ja puhtaat on vedet.... Aamusta varhain kun aurinko nousee niin tuohon avaruudentunteeseen ei voi muuta kuin täydellä tietoisuudella samaistua ja ihmetellä kaikkea kaunista ja miten mahtavaa se onkaan. Sitä avaruuden tunnetta ei pysty sanoin kuvailemaan se on jokaisen koettava ja aistittava, omaehtoisesti kokemalla.

Tuo äärettömyys. se tuo jotakin taikaa. Se vetää puoleensa kulkijaa. Se on kuin jalkasieni ei sen kutsua koskaan kumota voi. Tuo ääreettömyys tuo äärettömyys se on sitä ehdotonta magiaa. Kun katseen nostaa horisonttiin tulee miete onko tämä totta ja kun katseen kääntää selkänsä taakse pakko on uskoa totta se on. Voisiko sen pukea vaikkapa sanoiksi katseellakin on tilaa ei estä tiilimuurit näkemistä tai katseellakin aistii maut ja tuoksut.

Takaisin alkuun

Tunturimaa se on jylhä ja kaukainen pohjolanmaa. Tunturimaa sen jylhyyttä koskaan en unohtaa saa. Tunturimaa se kutsuu ja kiinnostaa kulkijaa..... Tunturin komean luona ma kuljin... Avaruuden valoisan kokea sain... 

Hei jaa ja kotiseutu, unhoittuu nyt kokonaan.  Kutsuen kaihoten soi pauhu kosken. kutsu on ilmeinen kuuletko sen. Rauhan se antaa, kaipuulla kantaa, soi pauhu kosken, kuuntelen sen. Onnen se antaa, kauaksi kantaa, soi pauhu kosken kuuletko sen. 

Takaisin alkuun

Niin pieninä palasina leipäsi onkaan, karussa maailmassa. Kapustarinta erehtyi tekemään pesänsä kävelypolulle. Jos tuosta pesästä joku selviää aikuiseksi niin ihme on tapahtunut. Kyllä ei kaikki kulkijat huomaa tuota pesuetta, nytkin osa massi  ohi mutta kokenut luonnontarkkailijaa ei erehtynyt ihmetteli vaan että miten kapustarinta oli erehtynyt kävelijäin kiitoradalle pesänsä rakentamaan. Jos kokija ja näkijä olisi ollut joku muu kuin meidän porukka ilmeisesti kapustarinnalle olisi käynyt köpelösti. Me vain kuvattiin ja poistuttiin saman tien, ettei munat ehtisi jäähtyä.

Ei mahda mitään kun tulee mieleen tuo sävel. Kaupunkiin kun masentuu sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin varrelle virran varrelle virran. Kukan kauniin siellä näin ja linnun pesivän jo näin varrella virran, varrella virran. Siinäpä tuo kapustarinnanpesä suurempana.

Takaisin alkuun

  Lapin tiira luuli olevansa isokin  kun hyökkäsi niin kiivaasti karkottaakseen kulkijan mutta kokenut kulkija  löysi oitis pesän ja poistui saman tien paikalta sillä ei nuo munat kauan kestä jäähtyä kun vahinko on jo tapahtunut. Valitettavasti otos kameralla ei lintuna tallentunut sillä niin kiivaasti syöksyi kalastajan kimppuun rantapenkereellä jotta kuvauksellinen hetki oli mennyt. Hölmö kyllä lintu oli! 50m pesältä poispäin kulkijan käveltyä niin tiira lensi suoraan pesälle hautomaan, liekö siksi elikko vähenee ja vähenee.

Lennä lennä leppäkerttu ison kiven juureen siellä isäs äitis keittää makeata puuroo..... Se on yleinen meinaan tuo keltavästäräkki mutta ihmetystä se herättää keltaisuudellaan. Pajulinnuksi ensin luultiin mutta kirja sanoo että keltavästäräkki se on, ja olkoon sitten niin. Kuitenkin kun se pesäänsä puolustaa, sata kiloista vastaan, niin kunnianosoituksellinen teko se on. Se on keltavästäräkki se. Aikaa yleinen lintu pohjoisessa.

Takaisin alkuun

Sinirinta lapinkeiju keikutteli itseänsä. Kahden metrin päähän päästi, pesää liene vartio. Meitä siten kauneudellaan harhautti ja ilakoi. Ei sitä huomannut pesänpaikkaa kun tuo sinirintamus katseen vangitsi ja vei. Käyskenteli kuin kivitasku äänteli myös samoin. Siksi matkijaksi sinirinta joutui kai. Sirkutteli tirskutteli onnistuneesti meidät pesältänsä pois vei.

Pikkutylli temput näytti kyljellensä melkein käyskenteli. Tempuillansa katseen vangitsi, pesältä meidät pois ohjasi. Miksi polun varteen pesäsi teit. Niin näyttelit onnistuneesti loukkaantunutta ettei pesä enää löytynytkään. Enempää ei enää häirittykään, olisi munasi ehkä jäähtyneet liikaa. Me matkaa jatkoimme sinä jäit, seuraaville vaeltajille, näyttelemään vioittunutta. Toivomme että onnistut yhtä hyvin uudestaan ja uudestaan.

Takaisin alkuun

  Me tässä kerran vuorenrinnettä ylös kiivettiin ja sattumalta kukka hieno sieltä löydettiin. Se kukka oli itsenäinen pieni puska niin. Oli rajussa ilmastossa korkealla tunturissa niin. Vaan sille polulle kävelijä kerran eksyi niin ja kukkapuska katseen vangitsi  sattumoisin niin. 

Niin kaunis on maa niin korkea taivas, voi lintujen laulu jne... Mitä tässä muuta voi tullakaan mielen sillä niin korkea on taivas ja kaunis on maa....

Takaisin alkuun

Koski kun pauhaa saamatta rauhaa

Maanantai tuo on kuin maanantai niin arkisen kaunis maanantai.

Takaisin alkuun

Matkaan taas jatkan nyt suunnasta mä pidän nyt. ei vuokraa vuoteistain jospa vettä vain kuksaan sais

lunta lunta lunta vain. Tuommoinen lumiläntti se kiehtoi se vietteli katseenkin vangitsi. Voi niinkuin lunta ei muuten näkisi. Ei todellakaan ei meillä kotona heinäkuussa, meillähän on silloin helteet.

Takaisin alkuun

Niin kaunis on maa, niin korkea.... mutta. Se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa..... 

Pilvien komeus kiehtoi ja vangitsi katseen.

Takaisin alkuun

Opasteet oli oivat Sälkastugornalla ja reissulla tällä matkaa jo johtivat eteenpäin. Kungsleeden on polku jolla ei voi erehtyä, tiellä on kävelty useita vuosia. Tuo kuninkaan tie on keskellä ei mitään ja kuitenkin se lumoaa kaikkeudellaan. Kulkija jää siellä suuruuden vangiksi ja huomaa miten pieni hänen maailmansa on.

Takaisin alkuun

     Abiskosta kävely alkoi..... Kungsledemiä pitkin taivallus kävi..... Löytyi vuoristo, aivan läheltä..... Sielun vei mennessään..... AH jos pääsisi uudestaan.....
     Ensin tuli Apiskojaurentupa löytyi kauppa, elintarvikkeitakin. Sieltä löytyy myös satelliittipuhelin, kännyköiden kuuluvuus kun loppui tähän. Seuraava yhteys kännykällä onnistui vasta Kebnekaisen hotellin solasta noin 75km päästä. Eli ei pelittäneet sateliittipaikantimet eikä kompassit mitkä kännykkä piti sisällää, on se vaan niin väärin. Onneksi niitä ei tarvinnutkaan. Ei niiden varaan mitään voi laskeakaan, ne on kaupunkilaisia varten. Erämaahan kun ei voi eksyä, siellä käy kalpaten. Kaupunkiinhan kun eksyy niin siellä voi aina kännykällä soittaa taksin. Sitä varten kai kännykät on rakennettukin, suuriin taajamiin ja massoille.
    Reitti halkoi Abiskon kansallispuiston alavaa ja rehevää aluetta, seuraillen Abiskojärvestä alkunsa saavaa vuolasti virtaavaa Abiskojoen vartta. Tällä osuudella näkemykset jäivät vähiin koska pusikoissa taivallettiin tuo alkutaival. Eli jos ei karttaa olisi ollut, ei olisi tiennyt että tuo kansallispuisto on erittäin rehevä ja lämmin alue keskellä kylmien ja karujen vuorten.
    Sitten noustiin korkealle, 800 metriin, järvialueelle. Jopa muuttui näkymät, taakse jäi jo pusikot. Näkymät muuttuivat, mahtaviksi ja ihailtavan kauniiksi. Saavuttiin Alesjaurrestugornalle mistä myös löytyi nuo palvelut mitä edelliseltäkin tuvalta. Nyt sitä päästiin kipuamaan 900m korkeuteen Tjärtjastugornalle, missä korkeudessa oli myös lumilaikkuraja puustohan loppui tuossa 800m korkeudessa ja maisemien jylhyys vain lisääntyi lisääntymistään. Nyt taival ei enää ollut kuninkaantietä vaan kivikkoista polkua aina tuonne 1100m korkeuteen asti, Tjärktjapasset taukotuvalle. Välillä kävi mielessä että onkohan tuossa mitään järkeä lähteä ehdoin tahdin louhikkoon rinkkaa kantamaan varsinkin kun vielä noustiin koko ajan ylöspäin.
    Sitten sitä tultiinkin heti kerralla alas jyrkkää rinnettä peräti 300 metriä. Ylös kipuaminen vei aikaa 2pv, alas tulo vain noin tunnin.  Tuossa ylänteellä vesien virtauma kääntyi toiseen suuntaan ilmeisesti kohti Galiks jokea kun aiemmin vedet virtasi Torniojärveen ja sitä kautta Torniojokeen mistä vihdoin Tornio rajajoen kautta Pohjanlahteen. 
    Käveltiin pitkä matka, erittäin hienoa kanjonia minkä toinen reuna nousi aina 1500 m asti. Korkeita vuoria oli peräjälkeen peräti 5 jonossa ja kaikki laskivat puroineen jyrkästi tuohon kanjoniin. Vuoriahan oli tietenkin joka puolella kun kerran oltiin vuoristossa mutta nuo 5 olivat kauniissa jonossa. Oli todella komeaa seutua. Sadepilvet pyörivät vuorten takana vaan eivät päässeet tuosta vuorijonosta yli ennen kuin kolmantena päivänä ja sitten sitä vettä tulikin ihan omiksi tarpeiksi.
    Tultiin Sälkastugornalle, mikä oli todella upealla paikalla, vesivirtojen vieressä ja sieltäkin löytyi kauppa, sateliittipuhelin ja olisi kai löytynyt yösijakin tarvittaessa. Oli vaan alunperin varauduttu koko retken kestävään retkimuonaan, niin ei ollut tarvetta kaupassakäyntiin. Jos olisi tiennyt että erämaassa joka 20km päässä on kauppa tuskin niin paljon muonaa olisi ollut mukana.
    Kuoperjåkka leiripaikka ohitettiin ja ennen Singistugornaa muka oikaistiin suorinta tietä mutkan ohi mutta petyimme oikaisussa kun jouduimme nousemaan 1000m korkeuteen lyhyellä matkalla ja sekös vasta rankkaa oli. Tuolla tuhannessa metrissä järven rannalla sitten leiriinnyimme ja niin oli kaikki puhki jotta. Ei tarvinnut kauan taas unta herutella kun telttaan vai pääsi, vielä kun tuo päivä oli se sadepäivä. Kokemus se on tuo koettelemustenkin päivä.
   Kohti Kebnekaise fjällstationia. ja leiriintyminen vielä kerran. Tässä vaiheessa kun oli takana jo 86km taival ei tehnyt mieli kiivetä Kebnekaiselle eikä käydä enää Tarfalan jäätikköön tutustumassa. Oli vaan mielessä että jonnekin leiri ja äkkiä mutta eikö mitä vielä 4 kilometriä piti kävellä ennen kuin leiripaikka tuli hyväksyttyä.
    Aamusta aikaisin liikkeelle kohti Nikkaluoktaa ja kotia, suihkua ja saunaan. Niin oli taas kierretty yksi vaellus mikä avarsi näkemyksiä ja kokemuksia pohjoisen luonnosta. Se piirtyy niin elävästi mieleen tuo kokemus että uudelle reissulle on taas päästävä, ei sitä voi lopettaa kun on saanut tuon tartunnan tai sairauden, tuon rinkariippuvuuden. Taas kerran AH ja VOI!!!!

Takaisin alkuun

Maali saavutettu: Se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa.... Aamulla varhain kun aurinko nousi kun minä unestani heräsin. Puuron minä keitin ja kahvit laitoin, sitten tavarat reppuuni keräsin.... 

Takaisin alkuun

Retkeilijän epistola: Kaipuu kurjuuteen, haave hiljaisuuteen, illuusio tulevaan..... Sitä se on elämänkokoiseen koukkuun jääneen retkeilijän kesälomanodotus. Minne mennä kesällä kävelemään kun kaikki kauniimmat Pohjoislapin patikointireitit on tullut koluttua. Muistoja Kevolta, Lemmenjoelta, Haltilta, Mallalta, Kaltoaivista, Kebnekaiselta. Jotkut kahteenkin kertaan ja päälle kaiken katteeksi talvella hiihtoretket tunturiin kurjuuden maksimoimiseksi sekä kesällä kalastusta Inarilla, Iijärvellä ja vähän siellä sun täällä.

 Vaan jo on hieno tunne kun saapuu fyysisesti kaikkensa antaneena majapaikalle ja pääsee saunaan. Sattuipa tuossa joku vuosi sitten tapaus kun paikallisen kalastajan kanssa autiotuvalla tuli juteltua pitkä tovi, niitä ja näitä ja vielä noita. Kalastaja tietenkin lähti jatkamaan hommiansa ja me hiihtämistä. Meikäläisellä oli ihan aidot retkisukset notkuvine kärkineen ja tietenkin pohjassa se luistonesto pykälikkö. (Pykäliä ei enää ole, hiomakone kävi kylässä). Ei se mitään, menomatkalla kun oli voimia mutta paluumatkalla tuo pykälikkö alkoi vaivata. Jokaisen kovan tuulen tekemän tyynin huippuun tarrautuva ja sitten pehmeillä osuuksilla lipsuva pykälikkö tökötteli minkä kerkesi ja vielä selässä rinkka siinä vaiheessa ainakin 100kg tuntuinen. Niin voi voi ja ah autuasta kerrakseen kun tuo samainen kalastaja ajoi kelkkansa viereeni ja aukaisi sanaisen suunsa, lausuen muutamat maagiset sanansa, "katselin tuossa menoasi ajaessa ja tulin siihen tulokseen että sinä taidat olla valmis tuohon minun kyyditykseen" ja niin se kyllä olikin. Vastaus yksinkertainen ja ytimekäs. JOO. Kansahiihtäjät jättivät vain reppunsa rekeen mutta minulle kyyti kelpasi. Olisi saattanut ne viimeiset 3 km olla tiukat. Mutta sitten kun pääsi majapaikalle ja saunaan niin ei siinä enää TV tullut mieleen kohta piti vääntäytyä köyhien elokuvia tuijottelee (suomeksi nukkumaan). Ja seuraavana päivänä uudestaan hiihtämään  viikon lomasta on kaikki saatava irti näin se on.

Takaisin alkuun

No minne mennä kun tuntuu että kaikkialla on jo käyty..... Ei ole vielä on reittejä jäljellä vaikka kuinka paljon ja jos qajakin kassa lähtee reissuun niin eihän tässä ikä riitä kaikkia reissuja tekemään. Ensisijaisesti mieli tekisi Alpeille Itävaltaan kävelemään lähteä. Nepalin Himalajan rinteet kiinnostaisi. Entäs Argentiinan Pamppas tai Perun Titikaattajärvelle kiipeäminen voi Kilimanjarolle, Serengetiin, Niagaralle tai miksikäs ei vaikka Oulangan kansallispuistoon. Pitäs kait taas käydä varusteita katsomassa kaupassakin ja täällä netissä kertomuksia tutkia mutta antaahan olla. Paree kun kaikki on yllätystä tai sitten ei. <<<<<ihan miten vaan.

Mikä se oikein on tuo tauti retkeilijällä kun yhtenään pitää käydä rinkkaa siirtelemässä ja keitintä pakkauksista purkaa ja koota, välistä puukot teroittaa vaikka ne ei ole tylsyneetkään, käytön puutteesta. Pitäisikö jonkun kanssaihmisen kirkastua ja rähjätä että jätä jo ne retkivälineesi rauhaan, vai miten tuosta taudista pääsisi eroon. Se on kyllä varma että 9pv retkirupeaman jälkeen ei enää retkelle mieli tee mutta nyt tekee ja polte on kova.

No se tautihan on se rinkkariippuvuus, nykyaikanahan kaikki taudit on riippuvuuksia ja kait tuo retkeilykin aiheuttaa riippuvuutta. Mutta mukavaa ja mieliinpainuvaa on parkkipaikalla riippua jossakin kun on kantanut rinkkaa 70km, tunne on mahtava ja tuntuu kuin venyisikin fyysisesti 10sm. Rinkkariippuvuutta se on sanan varsinaisessa merkityksessään. Toisilla on ostohimo tai päihderiippuvuus, mikä kelläkin mutta kun meikäläisellä on tämä rinkkariippuvuus niin verissä että en tule siitä irti pääsemiseksi tekemään yhtään mitään, päin vastoin, kasvatan tätä riippuvuutta kaikin keinoin. Tuo riippuvuus on se jonka haluaa säilyttää niin kauan kuin kävelemään kykenee.

Jos näistä sanoista ei pysty retkeilyn autuutta lukemaan kannattaa jäädä kotia. Mutta jos sanat saa jotenkin kutinan aikaiseksi tuolla yläpäässä ja aivan kuin kuulisi kapustarinnan vaimean vihellyksen samalla on syytä hakeutua hoitoon tai valmistella seuraava retki kesäksi jo valmiiksi. Sillä ei tyhjästä voi kellään kapustarinnan ääni päässä soida, se on sitä ihteään se on rinkkariippuvuutta se.

Takaisin alkuun

Viivy vielä hetki.....  pienen hetken kai elämälle antaa voi..... Näistä sanoista pursuaa Suomalainen melankolia parhaimmillaan. Ei tuosta puutu kuin suru ja kyyneleet. Miksi me sitten tuhlaamme noita hetkiä joihinkin tyhjänpäiväisiin asioihin? Tietenkin siksi kun me olemme ihmisiä ja ihminen on se joka tiedostaa olemassa olemisen ja haluaa tietenkin kokea  kaiken ja nauttia kaikesta. Elämä vaan on liian lyhyt kokeakseen kaikki turhuudet tai tarpeelliset. Meitä itse kutakin viedään sitten ketä mihinkin suuntaan: Joku uppoutuu musiikkiin, kuka bongaa lintuja, pöytälaatikkokirjoittaminenkin on oma harrastuksensa, valokuvaus, askartelu, ruuanlaitto jne. harrastuksia jotka vievät ihmisen mennessään niin aina. Yleensäkin harrastus kuin harrastus vie ihmisen mennessään ja mitä syvemmälle harrastuksissa mennään sen syvemmälle ihmistä viedään. Näin käy myös retkeillessä. Ensin reppu selkään ja piknikille, veden äärelle kalliolle tai sitten niitylle metsänlaitaan. Parhaitten reitti osuu jollekin erämaan suoniitylle ja kaikki on mennyttä. On pakko tulla uudestaan ja uudestaan. Kasvaa suuri tarve retkeillä, kuulla luonnon kuiskeet, kokea sen tuoksut ja huuma. Tulee vain istuttua ja taas istuttua kuuntelemaan hiljaisuutta jota ei sittenkään ole. Aivan vieressä joku särähtää katse kääntyy tapahtumaan, aivot ovat jo rekisteröineet liikkeen sekä lähettäneet käskyn lisää adrenaliinia verenkiertoon ja terästäytyminen sen kun lisääntyy. Ihminen herkistyy, kokee jotain ainutkertaista kerta toisensa jälkeen ja vain tuon särähtävän hetken verran. Siinä se on koko kokemisen ydin tuo pieni särähdys, se vie mielen ja lopulta koko retkeilijän. Toinen ääripää retkeilyssä on tuo täydellinen uupumus, teltan pystytyskin ottaa lujille saati sitten ruuanlaitto ja iltatoimet. Mieli tekisi heti suoraan hypätä telttaan ja nukkumaan vaan kun kuitenkin on syötävä jotain. Syötävä jotain ei kait eihän nukkumaan mennessä voi syödä? Voipas ja varsinkin retkeillessä täytyy syödä ennen unta, silloin sitä nukkuu vaikka aidan seipäännokassa, eikä tiedä tuon taivaallista maailmanmenosta, ennen aamua. Ja kun aamu aurinko sitten kimmeltää teltan kattoon tai sade rapajaa ja piiskaa kangasta. Olisi varmasti aika nousta jo ja alkaa askareet. Voi kuinka on kylmää ja viluttaa kun ulkona pinkaisee, on mieluista mennä telttaan taas ja nukkua uudelleen. Tai sitten näin! kello yksitoista lyö, eikä ole keskiyö vaan aamupuuron aika. Miksi ei kukaan sano että en syö puuroa vaan puuro tuntuu maistuvan. Tämä on sitä retkeilyä luonnossa. Ruoka maistuu eikä ole kiire kellon saa tarkistaa auringosta ja nukkua saa todella makeasti olisiko tuo sitä itseään eli tuota yksinkertaista kaunista tasapainoa. Vuan sitä ihteesä se on, se on tuota tasapaimoo jota jokkainen kaipoop. 

On rinkka reissumiehelle kai kaikkein paras juttu mutta mitä rinkka sisältää se onkin eri juttu jos kaiken haastaisi siitä ei varmaan tila tässä riitä. Se vaatteilla ja ruualla kai jokainen osaa täyttää mutta reissunaisen rinkkaa kai jokin vielä täyttää jos kaiken kertoisi siitä ei taaskaan tila riitä. Rinkka ja  kantaja siinä sellainen vasta on pari, oli kylmä tai vaikkapa vari niin kumpikin sisällön ties.

Saattaisi olla ihan mielenkiintoista tehdä tutkimus mitä rinkka sisältää no sehän on eri juttu....  Kaupunkiin kun masentuu sitä tahtoo tuuliin tunturiin kaukaiseen lappiin, kaukaiseen lappiin.... Vieläkö muistatte sen viimeisen kerran, teltta piti polttaa ja hävittää rinkka. Nyt se ei onnistu riippuvuus on päällä, pakko on etsiä kävelyreitti uusi.

Takaisin alkuun

Jestas tätähän voisi jatkaa loputtomiin eli joko muisteluistakin koituu muistelu riippuvuus.....

Kebnekaisen tarina

Kaipuu kurjuuteen iski ja sai palkkansa Kebnekaisen karikoissa. Joku voisi luulla että kuvassa on lähtövalmistelut käynnissä mutta ei! ei! se ole sitä! näkeehän tuon suoraan kuvasta ettei lähtö ole mielessä vaan tyhjyys päässä kun on kaikkensa antanut ja päässyt maaliin, sekä tietoisuus siitä että kävely on ohi tältä erää. Tuossa vaiheessa ei tule mieleen että nytkö tämä tähän loppui, on vain autuas tyhjyys. Joku erehtyi kysymään "että minne mennään ensi kesänä?" kukaan ei kyllä vastaa. No jos loppukuvassa on tuollainen fiilis niin minkälainen on sitten alkukuva? Ei alkukuvaa ole!!! kun sitä ei kukaan kerkiä ottamaan. Alku on tätä: Yksi on rinkan kanssa jo menossa kun toinen vielä tutkii että onko kaikki mukana ja kolmas unohti jotain ja juoksentelee edestakaisin, joku tutkii karttaa, joku kiikaroi tulevaa, hässäkkä on mitä parhain. Tietenkin pitää vielä tarkistaa onko autonovet lukossa, ja vielä sitä ja tätä ja tuota. Hei minun pitää käydä autolla kun unohtui ??? Tätä on lähtö ei siinä jouda kuvaamaan. Tuosta kuvasta näkee suoraan lähdön ja tulon eron, mitenkä? Kaikkihan on paikallaan ja ovat vaan jos oltaisiin lähdössä kuvassa henkilöt olisivat kuin tulisilla hiilillä. Se on lähdön ja tulon ero melkeinpä kaikessa kokemisessa lähtö on kokemisen odotusta ja tulo on kokemisen autuutta tai odotusten tyhjäksi täyttymistä.

Takaisin alkuun

Kebnelle piti päästä ja sinnehän sitä mentiin tässä jo hiukan tulevia maisemia katse vaan on väärään suuntaan kun joka puolelle on näkemistä ja varsinkin kokemista. Kebne jää tuossa kuvassa korkeimman laakean lumisen tunturin taakse, keskioikealla. Korkeutta sillä on selvästi enemmän kuin tuolla nyppylällä, Kebneä vain ei vielä näe. Tähän tultaessa on jo viisi kilometriä takanapäin ja rinkan sekä elokilojen paino tuntuu jo kamalalta mutta niin monta reissua on jo takanapäin näkemistä ja kokemista jotta suositeltavaa on nämä matkat varsinkin lihaville henkilöille. Ei tuo matka ole mitään kun käyttää siihen aikaa ja varsinkin hyvää mieltä. Kyllä se tunnerikas kokemus kuitenkin kruunaa kaiken. Siinä jää toiseksi varpaiden rakot sekä täydellinen fyysinen väsymys ne muuttuvatkin auvoisiksi muistoiksi kaikenlaisten väärin tehtyjen ja unohdettujen asioiden kera ( väärät tarvikkeet tai niitä ei ollenkaan mukana). Tästä tuonne melkein tuon kartiomaisen vuoren  luo, millä on tuo luminen malja huipussaan, on noin 9 km ja sinne juurellehan sitä on ensin patikoitava sieltä sitten päiväretkiä eri kohteisiin. Mutta ennen sitä on näkemistä ja kokemista ja paljon. 

Takaisin alkuun

 Se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa.... 
Pohjolan luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton... Pohjolan luonto on outoa huumaa se on hirveän jäljittelemätön.

  Kaupunkiin kun leipääntyy sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin suojaan vuorten__reunalle vuorten. Kotkan tapaan sillä päin ja kiirunankin vihdoin näin ylhäällä silloin__päällä vuoren. Siellä kaikki on kauniin vehreää ja valoa riittää kerrakseen pohjoisen yöhön__pohjoisen aikaan. Jospa naalin joskus kohtaisi reissuilla noilla näkisi tundralla tuolla__puhtailla joilla. Vielä huiput lumessa siellä on vaikka on jo loppu heinäkuu laella vuorten__ylhäällä vuorten. Sato alhaalla kypsyy marja maan ylhäällä vasta vihertää sellainen on luonto__villi pohjolan luonto.

Etäällä Ruotsin maalla, niin jylhä vuoristo on.... On kiehtonut jo pitkään retki Kebnen vuoristoon... Se on kokeilun arvoinen paikka, sinne kaipaa jo uudestaan... Ain sinne löytää pakkassäät ja lunta jäätä kiidättää, mut kesät kauniit kruunaa nuo voret kruunupäät. Ei sula siellä kaikki jää vaik kesä sinne kiirehtää mut syksy marjat maukkaat siel suojas kypsyttää. Ei Kebneä voi unhoittaa ken eksyy sinne retkeilemään... Niin suuri ja kamalan jylhä tuo vastakohtien maisema oon. 

Takaisin alkuun

  Lapin muistan ja tunturit jylhät.... Sekä illat ja yöt kesäiset.... Eikä haittaa jos vettäkin viskaa onhan vaatetus suojainen

 Ylemmässä kuvassa lähennytään majapaikkaa ja alimmaisen kuvan näkymät on kun Kebnelle lähdetään nousemaan kaikki on vielä mukavasti ja jalatkin ilman rakkoja. Kebne ei tähän näy mutta mahtavat vuoristonäkymät tästä on ja odottamattoman upeat. 

Kyllä se koostuu niin pienistä hetkien tuntemuksista tuo vaeltajan kokemuskirjo, aivan luettelonomaisesti listattuna:
Puhdas kirkas vesi, kuinka se maistuukaan makealta vaikka se ei sananmukaisesti maistu miltään.
Samaten puhdas raikas tuulenhenkäys tuntuu kuin sitä pitäisi haistella uudestaan ja uudestaan vaikka se ei edes tuoksu miltään ja milloin joku tuoksu nenään irtoaa sen kyllä myös heti rekisteröi, olkoonkin se sitten tuoksua tai hajua.
Ääretön hiljaisuus yön pimeydessä, seesteisyys minkä rikkoo pienikin rasahdus.
Suuri vastakohtaisuus rajuilmojen ja seesteisyyden välillä. Välillä teltta ei pysy kiinni tantereessa ja sitten taas sen voisi vaan viskata kannattimien varaan. Tai vesisade joka tunkeutuu kaikista luukuista sisään mutta sitten taas ei.
Se uutuuden viehätys, se luonnon erilaisuus, eläinten yllätyksellisyys, pilvet jotka on tarttuneet kiinni vuorenhuippuihin, keinomuonan sijasta saakin syödä tuoreen sienipaistoksen tai jälkiruokana lakkamaito.
Uni joka on täydellistä, eikä aamusta millään tahdo teltasta lämpimästä päästä pois.
Kaikenlaisia vänkyräisiä keppejä joka puolella muistoksi.
Täydellinen väsymys se on ihana kokemus sekin, on pakotettava itsensä laittamaan illallinen vaikka kuinka on uupunut.
Kavereiden jutut jotka on siinä hetkessä täysin kiinni. Sanonta en lähde enää millekään reissulle vaan poltan rinkan kun päästään kotia, eihän siinä mitään vitsiä ole mutta siinä väsymyksen ja seisahtamisen hetkellä julkaistuna se kanssaihmisiä naurattaa, varsinkin kun tietää mikä kutka keväällä reissua ennen oli.

Takaisin alkuun

Vain tikka vettä ja tulet alle siitä se retkeilijän evästys alkaa. Vedestäkin voisi kirjoittaa oman tarinassa eli mikä on poikkeava yksilö ihmisjoukossa? No tietenkin se joka ei Turkin matkalla osta nahkatakkia tai sitten pohjoisen retkellä luonnonarmoilla ollessaan ihastu ikihyviksi puhtaaseen veteen ja kanna sitä retkipullot täytettynä aivan kotiovelle asti. Siitä se kaipuu taas alkaa kun vesi pulloista taas loppuu. Mieliin jää kaipuu tuota mautonta raikkaalta maistuvaa ainetta kohtaan. Voi miten hyvää ja siellä sopivan viileää, eikä kuitenkaan sisällä mitään makua. Mikä on tuo mauton tuote? No se tunturipuron vesi! Se on raikas puhdas vesi! Tulevaisuuden eliksiiri! Pohjoisen oikea kulta! Aito H₂O! Se sisältää vain nuo perusaineet, kaksi vetyä ja yhden hapen sekä pohjoisen vuorten raikkauden! Tai ei sittenkään mitään makua! Ei, ei, vesi on niin mieliinpainuva kokemus ettei sille löydy muuta laatusanaa kuin raikas. Jos joltakin kysyy mitä raikas tarkoittaa, harva pystyy sen muuten sanoiksi pukemaan kuin tuolla versiolla raikas. Jos sen vaikka kirjoittaa muotoon mauton eli ei maistu miltään niin sehän on huonouden merkki. Veden kohdalla sen joutuukin kirjoittamaan maukas ja hyvänmakuinen ja sitähän se on tuo aine joka ei maistu miltään.

Takaisin alkuun

Ruuanlaittoa kosken partaalla mikäs sen mukavampaa. Mitäs me siellä laitamme ruuaksi kun ei ole makkaraa mukana eikä pakastevihanneksia. Ja voi voi nuo maissihernepaprika pussitkin jäi ottamatta mukaan. Tästähän se lähtee nykyihmisen ongelmat jos sähköä ei olisi ei kyllä mikään toimisi. Vanha kansa kuivasi kaikkea, kesän antimia talven varalle ja tästäpä sikiää oivat retkieväät vain perunan kuivaaminen antaa hiukan epämääräisen olotilan. Mutta nykyaikanahan on tuo oiva heti valmis muusiperuna suoraan pussista. Vain neljännes kippoa tuota raikasta vettä kuumaksi keittimellä, joukkoon jotain kuivattua: tantarellit (sienet), lihasuikaleet tai jauhelihaa, kasvikset, kala, juurekset, miksikäs ei vaikka soijapavut tai sitten nuo lukemattomat eineskeitot, suurustus tuolla muusijauholla ja kastike on valmis maustettavaksi makutottumusten mukaisesti. Kait se muusikin on valmistettava tai sitten ei. Äskeiseen kastikkeeseen enemmän vettä ja muusijauhoa niin pöperö on sellaisenaan syötävää. Vielä on nuo makaronit niitähän on jo neliskanttisiakin, "missä lie kasvatetut," meikäläisen reppuun eivät kyllä eksy, mutta niistä tykkäävälle oiva eväs. Ruoka ei noilla retkillä ole ongelma ja jos ei osaa ruokaa laittaa niin ostaa valmispakkauksia. Muistaa vaan viedä pakkaukset mukanaan, eikä jättää toisten retkeilijöiden kannettaviksi.

Ruuat niin makeat tunturissa maistuu... Kuivatut hedelmät jälkiruoaksi käy... marja-aikaan jos matkustaa... perunajauhoa tarvitaan... kiisselit makeat, kruunaa ruoka tauon... lettuaineet on kannettava, korpeen se on pakko... myös hilloa omatekemää aina kantaa kehtaa, kaikki tuo oikkuilu jalostaa vain matkaa...
Ruokailu tunturimaassa luonnonhelmassa on todellinen kokemus ja siihenkin on valmistauduttava kunnollisin evän jotta siitä tulee todellinen auvoisa kokemus sillä aikaa on.

Takaisin alkuun

Uskokaa tai älkää niin tässä on iltavalaistus... Illan hämyyn kun vuori maan värjää vielä aurinko taivaan sinertää... 
Retkeilijä lämmössä teltan, nukkuu, unta sinistä. Kokemusten tie untenmaille vie rasitusta reissun nyt purkamaan. Teltassa helmassa raikkauden, nukkuu, unta  parharhaintaan, rasituksen vie unentäysi yö huomisen reissua jaksamaan. Helmassa luonnon niin kaukaisen, nukkuu, luonto ihminen. Retkeilijän tien uusipäivä vie, näkemyksiä luonnon jo katsomaan.

Voiko ihanammin päivän enää alkaa, onko ihanampaa niin kuin on tää. Päivä paistaa kirkkaammin vesi virtaa puhtahin. maistuu lakalle kohta jo nääs... Hillamehua vai raikasta vettä? Tässäpä olikin pulma kun joka purosta tuli raikasta juomavettä niin juodako sitä vai tehdäkö hillamehua kun noita hilloja löytyi reilusti yli oman tarpeen. Kyllä tässä tapauksessa raikas vesi voitti sitä kun ei tarvinnut mitenkään valmistella, sen kun sieppasi purosta ja joi ja tulihan sitä juotuakin oli se sen verran raikkaan makuista ja hyvää janojuomaa. Mutta entäs lakat jäikö ne käyttämättä? Ei jäänyt, niitä piti syödä joka kerta suoniitylle tultaessa sellaisenaan ja jälkiruokana kiisselinä sekä lakkamaitona. Totta kai retkeilijän rinkasta löytyy marja-aikana perunajauhoja tai maissitärkkelystä jotta saa marjakiisselin suurustettua. Samoin maitojauhetta, sitä on aina oltava mukana marjamaidon valmistusta varten. Nuo pienet nyanssit tekevät retkeilystä auvoisen kokemuksen. Sitähän jaksaa sitten vuoden tehdä töitä eipäs kuin odottaa seuraavaa lomaa koska pääsee reissuun ja retkelle.

Takaisin alkuun

Yksi Kebnen kauniista reiteistä on tuo Tarfalan järvelle ja jäätikölle suuntautuva reitti. Hirveästi siitä ei osaa tietoja kirjoittaa mutta vähän sentään. Reitti seurailee jokivartta koko ajan joten vettä ja kuohuja riittää. Välillä reitti nousee tunturiylängölle ja laskeutuu taas jokivarteen. kuitenkin koko ajan noustaan ylemmäksi, ja ylemmäksi jotenka matka on mennessä hiukan rasittava ja tullessa kanssa, koska alamäkikään ei aina ole helppoa käveltävää. Tarfalan järven kupeessa on päivätupa mikä on kyllä tarpeenkin, se on tyypillinen autiotupa missä voi laittaa ruokaa ja levähtää. Muuta siellä ei sitten olekaan paitsi poroja ja muita luonnoneläimiä ja sitä valokuvattavaa maisemaa. Kun alhaalta leiriltä lähtee nousemaan kanjonia tuntuu että onpas kuuma! Sitten tuon tuvan saavutettuaan tuntee että se on paikallaan sillä siellä korkealla kyllä sitten tuntuu ihan oikeasti että onpas kylmä. Tarfalan reitti on hieno maisemallinen päiväreitti, aivan kuin leiripaikalta lähtisi piknikille hiukan vai paremmin vaatetuksella ja ruualla varustautuneena.

Kesäyö pitkä on pohjolan perällä., silti ei riitä se sulattamaan jäitä. Jäätikkö työntyy Tarfalan järveen, eikä se kerkiä sulamaan kesällä.

Takaisin alkuun

Vuoriin on kiinnitetty ikivuosiksi jää, ei se liiku ei heilahdakaan.... On paljon ihmisiä jotka eivät tiedä, että Skandinaviassakin on ikuisen jään jäätiköitä, saati missä ne sijaitsevat. Noilla hienoilla retkeilyreissuilla se kyllä selviää. __ELI__. Jäätänyt on vuoristoon jään... Kylmän ja niin arvokkaan... Ilmat pohjolan huokuessaan... Kasvattaa paksuutta jään... Vuoristoon, vangittu on, ikivuosiksi niin uljas jää... Kun kesä saapuu jo uus... Jäätikön usvien ihanuus... Ei kesä saapuessaan... Sulamaan kaikkea saa... Retkeilijän, katseen on, vanginnut niin uhkean upea maa... __Kun sitten saapuu taas syys... __Kun sitten saapuu taas syys...

Markkinapaikka... vai mikä... Kebne tuntuu olevan kovin suosittu retkeilykohde, kävelijää on jos jonkinmoista. Kaldoaivissa edellisenä kesänä tuli vaeltajia vastaan vain muutama henkilö mutta täällä heitä tuli vähän väliä. Olikin mukava seurata ihmisiä sillä silmällä. Siellä oli todellisia patikoijia, sitten oli noita tekstiiliurheilijoita, kuntoilijoita, vahingossa reissuun lähteneitä, harhaanjohdettuja sekä meitä rinkkariippuvuutta sairastavia ehkä hiukan hurahtaneita sanoisiko "tarkkailijoita". Esimerkkinä harhaanjohdetuista voisi pitää henkilöä jolla oli patruunavyön tapainen juomapullovyö täynnä pieniä pulloja. Ei kai patikoija voi tuollaista vyötä tosissaan kantaa mutta niin vain joku kantoi. Ilmeisesti oli saanut lahjaksi vyön joka oli varmaankin tarkoitettu aivan muille juomingeille ei vesipulloiksi. Samanlaisia turhuuksia löytyi muiltakin esim. eräässä rinkassa roikkui kirveet ja lapiot mikä kauhuntunteita herätti painon suhteen kun kansallispuistossa ei saa edes kaivella mitään. Olisipa voinut kurkistaa ihmisten rinkan sisälle niin varmaankin olisi sieltä löytynyt samanlaisia toisarvoisia asioita. Mutta ainahan jostakin on aloitettava ja jos ei aloita ei myöskään opi eikä osaa.

Pääseehän Kebnelle myös helikopterilla... Päsee, pääsee ja osa porukasta tulikin tuon pusikkomatkan helikopterilla. Osa lensi Kebnelle ja patikoi alas ja niinhän se on jokainen tekee tyylinsä mukaisen reissun eikä kukaan meistä voi sanoa mikä on se oikea tapa. Meikäläistä se kyllä kiusasi kun edelleen Kaldoaivin erämaassa oli täydellinen hiljaisuus niin täällä jyrisi helikopteri vähän väliä yläpuolella. 

Yleisesti siellä on käsitys että Varsinainen Kebnen reitti hotellilta vuorelle on päiväreissu ja niin se onkin hyväkuntoiselle. Tavalliselle retkeilijälle se on kyllä vuorokauden reissu. Eli pari ruokaa ja nokoset jossakin korkeuksissa sekä oikea vaatetus muuten reissusta tulee liian rankka. Ei sinne kyllä rinkan kanssa kannata lähteä sillä niin rankoja nousut on tavalliselle ihmiselle. Muut reitit on sitten hienoja päiväreittejä vaikka ei ne mitään helppoja ole nekään sillä ollaanhan vuoristossa joka yltää 2200m korkeuteen..

Takaisin alkuun

Kepnelle vievä reitti on vaikea kulkijalle joka ei hirveästi korkeita paikkoja siedä. Reitti vuorelle onkin nuorten hyväkuntoisten  vaativa reitti. Niinpä hyvin moni kääntyy kesken matkan pois. Jotkut urhoolliset sitten käyvät ihan perillä asti ja parhaat ovat kiivenneet aivan Kebnen lumikartion laelle silloin kun sinne pääsee aina ei ilman jääkenkiä tuolle jääkartiolle pääsekään, tai se on erittäin vaarallista. Kun lähtee nousemaan Kebnelle tuntuu kuin olisi paratiisissa sillä niin huikeat on näkymät alkutaipaleella. jatkuva nouseminen vie kyllä mehut aika äkkiä ja sellainen ihminen joka on tullut nauttimaan kävelystä ja vapaa-ajasta luonnossa yleensä kääntyy tuon louhikon saavutettuaan pois. Mutta on myös ihmisiä millä päämäärän tavoittaminen on kunnia asia niin he kiipeävät aina tuonne Marssin maisemiin asti missä on seuraava keskeytysten paikka kun takana on jo louhikkonousu joka rassaa ja edessä louhikkorotko jsekä vielä korkeampi louhikkojyrkänne itse Kebnen korkeuksiin niin into loppuu kuitenkin. 

Tuosta pitäisi kävellä hirveä paikka. Jos olisi punertavaa kiveä Marssin maisemalta näyttäisi. Vaikka lie Marsin mönkijäin kuvat Kebneltä kuvattu ja värjätty maisema punertavaksi (ei nyt sentään)... Hirveä paikka onko?? Jos kuitenkin varautuu asiaan oikealla varustuksella näkymäthän on tuolta louhikkohuipulta mitä mahtavimmat ja kokemukset korkeuden kassa kutkuttaa kummasti jo jaloissa asti. Jalathan on vain kävelemistä varten eikä niitä yleensä huomaa. Tuolla ylhäällä ne ovat kyllä aivojen jatke kun huikeuden kosketuksen tuntee todella jaloissa asti.

Takaisin alkuun

Mä olen kuin rento Reino ei mikään nyt liikauta ei. Olen tavallinen rento Reino, ja nautin täyden rentoutuksen. Vaikka kivi painaa selkään ei se tässä mitään tee. Laitapa kivi sängyssä selkäsi alle, et nuku takaan sen. Mutta luonnossa rento Reino, nukkuu varmasti takaan myös sen...___ Voi kuinka pieniä tapahtumia onkaan nuo kokemukset maailmalla...___Hiljaa... hiljaa... kuulla laulun ma saan... Minkä? Kuuletko sen... laulun erikoisen tunturin kuiskeen tai kohinan tuon...

Kotimaa kun kaukana on... Miete käy silloin mielessäin... Mitä täältä kertoisin... Kysyjälle vastaisin... Sininen on taivas, sininen on järvi vierelläin, sinisyyttä pahus telttakin heijastanee... Kertoisinko luonnon kauneuden... Vai sen myrskyn kauheuden... Entä kaiken tuon rikkauden... Kokemisen autuuden... Mitä siihen lisäisi... Kysyjälle kertoisi...  Riittäisikö kuitenkin... kuvallinen ilmaisu... Sininen on taivas, sinisyyttä heijastelee...
Nyt aamu aurinko kimmeltää... tai... Paista päivä helli helle... Erämaassa matkaaville...

Takaisin alkuun

Maisemiin kun leipääntyy sitä tahtoo takaisin kaupunkiin... Kotia ja saunaan... Kotia ja saunaan... Puhuttavaa kerran taas on... kerrottavaa paljon on... Uutta retkeä jo haaveillaan... joskus tullaan kyllä uudestaan... Kaihoisin mielin muistellaan...

Kenen syy että luonto noin koukkuun saanut on... KENEN SYYTÄ ETTÄ riippuvuus tästäkin tullut on... Voi voi mä en tiijä... syytön kait se luonto on!

Kebnelle jäi kiipeämättä sillä jossain vaiheessa alkoi tuntua ettei sinne nousu ole meikäläisen laji. Puolesta välin tuli käännyttyä takaisin mutta tiedä häntä vaikka joskus tulevaisuudessa uudestaan  palaisi ja kiipeäisi sitten aivan huipulle. Sen verran maisemat iskostuivat nieleen että pitäisiköhän seuraavaksi kävellä Kebnen hotellilta Abiskon leirikeskukseen niin näytti kartan reitti houkuttelevalta että voi voi ja ah.....

Paluumatkalla Kebnekaisen luminen kartiohuippu erottui kauaksi. Alkumatkastahan ei tiennyt missä se Kebnekaisen vuori sijaitsee paitsi tietenkin kartalta sen paikallisti.

Niin puhki niin puhki jotta

Ruotsissa ostoksilla kun aina sai Kruunuja. Ulkomailla on kumma tapa eurosetelit kelpaavat kyllä maksuvälineeksi mutta palautusrahat maksetaan paikallisessa valuutassa ja niitähän kertyy ihan tuhlattavaksi asti jotta kauppakierros on pakko tehdä mitenkäs muuten nuo vierasvaluutat saa vaihdetuksi tavaraan sillä saattaa mennä kauan ennen kuin seuraavan kerran niitä tarvitsee.

Viellä seitä paistamaan Norjaan, Tämä on pakollista ken seitin makuun pääsee.

Makrilli ja pyöriäiset vuonossa. Sein sijasta saaliiksi tulikin aikahyvät 2 mgrillia ja tulihan se seidi ja turskakin eli oli siinä paistamista kerrakseen vain retkikeittimellä eikä siinä enää otettukaan kuin pelkät fileet, loput jäi lokeille.

Kotia 12h ajo, tämä on se ikävän pitkästyttävä osuus mutta niin se vain seuraava reissu jo kaivelee mieltä sillä Kaupunkiin kun kyllästyy sitä tahtoo tuuliin tunturiin varrelle virran... varrelle virran....

Takaisin alkuun

Se on sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa... ja sellaisen kokemuksen jokainen saa mitä ei voi unhoittaa...

Kertomus kesälomasta 2004 ja mitä kaikkea kuukaudessa voi nähdä, on vain jaksettava pysähtyä muuhunkin kuin rakennettuihin LIPPUPAIKKOIHIN. Luonnossa on niin paljon näkemistä ja varsinkin kokemista. Onneksi meitä luonnossa liikkujoita on vielä varsin vähän sillä mitä siitä tulisi jos kaikki 5,5 miljardia ihmistä marssisi luontoon. Siitä seuraisi täysi kaaos. Kyllä luontomatkailun silti soisi lisääntyvän, on se niin koukuttavan puoleensavetävää.

Ensin oli mietteet näin, siellähän kastuu. Kuitenkin kun veri vetää uudestaan, niin ei sille mitään mahda. Sitten nuo pitkät siirtymätaipaleet tuli kuljettua päästä päähän 3500 km kuukauden aikana. Siispä oikeita kokemuksia kesälomasta 2004. Ja ensialkuun miten kaunis tuo musta ja uhkaava pilvi onkaan  kun sen tuomaan uuteen kokemukseen varautuu oikeanlaisin varustein.

Tuli taas aika lähteä patikkaretkelle ja ensin tässä  niille tuleville patikoinnin autuuden höynäyttämille hiukan muistoja menneestä. Kerran kävi näin, aika vaan kultaa ajatukset niihin mukavampiin asioihin. Mutta ei se mitään kun sielunsa myy tuollaiselle kokemukselle, niin antaa sitten mennä vaan, kaikki on koettava uudestaan ja taas uudestaan.
 Näin kävi aiemmin Haltinretkellä.  Vaivaiset kaksi kilometriä jäi huipulle pääseminen vajaaksi. Kanssa patikoijaa lainatakseni voitto on sekin kun osaa luovuttaa mahdottoman edessä. Pohjanakka ärjyi ja karjui oikein olan takaa. Eikä ole tähän ikään tullut aiemmin nähtyä vaakasuoraa lumisadetta heinäkuussa, tuolloin sen koki ja näki. Tuntui aivan kuin olisi keskellä kauhun tasapainoa.  Autiotuvan oven kun avasi, niin kaikki tuntui irtoavan. Tuntui kuin pahuuden maailma hyökkäisi ja hyvä puolustaisi tuvan lämpöä ja siellä yönseutuun tapaamamme kämppähiiren tietämättömyyttä. Kyllä tuli selväksi mitä varten autiotuvat oikein on tunturialueelle rakennettu aikoinaan, ennen kuin oli moottorikelkkoja, kännyköitä tai helikoptereita. Tosin kännykät eivät siellä kuulu, moottorikelkat eivät pysty liikkumaan kuin talvella ja kertoivatpa juttua etteivät tuona päivänä helikopteritkaan nousseet ilmaan, johtuen myrskysäästä. Eli autiotupa on hyvä olla olemassa edelleenkin, pahan päivän varalle, oikeana hätäsuojana. Muistanette vaihtoehto 2, ei autiotupaa. Kolme päivää yhteen soittoon pelkkää jäätä, teltan lytistää tuuli, sadeviitat sojottuvat lipuiksi ei liehumaan vaan sojonmoumiksi, sadeasu pienestäkin kävelystä kastuu sisältäpäin, untuvavaatetus painaa kun synti vetyttyään ja  ruuanlaitto  kanjonissa mahdotonta, siellä sitä vasta tuuli. Mutta kaikesta huolimatta jos tuohon varautuu ja osaa ottaa sen luonnollisena huomioon on se kokemisen arvoista sittenkin. Näillä retkillä joskus käy näin, mutta toisinaan sitten taas ei.
 Kesällä 2004 oli aivan toisin, olisi selvinnyt yhdellä vaatekerralla ja nekin vain sitä varten kun jänkhälle käy pitkäkseen niin eivät varvut aivan nahkaa raavi. Ei ollut itikoita eikä muitakaan pureskelijoita. Aurinko paistoi täysillä pilvettömältä taivaalta ja kun vielä suurin osa reitistä kulki ylätunturissa niin miten lempeä olikaan tuo lämmin tunturituuli.
Kokemisen myötä on tullut myös erilaiset  hetkestä nauttimiset kuvioihin mukaan  ja kerran oli lettutarpeet mukana ja saatte uskoa millaiset ilmeet olivat kanssaihmisillä kun porukka paistoi erämaassa lettuja sekä levitteli mansikkahilloa niille. Hulluna pitivät vaikka itse pidimme tempaustamme erittäin onnistuneena.  Eli vielä kerran tuohon luontoon on osattava heittäytyä täysillä. Jos kanervikossa tai suopursujen joukossa kerran nukuttaa hyvin niin siinä on nukuttava, ja jos jäävedessä on pakko uida siinä on silloin uitava. On pystyttävä pysähtymään!!! nauttimaan hetkestä!!! eikä vaan otettava valokuvaa ja jatkettava matkaa!!!. Toisena ääripäänä voisi olla turismi missä ihmiset istuvat autossa ja ajavat kiireellä paikasta toiseen. Minulle kävi kerran näin!!! olin reisisaappaissa kalassa pohjoisen järvellä, ilmeisesti valokuvauksellisesti oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Keskelle tielle pysähtyi auto, josta pika pikaa kuvattiin minua ja saman tien auto lähti. Luontoihmisenä olisin kyllä nähnyt kyseisen henkilön viivähtävän kauemmin tilanteessa ja ajavan ensin auton tienviereen sekä kertovan tilanteesta ja näkemästään. 

Tämän mietiskelyn jälkeen voisi sanoa että kesälomatie 2004 oli kuvainnollisesti pitkä ja erittäin antoisa. Nyt sattuivat ilmat kohdalleen muuten paitsi kalastuksen kannalta ne olivat tosi surkeat. Eli oli lomailijan ilma sen parhaimmasta päästä.

 Mustat pilvet, yötä tummemmat, minulle kertovat, myrskyn lähestyvän. Näinkin voi käydä patikkaretkellä. Ympärillä pyörii myrskysää, ei vaan tunturiin yllä. Ilma myrskyn silmässä on seesteisen tyyni ja rauhallinen. Ei se tunturiin tule, mutta entäs jos tulee?? Näin oli mietteet silloin, ensin oli kyllä toisin.

Matkaan lähden, matkaan lähden, mulla edessäni antoisa reitti on. On käveltävä taas jossakin, entisestä pois se vie. On aivan sama vaikka en kiirehdi, on vain niin antoisa tie.    

Pulmankijärven päästä Sevettijärvelle onpas hieno reitti. Netistä löytyi tieto että reitti olisi tarkoitettu kokeneille patikoijille mutta niin oli mukava reitti jotta kyllä sinne kokematonkin voi mennä. Hyvin oli reitti merkattu ja tasaista oli mitä nyt suo-osuudet kiusasivat vaelluskengän varsi kun ei aina riitä. Jos jotain vahinkoa sattuisi niin apua kyllä saa huonosti, vastaantulijoita on tosi vähän ja kännykät eivät siellä kuulu jotenka vähintä olisi että kaveri mukana olisi. 

Lähtöpaikka Pulmankijärven päässä oli huono, sinne johti Nuorgamista huono soratie (korjasivat sitä kyllä parhaillaan), lähtöalueella ei saanut leiriintyä ja Pulmankijoen vesi ei kyllä houkutellut juomaan. Eli tuo tyyli että ajetaan väsymykseen asti, leiriinnytään lähtöpisteeseen ja sitten levänneenä ja tavarat vielä kerran tarkistaneena patikoimaan, ei onnistunut. Kaiken lisäksi alussa oli pari kolme kilometrin pelkkää nousua ja tällä kertaa ilman vettä. Vettä löytyi vasta kun tunturipolku alkoi laskeutua alaspäin. Että oli aikamoinen tunne kun oli valvomisesta väsynyt, perunalastuilla ja virvoitusjuomilla doupattu ja heti kävelemään. 

Takaisin alkuun

Kaiken tuon ikävähkön aloituksen jälkeen alkoi retki mieleenpainuvan mukava ja antoisa. (Joulu pukki, Joulu pukki) Patikka retki, Patikka retki. Aivan uusi, hieno juttu. Eikä rinkka paina selkää,  käympä tuonne enkä pelkää. Tuol on myöskin purot raikkaat, kirkasvetiset jano juomat. Taaskun päästään määränpäähän, miettiä jo uutta voisi. Kiitos kiitos patikka retki, kuulaat ilmat, raikkaat virrat. Taas kun päästään ensi kauteen uudestaan jo alkaa toiveet. 

Tunturiylänkö toi näkymät jotka suoranaisesti huikaisivat. Oli avaraa, hiljaista, raikkauden tuoksua, lintujen sirkutus kuului ylimpänä, kapustarinnan vihellys suorastaan huumasi tunnelman. Ylänkö sokaisi, tuoksui ja huumasi samalla kertaa. Mieleen tulee kuukaudentakaiset odotukset, kun työssä ompelukoneen surinasta jotenkin vaan tuoksui tunturituulen raikkaus ja kassakoneen kilinästä huokui tunturipuron solina. Miten kummassa se mieli voi loihtia työstäkin tulevan kokemuksen.

Paljakalla  yö ja päiväunet olivat tosi makeat. Ja kun mitä kummaa hyttysistä ei ollut tietoakaan, ne oli ensin houkuteltava telttaan jotta sai sitten karkottimia käyttää, olihan dödöt tullut otettua mukaan, sillä hyttysmaahanhan sitä oli tultu. Tämä oli todella positiivinen yllätys ei hyttysiä eikä muitakaan pureskelijoita, sai kaikessa rauhassa olla vaan. Kun vielä muutenkin ilmat olivat todella suosiollisia niin mukavaahan siellä on tai paremminkin rauhoittavaa. Välistä tuntuu että tänne on muutettava asumaan mutta kun viikon kävelee niin kyllä se kotiolo taas maistuu. Kokemus kuitenkin jää ja sehän se vetää taas ja taas uudemman kerran kurjuutta maksimoimaan.

Takaisin alkuun

Valtakunnan rajalla seuraavana päivänä, ensimmäisen päivän hirveästä noususta toivuttuna. Raja on kuin mikä tahansa veteen piirretty viiva. Rajan kummallakin puolella on aivan samanlaista ainut mistä tietää olevansa rajalla on tuo rajamerkki ja poroaita ja silmänkantamaton hakattu suora. Joutaisi varmaankin moinen raja poistaa!! Kummallakin puolenhan on samanlaista ja samankaltaiset pohjoismaiset säännötkin. Joskus kyllä rajoista on hyötyäkin, eli ei se rajattomuuskaan niin itsestään selvää hyvinvointia tuo.

Tsuomasjärvi, Tsaarajärvi, Huikkimajoki, siinäpä reittien leiripaikkoja. Lapissa  paikkojen nimet on hienoja ja viittaavat johonkin menneeseen. Sieltä löytyy esimerkiksi Nukkumajoki, ja tuo Huikkimajoki on kyllä sellaisen matkan päässä kaikesta jotta nimensä se on ansainnut. Ennen patikoija tarvitsi kartat ja kompassit  nyt tuokin harrastus on ohjattua. Reitit on niin selvästi merkittyjä ettei niistä millään voi erehtyä jos matkalla vain silmänsä auki pitää. Reitit on vielä kierrätetty niin että kaikki parhaat näkymät osuvat matkan varrelle eli ei tarvitse pusikossa kävellä. Kämpät on hyvät jos sinne mahtuu ja tällä reitillä olisi mahtunut vastaantulijoita oli todella vähän. Mutta mikä parasta miten hienoja nuo hirsirakenteiset kämpät onkaan kaikessa yksinkertaisuudessaan. Yksi kyllä epäilyttää nuo opasteviittoihin merkityt kilometrit tuntuvat aina lähtiessä että noin lyhyt matka ja kun saavutaan perille niin taas ei ole totta matka oli pidempi.

Iisakkijärvi. Itse järvi oli kyllä mataluuden huippu ainakin autiotuvan rannasta mutta siellähän löytyi hanhiemo poikueineen ja autiotuvassa oli peräti takka oli vain takanlämmittäjät savustaneet autiotuvan sisältäpäin niin että enemmälti se muistutti savupirttiä ja saattaa se talvisydämmellä hiihtäjistä sellaiselta tuntuakin.

 Näätämöjoki. Opukkajärvi. Pitkistä Itä-Lapin helteistä johtuen joessa oli vähän vettä, kalastajaa lainatakseni kahluuhousuilla voi joen ylittää melkein mistä vain kun aiempina vuosina keskijokeen ei ollut asiaa. Oli sinne lohi kuitenkin nousut koskapa kertoivat siitä vasta saaneen ja näyttivätkin meille yhtä merilohta. Siitä Opukkajärven ja Näätämöjoen yhtymäkohdasta ne olivat tulleet, aivan kosken alta. Ei ne mistään kalakaupastakaan olleet oli sinne sen verran kävelymatkaa. Opukan autiotuvalla alkoikin sitten sivistys, siinä oli menijää ja tulijaa aivan tarpeeksi mutta kyllä sinne vielä mahtui, oikein hyvin.

Takaisin alkuun

Hieno puro koskineen ja uima-altaineen vielä ruuantekopaikkana luonnon nojatuoli. Noin pieni puro ja siinä syvä ruoppi tai uima-allas kirkkaine vesineen mitenkä se vejättikin tuohon veteen uimaan. Tuosta ruopista se keittokalakin löytyi ja mitä kaikkea siinä olisi ollutkaan jos olisi pitemmän ajan seurannut ruopin elämää. Sitten tuo luonnon nojatuoli pöytineen kaikkineen miten hyvä siinä olikaan laittaa ruokaa. Kättä ojentamalla sai kirkasta vettä ja selkä lepäsi nojatuolissa varpaat voi liottaa puhtaaksi purossa kaikki samalla kertaa. VOI VOI JA AH. Voi miten pieninä palasina onkaan nuo kokemukset maailmalla ja vielä kerralla niin paljon.

Lettuja pitää saada se on jo perinne nyt vaan ei enää kananmunia tarvitse matkaan ottaa. Lettuseosta löytyy jo, veden vain lisää ja sekoittaa, kaikki on valmista. Paistorasvat ja hillot sen sijaan pitää vielä ottaa mukaan. Hillokin löytyy jo kuivatuotteena, tosin aito on vielä kantamisen arvoista. Milloinkahan rasva siirtyy kuivatuotteeksi, saahan nähdä ja kokea? Letunpaisto on kyllä retken kohokohta siitä ei pääse mihinkään, on se vaan niin nappiinkuuluvaa tapahtumaa, siinä juttu luistaa ja kielellä vesi hersyy, eikä kukaan sano menevänsä nukkumaan. Kaik pyssyyvät yhes koos.

Kivenkantaja joka ihastui tuohon kiveen. Aina me jotain poimimme mukaamme retkiltämme, ne on matkamuistoja mitä parhaimmasta päästä. Kerran Inarilta tuollainen vähän isompi känttyrä osui mukaan niin kaveri loihti lausumaan että "eihän sitä ilkeä minnekään poiketa kotimatkalla kun on ropsikuorma mukana". Mutta kun tässä seurailee noita pohjoisen matkaajia niin kyllä niillä aina on jotain mukana matkamuistoksi, kellä pyöreitä kiviä tai poron sarvia kellä mitäkin. Kuvan kivenkantaja ei luopunut kivestään edes toisten kantoapua tarjottua, niin oli ihastunut siihen. Tuon kyllä osaa kuvitella kun sen jostain koskenniskalta on raahannut, vaikka vaan kellon siihen asentanut ja muutaman muun rimpsun rämpsyn kiinnittänyt niin kyllä sitä kotona silloin tällöin kannattaa vilkaista, tiedä vaikka taas ompelukoneen surina tuntuisi tunturituulelta ja kassakoneen kilinä puron solinalta. Varsinkin kun ilmat olivat suosiollisia ja matka suorastaan nappiin osunut.

Takaisin alkuun

Sevettijärvi

Norja. Kaldoaivin erämaa on niin suuri että Pulmankijärven ja Sevettijärven kävelyreitti vaikka onkin vain 70 km kyseisten paikkojen väli maanteitse on kamala, Suomen kautta päälle 200km ja Norjan kautta alle 200km. Norjan puoli oli näkemisen arvoinen todella jylhine tuntureineen mitkä oli pelkkää kalliota yläosiltaan. 

Tuttu lomakylä

Inarinjärvi vaikka onkin yleensä kalaisa ja antelias oli nyt tosi kitsas, kaloja ei kerta kaikkiaan tullut. Ainut lohtu oli etteivät niitä saaneet muutkaan, kalamiehen kateus taas etteivät niitä saaneet muutkaan. Inarinjärven pintaveden lämpötila nousi kauttaaltaan 20^oC mikä taitaa olla korkeimpia vuosikymmeniin. Lämpöä on silloin kyllä liikaa ja helle kova kun Inarinjärvellä uistattaessa ilman paitaa hiki tulee ja niinpä sitä päivällä joutui varjopaikkoja etsimään. Märkä sammalikko kivenkolossa oli paras olopaikka, sinne kun ei aurinko yltänyt.

Ei yhtään suolakalan kokoista lohikalaa. Nyt kävi näin hirveät helteet oli pakottanut lohikalan ruuan syvälle ja sinne se painui niin taimen kuin nieriäkin. 13 kesää on tullut Inaria höylättyä uistimin ja ei vielä hauesta ole ollut harmia nyt niitä tuli useita keskeltä selkävesiä ja jos ei olisi tullut niin kalakeitotta olisi jääty, jotta hyvä näin. Kun uistatusinto sitten loppui aivan tyystin niin harjuksesta tuli pelastus. Harjusta sai noista selkäkarikkojen reunasta aivan omiksi tarpeiksi, paitsi että kun Inarilla oli 3. peilityyni päivä niin harjuskin hävisi.

Ennätys haukisaalis selkävesiltä Inarinjärvestä. Tosi outo juttu kun siellä ei yleensä haukia saada laisinkaan uistattamalla paitsi heittelemällä rannoilta.  Varsinkin Inarin ja Nitsin välistä.

Takaisin alkuun

5 kg hauki ja kuinka se sattuikaan taas kerran kalastajana henkilö joka vain silloin tällöin käy järvellä. Sattumako lainatakseni työkavereita ja heidän vitsailuja. Tarkoittivat taitoa jota minulla ei ilmeisesti ole vaikka olen kyllä tosissani harrastanut urheilukalastusta. Aiempina vuosina kerran Norjassa heitettiin seitä ja kyseinen henkilö oli autossa nukkumassa tuli sieltä ja mutisi heittävänsä muutaman kerran ja mitäs sattuikaan joka heitolla seiti. Vierellä heittänyt kalamiehennäköinen henkilö joka oli jo kotvan heittänyt eikä saanut mitään kokosi vehkeensä ja lähti mutisten kaverilleen meillä on väärät vieheet. Totta se olikin osittain heillä ei ollut tuota sei moukaria mutta kyllä se sei joskus muuhunkin ottaa sillinkuvatus on vain varmin jotta turhaan hermostui. Ehkä me kuitenkin hämmennymme emmekä osaa arvostaa toisen tuuria vaan hermostumme. 

Välillä sai käydä synttäreillä ja se osittain selittää nuo kauheat ajokilometrit. Olihan sitä kyllä mukava käydä muutenkin sivistyksen parissa  vaikka mikäs tuolla reissussakaan oli pahaa, kiirettä ei siellä kellään ollut, ainakaan kukaan ei sitä tunnustanut.

Tie ja se vie kohti kokemusta. Sen verran kuitenkin erikoisuutta on ilmassa että ollaan sen verran korkeammalla jotta pilvet tulivat vastaan. Olihan se mukavaa ajella tietä missä näki synkän pilven edessä ja kohta jo itse oli siinä pilvessä, sanan mukaisesti.

Poro ja niitä oli tienvarsilla siellä sun täällä. Ilmeisestikin tuo huono itikka/mäkäräkesä ei ajanutkaan niitä ylätunturiin vaan nekin pysyivät rehevimmillä laidunmailla.. Varmaankin poroalueella poro on tuttu mutta meille etelänihmisillä (lantalaisille) se on kuitenkin hiukan eeksoottinen eläin. Kaldoaivin erämaassa ne kyllä pitivät selvän eron ihmisiin, eikä niitä saanut kuvaan kuin pisteenä. Kun kuvaa vieraille näyttää niin heidän ihmetellessä mitä kuvassa on joutuu sanomaan että tuo piste tuolla on poro. Matkalla tievarsilla niitä oli mutta kun sai kameran valmiiksi niin nehän olivat jo kaikonneet tai kuski ajanut jo ohi että pisteitä taas jouti selittämään tuo on poro. No ei se mitään postikortteja löytyy kyllä missä poro on tunnistettavissa.

Takaisin alkuun

Kukkolankoski. Ja tällä koskella on monen retkeilijän kamerat rapsahdellut enemmän kuin tarpeeksi. nyt vain oli niin että vielä elokuussa siinä oli vettä aivan liikaa. Normaalikesänä kivet näkyvät läpi kosken, nyt pelkkää kuohua oli kosken täydeltä. Tämä kesä oli hirveän sateinen ja outo sillä vettä tuli länsisuomessa ja siitä alaspäin tulviksi asti. Valtio maksoi poikkeuksellisia tulvavahinkokorvauksia rakennusten korjauksiin, mitä ei kyllä aiemmin ole tapahtunut. Tulva katkoi teitä ja Pohjois-Savossa parhaimmillaan satoi yhden päivän aikana 220mm vettä ja se kyllä on ennätys se. Mutta pohjoisen Itä-Lapissa oli kova kuivuus ja Inarin seudulla suoranainen hellekausi. Näin on muailma erilainen sano.

Pilvenpeittämä Pikku Malla

Skiibotton vuono ja nähtävyydet jylhyyden lisäksi.

Ei yhtään seitä näin kävi. Normaalisti kun heinäkuun alusta vähän nousuvettä ennakoiden heittelee tuosta kalliolta sei uistinta niin saalis on varmaa, nyt kävi niin että saalis jäi saamatta ja kalat paistamatta.  Liekö niin että sei nousee vain määrättynä vuodenaikana vai menivätkö toista rantaa. Jotain outoa oli koska lokitkin seuraili vain meitä eikä seiparvia, niin kuin aina ennen. Tulihan tuossa rannassa niin kauan heiteltyä jotta pyöriäisten selkäevät näkyivät kun ne merelle päin menivät, samoin ilmeisesti saukko näyttäytyi tuossa rannassa mutta sen verran vähän aikaa ettei tunnistamaan kerinnyt otusta mikä oli. Se tuo kalastus ei aina ole varmaa vaikka luulee sen taitavan. Turskakantakin näkyy olevan huono kun ei sitäkään saatu, ennen edes se on saatu.

Tätä se vesi tekee.

Takaisin alkuun

Voi mikä kanjoni, pieni mutta kaunis. Sua kahtoovat sillä seinämäs niin silleet on. Myrskyt männehet, hijjoovat ja ruapivat sun seinämäs niin silleiksi. Mutta nähä ne ei sua, miten pitkee aikoo se tarvihtee. Kun sinnuun katon, niin melkein mykistyn. Silleet seinät sulla on, ja niin liukkaat ja vuaralliset, jotta kai ne jiähä sua, rauhoo jatkakoon vuan. Kunnes uus kuvvaaja tulloo, ja ihmettelöö siun seinämiäs silleitä....................

Vesi puree kallioon. On tästä eräskin kivi vierinyt veden voimalla ylite. Eikä tätä hiottaessa ole käytetty timanttilaikkoja, kultahippuja on suattana ylite kyllä männä. Ensin tietysti on ollut joki pitkine koskineen, siten vein jiätyessä kerrostumien välliin ne on rikkoontunneet ja irrottanneet kerrostumat, lohkonneet ne vein voimaa pienenmiksi palasiksi ja niin ne miljoonien vuosien kuluessa vein kanssa ovat aikaansaaneet tuommosen silleyven kovenpaan kallioon pystymättä. Onneksi ei ole muuhun pystynneet sillä jo on kommeen näkönen, vein yllä sekä alla. 

Takaisin alkuun

Hiidenkirnu. Hijjoo, hijjoo kivet sen voitelussa vesien. Käyp ylite esteijen, vesi se, virtaillen. Pitkin suota virtailee, vesi se, voimakkain. Enne ku vauhtia kivviin painaa vesi se, voimakkain.  Hijjoo, hijjoo jaksaa vain, ehtymättä jatkaa vain. 

Alkava rotko.

Voi miten kaunista.

Tromsa ja akvaariossa kissakala.

Koskia joka lähtöön.

Koski joka ei jättänyt kylmäksi.

Takaisin alkuun

Vesikin kaareutuu liekö syy painovoimassa, kuussa vai missä. Kyllä kait se painovoima saa tuon veden pinnan mutkille  mutta jo oli hyvän näköinen pieni virta. Tuon virran vierellä kun keitti kahvit niin kyllä tuntui juhlahetkeltä, paitsi että silloin justiinsa satoi mutta ei se mitään sadevaatteet vain ylle ja menoksi, niinhän sitä on tapana sanoa. Jos tuossa olisi jättänyt pysähtymättä niin ei olisi nähnyt koskea joka ei oikeastaan kuohu eikä melskaa vaikka vesi virtaa niin mutkilla kuin olla ja osaa. Erikoista puhtaan veden lisäksi oli tuo kalliopohja ja jos se ei olisi ollut kalliorotko olisi tuokin virta siirtynyt jo sivummalle pois kallion päältä, mutta onneksi ei ole päässyt jotta näki moisen elämysmatkallaan. 

Ruokana tattirisotto. Niin siinä kävi, muuten vaan pysähdyttiin kankaalle ja kuinka ollakkaan metsäkankaalla oli pieniä punikkitatteja vaikka toisille jakaa. Mitäs siitä seuraa kun on sienten ystävä? Sienet oli otettava mukaan ja oli pakko ruveta ruuan laittoon heti seuraavalla hyvällä vesitaukopaikalla ja pohjoisessa sellaisia paikkoja löytyy. Nyt oltiin Torniojärven alkujuoksuilla Ruotsissa. Sattuipas hyvin kun oli vielä kuivajauhelihaa tuolta patikkareissulta jäljellä. Kumma kun tatit näki niin ruoka oli mielessä heti.
Kuivajauhelihat ja riisi keitettiin sopiviksi ihan vaan retkikeittimellä ja hiukan suolaa joukkoon. Riisien pehmennettyä sopiviksi myös jauhelihat olivat turvonneet, liika liemi juotavaksi kuksaan ja sitten tattien laittoon. Rasvaa keittimen pannulle ja pilkottujen tattien ja sipulin kokoonpaistamiseen  sekä suolaa ja valkopippuria myös sienille. Kun sienet olivat noin kovahkon irtonaisia ja vailla tuota lientä mikä niistä lähtee niin seos riisijauhelihan ja riisien joukkoon ja mausteet perään. Vielä voita ja taas oli VOI VOI ja syötävä liikaa.

Mustikkakeitto  niin  siinä kävi kuin tateissakin että keitettävä se oli kun kerran mustikat tielle osui. Mustikkasoppaan oli vaan osannut varautua ottamalla  mukaan perunajauhot suurustusta varten ja hienoa sokeria. Sitä nimittäin ei ole ensimmäinen kerta kun reissussa keitetään aitoa marjakiiseliä. Sehän on niin helppoa valmistaa.
Marjat keitetään melkein rikki tai miten vaan ja maustetaan se sokerilla. Sekoitetaan kylmään veteen perunajauhot ja kaadetaan sekoittaen keitettyyn mutta ei enää kiehuvaan marjamehukkaaseen tuo perunajauhosekoite. Kiiselihän maistuu sitten sellaisenaan tai puuron kanssa kastikkeena. Huom! tähän ei laiteta voita mutta kiiseli on itse VOI, VOI.
Lakkakeitto NO SEKIN VIELÄ. Ajettiin tuonne Nitkkaluoktaan ja tien vieressä näkyi mätäs lakkoineen ja niin kuin edellä siitä oli pakko tehdä kiisseli.
Juolukkakeitto no sekin vielä.

Takaisin alkuun

Entisöity saraheinänteko niittysuo ja ladot. Hieno nähtävyys ja erikoisen hyvä tervetuliais kirjoitelma. Jotenkin se menhee näin:

 Tervetuloa Vasikkavuomale: Vasikkavuomala paikkakunnan puntit oon tehneet heinää saraheinästä ja kortheesta enämpi ko kaksattaa vuotta. Heinä niitethiin vikatheella, haravoittethiin, panthiin rakenukshiin ja säilytethiin sitten niissä monissa hirsilaaoissa. Tänä päivänä 72 latoa oon säilytetty, kerran täällä oli yli 300. Niinku enniimillä kantila Norrbottenissa jänkkäniitty loppu 1050-luvulla. Paiju ja vesakko otit yli niityt, laaot ja niittykämpät aloit rappeutumhaan. Vuelta 1995 ja etheen päin iso osa vuomasta oon pantu kunthoon ja nykyhään iso osa vuomasta niitethään joka vuosi. Kalliopohjassa oon rikhaita kivilaajia niinku vihreäkiveä, kalkkikiveä ja liuskekiveä. Sillä met löyämmä useampia kalkkia vaativia orkideoita ja sitä komeaa keltaista lehtorikkoa. Vuoma on tärkeä rastipaikkana ja pesimäaluheena kahlaajalinnulle, kurjille ja vesilinnuille niinku hanhille ja laulujoukhaisille.

Suojattu luonto: Vasikkavuoma tehthiin luonnonreservaatiksi lääninhällitukselta vuona 1999. Reservaatti oon kaks kanttikilometriä iso vuoma, vanhaasti käytetty jänkkäniittynä. Se kuuluu nykyhään kans EU:n ekoloogisheen verkosthoon yli suojattuja aluheita, Natura 2000. Reservaatin tarkotus oon ette säilyttää ja kehittää niitä luonto- ja kulttuuriarvoja jokka on liitetty niittyvuomalle. Jos sitä käyttää Vasikkavuomaa semmosenna historialisena ja elävänä dokymettinä niin sitä saattaa käsittää kunka tärkeä vuoma ja jänkäniitty oon olheet ihmisille norrbottenissa. Täällä sitä saatta kans kohata laajia ja luontotyyppiä jokka oon liitetty vuohmiin jossako niitethään. Yks tärkeä osa Vasikkavuoman hoijosta tapahtuu ko paikkakuntalaiset yhessä jatkavat sitä  vanhaata maanviljelystä vuomala niittämisen kautta. Auta meitä säilyttämhään reservaatti hyvässä kunnossa pitämällä vaaria luonnosta ja pitämällä puhthaana.

Ohjeita:
§Reservaatissa on kielletty ette:
Loukata maata ja kasvillisuutta.
Häiritä elukoitten elämää.
Panna valkeata muuale ko sitä vaste laitehuin paikhon.

Takaisin alkuun

Ja taas koski

sitten Kiiruna

Nitkkaluokta tulevaisuudet retkille Kebnekaiselle

Pajala

Pello ja ennen sitä Ruotsin puolella tauolla piti Torniojoen varrella kahvia keittää ja levähtää ja tietenkin veistellä turhuutta. Sitä kun on puulle myyty niin aina näille reissuille on otettava mukaan teräviä vuolupuukkoja ja eihän siitä mitään tule jos mitään ei vuole. Aina jokin känttyrä on muistoksi reissusta vuoltava ja nimikoinnein kirjailtava. Muilla kun on yksi puukko vyöllä ja sekin niin iso ettei siitä ole kuin kirveeksi niin tälläisellä vuoleskelijalla niitä on useita ja eri kovuisilla terillä vielä. Eli ne on tarkoitettu eri tehtäviin. Kalanperkuuseen riittää ruostumatonta terästä oleva mikä tahansa puukko vuolemiseen tarvitaan puukko joka todella leikkaa.

Takaisin alkuun

Rovaniemi

Ranua ja ZOO

Kotia ja varusteet naulaan ensi reissuja varten

Kesälomakuukausi siinä vierähti ja nyt voi alkaa se televisio tuijotustalvi (vai tuijottaako tuo televisio itse kutakin jonkun ajan kuluttua) kunhan ensin marjat ja sienet saadaan talteen.

Retkeillen aistimukset paranoo. Luontoretket ovat ehkä hiukan luonnottomia sillä niihin on aina valmistauduttava. On mentävä mahdollisimman kauas kotinurkilta ja vaatimuksena tietenkin opastus tai opasteet, miten sitä muuten nykyihminen luontoon voi mennä. Liekö koko lähtemisen tarkoituksena ainoastaan muutoksen hakemisen tarve, sillä luontohan on aivan kotimme oven ulkopuolella tai jopa sisällä kodissamme. Mutta mehän elämme muutoksesta ja jos muutosta ei olisi, olisi oleminen ehkä aika eksyksissä oloa, näin on. Muutos pitää virkeänä ja sitä silmälläpitäen matkustaminen luontoon on mitä tarkoituksellisinta muutosmatkailua, opastettuna tai ilman. Ihmisen täytyy päästä kokemuksia hakemaan tuonne  toiveseudulleen. Etelän ihmisten on päästävä pohjoiseen missä sääsket syövät, kylmä tarttuu luihin pysyvästi ja kaikenlaiset palvelut puuttuvat. Pohjoisesta kai tullaan sitten etelään kaupunkeihin hälinää, kiirettä ja turhamaisuutta kokemaan. Jonkun mielessä on kulttuurin muutos kokemisen arvoista. Loma ei kuitenkaan ole lomaa jos ei koe sitä muutos mielessä, eli loman ensimmäinen edellytys on tavoistaan luopumista tai muuttumista. Luonnon kokemisessa ei "hötkyily" auta se on aistittava pysyvästi mieleenjäävin kokemuksin ja varsinkin tuntemuksin

Takaisin alkuun

Vaeltaminen vie tavoitteeseen yksinkertaiseen
On kesä. Kesä odotuttaa.  Silti kesä yleensä, ikään kuin varkain lipsahtaa ohitsemme. Joku odottaa kesän tuovan tullessaan jotain uutta ja ennen kokematonta. Joillekin tuleva kesä on mitä kiireisintä työaikaa. Kesähän on niin kiihkeä ja lyhyt. Mitä kaikkea voikin sitten kesäaikana tehdä? Ei mitään, jos vain odottaa. Mutta entäpä jos suo itsellensä halvat huvit ja erehtyy vaeltamisen pauloihin. Tuo vaeltaminen on harrastus joka todella sananmukaisesti "koukuttaa" ihmisen, ja mikäpäs sen mukavampaa antaa koukuttaa vaan.

 Siitä syystä vähän ylistystä vaeltamiselle.  Seitsemän kertaa seitsemän, siinä vaeltajan toive on.... Vaeltamisesta pitävän miete mielii vaellusretkissä ja niiden valmisteluissa. Aina silloin tällöin, karttaa jo kummasti tutkituttaa. Voisiko vaeltamista ja sen mukanaan tuomia kokemuksia muuten kuvatakkaan kuin yksinkertaisesti SEITSEMÄN KERTAA SEITSEMÄN NYT KUTKA ON JO SUUNNATON, NIIN ON....... Vaeltaminen on siitä kumma harrastus että se kasvaa ja lisääntyy reissujen myötä. Ensin on vain tuo pieni pyrähdys jonnekin paljakalle, sitten pitää Pikku Mallan takana Kitzillä käydä ja kas'kummaa sielu onkin  myyty vaeltamiselle, näin on käynyt aikojen saatossa kanssavaeltajille. Kuva kertookin tuon ihmeellisen sanomansa, seitsemän kertaa seitsemän, koetellut koura on jalon kokemuksen....  seitsemän kertaa seitsemän....  iskeytynyt mieleen on jylhyyden hiljainen kauneus. Kuvan hetkeen kun syventyy tarkemmin ei siinä ole paljon, on vain reppu ja kantaja, väsymys ja rentous, jylhyys ja pienuus, suuruus ja hulluus. Voisipa lopuksi jopa sanoa että kyllä karsiutuvat visiot, ainakin tuon retken ajaksi, niin yksinkertaista ja kaunista tuo kokonaisuuden vastakohtaisuus on. Kuinka nauttiikaan yksinkertaisesta olotilasta, nojata vaan kiveen ja toisten matka kehotuksista huolimatta vastata, eikä lähdetä viellä minä leppuuttelen vähän. Tuossa tilanneotoksessahan on menossa vanhankansan turpakäräjät ja varmasti jokaiselta löytyy taustalta yksinkertainen totuus... Voi että ja nuotiokahvit...  Ehkä tämä on liiallista ylistystä, mutta silti vaeltaessa tuntuu aivan kuin olisi mielen luonnonvarain lähteellä. 

Näin se on!!!  Tarvitaan vaatteet lämpimät, veden pitävät saisivat olla. Ruoka riittävästi, retkeilymieltä. Miksikäs kamerakin, hyvähän se olisi, tulisi muistoja elämyksille. Ennen kaikkea omaehtoisuutta, heittäytyä mukaan koettelemuksille. Hyviä ohjeita netti on täysi, kokemukset kuvat sieltä löytyy. Kirjoita hakusana tunturinnimi, retkeilymaailma kerralla aukeaa. Kallista vaeltaminen ei laisinkaan ole, kun ohittaa vain neon värit ja välkyt. Yksinkertaisuus tässäkin pätee, perille pääsee pikkuhiljaa. Rinkan sijasta reppukin kelpaa, kumisaapas ja villasukkia jalkaan. Lopuksi viellä, lämpimät vaatteet, vedenpitävät. Ruokaa riittävästi, siinäpä pakollisuus,  muu sitten onkin mukavuutta. Opit eivät siellä aina päde, känny ei kuulu  ja suojapaikkoja ei ole. Kumma kyllä veri vetää, uudestaan taas vaellukselle. Seitsemän kertaa seitsemän.... koetellut koura on kokemuksen.... niin on....

Takaisin alkuun

Talvi tuli kesken kesäisen lomareissun.

Patikkaretki Haltille ja vain kaksi kilometriä vajaaksi, näin siinä kävi. Kanssa patikoijaa lainatakseni voitto on sekin kun osaa luovuttaa mahdottoman edessä. Pohjanakka ärjyi ja karjui oikein olan takaa. Eikä ole tähän ikään tullut nähtyä vaakasuoraa lumisadetta heinäkuussa, nyt sen koki ja näki. Tuntui aivan kuin olisi keskellä kauhun tasapainoa.  Autiotuvan oven kun avasi niin kaikki tuntui irtoavan. Tuntui kuin pahuuden maailma hyökkäisi ja hyvä puolustaisi tuvan lämpöä ja siellä yönseutuun tapaamamme kämppähiiren tietämättömyyttä. Kyllä tuli selväksi mitä varten autiotuvat oikein on tunturialueelle rakennettu aikoinaan, ennen kuin oli moottorikelkkoja, kännyköitä tai helikoptereita. Tosin kännykät eivät siellä kuulu, moottorikelkat eivät pysty liikkumaan kuin talvella ja kertoivatpa juttua etteivät tuona päivänä helikopteritkaan nousseet ilmaan, johtuen myrskysäästä. Eli autiotupa on hyvä olla olemassa edelleenkin, ei turistin kesämökkinä vaan pahan päivän varalle oikeana hätäsuojana.

Olihan patikkaretkessä hyvääkin ja ei tuon myrskyn silmässä olokaan pahalta tuntunut mutta entäpä jos olisi ollut huono varustus mukana. Tätäkin retkeä valmisteltiin pitkin kevätkesää ja räkmättiin mukaan otettavia varusteita, koko ajan mielessä ettei vaan tulisi liikaa kannettavaa. Onneksi tuli hiukan liikaa vaatteita sekä ruokaa mukaan, niitä tarvittiin nyt. Se oli nyt sellainen keli jossa testattiin retkivälineet perusteellisesti.  Vain trangia kaasupolttimella selviytyi tehtävästään kunnialla, tosin vajaa kaasupullo ei jaksanut kylmyyden tähden oikein kaasuuntua, sitä oli ravistettava koko ajan. Teltta jätti narunsa maahan ja irrotti itsensä remeleistä, kiviä teltan nurkkiin kantamalla  sai sen asettumaan. Ei teltta kivilläkään olisi pysynyt paikallaan tuossa seuraavan päivän vaakasuorassa lumimyrskyssä. Joku voisi sanoa että pitää pystyttää teltta suojaiseen paikkaa, mutta kun kivierämaassa 1000 metrissä ei niitä ole, on vain kivikkoa ja kivikkoa sekä vinkuva tuuli. Tuo hieno ultrakevyt sadeviitta on kevyt kantaa ja on jokapaikansuoja näin myyjät väittävät, päällä se ei kyllä pysy tuulessa, onneksi oli oikea sadeasu mukana. Viellä nuo rinkan suojaksi viritettävät mitä kirkkaimmissa väreissä loistavat suojapeitteet, eivät nekään kyllä rinkan päällä pysy. Rinkan on oltava vedenpitävä ja varustettu hyvillä sulkimilla, tarrat eivät tiukassa paikassa pidä. Petyttyä tuli niihin erilaisia palkintoja saaneisiin retkivälineisiin perusteellisesti ettei osannut lopussa kuin vitsailla ja todeta että niitä ei kai koskaan ole kokeiltu käytössä. Tuosta tulikin reissun vitsi, aina kun jokin meni pieleen kanssaretkeläinen tokaisi, sitä ei ole koskaan kokeiltu käytännössä. Totta se onkin, kaikkea sitä niinsanottua palkittua retkivälinepaljoutta mitä myydään testattuna, ei kyllä ole kokeiltu käytännössä, vai mitä sanotte rinkasta jonka pääkantohihna katkeaa ensireissulla, onneksi oli narua mukana. Sadeviitta joka  sojottaa vaakasuorassa ei liene koskaan kokeiltu käytännön olosuhteissa. Tai hengittävä sadepuku joka kastuu tiivistymäkosteudesta sisältäpäin ei liene kokeiltu näissä olosuhteissa. Tästäpä pieni neuvo reissulle, josta tiedät ettet pääse pois minkäänlaisella kulkuneuvolla vähään aikaan. Ota mukaan ainakin lämpimät vaatteet, vaakasuoran sateen kestävä sadesuojaus, tavaroiden kuljetuslaite joka kestää ja pitää veden ulkona ilman suojausta, riittävästi ruokaa jonka voi tarvittaessa syödä ilman keittämisiä. Sitten toissijaisia asioita on mukavuusvälineet teltta, makuupussi, keitin ja vaikkapa puukkoja, kirves ja virveleitä mutta nuo kolme ensimmäistä lämpimät vaatteet, sadesuojaus ja ruoka on kaikista tärkeimpiä älä tingi niistä, tingi mieluummin vauhdista siten näetkin enemmän. Ultra kevyt ei aina ole ultra käytännöllinen ja paras muussa kuin ostohinnassa.

Haltista on internetissä  kuvia joka lähtöön, on myös kertomuksia ja retkikuvauksia. Hakusanalla halti niitä löytyy. Tässä jo muutama linkki. http://www.ntrautanen.fi/photo/halti http://www.metsa.fi/retkeily/eramaa/kasivarsi/ http://www.hut.fi/~kpitkani/halti http://www.lpk.partio.fi/v-sp/jopo/kuva.html 

Patikointimatkahan alkaa yleensä jo siitä kun mietitään mitä otettaisiin mukaan. Lähtöpäivä sovitellaan etukäteen kaikille sopivaksi eli ilmat ei välttämättä ole suosiolliset juuri matkan aikana. Kannattaakin varautua etukäteen yleensä pahimpaan, silloin jää retkestä hyvä mieli vaikka olosuhteet eivät suosisikaan. Silloin kun kaikkeen on varautunut voi nauttia hiljaisuudesta vaikka tuuli ulvookin, on kuiva mukava olo vaikka sade piiskaakin. Ei tarvitse kierrellä kosteikkoa vahtimalla etteivät kengät kastu, voi märälle kankaalle heittäytyä vaikka pitkäkseen kastumatta jne. jne. kaikki on näkemisen ja kokemisen arvoista. Kysymykset mitenkähän nyt käy ovat turhia, voi keskittyä katselemaan vaikka miten myrsky riehuu, säilyy silti kastumatta ja paleltumatta. 

Takaisin alkuun

Koe, Näe ja kuule, kaikki tämä retkeillen. Kilpisjärven mahtava Saana, Pikku Malla, Mallan kyynel ja itse Malla. Kesällä tunturialueelta löytyy kaikkea muutakin tuntureiden ja yöttömän yön lisäksi, sieltä löytyy rauha etelän ihmisille. Pikkuisen kyllä häiritsee nuo itikat ja mäkärät, joilta on hyvä suojautua niinkuin sateelta, kylmältä, nälältä ja auringoltakin. Siinäpä ohje kaikessa yksinkertaisuudessaan ensikertalaiselle retkeilijälle. Mallan kansallispuiston retkireitti on kävelemisen arvoinen, varusteet vain kyytiin ja menoksi. Ei tarvita karttoja ei kompasseja, eikä sinne voi oikeastaan eksyäkään niin selvästi polku on merkitty. Upea näkymä Kilpisjärvelle suurimman osan matkasta, ja juomavettä löytyy ainakin heinäkuun loppuun. Matka alkaa tuollaisella parin kilometrin nousulla ja heti lähdettäessä rytikerttunen säklättää vastaanottoseremoniansa. Ylitetään sykähdyttävä vuolas virta, paljon veden aikaan. Ja sitten ollaankin leppoisassa tunturimaisemassa Mallatuntureiden välissä. Kaakkuri majaili ensimmäisessä järvessä, kapustarintarinta vastaanotti tunturissa. Mallalla näkee myös Lapin sodan jäänteitä, jos ne nyt ovat näkemisen arvoisia, sillä niistä tulee vain paha mieli. Löytyy kivikuruja, jyrkännettä, suota, tunturikoivikkoa, tunturipuroja, kulleroita, pitkospuita ja puolessa välissä komea Gitzi putous pysähdyttää. Kuinkahan moni on tässä Gizillä keittänytkään kahvit ja viettänyt taukoa, vastauksena epämääräisesti, eräskin kulkija. Kaikessa on näkemistä näkemisen päälle. Vihdoin väsyneenä, 11 km taivaltaneena, maisemilla kyllästettynä sekä paljon filmiä valottaneena saapuu kolmen valtakunnan rajalle, niin mitä sieltä löytyykään, autiotupa saunalla. Siellä vaan on aina ollut täyttä, jotenka kannattaa kuitenkin varautua teltta yöpymiseen. Seuraavana päivänä takaisin, niin että illalla kerkiää viellä Norjaan seitä nousuvedestä kalastamaan ja paistamaan. Se onkin sitten jo toinen juttu

Takaisin alkuun

Retkivihje: Aja suoraan Kilpisjärvelle, niin että olet illalla perillä ja voit yön nukkua paikallisessa majoituksessa. Aamusta retkivarusteet pykälään ja hyvällä mielellä Mallan kansallispuistoon kävelemään. Kiirettä ei tarvitse pitää, matkaa kolmen valtakunnan rajalle on 11 km. Gitzillä kannattaa paistaa vaikka lettuja. Yöpyminen Raja-autiotuvalla tai siinä läheisyydessä teltassa. Aamusta, sitten kun jaksaa herätä, hyvät aamiaiset ja reppu pykälään ja takaisinpäin. Eikä taaskaan mitään kiirettä, hyvin kerkiää viellä illaksi Norjaan seitä onkimaan ja paistamaan, ja mielellään ei maisemia mennessä katsella, sillä ne ovat niin upeita, että vaativat kokonaisen päivän huomion. Norjassa yöpyminen mökissä tai teltassa. (Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa on suurinpiirtein samanlaiset jokamiehen oikeudet) Aamusta voi viellä ihastella Skiibottonvuonon maisemia, ellei halua viettää siellä rannalla kokonaista päivää. Suomeenpäin tultaessa Skiibotton kanjoni on sen verran kaunis paikka, että sen katseluun on varattava kokonainen päivä. On jyrkänteitä, jokia, lampareita, putouksia, 2 erittäin upeaa koskea, ylänköjä, puroja, tunturipaljakkaa, muutakin näkemistä ja kaikki 50 km matkalla. Autossa ei kerkiä kunnolla kone lämmitä kun pitää jo pysähtyä uudemman kerran. Vähän ennen Suomen rajaa on periaatteessa oltava teltassa yksi yö tunturipaljakalla. Niin on mukava aamulla herätä peseytyä jääkylmässä tunturipurossa satoi tai paistoi, vehkeet autoon ja kotia. Tulomatkalla voi sitten vaikka Kukkolankoskella pysähtyä tai jos ajaa Rovaniemen kautta, Marraskoski on näkemisen arvoinen ja Arcticum Rovaniemellä ja viellä pitää Ranualla eläinpuisto kiertää. Tässäpä viikon paketti omaehtoisesti retkeilevälle etelän ihmiselle, et pety. Pohjoisen ihmisellä on vaihtoehdot vähissä, on vaan Puijon torni Kuopiossa Näsinneula Tampereella ja Linnanmäki Helsingissä. 

Laita retkellä hiivalettuja, mansikkahillolla, kuinkas muuten. Retkelle tulee kohokohta jota ei unohda.  He kanjonin kätköissä kai paistoivat lettui, vie, meidän tie, ja kohti kanjoniin, ja kohti kanjoniin. Tuo lettu kyllä paistui, ja maistuikin se niin, vie, meidät vie, ja kohti kanjoniin, ja kohti kanjoniin. Tuo lettu jota paistat, ja maistatkin ken ties, vie, taas vie, ja uuteen kanjoniin, ja uuteen kanjoniin. Mene kanjonin kätköihin paistamaan lettui, vie, sinut vie, ja saavut kanjoniin, ja saavut kanjoniin. Vain kanjonin kätköissä letua maistaa voi, vie, sinne tie, ja kätkee kanjoniin, ja kätkee kanjoniin. He kanjonin kätköissä kai söivät lähtö lettui, vie, taasen tie, ja kohti kotia, ja kohti kotia. Nyt on vain muisto, tuon lettupaistoksen, vie nyt vie, ja muistot kanjoniin, ja muistot kanjoniin.

Takaisin alkuun

QAJAKKIRETKI JA YLISTYS SILLE: Qajakin kapean vesille laskin.... Ulapan upean kokea sain.... Qajakin sulavan joelle sousin.... Kuohuissa kivikon laskea sain.... Qajakin vierelle vieheen nyt heitin.... Toiveet oli korkeat uskotte kai.... Kalaa nyt lähelle kaiketi pääsin.... Vanat vain piirtyivät pintaan veden.... Qajakki lähelle luontoa laski.... Lipui se hiljaa kuin hiiviskellen.... Pienellä voimalla qajakki liikkuu.... Aivan kuin oisi se herkimmillään.... Kuvasin luontoa kaiketi kauan.... Keulalla qajakin maisema on.... Tuntui kun silmiä irti ei saisi.... Lähellä kaikkea olla kun voi.... Leppoisa hetki rannalla luodon....  Kahvinkin keiton vaati jo vain.... Liro jo hätääntyi vihlovi ääni.... Qajakkiin nousin rauhoittui se.... Qajakki kulki mukana virran.... Liikkui aivan kuin itsestään vain.... Aukesi ulappa hiipui jo virta.... Joelle tuolle silmäys ja hei.... Mukava matka kaikesta kaikkeen.... Qajakki minulle antoi jo sen.... Rantaan saavuin virkein mielin.... Matkaa uutta jo suunnitellen.... Melomaan ihmiset sankoin joukoin.... Hartiat, selät kuntoon nyt vain.... Qajakki kaikille kuntoa antaa.... Mielenkin viellä se tyynnyttelee.... Qajakki kiikkerä ole ei lainkaan.... Käsitys on se vain virheellinen.... Qajakkiin tottuu se on kuin ansa.... Koukkuun se jättää ensikerrallakin.... Usko tai älä qajakin kassa.... Näkemys muuttuu, seestyy jo vain.... Lopuksi viellä kaikesta kaikkeen.... Reittejä Suomi on tulvillaan.... Osta jo qajakki et kyllä pety.... tai tee se itse halvemmalla.... Tästä se alkaa se qajakki matka.... kaikesta kaikkeen melomalla....

Illan rauhaan kun luonto maan sulkee, hetki kaunein kun on parhaillaan, silloin suuntaa jo kiireesti rantaan, missä tuuli saa puut kuiskaamaan. Miete mahdollisuuksien kiehtoo, retkeen hiljaisuuteen kaikki kiireys jää.

Takaisin alkuun

Talvilomalla pohjoisessa Kilpisjärvellä kaikki sanojat oli väärässä. Sanoivat siellä olevan ladut Saanan ympäri ja autiotuville, mutta näin ei ollut sillä ladut olivat ummessa parin tunnin puhurin jälkeen. Sanoivat myös, että on syytä varata kolmen päivän muona, jotta voi hädän sattuessa yöpyä tunturissa, ei siellä kyllä missään yöpymään pysty, jos hätä tulee. Sanoivat myös, että kännykkä on syytä olla mukana, valitettavasti molemmista eturivin kännyistä loppui ne tolpat heti alkuunsa, ja kylmyyttä ne ei kestäneet ollenkaan, ne jäätyivät. Sanoivat myös, kun hätä tulee niin on tehtävä nuotio, jotta pelastajat löytävät, valitettavasti ei ole puita ja ne vähäisetkin puut eivät kyllä normaalein keinoin syty. Sanoivat että kannattaa kaivautua lumeen kun kylmä yllättää, valitettavasti vaan tunturissa ei ole lunta mihin kaivautua ja millä, kun on kivi kovat hanget. Sanoivat myös että tunturissa on kovat hanget ja siellä on hyvä hiihtää, niin onkin, mutta ennen ylätunturia täytyy kyllä kävelyhiihtää puolen metrin umpihangessa pari kolme kilometriä, on muuten rankkaa. Sanoivat myös retkisuksien kantavan umpihangessa notkuvan kärkensä ansiosta, mutta niin kulkee puolen metrin syvyydessä eikä saa ylös kuin kädellä nostamalla.  Sanoivat myös että kannattaa varata retkievääksi kuivamuonaa, ne ovat kevyitä kantaa, mutta näin ei pidä tehdä, sillä missä hiihtäjä ne kuivamuonat keittää tai laittaa, on tietysti keittimiä, mutta ennenkuin kaikki on valmista olet hikisenä jäätynyt tai vähintään kädet ovat jäätyneet. Sanoivat, että Saana on hyvä kiinnekohta se näkyy kauaksi, mutta näin ei ole, kun sumu peittää tunturin laet, ei varmaankaan erota mikä mikin on. Sanotaan myös että sieltä löytyy paljon moottorikelkan jälkiä, mutta näin ei ole, jäljet ovat vain keskustan läheisyydessä. Kartassa lukee hienosti menomatkalla tuossa on Ropi ja tuossa on se ja se tunturi, mutta näin ei ole niitä tuntureita onkin sitten vähän väliä ja tosi paljon. OHJE ONKIN: ÄLÄ USKO NIITÄ SANOJIA,  NE SANOJAT OVAT KUITENKIN VÄÄRÄSSÄ, HE NIMITTÄIN EIVÄT OLE KÄYNEETKÄÄN näillä retkillä. Tunturialueelta nimittäin löytyy aina lisää ja lisää täysin koskemattomia rinteitä ja varsinkin nousuja. Älä usko viisaisiin sanojiin, vaan käytä paikallisten palveluja tai varustaudu erittäin lämpimin vaattein ja oikealla kunnon ruualla, jotka tietenkin jäätyy repussa, sekä hiihdä vaan sinne josta osaat pois. Kaikesta huolimatta kannattaa reissuta tunturimaahan, se on erilaista kokemusta  suositeltavaa kaikille.

Takaisin alkuun

PÄÄSIVU .. LUONTO .. PUU .. PUULAJI .. RUOKA .. KALA .. RETKEILY .. KALARETK .. TAITO .. MUOTO ..VANHAA .. SAVO .. MATKA .. MUISTOT .. naytto .. KIAHNA