URHEILUKALASTUS ILMAN PAKONOMAISTA URHEILUA

URHEILUKALASTUS ILMAN PAKONOMAISTA URHEILUA. Urheilukalastusta voi harrastaa monella eri tavalla: Pakonomaisesti tosissaan, silointällöin vakavissaan, joskus leikillään, matkoilla ruuan lisukkeeksi, ajan kuluksi ja vaihteluksi, eli miten vain halutaankin. Entäpäs retkeilykalastus, se on kalastusta vähän joka lähtöön. Retkeilykalastus onkin parasta ja mukavimman tunteen tuova kalastustapa. Retkeilykalastus on jotain se, eikä se oikeastaan ole enää olenkaan urheilukalastusta. Mitä se sitten on, mitä on retkeilykalastus ??? SE ON KOLMEA HARRASTUSTA.... RETKEILYÄ.... KALASTUSTA.... RUUANLAITTOA. Voi siihen lisätä viellä muutakin esimerkiksi melontaa, valokuvausta, puuveistämistä, jne. jne. mitä vain mieleen putkahtaa. Kun retkeillään sekoittamalla lepo, ruuanlaitto ja kalastus, ei silloin pidä pihistellä aineissa ja välineissä. Retkikalastus, hyvällä lisävarastolla on mukavaa. Retkellä saattaa joutua tekemään mitä tahansa ja milloin tahansa. Välineitä ja aineita on oltava mukana riittävästi, koska ruokaa ei synny ilman niitä. Mikäpä sen mukavampaa kun odottaa ja odottaa, sitten se kala iskee. Saalis saatua välittömästi vaan ruuanlaittoon ja syömään. Kaikki muu paitsi syöminen onkin sitten turhaa. Mikään ei voita tätä, paitsi uuden päivän uusi saalis ja se toisenlainen ruoka.

Kauneutta kalastuksessa. Kalastajat ei muuten ole kateellisia! Kalastajat ovat hyvin avoimia ja suulaita melkein kaikessa. Varsinkin saaliin tietää kaikki jo ennen rantautumista sillä onhan huhu jo levinnyt.

Ensi kuitennii tupakka, hyi mite pahhoo!!! Sitä kun yksinään tai kaverin kanssa seilaa ulappaa useita kertoja niin siinä jutut tylsistyvät ja niitä on pakko jalostaa jotenkin!? Aikoinaan vuosia sitten kun aloitimme vetouistelun niin tuli tupakkaa poltettua, ihan hirveästi varsinkin kalastettaessa. Ja niinhän siinä käy kun ei tiedä mistä se taimen iskee oli pakko joutessaan polttaa tupakkaa (oliko pakko????). Ensin piti rannassa poltella lähtösavut (pitikö?), sitten veneessä alkajais savut, vieheitä veteen laskiessa sotkusavut, kun oli jääneet vähän huonosti edelliseltä kerralta välineet. Pitihän ne sitten vähän väliä poltella oottosavut (ja näitä riitti!), välillä siimojen sekaannuttua taas sotkusavut (tupakka muka rauhotti). Silloin kun ei ollut keittimiä niin tietenkin rantautuessa piti polttaa rantautumissavut nuotiota sytytellessä, samoilla tulilla sai sytyssavut ja pitihän veden kuumentuessa taas polttaa kahvin oottosavut ja kahvittelun päälle vielä kahvisavut (niin sitä silloin myrkytettiin keuhkoja urakalla!). Niinpä se kiertokulku jatkui taas järvelle sillä poikkeuksella että jos sattui kalan saamaan niin kala oli joko tupakanmittainen (taisi kala kuin kala olla tupakan mittainen?) tai sitten kahden kolmen ja niin edelleen (ja aina vaan määrä lisääntyi vaikka kalat ei kasvaneet). Kun lisäsi vielä rantautumissavut sekä ruokailun että muiden rannassa käyntien aikana niin siitä se kertyi, 2-3 askia päivä (kyllä sen kielessäkin tuntui hyi, hyi!), kun normaalisti selvisi yhdellä (ja sekin on liikaa!).

Päivän mittaan kaksin-, kolmin kertainen annos nikotiinia ja 2päivää vielä tuplasi sen. Hui hirveää onneksi niiden syöpäkääryleiden polttaminen on jäänyt taakse sinne takavasempaan.

Se siitä TERVA savustuksesta mutta hauskojakin juttuja oli ja sehän se veti melkein joka viikonloppu järvelle, säässä kuin säässä. Kun kerran kalassa oltiin niin siitähän ne jututkin jalostui ja niin kuin sanotaan kalan koko ajan myötä kasvoi. Tuommoinen kiloisen hauen väsytys kesti varttitunnin puheissa, saati sitten jos se oli taimen. Siimathan oli silloin 0,55 paksuudeltaan koska muka ohuemmat eivät kestäneet ja vavat olivat hirveitä seipäitä. Tänä päivänä huvittaa nuo kertomukset ja kokemukset kun 1,5 kilon hauen voi 0,3 siimalla suorilta vetää pois kunhan ei revi eikä riuhdo, eikä siinä mitään rautaperukkeita tarvita kyllä se siima hauen hampaat kestää. Taimen on vähän eri asia kun se on harvoin kunnolla kiinni, niinpä se onkin otettava hellävaroen ylös. Tärkein kelan ominaisuus onkin hyvin toimiva kitka niin siitä ne karkailutkin vähenee. Ei kelassa tarvita kahdeksaa kuulalaakeria varmistamaan pyöritystä vaan 10 kuulalaakeria hyvän kitkan toimivuudeksi (ylisanoja, mutta näin se vaan on kitkan pitää olla hyvä ei jarruominaisuuksiltaan vaan siiman lähtölöysyydeltään). Huvittaa kaupassa kun myyjä suureen ääneen selostaa kelasta että tässä kelassa on taistelujarru. Kysymys kuuluukin että kenen kanssa siinä pitää taistella, kalalla kun ei ole mitään mahdollisuutta jos sen oikein ottaa ylös.

Kun kalan koko kasvaa ajan ja osaamisen myötä niin alkaa kalajutut. Kerran sitten taas saatiin taimen tuommoinen noin kolme kiloa ja heti rantaan paistamaan sitä. Siinä kaveri loihti lausumahan että tuohonhan on tehtävä kaksi nuotiota ei se yhdellä paistu ja niin taas tuli uusi termi kahden nuotion kala se on tuo yli kolme kiloa ja yli 10 kiloa on sitten jo 3 nuotion kala. Verkot olivat tuossa taannoin järvessä ja tietenkin kalaa niistä tuli liikaa ja taas tuli tuo ylimitoitettu termi nyt kyllä leikataan joka toinen solmuväli poikki jotta saalis vähenee. Pilkkiahvenissa kuuluisia on nuo yhdeltä puolen paistettava, kahdelta puolen paistettava ja kaksi kertaa paistettava. 7kg hauki on halko. Kun ajatuksissaan istuu veneessä ja isku käy niin kaikki terästäytyy ja jännitys tiivistyy kelamies melkein huutaa että per... siellä on halko. Tässä vaiheessa joillekin tulee hirveä kiire, vaikka siinä kiire ei auta mitään. Ensin pitää rauhoittua ja sitten punnita porukalla tuo kala jo siiman päässä, tutkailemalla sen otteita. No tuo seitsenkiloinen hauki on aika kiltti pedoksi, entäpä jos se on 4kg taimen se onkin jo toista maata se pomppii perässä ja niin sanotusti näyttelee itseään toden teolla niinpä sen nimi muuttuukin 2m jarruksi, sillä aika korkeita hyppyjä se tekee. Taas kelamies huutaa perk... siellä on kahen metrin jarru. Jos on lahnoja jotka ei sovi kala-astiaan normaalisti heittämällä vaan ne on ladottava pystyyn, no ne on niitä 100mm riimulahnoja. Perk.... täällä on 2 satasen riimuja lahnat kun hyvin usein on kaksittain. Ja jos satasia saaliiksi tulee heti pitää mennä kauppaan ja ostaa 120mm riimuverkkoja sillä niin hyvän makuisia on nuo 100mm riimutuotteet.

Silloin kun kala on niin otillaan että pitää puun taakse mennä syöttiä laittamaan tai kalaa tulee niin paljon että uistin ei sekaan mahdu saatikka kun kalan koko on sellainen että se nimekseen saa oikein kunniallisen nimen kalastus on antoisaa ja siitä nauttii varsinkin kun tekee siitä myös hetimiten jotain sapuskaa. Silloin on pakko keskittyä muuhun mukavaan ja keskeyttää kalastus, yhteen tai kahteen ihmiseen kun ei enempää mahdu vaikka kuinka tunkisi äänitorvenkin täyteen.

Kuuntelijaa on varoitettava kuuntelemaan tarkasti kalamiehen sanomisia. Esimerkiksi per... se oli alle 10kg kala. Joku voi luulla että onpa ollut iso kala mutta sehän voi olla ihan muutamia satasia vaan. Kaikki täyttää tuon ehdon. Voi tuli pilkkiahvenia puoli saavillista. Hyh! Saaveja löytyy 10l lähtien.

Kokemus osoittaa muutamat asiat torsoiksi: Hauki muka puree siiman poikki, tai minun kelassa on taistelujarru??

Kalan iskiessä pitää antaa vastaisku. Aina kun tämän lauseen kuulee niin tulee ihan oikeasti karvat pystyyn nosto sillä ei suinkaan kalan iskiessä pidä mennä repimään mitään taimen on aina niin vähän kiinni ettei siinä mitään vastaiskuja saa antaa. Voisi nimittääkin nämä kalastajat vastaiskuveikoiksi.
Kala muka pelkää moottorin ääntä ja siimat on laskettava mahdottoman kauaksi: Niinhän tässä aina käy kun lähtee kalaan hiukan niin kuin aloittelijan kanssa. Lasketaan vieheet meikäläinen laskee noin 25m ja kokematon hirveän pitkälle vieläpä selostaa että moottorin ääni pelottaa kalat. En kyllä ymmärrä miten kun parhaat saaliit on tulleet juuri tuosta 25m päästä ja sivulta. Kerran 3kg taimen otti kiinni potkurivirtaan uistinta kokeiltaessa pahus vaan kun satuin katsomaan juuri silloin muualle, mutta tärsky oli sitäkin mahtavampi, siimaa meni kerralla ulos paljon vaikka koeuistatuksessa yleensä kitkaa tulee pidettyä tiukemmalla. Kun tuollainen 3kg taimen iskee potkurivirrassa aivan lähellä niin kyllä se tuntuu että seinään viehe jäi kiinni. Kauhukuva entäpä jos se olisi ollut järvilohi joka säntää heti sivulle. Koko reperttuaari olisi ollut heti nipussa ja olisi siinä "verkonselvittelyrataa" tarvittu (huomioksi älkää koskaan vieraista verkoista selvitysraudalla uistimia iroittako vaikka mieli kuinka tekisi kunnollisten verkkomerkkien puuttuessa, saati ne salaverkot jotka ovat ilman merkkejä vallan).

Käyty on jo pitkälti toistakymmentä kertaa Inarilla kalaonnea koittamassa joskus hyvällä joskus huonolla menestyksellä ja kuinkas nyt sitten kävikään. Reissut Inarille ovat muuttuneet ajan myötä etteikö sanoisi antoisimmaksi, tai miten nyt sanoisi tutkimuksellisemmaksi sillä antoisia ne oli alusta alkaen, olivat suorastaan hurmiollisia reissuja. Kalaa sieltä tuli ja tulee nyt kotiin tuomiseksi asti eri asia tarvitseeko niitä kotona sillä kyllä sitä kalaa tulee kotivesiltäkin. Näinhän ne ajat muuttuvat ensimmäiset kerrat kun Inarilla kalastettiin niin tuskin keitolle päästiin niinpä piti ii- ja nitsijärvet kiertää aina jotta kalaa saisi sillä silloin Inarilta kukaan ei saanut kalaa. Sitten ajat muuttui ja kalaa tuli välillä liikaakin, kun ei osannut muuta keinoa kalaa säilöä kuin tönkösuolata ja niinhän sitä suolakalakeittoa joutui syömään joululle asti. Se oli aikoja kun yritti kalat kotia kuljettaa kaikin keinoin ja järvellä syötiin makkaraa. Uistinta vedettiin yötä päivää, veneessä eväin ja keittimin laitettiin ruoka sekä nukuttiin veneen pohjalla vuorotellen. Tuolta ajalta on hyviä ja huonoja kokemuksia. Muutama vetouistelulaite lojuu tänäkin päivänä pohjoisen järvien syleilyssä ja kerran meinasi vene palaa. Keksivät tuon savustuspussin ja mikä ettei trangia ja savustuspussi toimi hyvin pienillä suupaloilla. Kerran kun tuli täytettyä pussi vähän raskaammin niin siinä kävikin niin että koko keitin kuumeni niin kamalasti että savustuspussin kahtapuolelta ei tullutkaan lämmitysliekki vaan suoranainen kaasupillisoihtu silloin säikäytti todella, onneksemme tenua oli jo siinä vaiheessa niin vähän keittimessä että saman tien se sammuikin. Joskus aina lukee kertomuksia Inarilta kun on noussut myrsky ja niin edelleen. Kyllä ne vaaratilanteet on aivan jotain muuta ja jokapäiväisiä asioita, voihan joku uhmakas joutuakin myrskyyn mutta myrskyn näkee noita vaaratilanteita ei voi aavistaa eikä etukäteen nähdä. Epäilys herää kuitenkin että yleensä myrskyyn jouduttua uistelukalastus on mahdotonta ja pitää etsiytyä jollekin Inarin kolmelletuhannelle saarelle. Kerran kuitenkin tultiin Vasikkaselältä myrskyssä myötälaitaseen kasarille päin ja kaikki oli selällä ok laine oli vain hiukan korkeahkoa sorttia mutta kun kapeikkoon saavuttiin ja luultiin jo olevan suojan puolella niin silloin se vasta aallonkorkeus hirvitti. Pakko oli uistimineen sivulaitasessa töräyttää saaren suojaan ei enää hirvinnyt siellä olla. No ei siinä kuinkaan käynyt, kelluvat vieheet sai heti kelattua kasaan mutta uppoavat oli pohjassa niin että osan jäi sille tielleen. Siinä se Inari palkitsi meidät vielä myllerryksestä rantautuessa hyväkokoisella harmaanieriällä. Mutta tuo myrsky ei Inarilla ole ongelma ongelmia aiheutuu kaikesta muusta esim. meillä oli grilli veneen ulkolaidassa kiinni ja siinä oikeat tulet ihan hiilillä varustettuna ja voi miten makeaa oli kala siinä paistettuna. Mutta tuohan tuntui oikein turvalliselta grilli vetten päällä. Entäpä kun siinä kesken paistamisen iski kala ja kaveri pomppasi vapaan kiinni niin hätä siinä tuli heti. Järvi oli silloin täynnä tulisia hiiliä mitkä tasaperävene veti peräänsä kellumaan. Silloin oli pakko karkuuttaa kala ja iskeä kaasua ja karkuun palavia hiiliä. Hiili muuten palaa vedessäkin, sehän kelluu niin mukavasti, joten en suosittele kokeilemaan moista. Tuo kaikki oli aikaa kun ei ehtinyt rantautua edes hetkeksi ja niin se aika sitten muuttui tai paremminkin kokemusten myötä retkeily kalastus yöt nukuttiin teltassa tai autiotuvassa ja kalastusaika lyheni. Nyt se on mennyt siihen ettei enää kaloja kotia kanneta vaan ne syödään siellä retkellä, eikä siellä ei enää kajota makkaraan ja rannassa myös ruoka laitetaan. Vain kuvia tuodaan kotia ja kalastusvälineet jos ne kaikki on vielä tallella.

Mikä se oikein vetää ihmistä vuosi vuodelta tuohon karuuteen. Sanoisiko että ihminen ei ole unohtanut tuota saaliinhiomoa mikä ennen aikojen alusta oli hengissäpysymisen ehto. Ei se tätä ole enää kun pitkän aikaa on eräretkeilyä harrastanut, kyllä se on kaikkea muuta. Se on irtaantumista vakiokuviollisesta arjesta, se on muutosta, todellista lepäämistä, kaikennäköisten murheiden poispyyhkimistä edes hetkeksi tuoksi. Miten se uni maistaakin petulanaanaan seassa aivan keskellä päivää, saati sitten uniaikaan. Miten ruoka maistaa vaikka se on aina tuo sama kalakeitto, tai jokin muu kalaruoka koko reissun ajan. Miten lintujen hätähuuto kiirii korviin kun lähestyy suolämpäreellä niiden pesää. Ilmakin suorastaan pysähtyy paikalleen suon yllä ja kaikki suolle ominaiset tuoksut tulvivat tajuntaan. Miten ihminen voikaan nukkua jalat järvessä kalliolla. Mitä tapahtuukaan kun tuon nukkujan vieressä rannassa saalistava taimen molskauttaa, se on kyllä kumma miten kuorsaava henkilö on heti valpastunut, missä lie alitajunnassa tuo valppaus on valmiina. Se on vain näin puhutaan tai huhutaan noissa tilanteissa ihminen lepää, se on niin spontaania tapahtumaa, sanoisiko Suomeksi "tässä ja nyt olemista" menneet ei paina, eikä tuleva ole mielessä, on vai itse tässä ja nyt. Se on sitä.

Nyt on kesän kynnys 2006 taas lähellä ja muistelut oli paikallaan varsinkin kun tuo pitkäaikainen Inarin-kävijä menehtyi viime syksynä. Meitä muita odottaa uusi reissu Inarille se kaivaa jo mielessä, vähän väliä ajatuksissa on uistinten järjestys ja sen minä otan nyt mukaan ja sitä en enää vedä, eli valmistautuminen tuohon kalaretkeen on alkanut. Voi jos tänä kesänä saisi sen suuren kalan, sattuisipa hyvät kalailmat.

Nyt kun lähdön aika taas Inarille on koittanut niin olo on kuin tuossa krillionnettomuudessa eli on kuin tulisia hiiliä olisi joka puolella.

Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies ja eemeliksi minut ristitty on..... Ma merellä elän ja kuolenkin kukaties..... Näin verkot vetehen mä lasken laulellen ja luodolle käyn onkimaan.....
Ensin piti saada harjuskeitto ja sieltähän se taas tuli sitten oli suolakalan päivä ja sekin onnisti sitten seuraavat kolme päivää tuuli kovaa jotenka ei oikein huvittanut enää tällä iällä keikkua aalloilla ennen vanhaan siellä olisi keikuttu tuuli tai ei. Nyt vietettiin lepopäivää saaressa ja niinhän siinäkin kävi onnellisesti että saaresta löytyi hilloja ja siitä vaan hillasopan keittoon.

Luontoretki sananmukaisesti koukuttaa: Syystä tai toisesta kalaretket tai yleensäkin retket luontoon, laittavat itse kunkin runoilemaan! Ilmeisesti tuo karuus ja yksinkertaisuus luonnon armoilla retkeillessä hersyttää mielen, takautuvasti kokemushetkiä muistelemaan. Mielekkäitä hetkiä nuo muistelut jälkeenpäin ovatkin, eikä niitä saavuta tuijottamalla televisiota kotosalla, kokemuksille on antauduttava. Jos ja vaikka kuinka jalkaa kolottaa tai tuo taudeista pahin eli synnynnäinen laiskuus vaivaa on silti laitettava itsensä likoon ja lähdettävä retkelle. Joskus kiusaantuu aivan kun joutuu keskusteluun missä ruoditaan jotain TV sarjaa ja kun vähän yrittää kääntää keskustelua, vaikka retkeilyyn, tulee välittömästi leimattua jollain edellisen illan TV sarjan iskulauseella poikkeavaksi yksilöksi. Mutta näinhän se on aina ja tulevaisuudessakin, valtavirta kulkee yhteen suuntaan ja me poikkeavaksi leimatut nautimme jostain muusta. Tässä vuosien mittaan on tullutkin nähtyä miten luontoretkeily koukuttaa ihmisen mukaansa, se kietoo todella äkkiä ihmisen pauloihinsa. Lankaan joutunut ei edes huomaa mitä on tapahtunut. Miksi karuus, kylmyys, likaisuus ja rasittavuus pystyy viemään kerralla ihmisen noin vain mukaansa? Mikä on tuon karuuden kaipuu? Pitäisiköhän siitä tehdä oikein väitöksellinen tutkimus? Toivottavasti joku sen tekeekin joskus, tuon tutkimuksen? Joku samoisi että tuo luonnon kokeminen on on jonkunmoista huumetta mutta sitä se ei missään tapauksessa ole. Huumeillahan turrutetaan itsensä öllöön olotilaan. Luontoretkillä mieli päinvastoin avautuu, tai se kirkastuu, vastaanottavaiseksi ja aisteiltaan teräväksi. Retkikokemus ei siis ole huumetta, sen sijaan sitä voisi verrata vaikkapa kirkkaaseen lähdeveteen, se on sitä itseään, eli kirkkauden maksimointia, kirkasta purovettä, joka vuolaana solisee kirkkaisiin aisteihimme unohtumattomina kokemuksina, älköönkä kukaan lausuko sitä huumehöyryiseksi kokemukseksi se ei ole huumetta. Huumehurmioituneiden kannattaisi kyllä kokeilla luontoretkeilyä ilman öllöä olotilaa, saattaisi luonto vaikka heidätkin koukuttaa aidosti runollisiksi ja aisteiltaan kirkasta purovettä soliseviksi, nykyaikana niin valtakulttuurista poikkeaviksi yksilöiksi.

Tässäpä erään luonnossa kulkijan runollinen miete. Varmasti tätä kirjoitettaessa on käyty muistelemassa tuota puoleensa tempaisevaa luontoretken karuutta ja kokemusta!
Oodi kalaretkestä: Siihen vain päivän hukkaa... Kun veneen Inarille pukkaa... Aallot venettä keinuttaa... Uistinta ees'taas heiluttaa... Kasarilla on paljon lohta... Kyllä se tärppää kohta... Vapa värähtää, räikkä särähtää... Nieriä koukkuun kun tärähtää... Kalastajan sydän se sävähtää... Kala hyppii ja siima soi... Kohta sen veneeseen koukata voi... Kalakeittoon sipuli, perunat ja voi... Päälle kahvit, nokoset. Voi! Voi! Kännykkä käteen. Soitto kotiin... Terveiset Haloo! Hoi! hoi!.. Terveisin Rutjat.

Tähän voisi kirjoittaa säkeistön 2... Uusi kesä tulossa on tuhlattavaksi... Pitää miettiä mennäkö sinne vai minne... Eihän sitä jäädä voi kotikonnuille... Qajakki retken voisi tehdä Inarille... Mikään ei vedä vertoja sille... Päästävä päähän on Nanguniemen kulkupelillä... Qajakit veteen ja tarvikkeet kyytiin... Siitä on suojaisaa saarijonolle lähteä... Pienen-Jääsaaren päässä levähtää... Karikolta harjus kalastaa... Maukkaan aterian ehtona on voi... Selälle jo mielii miete jos vain ilmat sois... Levätä hetkinen pitää seestyy miete... Hyvät unethan kankaalla tempaista voi... Kalaa jos mielii heti alkuun... Kasarin karien kautta melomaan joutuu... Jo on suuruutta selkää kerrakseen... Kasarihan tuntuu loputtomalta... Liisa Jounin nuora yöksi kutsuu... Ellei jo ennen sitä väsyneenä nukkumaan halaja... Vaikkapa kärppäsaaren kämpälle poikkea... Aamu on aikaa kahvin kuuman... Qajakki veteen ja menoksi taas... Sammakkoselän puolelle tullaan... Ison-Roiron taakse kapeikkoihin mennään... Yöpymiselle on paikkoja paljon... Ottaa vain selät ja tuulet huomioon... Inarilla puhaltaa aamuin illoin... Tuulee auringon noustessa laskiessa silloin... Roiron takaa aukeaa vuono kessin oikealle... Vasikkaselällä ollaan, outo on olo... Keskellä selkää vasikkasaaret... Siinä on pakko kiertää salmet... Jos vähänkin uistinta välkkyvää vetää... Ruoka vallan erikoinen odottaa... Ei varaan sen laskea kuitenkaan voi... Ilman niin moni on jäänyt ah ja voi... Hirveästi on kaloillakin piiloja siellä... Laaja on taas selkä ihmetyttää oikein... Surnuvuonon suulle tähdättävä on... Vuono on laaja ja pitkä se on... Vihdoin se perukoiltaan kapenee... Ohjautuu suulle pienten jokien ja järvien... Siitä vain mutka mutkan jälkeen... Aivan kuin loputonta kaikki ois... Vihdoin päästään surnujärvelle... Lähelle aivan Norjan ja Venäjän rajaa... Muuta ei mielessä enää kuin takaisin päin... Ihmisten ilmoille erämaasta pois... Jos tuonne järvelle asti nousee... Kokemukset lähtemättömät mukaansa noutaa... Muistelmia riittää toisillekin antaa... Aina he tuttavat kysyvät myös siitä... Mutta kun pääset vasta alkuun... Kyllästyvät he jo kuulemaan siitä... Poikkeava olet, hulluuden höperö... Et sinä sille mitään mahda... Mutta kuitenkin...
SEITSEMÄN KERTAA SEITSEMÄN KOETELLUT ON KOURA KOKEMUKSEN... NIIN ON JA TAAS LÄHDEMME UUTTA JA ENTISTÄ KARUMPAA KOKEMUSTA KOHDEN. Mitenkä olisi Alpit, entäs Nepali ja Himalaja, tai Argenttiinan pampas ja sylkevät laamat, Perun titikattajärvi 2000m korkeudessa. Nuo villit Wisentit Puolan soilla, Serengetissä kävelyretkellä oi ja voi... Patvinsuo on kyllä lähempänä ihan tuossa Lieksan ja Ilomatsin välissä ja siinä rajan takana Vienan karjala. Minnekähän sitä vielä joutuukin jos tätä menoa jatkaa. Se on kuitenkin varma että kun tuon kurjuusreissun on tehnyt, tekee mieli palata kotia valkoisten lakanoiden väliin omaan sänkyyn nukkumaan. Kuitenkaan ei mene kauaakaan kun taas tuo kuume iskee jälleen. Tuota tautia voisi nimittää vaikkapa retkeilijän haltti_saana_malla_kevonkierto_harjuspaisti syndroomaksi, vai pitäisiköhän siihen vielä Inarinjärvi sotkea.

Kun kerran taas... matkattiin kalaan... Matka alkaa pakkaamisella ja se siinä vaikeinta onkin, sillä vaikka mitä on sovitettava mukaan ja matkaan kun ei mitään henno jättää pois, varsinkin kun on kalliitakin välineitä lahjaksi saanut. Varsinainen ajo sitten kalapaikoille onkin jo kohokohta, jonka harva edes noteeraa. Silloinhan kaikki on niin odottavalla mielellä ja tunnelma on korkealla vaikka matka olisikin pitkä. Juttua löytyy jos jonkin laista, kun kerran vuosi on ladattu tulevaa reissua edellisen vuoden kokemuksilla. Kaikki tuntuu uudelta ja eksoottiselta ja kun viellä perillä tutussa lomakylässä vastaanotto on entistä lämpimämpi, suolakalatkin löytyvät valmiina vastaanottamassa jääkaapissa. Kaverin toteamuskin on juhlallista vaikka se onkin vain veneistä. "siellä ne meijän venneet ovat jo mirnaasissa" oikein tunteellisesti lausuttuna, jopa tuntuu odotukselta.

Retkeilykalastus on sitten antoisaa ei sille maha mittään ees maha, vaikka se vastaan yrittääkii rimpuilla ripuloimalla. Piällimmäisenä on kuitennii nuo kalajutut, sitten tulloo katteeus ja vielä on sivuttava metästystäkin. Se metätyshän on nykyjään teknistä puuhoo, valovoimasine kiikartähtäiminneen. Vähhäisen metästyskokemuksen takkii riistaelläin tukehtuu ruutin savvuun, sen sijaan että joku haali suattas ossuu siihen. Tässä kuulin juur yhen tarinan ku haalii etittii urakalla linnusta ja sitä kun ei löötyny niin savvuuhan se linturukka ol tässä tappaaksessa menehtynä, metästäjä oli jootunu sitä useeta kertoja ampummaan. Kaverin sanoja lainatakseni lihakin maisto jo savustetulta. Metällä muuten kannattaa aina pittee sihtijaahoja mukana, siitä se sihti tokenee. Ja ainahan kassametättäjälle lahjaksii voip sihtijaahokilon ostoo ei se siitä suutu jos kerran on oikee metättäjä. Niistä metättäjistä ei aina kyllä tiijä jotkut kun ampuuvat lintujahhii läjäpäin aluveelta mistä ne on aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon. Tässä kerrannii pit maistoo pyy keittoo ja kuinka ollakkaan osu tuohon laataselle sellainen aika isokokonen rengasluu niin ei siinä osanna muuta kuin kyssyy onko tää luu joku pyyn ulkokuorluu, nutta sikkoo se kuulema ol. Entäpä jos käyp metässä tekemässä ruisrääkän pesän niin eikö joku lyhytjalkanen Liisa juuri kömmi toiselta puolen ja näkee koko toimituksen. Kalassa keitettään keitto niistä runttuista, eihän sitä hyvvee kalloo voi keittoon laittoo mutta hyvveehän se on se runtukkakeittokin jos vaikka vertoo metättäjän kaakanasta tehtyyn keittoon. Kalakeitto tarvihtoo tietenkii voita runsain mitoin, ja ison sipulin sekä pippuria runsaasti. Tuosta se soppa syntyykii ilmavaivoja on niin vietäväst ja kun kahviikii tulloo juotuu oikein runsaasti, sekä alkupaloiksi sitä perus kabanossii niin ruisrääkän pesähän saakin ihan uuven levitetymmän muodon. Voi kun nousoo karvasta vettä nieluun mutta kahella punasella renniellähän taas päivän etteenpäin selleviää. Taas keitoksi seuraavanakii päivänä ja voi että on hyvee, vaikka vähä sekona mahan sisusta jo edellisestä päivästä onkin. Vielä siinä kaikenlaisii kärryytyksiä muitakii syöp, niin ompa mukava ja helpottava tunne kun piäsöö kottiin ja syöp tavallista pottupuuroo, se rauhottaa tuon mahan aivan tyystin liiallisilta kierroksilta. Mäimpä se retki aina männöö ja uutta jo uottaa. Sannoovat kalaruuan olovan hyviniin terveellistä. Uatokset vuan on toiset tuon viikon syönnin jälläkeen.

Loimukala se on jotain, se on kalaretken kohokohta. On se kyllä kumma kun saa yhden juuri aseteltua loimuun, niin uusi kala pyrkii sinne. Tämähän on sitä itseänsä, retkeilyä kalan ja ruuanlaiton kanssa. Tästä voisi vaikka runoilla, sillä runollinen asia tämä on. Näitä kohokohtia harva jaksaa värkätä mutta kokeilla kyllä kannattaa tällaista. Kun kerran saa tämän kipinän siitä se siunattu hulluus varmasti jatkuu. Eikä sitä pysäytä mikään, kutka on niin kova tuohon luontoon tasapainoiseen. Vaikka kuinka päättäisi, ikinä en enää sateeseen, myrskyyn ja kylmään lähtisi. Lähestyessä loman kaikki muuttuu uudeksi ja entistä toiveikkaammaksi odotukseksi. Lopuksi ohje loimukalalle. Kala on kypsennettävä hitaasti sellaisessa kohden jossa kättä kestää reilusti käyttää mutta sitä ei kärsi pitää siinä pidempään. Siis käsi tuntee hyvän paikan paitsi jos kanto on telineenä on tuli oltava hallittavissa täysin. Tulihan hallitaan, ottamalla siitä puita pois tai lisäämällä niitä. Lisäksi loimukala on loimutettava, ei noettava eikä "kärryytettävä". Folio loimukalan taustana on oikeastaan pakollinen, silloin kala kypsyy tasaisesti, myös takaa päin ja loimutusaika lyhenee ratkaisevasti. Eikä niitä loimulautoja ole kuitenkaan mukana, niin telineeksi käy melkein mikä vaan. Kala saadaan kiinni vaikkapa kantoon puunauloilla. Eikä se kanto mihinkään pala siinähän on vettä vaikka kuinka paljon vierellä kannon aina voi ensin kastella ja kun nuotiotuli on vain nuotio eikä mikään juhannuskokko kaikki on hallinnassa. Suolaaminen kannattaa tehdä Ordotoksisuolauksella paiston aikana vihmomalla suolavettä kalan pintaan. Tuo vihmottu suolavesi estää myös pinnan palamista ja kuivumista sekä lisää haudutusaikaa. Sitten runoksi:::: Antoi kalan... Inari tyyntyi.... aika retken.... kohokohdan jo on... Kanto sopiva.... telineeksi osui.... puunauloja.... veistämään vain..... Tervaskanto.... kastelua vaati.... vettä niin kirkasta.... runsain mitoin.... Onneksi foliot.... mukaan lähti.... suojasi kantoa.... vedellä valella voi.... Tarkoituksella.... folio taakse tuli.... kypsyi kala takaakin päin.... Keksintö moinen.... Masan on kai.... oivasti toimii.... tässäkin näin.... Harjus iski.... kesken paiston.... kookas oli.... kyynärän mitta.... Yy kepissä.... harjus muhii.... nieriä jo.... syötävän hyvää on.... Tässäpä ohje.... kalan paistoon.... yksinkertaista.... eikö vain....

Vihje matkalle kalaan ja minne: Inarille tietenkin. On väljyyttä, löytyy palvelut vaativammallekin, puhtaat vedet, monenlaista kalaa ja tietysti muutakin mielenvirkistystä. Lämpimien vaatteiden lisäksi tarvitaan viellä retkiruuantekovälineet, mutta ei niitä kuivamuonia vaan perunoita porkkanoita sipulia ja pippuria ja voita maitoa ja leipää. Kalan suolausta varten viellä karkeaa suolaa ja sitruuna sekä valkopippuria ja suolauskiulu. Viellä tarvitaan vetouistelu- tai heittouisteluvälineitä. Harjukselle musta pieni lippa keltaisin täplin ja punainen töyhtö koukun päällä, heittouisteluun. Kyllä siihen iskee muukin kala kuten taimen ja punamahainen rantarautu. Vetouisteluun uistimia ei hirveästi sillä paras sarja on painoin varustettu metallipala joka kiiltää ja välkkyy sekä ui noin 2-3 metrin syvyydessä, värit hopea, messinki ja kupari. Harjus löytyy karikkojen reunasta, jossa on pohjalouhikkoa ja vettä noin pari metriä ja yli. Taimen niemenkärkien molemmin puolin, siitä syvän päältä läheltä penkkaa. Inarinnieriä syvänteen reunoilla olevilta penkoilta, missä kuitenkin on viellä syvää. Harmaanieriä edellisestä selällepäin ja sitten se järvilohi jyrkistä selkäpenkoista, jotka rajoittuvat johonkin kariin. Myös juonnesyvänteiden sumppukärjet ovat hyviä kaikilla kaloilla. Joskus jopa selkävedet antavat sattumakaloja. Päivällä tarjotaan hopeanväristä, illalla messinkiä ja myöhemmin illalla kuparia. Periaatteena on sinertävää ja kylmää päivällä, lämmintä ja punaista illalla ja siinä välissä keltaista ja värikästä sekä kiiltävän välkkyvää. Tyynellä ja kirkkaalla syvemmältä ja sateella ja tuulella pinnemmasta, väli-ilmat siitä välistä. Nopeutta suurin piirtein 4 hevosvoiman moottorin verran tyhjäkäynnillä keskinkertaiselle veneelle. Välttämättä ei tarvita mitään hienouksia, eikä kalliita uisteluvälineitä, kun kalastetaan vaan se mitä jaksetaan syödä. Saalis on heinä-elokuussa aika varma, jos vain vähänkin tietää ottipaikkoja. Voihan se olla niinkin, että kun kalaa ei tule, niin kaurapuuro karkealla suolalla vie vihdoin voiton. Viellä se vanha viisaus: lohta kannattaa pyytää vaikka sitä ei saisikaan, on se niin arvokasta.

Palkitseva oikein hyvinkin jos sen sellaisena ottaa. Kun ja jos päätät lähteä Inarinjärvelle pidemmäksi aikaa, muutamia asioita pitäisi huomioida kuten yleensäkin retkeillessä luonnon armoilla. Perusvarustus on aina lämpimät vaatteet, sateelta suojaus, ruokaa riittävästi ja viellä kiireetöntä aikaa. Et voi tehdä matkasuunnitelmaa etukäteen, niinkuin meitä sujuvasti opetetaan julkisuudessa. Saattaa olla etteivät luonnon olosuhteet salli sinun noudattavan etukäteissuunnitelmia ja paniikkihan siitä on seurauksena, kun pitää ja kun täytyy. Toinen on tuo kännykkä ja läheisille tieto, minä soittelen. Inarinjärven sydänmaila ei kännyt kuulu, se on uskottava heti kättelyssä. Kun soittoasi ei kuulukaan niin siitähän syntyy heti kaaos ja spekulaatiot nyt siellä on sattunut jotain.
Inarinjärvi on niin suuri allas ja se on otettavakin muutosten maailmana, ilman ennakkoehtoja. Järveä ja sen ilmiöitä on osattava lukea vaikka taivaan merkeistä. Yleensä paikalliset myräkät kiertävät tuon altaan, koska ilmamassa on tasalämpöistä altaan päällä. Syksyllä taas lämmin järvi ja kylmä manner aiheuttaa äkkinäisiäkin poikkeamia olosuhteissa. Äkillinen tyyntyminen ei suinkaan ole hyvän ilman merkki varsinkin jos läheisyydessä on myrskyn merkit olemassa. Se merkitsee tuulen kääntymistä ja kohta tuulee entistä enemmän mutta toisesta suunnasta, jos olit tyynellä rannalla ikään kuin suojassa oletkin nyt vastarannalla. Olosuhteet kun ottaa huomioon niin Inari on hienoimpia retkeilykohteita viellä luonnollisine luontoineen ja huonotkin olosuhteethan vain kaunistavat sitä.
Kalareissu Inarille 2001 ja taas sataa, paikallisten mukaan on jo satanut kaksi viikkoa yhteen soittoon. Mutta kaikkeen tähän on varauduttava myös huonoihin ilmoihin, ei säitä voi etukäteen valita varsinkaan 1000 kilometrin päähän.
Kalareissu yleensä alkaa siitä kun mennään kauppaan uusia uistimia hankkimaan ja on kierrettävä kaikki kaupat, vaikka yhdestähän ne kaikki olisi löytynyt. Uusia uistimia ostettaessa tarttuu käteen vapaa, kelaa ja muita tykötarpeita myyjän onneksi. Eli kalaporukalla ei kauppaan pidä mennä myyjistä tulee vain onnellisia, kun huulenheiton lomassa saavat vaikka mitä ostajat tarvitsemaan. Lupaavat pienen alennuksen niin sitähän porukka aivan sokeutuu ja hullaantuu ostelemaan. Miksikähän?
Sitten ajamaan. Välillä on käytävä jossain syömässä ja kun lomalla ollaan niin välttämättä ei tule hintoja seurattua, on se ihmeellistä tämä matkailu. Väsyneenä pitkän taipaleen matkustaneena aamulla viellä odotetaan kauppojen aukeamista, jotta retkimuonat ja polttoaineet saataisiin ostettua ja vielähän sitä on käytävä paikallisessa uistinkaupassa uutuuksia ostelemassa. Matkalaisen on myös majoituttava jonnekin ja hankittava tarvittavat luvat sekä vene, jotta puolelle päivin siinä menee ennen kuin kaikki on hoidettu saattaapa joku mennä nukkumaankin pitkän ajomatkan päälle.
Osalle polte on jo kova pitää päästä järvelle vaikka kuinka väsymys painaa matkan jäljiltä sekä ilma on täynnä vettä, sitä sumusta hieman karkeampaa tihkusadetta mikä kastelee varmuudella joka paikan, ellei ole suojautunut hyvin. Ensimmäisenä päivänä miettii että tulikohan otettua liikaa kalastusvälineitä ja muitakin tavaroita mukaan, kun tuntuu ettei veneessä sovi oikein jalkoja siirtämään. Ajan myötä kaikki järjestäytyy ja löytää oman paikkansa.
Sen verran kalaa tuli että oikein hyvä alkajaispäivän kalakeitto saatiin keitettyä sekä suolakalat seuraavaksi päiväksi laitettua. Toinen porukka oli käynyt sillä välin Nitsillä harjusta heittämässä. Oli parin kilon hauki iskenyt ja sitä olivat aprikoineet että toisivatko sen ruuaksi vai ei, onneksi olivat laskeneet takaisin järveen. Olivat Nitsillä miettineet tuovansa sen majapaikkaan salassa ja etteivät kerro saaliistaan mitään ennen kuin kuulostelevat meidän saaliin ja viskaavat sitten mäkeen koko kalan jos meillä on kalaa. Onneksi tulivat järkiinsä ja laskivat sen pois jo Nitsillä. Haukihan on syötävä kala ja ihan hyvä sellainen mutta jo olisi aika kornia lähteä täältä etelän vesiltä pohjoiseen haukia paistamaan, melkein sama kun veisi täältä lenkkimakkarat Inarille. Inarin taimenta tai rautua Inarin kalaruuan pitää olla, tai vaihtoehtona askeettinen riisi puuro. Hauknieriä on aivan eri asia se on lohikala ja hyvä sellainen vaikka Inarinnieriällä onkin parhaan kalan tatus ja taimen on tuliterä maultaan.
Perinteikäs kalakeitto kruunaa ensimmäisen päivän. Kalakeitto taimenesta maustettuna suolaan menevien kalojen ruodoista ja päistä keitetyllä liemellä. Ensin suolataan kalanpalat joista tulee huomiseksi leivänpäälle suolakalaa. Suolaan menevien ruodot ja kaikkien kalojen päät keittoon lientä maustamaan, maun irrottua liemeen otetaan talteen poskilihat ja mahdolliset muut lihat. Siivilöinnin jälkeen muut jätteet mäkeen tai tarkemmin nuotioon, sitten varsinaiset kalanpalat keittoon suolaa ja runsaasti maustepippureita mausteeksi (ainakin 20kpl). Kalojen kypsyessä perunat puhtaiksi ja pienehköiksi lohkoiksi. Keittoon tarvitaan myös yksi keskikokoinen porkkana ja sipuli. Porkkana kypsyy kauemmin kuin pienet perunalohkot siksi se on pilkottava ohuiksi suikale renkaiksi ja sipuli veitsikarkeaksi silpuksi. Kalanpalat pois liemestä ruotimista varten ja perunat sipulit ja porkkanat tilalle. Kun kalanpaloja ei keitä rikki ne on helppo ruotia sillä välin kun muut aineet kypsyy. Pippurit saavat mielellään olla keitossa loppuun asti. Perunoiden kypsyttyä on myös porkkanat ja sipulit kypsyneet jos ne oli tarpeeksi ohuita suikaleita ja palasia. Sitten vaan kalat ruodittuna pataan takaisin, tai niitä voi koko ajan lisätä ruotimisen edistymisen mukaan. Viimeisenä voita mausteeksi maun mukaan ja jos sitä käyttää vain kalakeitossa eikö tuota voi laittaa vähän runsaammin.
Keitto on valmista ja vaatii kyytipojaksi leipää ja Inarin kirkasta vettä. Jos perunat oli pieniä porkkanat ohuita ja sipulit rouhetta kalaliemi joka kalanpäistä lähti yhdessä pippurin ja voin kanssa antaa niin hyvän maun ettei sitä korvaa mikään. Tilliä voi tietenkin viellä olla mutta ehdottomasti tuoretta ettei Timotei heinä maistu keitossa. Tälläisiä keittoja kun keittää niin Inarille käy kesä toisensa jälkeen kaipuu.
Sateesta huolimatta ensimmäisestä päivästä tuli hyvä vaikka toisena päivänä vasta kaikki muu näytti parhaan puolensa paitsi ilma. Tuuli oli tosi kovaa ei kuitenkaan myrskyä, vettä tuli jatkuvalla syötöllä. Kelluntahaalareihin meni hihoista ja vetoketjuista vettä ja kastuivathan ne sisältäkin päin hikoilukosteudesta, saalis oli kuitenkin tuona päivänä suorastaan runsas, tuli kalaa jo yli tarpeen. Niinpä kalaa piti loimuttaa, sitä piti hiillostaa, suolata ja tietenkin kaiken kukkuraksi keitto keittää.
Alkoi runsauden pula kaikenlaisesta kalasta varsinkin suolakalasta. Tuon viikon aikana tapahtui kaikenlaista sekä kalastuksessa että muutenkin. Kun kerrankin rantauduttiin saalista laittamaan erääseen saareen, niin rannassa molahti. Siitä sitten heittämään heittouistinta jotta otetaan tuosta viellä harjus nuotiokalaksi ja iskihän se pieneen lippaan, ei ollut harjus oli päälle kilon taimen, hymyilemään oikein laittoi.
Kun saalista on ja aikaa laittaa, oleskella sekä konstailla, niin loimukalaa on mukava laittaa. Kiven koloon kantojuurakko siihen kalat kiinni puunauloilla ja nuotio eteen ja tietenkin suolat ensin kalan pinnalle ehkä valkopippuriakin. Taustalle folio muuten niissä olosuhteissa kala ei kypsy kuin pinnalta. Tervaksia pitäisi välttää, ettei tule tervakaloja niinkuin osittain kuvassa oleville kaloille kävi, tosin tervasloimutettu on kuulema nykyisin kovassa kurssissa, kertoi kalakauppias.
Mukana oli henkilö joka oli ensi kertaa Inarinjärvellä ja hän tietenkin soitti kaverilleen miten mukavaa järvellä on, vaikka onkin huonot säät. Kaveripa saikin päähänsä tulla katsomaan tuota mukavuutta ja niin tulikin. Tuli Helsingin kautta lentäen, sai jonkin alennuksen kuulema. Oli ottanut selvän linja-autostakin joka kulkee meidän yöpymispaikan ohi. Linja-autopa ei kulkenutkaan pyhäpäivänä kaveri joutui tulemaan taksilla, eli tulihan kalareissulle hintaa. Kyllä yritettiin palkita hänelle uhrautumisensa tarjottiin askeettiset olot kankaalla nukkumalla, kalakeittoa, suolakalaa ja vähän hirvittävä aallokko henkilölle joka ei juurikaan järvellä ole ollut, sitten viellä Inaria juotavaksi. Luulisi että kylmän nukkumattoman yön ja kurjien olosuhteiden jälkeen kaveri ei olisikaan tyytyväinen mutta kattia kanssa oli kuulema soitellut jälkeenpäin ja kiitellyt miten mukava reissu oli ollut ja kokemusrikas.
Näin siinä yleensä käykin luontoretkillä kaikki on niin pienestä kiinni. On kokemus juoda vettä aivan viereltään, tehdä nuotio aivan rantaviivaan puitahan on joka paikassa, nukkua yö kankaalla, haistaa palavan tervaksen tuoksu, syödä ettenkö sanoisi ruhtinaallista ruokaa. Miten pienistä tarpeista tehtyä lomailua tuo onkaan. Voi vain kysyä että onkohan tämä sitä pohjoisen poltetta ja kuumetta kun ihmiset hakeutuvat mukavuuksien keskeltä askeettisiin oloihin, yksinomaan vain olemaan ja touhuamaan. Olisihan kotona ruuankin saanut vain hakemalla kaupasta, tai ne tuovat nykyaikana sen kotia kun vain tilaa puhelimitse. Nämä reissut ovat kyllä todellisia lomareissuja sen oikeassa merkityksessään. Kun viikon on ollut tuolla tiettömien taipaleiden takana ja väsymykseen asti touhunnut on kuin olisi uudestaan syntynyt kotiin palattuaan. Kaikessa karuudessaan viikko tuntuu riittävältä ja haluaa jo palata ihmisten ilmoille ja taas palattuaan alkaa jo miettiä seuraavaa reissua. Seuraava reissu tulikin mahdolliseksi aivan pian kuukauden sisällä ja viellä huonommin ilmoin, silti varmasti ensi kesänä taas lähdetään jos vain päästään lähtemään. Sellainen on kuume kun se iskee vai olisikohan tuo pakoa todellisuudesta mitä ne viisaat selittävät. Miksipäs reissu voikin olla sitä oikeaa todellisuutta kaiken pinnallisuuden keskellä, sieltähän löytyy se tasapaino kaiken kiireen keskeltä, kun et mahda asioille mitään vaikka kuinka yrität. Tai paremminkin ei tarvitse edes yrittää kun jo näkee mahdottoman mahdottomaksi ja elää tätä päivää ja todellista aikaa. Näin on marjat, ihmetyttää vain miksi ihmeessä ajellaan autolla Lappia ja Norjaa ristiin rastiin ja iltaisin on kamala kiire etsiä leiripaikkaa kun kaikki on käden ulottuvilla tuolla järvellä.

Pysäkkinä kalalammikko Kalastamista voi hetken harjoittaa myös kirjolohilammikolla. Näillä lammikoilla kala varmasti käy pyydykseen. Varsinaista kalastamista tämä ei ole, mutta kuitenkin eräänlaista ulkoilmatapahtumaa parhaimmillaan. Ehkä tätä voisi pitää lounasmatkana tuoreen savustetun kirjolohen luo. Järjestelmä jossa itse pyytää kalan, tarvittaessa se perataan, fileerataan, suolataan tai savustetaan, aivan niinkuin vaan asiakas haluaa, on mitä mahtavin. Voisi herättää kysymyksen, onko tämä kalastusta? Ja samalla vastata, sitä se ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Tämä on ajanviettotapahtuma, jolla on mukava tapahtumasisältö. Matkustaessa ei välttämättä tarvitse syödä ranskalaisia perunoita, on vaihtoehto. Pienimuotoinen lepohetki kalan parissa on paikallaan. Kuvan mukaan näyttää aika hiljaiselta. Toisinaan tälläkin paikalla seisoo paljon onkijoita, kaikilla iloinen pilke silmäkulmassaan, ympärillä leijailee savustetun kalan tuoksu, ja hetki on odotusta täynnä. Monta sataa kilometriä ajettuaan, nälkä on mitä vietävin, on tauon paikka. Kuuma savustettu kirjolohi, nollaa kaikki ajatukset hetkeksi. Ollapa siinä viellä raikasta piimää ja sellaista hiukan vanhahkoa tiukaksi kovettunutta ruisleipää. JOO JOO se on tosi hyvää, ja sitten viellä hyvää voita. Selitys viellä! Kun lapsena on kokenut leivän koko olemuskaaren, jauhoista siihen vanhahkoon leipään. Tänään haluaa kokea ja tuntea maut ja elämykset uudestaan. Juttu tuon vanhahkon leivän puolesta. Kalakeitto ei ole mitään ilman vanhahkoa kovahkoa ruisleipää, ja kerran sitä piti periaatteesta saada. Kaupassa myyjältä kysyttyä, jotta onko teillä vanhahkoa ruisleipää? Myyjä hiukan kimpaantuneena ja pahoilla mielin tiuskasi. Meillä ei myydä vanhoja leipiä, meidän leivät on varmasti hyviä. Mutta eihän sitä huonoa leipää oltu ostamassakaan, vaan hyvää vanhahkoa leipää. Epissodi tämäkin. Kehotankin kaikkia maistamaan tämän herkun kalaruuan kansa, ette pety, päin vastoin. Jälkeenpäin petytte syödessänne tuoretta leipää kalakeiton kansa. Lipsahti pois tästä kalastamisesta mutta vedetään takaisin. Kirjo tuoreena, heti savusta kuumana syötynä, on niin hyvää ettei sanotuksi saa. Voisi tätä kalastusmuotoa pitää myös juppikalastuksena, mutta pidettäköön minä tahansa niin mukava pysähdystauko se on, keskellä pitkän matkan. Voihan sitä tietysti perheineen ajaa varta vasten lammikolle lounastamaan ja antaa perheen pienimpien onkia ne kalat. Usein lammikolla vain käy niin, että kaikki haluaa onkia sen omansa ja viellä sen toisenkin. Silloin niitä kaloja on jo liikaa, laskun noustessa myös suureksi, eikä halutakaan tulla toista kertaa. Mutta jos pitäytyy siinä syömätarpeissa ja korkeintaan suolakalat mukaansa ottaa, laskukin on aivan siedettävä, Eihän ravintolassa sillä rahalla ruokaa saa sen enempää. Lenkkimakkaraa saa kyllä halvemmalla. Jätettäköön ne lenkit sinne kotia, kun siellä on niin kiireistä ettei kerkiä kuin jääkaapin ja television väliä ravata. Tällainen ruokailuhetki lohilammella on tosi piristävä tauko. Ajoitpa sitten jostakin johonkin, tai varta vasten lammikolle lohta omaonkimaa ja syömään. Kehotan kaikkia kokeilemaan moisen ruokailuhetken.

Oppia Inarinjärven tyhjentämisestä, näin siinä kävi. Inarilla on tullut käytyä jo seitsemänä kesänä peräkkäin. Järvestä ja sen kalakannan kehityksestä on jonkunmoinen kuva takaraivossa. Siellähän tapahtui jokin aika sitten se tavallinen tarina, järvi tyhjennettiin kaloista. Järven tyhjennys olikin varsinainen viisastenkerhon työnäyte. Kaikki jotenkin Inaria tuntevat lienee tietävät, mitä tapahtui kun nuo kymmenet järven tyhjennyskoneet höyläsivät selkiä yötä päivää. Mutta nyt on ajat entiset taas palanneet kalakanta on rutkasti lisääntynyt ja saaliskalat ovat kooltaan aika hyvän kokoisia. Kiitos siitä hyvälle kalastonhoitotyölle. Muuallakin olisi ehkä opittavaa Inarinjärven kalakannan hoidosta. Vaikka asiat nyt on hyvin, ja kalasto on kohtuullinen, pieni pelko jäytää Inarilla kalaretkeilijää. Kuvioihin on tulleet nuo kamalat kalakassit jotka joka vuosi ovat vaan lisääntyneet. Taitaa käydä samoin kuin selkämerellä, kassit kalan kulkureitille ja kaikki on kassissa. Kalaa pitää pyytääkin, ja ammattimaisesti kauppaan saattaa kaikkien ulottuville. Pelottaa vaan eikö noista seitsemästätoista höylästä ole opittu mitään. On tässä hyväkin näkökohta, kalakannan vähentyessä vähenee myös veneilijät ja Inari on taas erämaata. Qajakki retkeilijän paratiisia, kamaline luonnonvoimineen ja viellä puhtaine vesineen.

Tositarina Inarilta erään autiotuvan maisemista 1998. Oltiin kaverin kassa saatu parin kilon taimen ja 1,5 kg harmaanieriä, noin klo 21 aikoihin illalla, ja sitä sitten mentiin taimenen suolaukseen ja harmaanieriän savustukseen autiotuvalle. Sattui siellä olemaan parikin retkeilijä porukkaa. Toisella porukalla oli kalat suolassa ja toinen siinä rannalla muuten vaan iltaa istuskeli, olivat vasta tulleet koko järvelle. No me siinä saatiin taimen suolattua ja näki jo muiden ilmeestä, että jahka se harmaanieriä valmistuu sieltä savusta, niin porukalla syödään se heti. Ilmeet kertoivat tämän totuuden ja mikäs sen mukavampaa kun syödä porukalla, juuri valmistettua ja tuoretta kalaa. Kuitenkin, kaverini kanssa ei oltu syöty mitään sinä päivänä, paitsi niitä hiivalettuja päivällä. Päätettiin tehdä oharit ja syödä kala itse. Minä siinä iskin päivällä paistetut jäljellejääneet letut rannassaolijoiden käteen ja sanoin: kalaa en anna, letut saatte syödä, ja niin me häippäsimme. Jos nyt joku, tämän tapahtuman asianomaisista, sattuu lukemaan tämän, niin antakoot anteeksi vieraanvaraisuuden puutteemme, sillä emme olleet kaverini kanssa todella syöneet sinä päivänä ja olihan ne letutkin teille eräänlainen kokemus ja viellä hiivalettuja olivat. Hilloakin olisi ollut, mutta ne unohtui kun lähdettiin niin nopeasti siitä rannasta. Mutta ilme kyllä kertoi, että olisitte osallistuneet ruokamme syömiseen, jos olisimme jääneet. Eikä siinä mitään, jos kalaa olisi ollut enemmän. TÄSSÄ OIVA ESIMERKKI SIITÄ MITÄ RETKEILYKALASTUKSESSA KOKEE JA NÄKEE.

Kalaretkelle mukaan aidot aineet. VOI MITEN MONTA KERTAA ON JOUTUNUT TILANTEESEEN JOSSA NAAPURIRETKEILIJÄ KATSOO KATEELLISESTI EVÄITÄMME. Hyvät ihmiset, älkää lähtekö retkelle kuivamuonat mukana, ne on tarkoitettu vain kotieläimille ja niille jotka laukkaavat lenkki toisensa jälkeen, näkemättä tai kokematta kuitenkaan mitään koko reissulta. On tietysti niitäkin jotka kokevat ja näkevät ympäristön todella syvästi, vaikka mukana on nuo kuivamuonat, anteeksi vaan. Eikä tämä kuitenkaan mitään ylensyömistä tarkoita. SYÖ ELÄÄKSESI äläkä ELÄ SYÖDÄKSESI.

Tässä valmistetaan KALAPULLIA. Niinkuin näkyy niin paikka ei ole keittiö, OMPAAN VUAN UMPI SAVOS, ERRÄÄSSÄ KALLAVEEN SUARES. Paikalta ei löydy polttopuita ollenkaan, juuria myöten kaikki on poltettu. Silti on mukavaa kun on kalamylly mukana retkellä ja saa laittaa ruokaa, oikein kunnon makupalaa kalasta. Näkyy olevan sipulia kädessä, näinköhän sekin menee tuohon sekaan. Pitäähän ruuassa sipulia olla, ja varsinkin kalapullissa. Näitä voisi sanoa tuliluontokalapulliksi kun saaressa ei ole sähköä eikä uunia. Tulet aina saa vaikka kuinka on puun juuretkin poltettu. Hyvin se onnistuu ilman sähköäkin ja jo on romanttista. Nämä pullat on testattu, ja hyväksi todettu. Resepti kuuluu näin: Jauhetaan kalat kahteen kolmeen kertaan käsin veivattavalla myllyllä. Sekaan jauhetaan sipulia, porkkanaa ja perunaa ja ehkä leipää. Lisätään öljyä pehmikkeeksi ja kananmunia koossapitäjäksi. Maustepippuria ja suolaa mausteeksi. Aineet sekoitetaan, annetaan tekeytyä, tehdään tulet ja aletaan paistaa. Ainemääriä on turha luetella, kyllä ne jokainen osaa säveltää maun mukaan. Paistetaan mieluummin ohuita niin pullat tai pihvit paistuvat hyvin läpi. Paistaessa voi paistorasvan sekaan tirauttaa voita mausteeksi, tulilla kun ei oikein voi voilla paistaa se palaa liian äkkiä. Juomiseksi hyvää vettä ja lisukkeeksi tomaattia, kurkkua ja leipää. Siitä sitten haukkapaloina syödään pala kerralla kutakin. Lautasena vaikkapa joku puupilke, niin voi viskata viimeksi lautasensa nuotioon, ei tule tiskiäkään. Kalamylly tietysti pitää pestä ja ne sekoitusastiat, mutta siinä paistaessa jollain on aina aikaa siihen. Sitten pitkäkseen kanervikkoon lepäämään. Aika askeettiset olot mutta sellaisiahan sitä mennään kalaretkellä hakemaankin. Oikea kalaretki vaatii oikeat kulissit, eikä vaan sitä pakkokalastusta.

Sitten ylistystä Inarinjärvelle, laula vaikka Etäällä pohjan mailla hylätty järvi on. Nimeä ollut vailla. tai jotenkin sinne päin.....

Pohjoisen lapin mailla, erämaa järvi on. Sen rannat karuja aivan, ja aavoja ulapat on. Virtaa idästä Inari Paatsjokeen, sieltä valjain vihdoin Jäämereen. Tuohon puhtaaseen mystiseen taikaan, retkeilijä koukkuun jää. Vasikkaselällä viimeistään, lumoukseen joutuu järven tään. Tämäkö tuonee sykkeen, mi pohjoiseen pakottaa. Kasarin selkää kun uistelee, niin saalista saa tiedän sen. Jos vielä käyttää syvääjää, laittaa peltiheikin levittäjään. Alla pinnan silloin tapahtuu, koittaa elämys hetki kerrassaan. Heikkiin peltiseen nieriä täräyttää, vapa taipuu ja kitka huutaa. Pois paistovehkeet nyt piilosta, ja suolat mausteet valmiiksi. On nieriä pehmeän maukasta, laitoitpa suolalla, muusilla. Koskaan voita saisi ei unohtaa, porkkanaa sipulia varsinkaan. Kyllä muutakin kokeilla kannattaa, sitruunasuolaus kielen vie mennessään. Löytyy toinenkin kala kuin makupala, selkien kasvatti taimen se on. Kesäöisin syö se perhoja, ja lippaan paukauttaa rannalta. On siinä kala verraton, vain nieriä sen verto on. Käy samoin maustein pannulle. Jos silliksi tehdään vaatii se, suolan, etikan, sokerin ja viellä muskotin. Pippuritkaan pahaa ei tee, kun Inarin kalaa paistelee. Löytyy kaloja vielä muitakin, on upeita ja makeita . Luodon reunoilta harmaa nieriä, harjus liitelee karikoiden kyljessä . Järvilohiakin saattaa tavata, muikkua, ahventa sekä siikaa. Hännän huippuna jänkhäjoonas hauki. Joskus madettakin saatu on, mutta mikä on tuo mystinen rautu, joka kaikkien huulilla on. No nieriä se tietenkin on, tuo lohikala verraton, jäänne Jääkauden on. Loppukoon ylistys Inarin, kyllä elämää löytyy muualtakin. Mutta ensi kesänä taasen Inarilla kohdataan.

Kello 12 lyö nyt on keski yö,
yö inarilla on näinkin makea.
Siinä se on nieriä paketoitu,
se on sitruunasuolattu.
Miltä maistuu,vastaava taimen,
hyvältä ja maukkaalta.

Uistimen savuisen vesille laskin,
siihen se nieriä makoisa iski.

Savumuikku on POP

	Talvi pikakalaretki Inariin ja näin siinä kävi.

PIENI OLI SAALIS, KALLIS OLI KALA	MUTTA	2 KAI MAKSAISI KAKSINKERTAISESTI

Vuosipäivien viettoon Inariin tuli kutsu ja käsky otettava kalastusvälineet mukaan. Kuitenkin kun on työ ja matkatkin maksavat, niin lähteäkö vai jäädä pois. Kun kerran kaveri kutsuu niin mentävä on. ”Vapauttavat” työstäkin tehtävistä, kun sanoo suoraan, että huomenna on oltava Inarissa illalla. Ei passaa selitellä, minun täytyy, minun pitää, ei sitä poiskaan voi jäädä. Suora kysymys tekee matkan tärkeäksi. Lapsenhoito- ja muutkin sopimukset purkaantuvat, käskevät jopa lähtemään, niin tärkeänä kaikki pitävät tuota poikkeuksellista spontaania äkkilähtöä.

Ketäs kaveriksi matkaahan on 900km? Kaveriksi tarvitaan moisesta matkailusta pitäviä, aina retkeilyyn taipuvaisia hengenheimolaisia. Niitä kokemisenhulluuteen taipuvaisia, ja puutteellisista oloista nauttivia matkakumppaneita jotka kokevat, näkevät, aistivat ja ottavat erämatkailun sellaisenaan vastaan, satoi, paistoi, palelsi tai nälkä vihloi. Eli itsensä likoon laittavia erästäjiksi sopeutuvia henkilöitä. Tai heiksi haluavia oppisopimusmatkailijoita jotka kuitenkin sitoutuvat täysimääräisesti tähän hulluuteen ja kurjuuteen.

Pitkä matka ja sattumuksia täynnä. Sitä kun kiireessä lähtee matkaan niin siinä kaikki sumentuu jokin aina unohtuu, jotain aina tapahtuu, jotain täytyy matkalle ostaa ja siitä se matkustus jo alkaakin. Matkustus ilman matkan ensihetkistä nauttimisista on jo osittain hukkaan heitettyä. Ensimmäisenä kauppaan ja kauppias jo kysymään että minne sitä oikein lähdetäänkään kun nuo ostokset on niin outoja? Näkevätkin päältä matkallelähtijän mietteet. Unohtui vain kartta, yleensähän se on ulkomaille mentäessä passi tai retkeiltäessä suola, tulitikut. Ompa jollekin osunut väärä vaatekassikin mukaan.

Tapahtui matkalla taas kerran, puolikiusallinen asia. Matkakumppanilla on tuo gluteeniton ruokavalio, niin sepäs tuottaa aina tuon makaronisyndrooman. Ruuassa ei saa olla viljatuotteita ja aina ne makaronia tarjoavat, tai leipää eivät tuo, mutta kastiketta lätkäyttävät pihvin päälle. Nyt ei tapahtunut näin, oli ruoka tarjolla seisovasta pöydästä, tapahtui vielä pahempaa. Matkakumppani pyysi, löytyykö tuota gluteenitonta leipää palaset, kun puolet pöydän antimista joutuu jättämään koskemattomaksi. Sitä kun salaatteihinkin tyrkätään tuota makaronia, myyjä vastasi että kyllä leipää löytyy ja jo tuntui kaverista hyvältä, kerrankin ymmärretään. Mutta kun leipä homeiselta maistuu niin sitä oli tutkittava tarkemmin, ja homeessahan se sitten olikin. Meni ruokahalut koko porukalta. Saatte muuten olla varmoja ettei siihen homehuoltamolle enää poiketa.

Tapahtui myös tyypillistä sekoilua, kun on väärät osoitteet. Hauska kommellus sekin, ajettiin päivänsankarin hotellille ja etsittiin tuttua autoa, sitä ei näkynyt niinpä epäilykset heräsivät. Nykyisenä kännykkäaikana soittamaan kaverille, ollaan tässä Hotelli Kultahovin oven edessä, ollaankohan me nyt oikeassa paikassa. Tuli vastaus ette, tulkaa tänne Hotelli Inariin, perästä tullut ajo-ohje sopi kyllä paremmin tuohon edessämme olevaan. Toiseen hotelliin oli kyllä niin selvä viitoitus, unohdettiin ohjeet ja ajettiin viittojen mukaan, ohjeet ja viitotus kun eivät täsmänneet. Tuossa Hotelli Inarin vastaanotossa sitten selvisi ettei siellä ketään sen nimistä asu ja taas soittamaan, jotta missä sitä oikein ollaan. Selvisihän se kun päivänsankari tarkensi hotellin nimen henkilökunnalta. Ensimmäinen hotelli oli minne ajo-ohjeet täsmäsi nimi vaan oli jotain muuta. Oli muuten sankari vaihtanut autonsakin, eli mikään ei täsmännyt.

Päivänsankari löytyi pekkaspäivän vietosta, eläkkeellä kun on kiireitä ja vasiten pitää kalastaa, niin pekkaspäiviä on välillä vietettävä kiireen tasaamiseksi. Kaiken sen tervetulijaisritumiikin ja onnentoivotusruljansin jälkeen nukkumaan ja aamulla kallaan.

Eihän lähivesille voi jäädä. Ensin on ajettava 900km jotta pääsee siihen luvattuun maahan ja siellä vielä aamusta autolla siirryttävä taas kuusikymmentä kilometriä Nitsijärvelle. Eihän sitä nyt lähivesille. Norjan seitkin kävi jollain mielessä. Näin se hulluus kasvaa, mutta näin myös kokee näkee ja saa niitä elämyksiä omatoimisesti, eikä suoraan suuhun laitettuna.

Nitsiltä ovat maanantaina saaneet neljä isoa harjusta, vaan kun kysyi huikkapalaa niin olivat kuulemma syöneet kaikki, ”niin aina”, isoissa kaloissa kun on vähän syötävää. Toinen totuus, kompassia kun ei ollut, se varma reimarin takana oleva luoto tuotti tyypillisen yllätyksen. Kaira osuminen kiveen lopetti kalastuksen, siltä osin. Sitten kairanterän vaihtoon Ivaloon noin sadan kilometrin päähän. Ja Ivalossa kun kerran ollaan niin pitihän siinä metsähallituksen toimistossa käydä, ohjeita ottamassa sehän kuuluu tapoihin. Hehän markkinoivat elämysmatkailua luontoon tarkoituksellisesti.

Palvelupisteen tytöt hämmästy kun niin viimeisenpäälle kalastajan näköisiä tupsahti ovesta ja heiltä neuvoa kysyvät, että mistä täältä kaloja löytyy. Ihme kun eivät vastanneen että järvestä. Siinä nauroi kätkätti koko palvelupiste ja me neuvon kysyjät, kun piti vallan yksityiskohtaisia neuvoja kysellä. Neuvoivat vielä että lupia saa Inarin Siidasta kun heidän konttorinsa on kiinni. Ja tietysti palveluspisteen ammattilaiset myivät meille tukun karttoja, saatiin ne kuulema halvemmalla ja saatiinkin, ei vaan ole tiedossa niille käyttöä ellei toisen kerran mennä tuonne pohjoiseen. Sitten Inarin Siidaan sinnehän meidät neuvottiinkin ja siellä sama peli jatkui, piti taas saada niitä yksityiskohtaisia neuvoja.

Illalla taas tapahtui, sattui samana päivänä KTV toimintapäivät Inarissa ja siitä se toinen riemu repesi. Oli tanssiaiset ja kun kaksi puolituttua kohtaa oudoissa maisemissa, niin siitähän se juttu kiertyy. Aivan kuin ulkomailla olisi tuttuja tavattu.

Aamulla uudelle järvelle, tuonne Vuontisjärvelle, siitä kuulemma saa taimenta ja harjusta. Mutta mitään ei vaan saatu, nyky kuulemma jollakin oli ollut. Paksussa lumessa ryömittiin ja kun lumen seassa oli vettä kolmekymmentä senttiä niin oli kyllä tosi vaikeaa reiän teko. Uutuuttaan kiiltelevä terä kairassa puri ja samalla jumi, oikein kunnolla, tuossa sohjossa, niin eihän siitä mitään tullut. Tarpeeksi kauan kun teutaroitiin sohjon seassa, mihin ei reppujakkaraakaan voinut laittaa, niin poishan sieltä oli lähdettävä.

Inaria kohden ajaessa väenpaljous pysäytti, ne KTV läiset olivat levittäytyneet pilkkikisoihin siihen lähijärvelle ja me katsomaan, ovatko he saaneet kaloja. Kasi tyttöä kömpii mäkeä ylös ja niiltä oitis kysymään onko siellä saaneet kaloja. Sattuivat olemaan paikallisia ja kertoivat että kyllä siellä ahvenia ja jokunen matikka on tullut ja minä kun juuri äsken ajaessa kerroin kalakaverille ettei täälläpäin ole ahventa. Tytöt sanovat myös tuon totuuden, jonka moni on joutunut kokemaan pohjoisessa. Ei täältä paljon lumen aikaan mitään kaloja saa, menkää Tuulisjärvelle sieltä saatatte jonkun raudun saada. Ihmeteltiin samalla että mitäs se yks kalaveikko auton takana piilottelee, kertoi myöhemmin että oli samojen tyttöjen kansa illalla peliä pitänyt ja nyt oli heittänyt sen hohtavan ja välkkyvän pilkkihaalarin pois niin ei uskaltanut näyttäytyä niissä huonoissa vaatteissa, nekun kuulemma olivat vähän edustuksettomat. Ihmisillä muuten on yleensä ulkokuorivaatteitten alla tosi risoja mutta mukavia päälläpidettäviä vaatteita, seuratkaa vaikka. Uloin puku pitää kiillellä mutta sisällä täytyy olla käytännöllistä ja mukavaa, ja kun ne on kerran löytänyt ei niistä raski luopua vaikka ne ovatkin kuinka risoja.

Paikallisten neuvosta otettiin sitten vaarin ja lähdettiin Tuulisjärvelle. Ensin Siidaan ostamaan luvat. Ei muuten kerinnyt kun oven aukaista kun näki että tiskin takana oli eilisestä jäänyt hymy neuvonnan henkilöstölle. Tuntui ihan kuin tiskintakana ajateltaisiin että nytkö nuo ruplattajat taas tullee ja sou oli valmis. Ensin hirveä valitus, täältä ei kyllä mistään saa kaloja ja hukkaan on mennyt kaikki. Palvelustyttö siinä hätiin, menkää Tuulisjärvelle. Vastattiin niin ne neuvo tuolla aiemminkin. Luvanosto oli mukavaa, samoin kun sitä kairanterää ostaessa kysyttiin kaikki madolliset korttialennukset ja luototukset sekä vielä virmankin alennukset ja sitten kun myyjä kysyi minkä firman, sanottiin että se on salaisuus. Hyvin tuo pään aukominen sai kaikki hymyilemään eikä meitä otettu ollenkaan todesta. Vielä korostivat että saattavat kysyä sitä lupaa siellä järvellä, niin joku siinä totesi lähtiessään, että se on meille tuttua puuhaa kun eilen siellä tansseissa joutui yhtenään lupia kysymään.

Huono oli tuuri siellä Tuulisjärvelläkin, tuli vain kaverille tosipieni rautu ja toiselle vielä pienempi mutu. Kalakeittotarpeista piti korvikekeitto keittää, eli perunaa porkkanaa sipulia pippuria ja sitten kalojen sijasta porsaan savukylkeä sitä umpioitua raidallista, onneksi oli mukana. Sitten vielä siihen keittoon maitojauhetta sitä hylaa. Johan tuli makea keitto, suorastaan suositeltava kalakeiton korvikkeeksi. Iltamyöhällä tultiin vasta pois ja kun vielä iltajuomalle mentiin niin pöytään meinasi väkisinkin nukkua, sieltä kun raikkaasta ulkoilmasta tuli sisätiloihin. Siinä vielä kaverit tarjoilijalta tiukkasi että miksikäs ei ole tansseja järjestetty niin tarjoilija vastasi että voihan hän panna levyt soimaan ja hakekaa häntä vuorotellen, sillä kertaa kun satuttiin olla ainuita asiakkaita.

Huomattiin että lupahan käy Myössäjärveenkin, niin sitten aamusta jo kotimatkalle lähtiessä piti vielä suntikset päällä käydä Myössällä onkea kokeilemassa ja nyt se jo anto yhden raudun sekä 2 ahventa siinä koko kalasaalis, monen henkilön saamana jos jätetään pois nuo alussa mainitut, ovat saaneet neljä harjusta. Että johan tuli kalalle hintaa.

Kotimatkakaan ei käy pitkäksi kun poikkeaa vaikka minne, upeita paikkoja ja nähtävyyksiä on matkalla ja varsinkin nuo ihmisläheiset kahvipaikat matkanvarrella. Pahus kun ei muista paikkaa, voisi suositella, mutta hyvää oli kahvi ja tuore oli leivos. Paikan omistaja oli itse tiskin takana ja kun vähän kysäisi paikasta joka oli perinteisestä rihkamasta poikkeava myymälä, niin ei jäänyt mitään epäselväksi se taukopaikka oli omistajansa elämäntyö. Onko iso huoltamo jollekin elämäntyö? Saattaa ollakin mutta nuo pienet kuppilat on monen henkilön oma elämäntyö, he antautuvat sille täysin, ihailtavaa. Heidän elämysmatkailunsa on tuottaa toisille elämyksiä ja vihkiytyä asialle sieluineen päivineen, ihailtavaa hyvin ihailtavaa.

Kotimatkalakin sai kaveri vielä hymyn aikaiseksi hällä kun on ruokavalio ja kerrankin tapasi ruuan joka oli tosi hyvää. Oli mennyt sitten kassatytölle kertomaan, että viekää kokille terveisiä, ruoka oli tosi hyvää. Kassa vastasi että hän on se kokki, siitä sitten kaksinkertaisia kiitoksia kaveri kiittelemään. Ja johan kokkikassatyttö hymyili, taitaa hymyillä vielä tänäkin päivänä. Ostin nimittäin tuon tapauksen jälkeen dieseliä samaiselta kassalta ja en tiennyt mistä oli kyse, ihmettelin vaan miksi tuo kassatyttö minulle niin leveästi hymyilee.

Tosi mukava reissu kaikkine kommelluksineen. Kallaa ei tullut mutta mielenvirkistystä roppakaupalla. Tämä opetti vaan, että toivioretkellä voi tehdä muutakin kuin vaan pakko kalastaa. Olisihan niitä kalojakin ollut hyvä saada edes sen verran että makuun olisi pääsyt. Ei tarvitsisi valhein kertoilla juttua, että siellä on niin hyvät kalavedet ettei tarvitse kuin ongen järveen viskata niin heti on tammukka kiinni. Kysyin kerran eräältä kalastajalta miksi sinä et totta puhunut? Hän vastasi, niin ne kaikki siellä kävijät valheita kertovat, että miksi hän sitten totta puhuisi. Totta tai tarua, omaehtoinen matka alkaa tarvikkeiden ostosta matkalle, siinä vaiheessa on irtaannuttava matkan lumoihin. Omaehtoinen matka on kokonaisuus kaikkine kommervenkkeineen, siinä huonotkin asiat muuttuvat hyviksi.