Laskiaissunnuntai 14.2.99 Perhekirkko klo 15

Virret: 490, 135, 503, 397:1-, 199. Vaihtoehtoja: LV 62, Uusi LV 87

Lehmuskoti klo 13: 298:1-4, 135, 55, 478:1-3, 527: 436:1-2.

Luuk 18:31-43

 

Jeesus puhuu vielä kerran kuolemastaan

 

31 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: "Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. 32 Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, 33 ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista." 34 Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

 

 

Jeesus parantaa sokean kerjäläisen

 

35 Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. 36 Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. 37 Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. 38 Silloin hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" 39 Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" 40 Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: 41 "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." 42 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." 43 Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

 

Hei, minä olen Johannes Sebedeuksen poika. Olen nykyään vanha mies. Mutta silloin kun olin Jeesuksen oppilas, olin nuori, kaikkein nuorin opetuslapsista. Jos sallitte minun kertoa vanhoja muistoja, vanhoillehan on muisteleminen sallittua (toivottavasti jaksatte myös kuunnella) niin kerronpa teille erään ihmeellisen tapauksen elämästäni. Eräänä päivänä Jeesus sanoi tosi vakavalla ilmeellä: "Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. 32 Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, 33 ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista." Se oli minulle niin kuin muillekin ihan käsittämätöntä puhetta. Minä veljeni kanssa ajattelimme juuri, että kun Herra suorittaa vallankumouksen Jerusalemissa, niin varmaan hän antaa minulle ja veljelleni parhaat ministerin paikat, koska kuuluimme aivan hänen lähipiiriinsä. Minulla oli Jeesuksen kanssa aivan erityisen läheiset suhteet. Se ei kylläkään johtunut siitä, että olisin ollut toisia nerompi puhumattakaan parempi. Jeesus rakasti minua vain sen tähden, että satuin olemaan joukon nuorin. Olin siis joukon kokemattomin ja ymmärtämättömin, mutta Jeesukselle se ei merkinnyt sitä, että hän olisi väheksynyt minua. Päinvastoin: hän piti minusta aivan erityistä huolta. Minä olin tosiaan ylpeä nousukas. Näin jälkikäteen käytökseni nolottaa. Kuinka saatoinkaan olla niin koppava, kun Herrani samaan aikaan ilmoitti kulkevansa kohti kärsimystä. Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, etten todellakaan ymmärtänyt silloin. Minulla oli väärä käsitys siitä, millainen Herra ja Vapahtaja Jeesus oli oleva.  Luulin hänen olevan voittoisa sotapäällikkö, joka komentaa tarpeen tullen enkelisotajoukkojakin. Ehkä hän on kuin toinen Mooses, joka vie kansansa voittoon tai uusi Daavid, kuningas, jonka valta ulottuu yli muiden kansojen. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, ettei hän edes olisi voinut olla sellainen hallitsija. Jos hän olisi ollut maallinen kuningas, hän ei olisi voinut vapahtaa meitä synneistämme eikä kuoleman orjuudestakaan. Eläisimme ilman toivoa, ilman pääsiäistä. Siihen, mihin ihminen kaatuu, siihen hän maatuu, ajattelisimme. Nyt sen sijaan uskomme, että Jeesus on kuoleman voittaja. Hän, joka auttoi toisia, ei auttanut itseään. Voidakseen auttaa meitä hänen oli kiellettävä itsensä ja omat halunsa. Kun Herra kertoi kuolemastaan, hän samalla kertoi ylösnousemuksestaan.  Jeesus tiesi, millaisella kuolemalla hän oli kuoleva. Hän luotti kuitenkin siihen, ettei kuolemalla ole viimeistä sanaa. Ensi risti, sitten kruunu. Jeesus jaksoi astua vaikealle tielle sen tähden, että hän tiesi sen johtavan voittoon. Ei Jumala vaatinut häneltä vaikeita asioita ilmoittamatta samalla, mitä hänen tahtonsa toteuttamisesta seuraa. Jeesus tiesi ihmisten pahuuden, mutta hän tiesi myös Jumalan voiman. Jumala voi korjata ja tehdä tyhjäksi ihmisten pahuuden aikaansaannokset.

 

Kaiken kärsimyksen odotuksensa keskellä olisi luullut, ettei Jeesukselta enää heru minkäänlaista kiinnostusta toisia ihmisiä kohtaan. Hänellä on ihan tarpeeksi tekemistä omien ongelmiensa kanssa. Ainakin me oppilaat yritimme varjella Jeesusta turhilta häiriöiltä. Siinä oli Jerikossa tien varressa eräs sokeakin, joka huusi Jeesuksen apua kuultuaan, että Jeesus oli kulkemassa ohitse. ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Yritimme vaientaa häntä, sillä Jeesus opetti meitä tiellä kulkiessaan. Hän ei ollut opettaja, joka astuu saarnatuoliin, rykäisee ja alkaa sitten lukea suttuisesta paperista puhetta. Hän haasteli kulkiessaan. Hän otti elävästä elämästä esimerkkejä. Hän kuunteli oppilaidensa kysymyksiä antaakseen tarkemman selvityksen käsittelemästään asiasta. Mutta sokeapa ei hiljentynyt, nyt hän huusi aivan epätoivoisena kuin hengenhädässä: ”Daavidin Poika, armahda minua!”  Näki, että mies oli tosissaan. Kesken mielenkiintoisen opetuspuheen ei tuntunut mukavalta sokean keskeytys. Ikään kuin Jeesus voisi tehdä jotain sokealle.  Ei kai hän sentään mikään lääkäri ole? Eikä sokeita voi parantaa. Sokea, mikä sokea! Hänen osalleen ei voi toivoa muuta kuin myötätuntoa. Ehkä hänelle voisi lantin antaa ja sanoa, että ’kas siinä sait kymmenpennisen.’ Ja sokean velvollisuutena olisi vastata alentuvasti: ”Kiitos, kiitos, jalomielinen Herra, ylenpalttisesta lahjoituksestanne.” Jeesus ei opettanut meitä vain puheillaan. Hän opetti myös teoillaan ja toiminnallaan. Se, mitä Jeesus nyt teki, oli kaikki opetusta, joka painui koskettavasti mieliimme. Jeesus sanoi sokealle: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Minä olin ihan varma siitä, että sokea vastaa: ”Anna lantti kurjalle!” Mutta hänpä ei vastannutkaan niin, vaan: ”Herra, anna minulle näköni.”  Olipa hänellä suuret odotukset! Kuka nyt voi näköä antaa paitsi Jumala yksi? Ennen kuin asiaa ehti miettiä sen tarkempaa, Jeesus ehätti jo vastaamaan: ”Saat näkösi, uskosi on parantanut sinut.”  Ja saman tien sokea nousi. Hän näki. Käsittämätön ja uskomaton ihme oli tapahtunut. Olimme kaikki ihan ällikällä lyötyjä.  Kuka tämä on, joka sokeitakin parantaa? Hänhän toimii jumalallisella vallalla.

Olen jälkeenpäin miettinyt tätä tapausta. Esim. sitä olen ajatellut, että heikosti olisi käynyt miesparalle, ellei hän olisi ollut niin itsepäinen. Hänhän olisi voinut vajota itsesääliin ja epäuskoon ja ajatella, että Jeesus tulee, mutta enhän minä pääse lähellekään häntä. Siellä on väkeä niin paljon. Terveet ajavat aina sairaan edelle. Aikuiset menevät aina lasten edelle. Sokea kuuluu lasten kanssa samaan kastiin: kun aikuiset puhuvat ja keskustelevat, lasten on oltava hiljaa eikä saa keskeyttää. Sokea ei ehdi edes tarpeeksi lähelle Jeesusta saadakseen puhekontaktin. Ja välittäisikö Jeesus hänestä? Jos välittäisi, niin voisiko parantaa? Ei mitenkään voisi; sehän vaatisi jumalallisia voimia. Sokea ei laskelmoinut, mikä kannattaa tai mikä olisi noloa.. Nyt tai ei koskaan, hän ajatteli. ”Nyt panen kaikkeni peliin. Tätä tilaisuutta en menetä.  Heittäydyn uskossa tämän Jeesuksen varaan. En laskelmoi enkä järkeile. Jos ei pieni huuto auta, huudan niin kovaa kuin kurkusta ääntä lähtee.” Väittämättä, että kaikki kovasti uskovat paranevat, totean, että tämä mies pani kaikkensa peliin eikä joutunut uskossaan häpeään. Taistelussa sairautta vastaan on merkitystä omalla tahdolla aika paljon. Ihminen, joka tahtoo parantua ja pysyä kunnossa, pitää huolta itsestään eikä laiminlyö terveyttään. Hän tekee kaiken, mikä on mahdollista, pysyäkseen terveenä. Halu elää antaa voimaa. Se palkitaan sinnikkäälle taistelijalle. On myös niitä, jotka eivät parannu. Se on vähän sama asia kuin kuolema. Sen tuloa voi ehkä terveillä elämäntavoilla ja terveydenhuollollisilla toimenpiteillä lykätä, mutta ei sen tuloa voi estää. Jeesuksen parantama sokeakin kerran kuoli. Ei vain hänen silmiensä valo sammunut.  Koko mies kuoli ja haudattiin.

 

Mitä tästä kaikesta opimme? Edellä sanotun lisäksi opimme, että Jumalan tahto on ihmisten huomaaminen ja auttaminen. Jumala ei tahdo, että kävelisimme ylväästi kärsivien ohitse vaientamalla kaiken kukkuraksi heidän huutonsa. Sellaisesta suhtautumistavasta on ollut liikaa näyttöä kulttuurissamme. Kaikkein murhaavin suhtautumistapa on se, että kärsivälle sanotaan: ”Olet itse syypää kärsimykseen. Olet tehnyt jotain pahaa ja kärsit oikeutetusti rikkomuksistasi.” Jeesus hautasi tällaisen ajattelutavan kristilliseen seurakuntaan sopimattomana. Hän tahtoo kaikkia autettavan. On tehtävä kaikki voitava. Ihmisten ohi ei pidä mennä.  Mikään ei ole niin tärkeää kuin kärsivä ja hänen asiansa. Pysähdy sairasta kuulemaan! Ota hänen asiansa hoitoosi. Kysy sairaalta, mitä hän toivoisi tehtävän. Tehdään se. Uskotaan ja toivotaan, että Jumala auttaa. Jäädään Jumalan käsiin.

Jeesuksesta opimme sen, että hänelle kärsivän asia oli tuiki tärkeä. Puheet saivat loppua silloin, kun piti siirtyä toimintaan. Sanotaan, että maalla olevat ovat olevinaan viisaita neuvoessaan merihädässä olevia. Näin valitettavasti toimivat monet opettajatkin. He vain selittävät ja puhuvat, mutta he eivät pysähdy eivätkä auta. Hyvät puheet eivät valiettavasti useinkaan auta kärsivää. Tipan vertaa. Kunnioitamme hyviä puhujia, mutta rakastamme ihmistä, joka tarjoaa auttavan kätensä hädässä olevalle. Jeesus oli muuten molempia, sekä hyvä puhuja että rakastava lähimmäinen.