Suomen sisällissota 1918; Punaisten ja valkoisten yhteistoiminta

Gunnar Rosén

Helsingin rohkeat rouvat

Heti sodan puhjettua helmikuussa 1918 alkoivat osapuolet kertoa yhä kovempia tarinoita vastapuolen raakuuksista. Varsinkin sodan alussa ja lopussa väkivallantekoja ja julmiakin surmaamisia tapahtuikin paljon. Kirjoissaan "Punainen terrori" ja "Valkoinen terrori" on Jaakko Paavolainen kuitenkin vakuuttavasti osoittanut mielikuvituksen tuotteiksi hurjimmat sadistiset tarinat, joissa ihmisiä oli leikelty elävältä, heiltä oli silmiä puhkottu, pappeja oli kielestään naulittu alttareilleen jne. Sisällissodan äärimmilleen kiihtyneessä ilmapiirissä niitä kuitenkin uskottiin, niitä kerrottiin vielä vuosia sodan jälkeen ja ne olivat tärkeänä syynä siihen säälimättömään kohteluun, mikä voitettujen osaksi sodan jälkeen tuli.

Varsin vähän on puhuttu siitä miten laajaa yhteistoimintaa punaisten ja valkoisten välillä sodan aikanakin eri puolilla maata tosiasiassa esiintyi.

Eräs merkillisimmistä yhteistoimintatapauksista oli Helsingin Punaisen Ristin rouvien ja kansanvaltuuskunnan yhteistyö Helsingin seudulta tavattujen vainajien tunnistamiseksi.

Jo ennen varsinaisen sodan alkua helmikuussa 1918 olivat nuoret punakaartilaiset venäläisiltä sotilailta hankkimillaan aseilla syyllistyneet useihin veritekoihin. Kansanvaltuuskunta ja punakaartien ylipäällikkö Eero Haapalainen tuomitsivat ne ankarasti ja vaativat niistä pidättäytymään, mutta heidän otteensa joukkoihin oli heikko. Haapalainen joutuikin tunnustamaan, että "kukaan ei voi taata, etteivätkö ne anarkistiset ainekset, jotka kyseisiin tekoihin ilmeisesti ovat syypäitä, jatkaisi niitä edelleenkin."

Täyden sodan käynnistyttyä ruumiita alkoi kertyä kymmenittäin. Punaiset kokosivat ne nykyisen kauppakorkeakoulun paikalla sijainneeseen kylmänä pidettyyn ns. koleraparakkiin, jonne ulkopuolisilta kiellettiin ankarasti pääsy. Mitään tungosta ei syntynyt, sillä useimmissa helsinkiläisperheissä uskottiin kadonneiden nuorukaisten päässeen valkoisten puolelle. Yllättäen ilmestyi punaisten "Tiedonantajassa" silloin ilmoitus, että vainajat, joita ei pian noudettaisi, tultaisiin hautaamaan yhteishautaan. Tämä käynnisti erään raskaimmista tehtävistä, jonka joukko helsinkiläisiä rouvia otti hoitaakseen.

Kaikessa kiireessä perustettiin Punaisen Ristin yhteyteen ns. Helsingin naisten apukomitea, johon kuului seitsemän rouvaa puheenjohtajanaan tohtorinna Sigrid Enckell. Se otettiin Punaisen Ristin viralliseksi apuelimeksi, johon ulotettiin ylipäällikkö Haapalaisen järjestölle antama kirjallinen lupa jatkaa puolueetonta toimintaansa tähän sisältyen myös lupa koota vainajia Uudenmaan alueelta. Tehtävä annettiin naisille siitä syystä, että miehet olisivat helposti voineet joutua pidätetyiksi, jopa päätyä itse vainajien puolelle.

Smolna

Pitäen Haapalaisen valtakirjaa liian ylimalkaisena rouvat päättivät hankkia yksilöidymmät lupatodistukset toimilleen. Tässä tarkoituksessa he astuivat suoraan väliaikaisen kansanvaltuuskunnan ja punakaartien päämajaan, entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin - nykyiseen valtioneuvoston juhlahuoneistoon, - jota bol?evikien pietarilaisessa tyttökoulussa toimivan päämajan mukaan oli alettu kutsua Smolnaksi.

Kokemus oli herrasväen rouville pelottava. Rouva Enckell kirjoitti

"Meitä kuljetettiin läpi suurten tyhjien huoneiden, joissa ainoastaan mahtavat kattokruunut muistuttivat niiden entisestä käytöstä. Nyt ne oli tyhjennetty ja lattioilla nukkui sotilaita nyytit pään alla. Lopulta tulimme valkoisilla kullatuilla huonekaluilla kalustettuun odotushuoneeseen, missä joukko ihmisiä - kaikki toisen yhteiskuntaluokan edustajia kuin me - odotteli vaaleansinisillä silkkibrokadisohvilla pääsyä "komissaarien" luo. Kun meidän vuoromme tuli meidät otti vastaan harmaaseen villapaitaan pukeutunut hyväntahtoinen suutarityyppi, joka kuultuaan asiamme ja että me ottaisimme siinä kantaaksemme sekä kulut että vastuun, tuntui helpottuneelta päästessään siitä itse eroon. "Mutta", hän sanoi selvästi kiusaantuneena "rouvien täytyy varautua näkemään monia kauheuksia. Ruumiit ovat sekä ruhjottuja että ryöstettyjä. Tämä sota on hirveää."

Yhdyimme häneen koko sydämestämme. Rouvat itse laativat sanamuodon lupatodistukselle jonka punaisten poliisimestari Nyqvist allekirjoitti ja josta oma kappale annettiin kullekin toimikunnan jäsenelle.

Rouvat joutuivat pian näkemään miten hirveää sota oli.

Rouva Enckellin sanoin:

"Ikinä en unohda päivää, jolloin ensi kerran näin nämä raadellut, epämuotoiset vainajat , jotka verisinä riveinä oli koottu likaiseen parakkiin. Kun ruumiit sitten Marian sairaalassa nostettiin pystyyn valokuvausta ja kuolemansyyn toteamista varten, esiintyivät ne, jäätyneitä ja täysin jäykkiä kun olivat, mitä groteskeimmissa vääntyneissä asennoissa. Silmät puoliavoimina, suut usein avautuneita kauhistuttavaan hymyyn, hiukset vieläkin kuolinhetken kauhusta pystyssä, sormet tarttuma-asennoissa ikäänkuin vieläkin tavoitellen jotakin viimeistä mahdollisuutta ne näyttivät pysyvän pystyssä jonkin näkymättömän voiman kannattamina. Joiltakin saattoivat puuttua koko kasvot tai takaraivo, tai ehkä hirveintä, rotat olivat nakertaneet pois nenän ja posket. Öisin saatoin nukkua vain vahvojen unilääkkeiden voimalla."

Helsingin diakonissalaitoksen sisaret yrittivät parhaansa mukaan siivota ruumiita ennenkuin mahdollisten omaisten sallittiin nähdä ne. Joidenkin kohdalla tunnistus vei viikkokausia, mutta onnistui lopulta niin hyvin, että 70 ruumiista ainoastaan neljä jäi tuntemattomiksi, niistä ainakin kaksi venäläisiä.

Sotavangit Uudellamaalla

Sodan alkaessa jäi punaisten selustaan suojeluskuntaosastoja, jotka Kirkkonummella ja Sipoossa yrittivät muodostaa vastarintapesäkkeitä ja sitoivat aluksi varsin suuriakin vastapuolen voimia. Suurin joukko, peräti 700 miestä, kokoontui Kirkkonummelle, missä se perusti Sigurdsiin, Humaljärven rannalle yhteisen tukikohdan, joka piti puoliaan aina helmikuun lopulle saakka. Tukikohdan jouduttua ylivoimaisen vihollisen saarrostuksen uhkaamaksi ja tykistötulen kohteeksi se päätettiin 26. helmikuuta tyhjentää ja miehet siirtyivät hiihtäen Porkkalaan. Eristettyinä ja kaukana valkoisesta armeijasta he antautuivat Ruotsin konsulin välityksellä sotavangeiksi. Sipoon suojeluskuntalaisista 24 miestä liittyi Porkkalan ryhmään, osa siirtyi meren poikki saksalaisten miehittämään Viroon, osa hajaantui metsiin. Helsingissä pääjoukko, lähes 500 miestä internoitiin konsulin kansainvälisessä valvonnassa - ilman muuta vartiointia - Liisankadun ruotsalaiseen reaalilyseoon.

Lähtiessään pääjoukko oli joutunut jättämään Sigurdsin sairastuvalle yhdeksän vaikeasti haavoittunutta, joiden olo oli aluksi tukala paikallisten punaisten etsiessä heidän joukostaan henkilökohtaisia vihamiehiään. Heidän avukseen ja turvakseen saatiin Helsingistä tohtori T. Biaudet, jolla oli ylipäällikkö Haapalaisen Punaiselle Ristille antama toimintavaltuutus. Biaudet sai punaisten kanssa neuvotelluksi sopimuksen, jolla haavoittuneet siirrettiin ensin rekikuljetuksella Kirkkonummelle ja sieltä junalla Helsinkiin, missä he pääsivät Punaisen Ristin hotelli Kämpin sairaalaan. Toimintakertomuksessaan Biaudet kiitti lämpimästi erityisesti punaisia ajomiehiä siitä huolenpidosta ja varovaisuudesta, jolla nämä jokaista töyssyä välttäen potilaista huolehtivat. "Tietä eivät enää matkanneet punaiset ja valkoiset, vaan ihmiset, jotka pitivät huolta toisistaan."

Tampere

Lukuunottamatta heti sodan alussa tapahtunutta Suinulan joukkomurhaa, jossa Turusta saapunut vieras punakaartilaisjoukko ampui 16 ja haavoitti 26 suojeluskuntalaista, säilyi Tampere aina valkoisten tuloon saakka yllättävän rauhallisena paikkakuntana. Punaisten paikallisjohdon luvalla siirrettiin Suinulan haavoittuneet Punaisen Ristin Hatanpään sairaalaan, missä heitä turvallisesti hoidettiin aina valkoisten tuloon saakka.

Ennakoiden Tampereen muodostuvan tulevien taisteluiden keskukseksi oli Tampereen lääkäriseura tohtori Thure Eklundin johdolla alkanut jo sisällissodan alkupäivistä lähtien luoda lääkintäorganisaatiota, johon yhdistettiin kaikki kaupungista saatavissa olevat sairaalatilat sekä henkilö- ja aineelliset voimavarat. Vahvistukseksi saatiin Helsingistä kokenut kirurgi, tri AJ Palmén mukanaan viitisentoista lääketieteen kandidaattia ja hoitajatarta sekä suuri määrä instrumentteja. Valmiina organisaatio käsitti vaikuttavat viisi sairaalaa ja 650 vuodepaikkaa sekä useita sidontapaikkoja ja lääkintävarikoita. Pääsairaalaksi tuli Johanneksen kouluun perustettu Palménin johtama kirurginen sairaala. Organisaatio alistettiin Punaiselle Ristille ehdottomana periaatteena se, että sen oli puolueettomasti palveltava kaikkia osapuolia. Yhdyselimeksi lääkäriseuran ja punaisten paikallisjohdon välille perustettiin hyvin toimiva nelimiehinen toimikunta. Tavalliset punakaartilaiset kuitenkin suhtautuivat "herrojen" touhuihin epäluuloisesti. Häiriköintiä esiintyi runsaasti. Miesjoukkoja tunkeutui sairaaloiden leikkausosastoille saakka tarkistamaan miten heidän tovereitaan lahtarien pesissä hoidettiin. Muutaman kerran lääkäreitä myös pidätettiin kadulla, mutta vapautettiin nopeasti heidän uhattuaan mennä lakkoon. Välittäjänä toimi useimmiten lääkärien suuresti arvostama punaisten poliisimestari Pekka Lönngren, jota lääkärit Tampereen valtauksen jälkeen suojelivat vangitsemiselta ja itsensä Mannerheimin kiukulta.

Punaisilla oli Tampereella oma vaatimaton lääkintäorganisaationsa, joka kuitenkin pystyi vain ensiaputasoiseen toimintaan. Tosiasiassa heidän lääkintähuoltonsa oli täysin Punaisen Ristin varassa. Lähes yhtä riippuvaisia siitä olivat valkoiset saapuessaan edeltävien taisteluiden jälkeen lähes tyhjin käsin Tampereelle. Kenenkään nimittämättä tuli tri Eklundista itseoikeutettu koko Tampereen lääkintäpäällikkö, jolle myös tarjottiin koko valkoisen armeijan ylilääkärin virkaa. Siitä hän kuitenkin kieltäytyi.

Kymenlaakso

Pohjois-Kymenlaakson teollisuusalueella olivat punakaartien ja tehtaiden insinöörien ja toimihenkilöiden välit koko sodan ajan kireät. Punaisten menetettyä Tampereen tilanne kehittyi huhtikuun alusta lähtien erittäin tulehtuneeksi ja uhkaavaksi. Kymintehtaan isännöitsijä, Gösta Björkenheim yritti sovitella työläistensä ja virkailijoidensa välillä, mutta muutaman viimemainituista loikattua valkoisten puolelle loput sekä Björkenheim itse määrättiin tiukkaan kotiarestiin. Punainen Risti yritti väliintuloa valtuuttamalla Björkenheimin toimimaan sen virallisena edustajana alueella. Erikoiseksi tilanteen teki se, että osa insinööreistä perheineen oli ruotsinmaalaisia.

Tilannetta osaltaan rauhoittamaan perustettiin tehtaalle myös 50-paikkainen sairaalaryhmä, jonka hoitajiksi muutaman ammattihenkilön ohella otettiin - toisin kuin muualla - punaisten ensiapusisaria ja lääkintämiehiä. Tilat täyttyivät heti, ja henkilökunta oli nääntyä työtaakan alle. Sairaaloiden ylilääkäriksi lähetettiin silloin Helsingistä lääketieteen kandidaatti Kaarlo Hjelt apulaisenaan muuan toinen kandidaatti. Hjeltistä tuli paikallinen merkkihenkilö, jota sekä työtoverit että potilaat suuresti ihailivat ja arvostivat. Hänen muodolliset opintonsa olivat kesken, mutta toimittuaan kolme vuotta Venäjän rintamalla itsensä kuuluisan sotakirurgin Richard Faltinin apulaislääkärinä hän oli saanut ensiluokkaisen sekä sotakirurgin että yleislääkärin koulutuksen. Hjeltillä oli myös suuri vaikutusvalta Kouvolassa toimivaan punaisten keskisen rintaman ylipäällikköön Vihtori Hasuun, jonka hän sai antamaan joukoilleen eräänlaisen Geneven konventioiden sotamiespainoksen.

Sotilaallisen tilanteen käännyttyä punaisille katastrofiksi Hasu kuitenkin menetti arvovaltansa ns. "tutkijakomitealle", joka oli eräänlainen punaisten salainen poliisi. Sen toimesta käynnistettiin Kymenlaaksossa ennennäkemätön terrori- ja murha-aalto. Kun väkivallanteot muualla maassa yleensä olivat yksittäisiä, satunnaisista tilanteista syntyneitä, oli tutkijakomitean toiminta suunnitelmallista ylhäältä johdettua vastapuolen tuhoamista. Kouvolan kasarmille perustettuun vankilaan alettiin kaukaakin koota vielä vapaana olevia "herroja", joita sen jälkeen ryhdyttiin järjestelmällisesti pienissä ryhmissä teloittamaan. Murhat tapahtuivat aluksi ns. Tommolan veripellolla, josta sodan jälkeen kaivettiin esiin 43 ruumista, sittemmin Korian sillalla. Kaikkiaan otettiin Kouvolan murhakeskuksessa hengiltä ainakin 130 ihmistä, joukossa kaksi haminalaista lääkäriä ja kolme pappia.

Kymintehtaalla tilanne kehittyi äärimmäisen vaaralliseksi. Jo kotiarestissa olevia virkailijoita yritettiin piilotella etsijöiltä sairaaloiden komeroihin, jopa potilaiden vuoteisiin. Huhut tutkijakomitean murhanhimosta olivat alkaneet kauhistuttaa punaisia itseään. Tiedettiin mm. että huhtikuun 25.-26. päivien välisenä yönä oli Korialla ammuttu kahdeksan ja seuraavina päivinä useita lisää.

Lopulta Punaisen Ristin lääkäritkin saivat tietää olevansa ammuttavien luettelossa.

Eräänä viimeisistä tultiin kotiarestissa ollutta kauppaneuvos Björkenheimiäkin noutamaan. Kaarlo Hjelt lähti hänen saattajakseen, luultavasti yrittääkseen suojella häntä arvovallallaan. Huhtikuun 28. päivän vastaisena yönä molemmat ammuttiin Korian sillalla ja ruumiit pudotettiin Kymijokeen. Kymintehtaalla ei tapahtuneesta pitkään aikaan oltu selvillä. Potilaat lähettivät Kouvolaan lähetystöjä vaatimaan Hjeltiä takaisin.

Kun ruumiit sodan jälkeen löydettiin, muodostui Hjeltin hautajaisista 22. toukokuuta Helsingissä suuri surujuhla, missä Richard Faltin lausui muistosanat lahjakkaasta oppilaastaan. Helsingin Sanomat kirjoitti:

"Vainajan hoitamien punakaartilaisten puolesta laskettiin seppele ja lausuttiin heidän kiitollisuutensa tasapuolisesta ja ihmisystävällisestä työstä ja heidän syvästi katkera mielipahansa hänen surullisen kuolemansa johdosta."

Useimmat punakaartilaiset itse olivat tällöin jo vankileireissä elleivät peräti teloitusryhmien edessä.