Harri
Paasio


Etusivu

Kurssit

Referenssit

Julkaisut

Tekstejä

Veljeys

Helsingin asemalaiturilla lokakuun aurinko vihloi silmiä niin, että täytyi varjostaa kädellä. Sitten huomasin sen. Se nojasi aseman seinään, hymyili ja näytti sormillaan voitonmerkkiä. Näytin sille takaisin samaa merkkiä ja kävelin sen luo. Siinä se. Broidi. Satayhdeksänkymmentä senttiä jänteitä ja nahkaa. Olihan sillä nimikin, Timo, Timoteus, Tenttu-Timbe. Kuitenkin se oli minun broidi.

- Kato, kato, pikkumies, se sanoi ja oli lyövinään minua vatsaan.

Se oli kasvattanut tummat viikset. Muutenkin se oli eri näköinen kuin neljä kuukautta sitten. Se oli hoikistunut entisiin mittoihinsa. Silmätkin olivat entisen broidin. Viime kerralla ne olivat vetiset ja verestävät, kun se jäi katsomaan minua krapulahorkassa a-klinikan ovelta. Se huomasi minun katsovan ja sanoi:

- No joo, enks mä puhelimessa sanonu et mä oon uus mies. Kolme kuukautta på torken kato, mä oon vetäny kaheksan kilsan lenkin joka toinen ilta.

Paikallisjunaan käveltäessä se kertoi, että se oli suorittanut lopputentit ja gradun se jättäisi sisään joulukuun alussa. Tenttimisestä huolimatta se oli kirjoittanut jutun kaupunginosalehteen joka viikko ja hoitanut ainejärjestön lehden toimitussihteerin hommat siinä sivussa.

Uskoin sitä, halusin uskoa. Se selitti, että se oli huomannut pärjäävänsä neljän tunnin yöunella. Sillä tavalla se ehti tehdä enemmän, eihän elämää nyt kannattanut hukata nukkumiseen. Olin kuullut nuo neljäntunninjutut aikaisemminkin monta kertaa silloin kun se vielä opiskeli Tampereella historiaa. Ryyppyputkien välillä se luki ja tentti kuin hullu ja touhusi kaiken maailman harrastuksissa. Se oli ennenkuin isä hermostui lopullisesti ja käytännöllisesti katsoen pakotti sen lähtemään Helsinkiin. Se oli piruuttaan pyrkinyt Helsingin yliopistoon ja päässyt ilman mitään vaikeuksia. Tai vetoahan se oli lyönyt kaveriensa kanssa siitä, että se pääsisi sisään mihin yliopistoon tahansa.

Eihän sen älyssä koskaan ollut mitään vikaa ollut. Kuuden laudaturin ylioppilas ja novellikilpailun voittaja kuusitoistakesäisenä. Suomen Kuvalehti julkaisi sen ylioppilasaineenkin. Isä esitteli ainetta aina liiketuttaville ja sukulaisille. Se kehui broidia niinkuin hevoskauppias. Kuusi ällää ja ylioppilasaine olivatkin ainoat asiat, jotka se halusi tuntea broidista. Ei sitä koskaan näkynyt silloin, kun minä ja äiti raahattiin broidia eteisen lattialta sänkyyn ja riisuttiin sen yrjöltä haisevat vaatteet ja kannettiin seuraavana aamuna Alka Seltzerit ja b-vitamiinit. Usein hommasin sille krapulakaljatkin.

Isä hikeentyi vasta silloin kun broidi tuli kerran melko aikaisin kotiin ja alkoi vittuilla sen liiketuttaville, jotka olivat meillä kylässä. Sitten broidia vietiinkin Helsinkiin.

Vasta perillä kämpässä se lopetti yöuni- ja gradujuttunsa. Se vakavoitui ja alkoi kysellä isästä ja äidistä. Isä ei enää pitänyt siihen yhteyttä. Äidinkin soitot olivat viime aikoina harventuneet. Me olimme sentään vielä väleissä.

Kerroin sille, että isän kunto oli aikalailla huonontunut. Sillä oli verenpainetta ja sydämessä rytmihäiriöitä. Lääkäri oli sanonut sille, että sen olisi parasta jättää yrityksen pyörittäminen jos aikoi pysyä jonkinlaisessa kunnossa. Broidi katsoi ikkunasta ulos, sen ahmansilmissä vilahti tumma varjo.

Se oli pitkään hiljaa. Sitten se ryki pari kertaa, nousi ylös ja rupesi touhuamaan kahvin ja voileipien kanssa. Katselin sen kämppää sillä aikaa. Kämpässä vallitsi moitteeton järjestys. Kirjat ja levyt olivat suorissa riveissä hyllyssä. Katossa oli uusi lamppu. Kirjoituspöydällä paperit olivat siisteissä pinoissa tietokoneen vieressä. Kämppä oli kuin toinen planeetta verrattuna viimekertaiseen vierailuun. Sain silloin siivota sitä puoli päivää sen jälkeen kun olin vienyt broidin klinikalle. Kämpässä haisi silloin pinttynyt tupakansavu ja etikka. Kaikki nurkat olivat täynnä tyhjiä viini-ja kaljapulloja. Lattia oli tahmeiden läikkien kirjoma. Broidi oli kyllä muistanut kiitellä puhelimessa siivoamisesta kun se oli päässyt takaisin kotiin.

Joimme kahvia ja polttelimme. Sitten broidi alkoi esitellä uusimpia levyhankintojaan. Isästä se ei enää kysellyt mitään. Kuunneltiin levyjä. Sitten broidi sanoi, että tänään oli opiskelijatalon miesten saunavuoro. Sanoin, että sauna voisikin tehdä hyvää.

Saunan jälkeen istuskelimme pukuhuoneessa. Broidi jutteli joidenkin saman tiedekunnan tyyppien kanssa. Se kehuskeli niille gradustaan ja kertoi, että sillä oli toimittajan paikka tähtäimessä. Toinen kavereista kaivoi kassistaan neljä keskikaljaa ja tarjosi meillekin. Broidi mietti hetken ja otti siltä pullon. Katsoin sitä pitkään. Se vastasi nytpikkubroiditurpakiinni-katseella. Se tyhjensi olutpullon kolmella pitkällä kulauksella. Tiesin, että sitä ei kannattaisi estellä. Kohta oltaisiin menossa.

Bottalla ei kestänyt puoltakaan tuntia kun broidin ympärillä oli jo joukko yleisöä. Nojauduin taaksepäin tuolissani, laitoin käsivarret ristiin rinnalleni suojamuuriksi. Broidin esitys kiihtyi. Se puhui ja puhui, nauratti pöytäseuruetta. Kädet piirtelivät laajoja kaaria ilmaan. Broidin viereen oli kiehnäytynyt vaalea tyttö. Se katselisi broidia ihailusta vetisin silmin noin kaksi tuntia kunnes broidin show kääntyisi mädäksi katkeruudeksi ja örinäksi.

Oltiin kuin kotona. Broidi puhui suuria, isä ja äiti sen ihailevana yleisönä ympärillä. Minä istuin enimmäkseen hiljaa sivussa. Joskus mietin muistivatkohan isä ja äiti, että niillä oli toinenkin poika. Näytelmä toistui joka ilta päivällispöydässä aina siihen asti kun broidi pääsi eroon ylioppilaskirjoituksista ja pani sitten tosissaan vauhtia tuurijuopon uralleen. Kirjoitusten jälkeen se ryyppäsi kaksi viikkoa. Silloin isä ja äiti kieltäytyivät vielä näkemästä sitä.

Siinä se kohelsi. Lapsikirjailijanero, koulun parhaita ylioppilaita, kohta valmis maisteri. Broidi oli niin saatanan ylivoimainen. Mikä minä olin ? Täydellinen keskivälin mies, keskinkertainen aina kaikessa. Cumun ylioppilas, onneton kirjallisuuden opiskelija. Olin aina niin keskitasoinen ja -mittainen, että opettajat eivät oppineet muistamaan nimeäni koko lukioaikana. Olin roikkunut kotimaisen kirjallisuuden laitoksella jo neljättä vuotta. Vuoteen en ollut saanut yhtä ainoata tenttiä suoritetuksi. En ollut saanut hankittua edes omaa luukkua. Asustelin kotona alakerrassa, tosin omalla sisäänkäynnillä. Mitä minun oli koskaan kannattanut yrittääkään mitään, hävisin aina broidille.

Tyhjensin tuoppini ja tein lähtöä. Yritin vielä velvollisuudentunnosta saada broidia lähtemään kämpille. Sen silmissä oli jo se lasimainen kylmyys, joka enteili katkeruutta. Ei se tietenkään halunnut lähteä.

Perillä levitin patjan ja makuupussin lattialle. Yritin lueskella Chandlerin pokkaria. Bottalla otetut kaljat vaikuttivat kuitenkin sen verran, että lukeminen oli työlästä. Riisuin alushoususilleni, sammutin valot ja kävin pitkälleni.

Säpsähdin kaljaunesta hereille kolmen aikoihin kun broidi kolisi sisälle. Se otti tukea seinistä, riisui vaivoin päällystakkinsa, antoi sen valua lattialle ja rojahti vaatteet päällä sängylleen. Se ei onneksi yrittänyt puhua mitään. Viime kerralla olin riisunut siltä tuttuun tapaan kengät ja housut. Nyt en tehnyt sitä.

Nousin ylös. Pukeuduin ja menin parvekkeelle. Oli pilvetöntä ja kylmää. Hieroin oikean käden rystysiä parvekkeen betoniseinämää vasten kunnes sattui. Se vähän helpotti lyijymäistä oloa. Hain sisältä tupakat. Poltellessani minulle tuli äkkiä aivan rauhallinen olo. Hengitys kulki vapaasti ja pakottomasti. Raikas ilma kulki läpi nenän ja viilensi kitalakea.

Aamulla heräsin kahdeksan korvilla melko pirteänä. En jäisi odottelemaan broidin heräämistä, anteeksipyytelyjä, väljähtyneitä vitsejä ja krapulakaljojen hakua. Soitin aikatauluneuvontaan. Selvisi, että minulla olisi reilusti aikaa ennen seuraavaa Tampereen-junaa. Pakkasin tavarani. Päätin mennä johonkin kahvilaan aamupalalle.

Ulkona Malminkartanon hammastetut tiilisokkelot olivat aamu-usvan peitossa. Muistin, että minulla oli vielä broidin kämpän avaimet. Palasin takaisin ja pudotin ne postiluukusta.

©Harri Paasio

Takaisin Tekstejä-sivulle