Juurilla
- vaikutelmia Jantusen sukuseuran matkalta Viipuriin ja Vuoksenrantaan 10.-11.6.2006

Lähdemme matkallemme varhaisena aamuhetkenä Helsingistä. Matkan alkuun äitini ja minut avittaa iranilainen taksinkuljettaja. Kuultuaan, että olemme matkalla katsomaan menetettyä kotiseutua Karjalaan, tuo ystävällinen ja puhelias mies innostuu kertomaan: ”Minäkin olen pakolainen! En ole kahteenkymmeneen vuoteen voinut mennä kotiseudulleni. En pääse katsomaan vuoristoani. Sukulaisiin voi sentään olla yhteydessä internetin kuvakameran avulla. Siunattu tekniikka!”

Onko mikään tässä elämässä lopulta sattumaa? Tässä pakolainen, evakko ja evakon lapsi keskustelevat vilkkaasti muun muassa Karjalan palauttamisesta. Yhteinen sävel on löytynyt hämmästyttävän nopeasti.

Bussimatka Viipuriin sujuu ällistyttävän nopeasti sukuseuralaisten kanssa rupatellessa ja matkan johtajan, sukuseuran esimiehen Tarmo Jantusen asiantuntevaa selostusta kuunnellessa. Onko kaupunki todellakin näin lähellä? Eihän rajalta ole kuin kivenheitto, en olisi ikinä uskonut.

Ensi kosketuksen kaupunkiin saamme Pietari-Paavalin kirkossa. Kirkon entisöintiä johtanut intendentti Juha Lankinen toivottaa meidät tervetulleiksi kirkon portailla. Merivoimien klubina neuvostovallan aikana toiminut kirkko on taas alkuperäisessä käytössään. Selkeää, valoisaa ja pelkistettyä, kuten luterilaiselle kirkolle sopiikin.

Viipuri on oikea arkkitehtoninen aarreaitta. Kaupunki on uskomattoman kaunis ja monumentaalinen. Leveä ja pitkä Torkkelinkatu on sykähdyttävä puistobulevardi, kuin suoraan Pariisista. Monien rakennusten rappiotilakaan ei kykene peittämään niiden loistokkuutta. Täällä on korttelikaupalla jylhänkauniita jugend-taloja ja puhdaslinjaisia empire-tyylisiä julkisia rakennuksia. Asemakaava on miellyttävän laaja ja ilmava. Ilta-auringon maalauksellisesti värittämä näkymä Salakkalahdelle on huikaisevan avara.

Juha Lankisen vetämä kävelykierros vanhaan kaupunkiin sysää mielikuvituksen liikkeelle. Miten viipurilaiset täällä ennen elivät, mitä he ajattelivat, mitä kokivat? Lankisen syvällinen asiantuntemus ja värikäs ilmaisu puhaltavat hengen noihin vuosisatoja vanhoihin rakennuksiin.

Iltakävelyllä mielentilani on mystinen. Tuntuu äkkiä siltä kuin kävelisi kahdessa aikaulottuvuudessa yhtä aikaa. Aivan kuin kaupungissa nykyisin asuvat venäläiset ja heidän jättämänsä elämän merkit olisivat vain ohut kalvo tai kulissi kaupungin päällä. Tuon kalvon alla Viipuri huokuu jotakin paljon voimakkaampaa sykettä ja energiaa, vuosisataista suomalaista ja eurooppalaista kulttuuria.

Antrean ja Vuoksenrannan kirkoilla ja Leiposten hatausmaalla pidämme lyhyet muistotilaisuudet menneiden sukupolvien muistolle. Seppeleiden laskut ja yhdessä lauletut laulut virittävät mielen herkille taajuuksille. Raimo Talja laulaa Vuoksenrannan kirkkopihalla Oi kallis Suomenmaa. Tuo laulu kostuttaa aina silmäni. Niin nytkin. Kosteita silmiä näen muillakin, niin naisilla kuin miehilläkin.

Katselen Vuoksenrannan kirkon rappeutunutta muotoa. Olen toki kuullut, että neuvostovalta käytti pyhää rakennusta navettana ja konekorjaamona, mutta mikä on vienyt ikkunat ja iskenyt seiniin kuoppia ja aukkoja? Venäläiset kranaatitko? Tiedustelen asiaa vanhemmalta matkakumppanilta ja saan kuulla, että Vuoksenrannan venäläiset asukkaat ovat nakertaneet kirkkoa termiittien lailla. Sodan päättyessä paikalle jätettiin ehjä ja melko uusi kirkko. Apeus hiipii mieleen, mutta ei voi mitään, on vain hyväksyttävä se, mikä on tapahtunut.

Vuoksenranta, Kaskiselän kylä, Myykkään mäki. Nyt olemme vihdoin täällä. ”Myykkään myytti”- isovanhempien ja vanhempien monien tarinoiden ja muistojen kohde - on todellisuutta. Kuinka rehevä ja kaunis tämä maisema on nykyisessä luonnontilassaankin! Kuinka viihtyisä ja kotoisa se on ollutkaan aikoinaan kun vielä talot olivat pystyssä, laiho lainehti ja hyvin hoidetut pihapuutarhat kukoistivat. Oikea kulttuurimaisema.

Mielen valtaa väkisinkin haikeus. Mutta juuri silloin kuin yhdestä suusta Raija-äitini ja Hannu-serkkuni toteavat, että ehkä näin on parempi. Kaskiselkä ja muut Vuoksenrannan kylät saavat uinua luontoäidin lempeässä helmassa, pyhässä rauhassa. Alueen nykyiset asukkaat eivät ole sitä ainakaan pilanneet omilla rakennelmillaan. Tämä ajatus lohduttaa.

Pohdin millainen maisema olisi tänä päivänä jos se olisi vielä osa isänmaatamme? Jos maailmanhistorian tumma siipi ei olisi niin raskaasti sivaltanut vähän yli 60 vuotta sitten? Olisiko väki muuttanut suurempiin kaupunkeihin työn perässä kuten muuallakin Suomessa vai olisiko Vuoksenrannassa muutama EU-normit täyttävä maatalousyritys muiden tilojen ollessa sukujen kesäparatiiseina? Tuskinpa Karjalan Kannaskaan olisi säästynyt koko maatamme mullistavalta rakennemuutokselta.

Olemme palanneet Helsinkiin aamuyöllä. Osa ryhmästämme jatkaa vielä matkaa Hämeenlinnaan ja Lahteen. Kättelyjä, halauksia, selkään taputuksia. Jantusen sukuseuran evakot ja heidän jälkeläisensä hajaantuvat koteihinsa elämään omaa arkeaan. Palaamme tähän päivään, tähän hetkeen. Ihmeekseni tunnelma ei ole haikea, itsestään selvältä tuntuu, että kohta taas tavataan joko sukuseuran kokouksen tai yhteisen retken merkeissä.

Minulle, ensikertalaiselle, tämä matka oli eheyttävä kokemus. Nyt ymmärrän, missä juureni ovat. Nyt ymmärrän, miksi mammani ja vaijani ja muut vanhemmat sukulaiseni niin usein palasivat Karjalaan muistoissaan ja puheissaan. He puhuivat läpi ikäväänsä. Onneksi.

Kirjoittajan äiti Raija Paasio (os. Jantunen) on kotoisin Kaskiselän kylästä, Myykkään talosta. Kirjoittaja on Jantusen sukuseura ry:n jäsen.

©Harri Paasio

Takaisin Tekstejä-sivulle