Koiraharrastukseni on alkanut jo silloin kun opin puhumaan...
- Äitini mukaan sen jälkeen en ole muusta puhunutkaan...

Ensimmäisen oman koirani sain "vasta" kymmenenvuotiaana loputtoman odottamisen ja anelemisen jälkeen. Suomenpystykorvauros Vekku (s.9.11.83) muutti Tampereelta Ivaloon, veljensä Rekun kanssa. Vekku jäi meille ja Rekku naapuriin. Aikaa myöten Vekusta kasvoi komea tummanpunainen hieman pitkäturkkinen uros, joka oli erittäin avoin ja hurmaavaluonteinen herrasmies. Vekku oli metsästyskoirana erinomainen ja muulloin se täytti tehtäväänsä nuoren tytön, minun, parhaana ystävänä.

-Vekun myötä koiramaailman salat aukesivat minulle. Kävin sen kanssa näyttelyissä, kursseilla jne. olin perustamassa Ivaloon Pohjois-Lapin Koirakerhoa, anomassa sinne koirakenttää ja agilityvälineitä kunnalta... (jota sitten satunnaisesti harjoittelimmekin pystykorvani kanssa... tosin se puoli kierrosta mentyämme karkasi metsään... tuli puolentunnin päästä takaisin ja taas jatkoimme siitä mihin jäimme..)

Myöhemmin osallistuin Vekun kanssa myös erilaisille palveluskoiraleireille ja tottelevaisuuskursseille. Joskus minulle vähän naurettiinkin veteraani-ikäisen pystykorvani kanssa, mutta leirin lopussa saatoimme olla jo esimerkkipari vaikkapa makkarajäljellä.

Naapurin Rekku jäi kaikessa hieman velipoikansa varjoon, mutta eräs erityispiirre sillä oli; Se oli valinnut minut emännäkseen, eikä se suostunut edes lähtemään lenkille muiden kuin minun kanssani... Niinpä minulla olikin alusta asti kaksi koiraa.

Myöhemmin Vekkua kysyttiin jalostukseen, ja vaikka morsian ei aivan puhdasrotuinen ollutkaan, kolme suloista narttupentua syntyi 17.4. 88
Näistä valitsimme Ticon, josta kasvoi sirpakka pikkuinen kaunotar. "Pikkukoira" niin kuin me sitä kutsuimme, oli erittäin metsästysviettinen koira ja se nautti saadessaan viettää kesät mökillä vapaana juosten tunturin kupeessa.
Koska Tico-Liinalla ei ollut rekisteripapereita, se sai osallistua ainoastaan Match Show-näyttelyihin. -Toki niissä se menestyi hienosti. Kerran se valittiin Inarin Kunnan kauneimmaksi koiraksi.

Koiraharrastukseeni on suuresti vaikuttanut myös siperianhusky-kennel Beanaruoktu, joka tuolloin sijaitsi Sodankylässä. Marketan ja Heikin opastuksella pääsin jyvälle koiran kasvattamisesta ja menestyksestä. -KIITOS Beanaruoktun väki.

Alun perin minun oli tarkoitus hankkia belgianpaimenkoira tervueren. Se ehti kuitenkin vaihtua hovawartiksi ja omasta hoffistakin ehdin jo haaveilla monta vuotta, ennen kuin omani löysin. Minulle tuli jo silloin hoffi-lehti ja metsästin tietoa eri suvuista ja soittelinkin varmaan kaikki mahdolliset kasvattajat läpi kun omaa hoffiani etsin. -Kiitos teille kaikille, jotka silloin niin auliisti kerroitte rodusta minulle.

Monen mutkan jälkeen kuulin että sveitsintuontinartulle Belissa von Munibergille käytettäisiin suuresti ihailemaani urosta Reimin Fabaronia. Varasin oitis pennun ja pitkään sain jännittää vielä astutusta ja odottaa pentujen syntymää... Sillä minulla -niin kuin monella muullakin rotuun ihastuneella - se ensimmäinen oikea hoffi tulisi olla merkkivärinen narttu.

Johkan syntyminen olikin jännittävää, sillä kummipoikani ristiäiset osuivat samalle viikonlopulle; Ristiäisväki muistaa tänäkin päivänä kuinka kummitäti oli kuin tulisilla hiilillä koko toimituksen ajan ja viimein sai lainattua joltakulta kännykkää...ja hetken kuluttua kummitäti hyppi ympäriinsä ja hihkui : "Minulla on koira, minulla on koira, minulla on koira...!"

Kahden uroksen lisäksi merkkivärisiä narttupentuja oli syntynyt kolme. Matkustin katsomaan pentuja niiden ollessa viisiviikkoisia. Kaunein oli mielestäni Blitzilla, pieni sähäkkä narttu. Hiljaisempi Bamelli oli varattu, mutta minä ihastuinkin Bjohkaan, joka oli suuri ja mahtava ja rynnisti kuin Euroopanomistaja joukon etunenässä. Bjohka oli ainoa jolla oli valkoista rinnassa, sitä oli aika paljonkin -ja vähän varpaissakin. Vaikka jo tuolloin mielessä siinti näyttelyt ja kasvatustyö, luonne painoi vaakassa kuitenkin eniten: Etsinhän ensisijaisesti harrastuskoiraa!

Tämä suuri ja mahtava viisiviikkoinen oli varsin itsekeskeinen ahmatti jo silloin: Kun ruoka tarjoiltiin suurelta vadilta, oli Johka siinä ensimmäisenä hotkimassa. -Toiset tulivat, söivät ja lähtivät...mutta koskapa ruokaa oli vielä jäljellä, niin tämä suloinen pieni ahmattini katsoi tehtäväkseen tyhjentää koko lautasen... niinpä se vain söi ja söi, kunnes ei enää pysynyt pystyssäkään vaan makasi mahallaan keskellä lautasta kaikki jalat erisuuntiin ja söi, söi, ja söi... kunnes se lautanen vietiin pois. -Ei kai tämmöiseen voi olla ihastumatta?

Johkan kanssa koiraharrastukseni syventyi melkoisesti. Johkan kanssa olimme monissa koirariennoissa menestyksekkäästi mukana.

Luonteensa puolesta Johka oli suuresti ihailtu. Ulkonäköäkin se sai parivuotiaana kun Tuhkimosta kasvoi Prinsessa yhdessä hujauksessa. Kun se kaikin puolin oli lisäksi terve, niin mikäettei, ettenkö olisi aloittanut kasvatustyötäni tällä suurenmoisella nartulla.

Saila ja Johka



Aloitussivulle