Pakkastuulen Nanook "Nano"

Nanolle.

Äiti sanoi aina koiran hankkimista ruinatessamme, että sitten kun muutetaan maalle, sitten kun muutetaan maalle. Myöhemmin olen saanut kuulla, että äiti ei tuolloin uskonut kyseistä muuttoa ja koiraa perheeseen tulevankaan. Mutta sinä jo tiedätkin, että väärässähän se oli!

Kiista siitä, olisiko perheemme ensimmäinen nelijalkainen lapinkoira vai samojedinkoira päättyi silloin, kun sinä synnyit, enteellisesti vieläpä päivänä, jona veljeni viettää synttäreitään. Pentueessasi erotuit olemattomalla turkillasi, mutta meidän silmissämme - ja loppujen lopuksi monen muunkin - olit maailman suloisin paketti. Ja mitäpä jollakin turkilla olikaan väliä, olimmehan yksinkertaisesti hankkimassa perheeseemme uutta jäsentä. Jonka minä lupasin hoitaa vaikka yksin. Joka kulkisi omatoimisesti nätisti hihnassa. Joka harrastaisi agilitya vaikka ilman ohjaajaakin. Joka osaisi ajatella etu- ja takakäteen ja ehkä myös lukea ajatuksia. Onneksi äiti ja isä eivät täysin ottaneet todesta yhdeksänvuotiaan lupauksia ja utopioita.

Koiraksi taloon ja taloksi koiralle, siinä oli molemmille osapuolille haastetta alkuaikoina. Ensimmäisen koiran tullessa taloon tutkittiin kaikenlaisia oppaita suurennuslasin kanssa, ja esimerkiksi äiti viihtyi keittiössä tuntikausia kypsytellen oikeaoppisesti sinulle tattaripuuroa. Jossakin määrin voisin sanoa sinun, yrityksistämme huolimatta tai luultavasti nimenomaan niistä johtuen, hioutuneen edustamaan sitä iloista ja itsenäistä kyläkoiraheimoa, joka osasi istua ja antaa tassua, mutta tarpeen tullen saattoi häipyä omille teilleen tunniksi pariksi. Toisaalta harvemmin sinä kuitenkaan karkailit. Koiramäärän kasvaessa olit nelijalkaisten lauman luonteva johtaja, jonka auktoriteettia ei kyseenalaistettu. Tappeluita ei tarvittu.

Opetit nuoremmillesi pari hyödyllistä, mutta myös muutamia vähemmän tarpeellisia temppuja. Kiusalla kai lähdit pennun kanssa kerrankin katselemaan vähän "muailmoo" - pentu saatiin tosin kuraojasta ennen sinua kiinni. Naapurin tunkiolla vierailit onneksi yleensä yksin, sitä vienohkoa tuoksua turkissa tuplana tai triplana en viitsisi edes kuvitella! Olit ahkera vetäjä, ja aluksi harjoittelit hommaa minä ja kaverini isän avustuksella kiskomasi pulkan kyydissä. Myöhemmin siirryit rottinkisen eteen ja vedätit pikkutyttöjen lisäksi myös isompaa yleisöä erilaisissa tapahtumissa pitkin kotikuntaa. Sinun ansiotasi on, että isä jaksaa tänäkin talvena vielä vetoliinoja selvitellä ja valjaita paikkailla.

Turkkia sinulle sitten loppupeleissä siunaantui enemmänkin, kuin olisi ollut tarpeen, ja vainukoiran luonteesi piti kuonosi useimmiten tiukasti kiinni maassa. Näin toimit yleensä myös näyttelykehissä, tosin sinun ei juuri näyttelyissä käynnillä tarvinnut itseäsi rasittaa, suurempi innostus ja uskallus kehissä ramppaamiseen kun tuli meillä kuvioihin vasta myöhemmin. Ykkösen tuloksilla ja terveen papereilla pääsit kuitenkin myös sukuasi jatkamaan kahden pentueen verran. Tälläkin hetkellä kotonamme elelee paitsi muotovalion arvon saavuttanut poikasi, myös kaksi pojanpoikaasi, joista toinen on valio ja toinenkin aloittelemassa näyttelyuraansa.

Ikäännyttyäsi aloit siirtää vastuuta laumastasi muille nelijalkaisille. Rekeä olit kuitenkin mukana vetämässä vielä 12-vuotiaana ja muutenkin olit koko elämäsi varsin terve ja hyväkuntoinen koira. Vanheneminen yllätti loppujen lopuksi kai myös sinut, ja kolme vuotta sitten näytti, että kuolet siihen paikkaan. Piristyit kuitenkin omaksi itseksesi - ja jaksoit vielä kolme vuotta lisää. Iän myötä sinusta tuli entistä seurallisempi, ja sisäkoiraksi siirtyessäsi saitkin huomiota ja rapsutuksia aina, kun niitä halusit. Vuoden verran ehdit myös seurata uuden ihmisen kasvamista perheessämme, ja loppuun saakka jaksoit yksivuotiaaksi ehtineen sinulle tekemiä jumppaliikkeitä ja PP:ksi kutsumista melkeinpä hymy huulillasi.

Viimeiset viikot elostasi osuivat kuluneelle syksylle. Parissa viikossa kuntosi huononi silmin nähden niin, että välillä tarvitsit apua ylösnousemisessa. Laihduit myös jonkun verran, mikä tosin saattoi johtua siitäkin, että juoksuaikainen narttu ulkotarhassa vei ruokahalusi, kuten aina ennenkin. Pää siis pelasi, mutta fysiikka alkoi antaa periksi, joten lokakuun puolivälissä tuli aikasi lähteä johtamaan taivaallista valjakkoamme. Parannus yläkerran vetojoukoissa lieneekin huomattava, onhan edeltäsi mennyt sinulle vetokavereiksi vain "tehotiimimme" sohvaperuna-Iitu ja pihtikinttu-Reiska.

Viimeisenä tuntina, tutkittuasi ensin eläinlääkärin huoneen kuonotuntumalla, makailit väsyneenä, mutta onnellisen oloisena. Lintusena, kuten minä sinua kutsuin viimeisinä viikkoinasi hauraamman olemuksesi takia. Kun nukutusaine vei sinut toisiin sfääreihin, sinä kuitenkin muutuit. Siinä hetkessä vanhus katosi, ja unen tullessa näin edessäni sen saman vanhan Nanon. Sen, joka juoksi isän kanssa pitkin metsiä metrisiä ojia yli loikkien, joka veti meitä pulkassa ja jonka kanssa menetin hermoni eräänkin kerran kynsiä leikatessa. Sinä kiskaisit kuorman taas liikkeelle - siinä hetkessä sinä, ihan varmasti, nousit lentoon!

Nano, Nansen, Ukko-Poika, Nakkeri, Narma, Nakke. Kiitos, kun olit osa meidän kaikkien elämää 16 vuotta 4 kuukautta ja 14 päivää! Välillä mahtavana, toisinaan ärsyttävänä, usein ahkerana, joskus laiskana, mutta, kuitenkin, aina maailman parhaana koirana. Kiitos myös Marja-Leenalle ja Aimolle ainutlaatuisesta tilaisuudesta saada kasvaa isoksi jääkarhun kanssa.

Nano, en laita tähän loppuun sitä meidän laulua, kun ne sanathan on vähän huvittavat... Mutta tiedät kyllä. Nähdään!

Anu ja muu kotiväki