In memorian

Simo, spesiaalipoika on nyt muistoissamme vain.

Simppa oli pieni ja laiha, lyhyt karvainen soopeli poika, s.20.4.02 - k.25.10.04, Väinön veli ja vanhemmat samat. Simon synnyttyä sen elämä oli vaakalaudalla jo viikon ikäisenä koska se ei kehittynyt samaa tahtia kuin muut ja alkoi hiipua pois elämästään. Siinä vaiheessa ruvettiin tutkimaan mikä oli vikana ja apua etsimään (soittamaan vapun aattona lääkäriin ym.), no selvisi ettei se pystynyt ulostamaan laisinkaan. Sillä oli ohut kalvo peräaukon kohdalla joka piti puhkaista, sen teimme lääkärin ohjeitten mukaan steriilillä neulalla ja sukkapuikolla. Ressu ei ollut ulostanut yli viikkoon ja paineethan oli kovat, kakkaa lensi kaaressa ja helpotus varmasti suuri. Nestettä piti antaa liuoksena koska ressu oli kuivunutkin jonkun verran, sehän ei voinut syödäkään enää kunnolla.

Sintti (nimi tuli siitä kun se oli niin pieni muihin verrattuna) oli niin heikossa kunnossa ettei pysynyt nisällä omin voimin ja isommat huitoivat sen syrjään, maidonvastiketta annettiin niin kauan kunnes pysyi itse nisällä –alkuun autettiin sitä että pysyi myös siinä. Simoa hoivattiin käsipelissä yötä päivää sinne saakka että osasi itse tikistää tarpeensa ulos noin 3-4 viikon ikäisenä, ja vielä senkin jälkeen, koska emo oli tyystin hyödyttömänä huomatessaan, lakannut huolehtimasta Sinttiä, eikä enää niin "välittänyt" hoivata. Simo -pahnan pohjimmainen, oli koko ajan kehityksestä jäljessä muista, noin reilulla viikolla, kasvussa, ym. ja sen huomasi selkeästi. Jo viikon ikäisenä pienen omistus vahvistui että Simo jää meille loppuiäkseen, jos vain pysyy hengissä. Ajattelin jo kuitenkin silloin ettei poika olisi kovin pitkä ikäinen.

Simon ainut leikkikamu oli Väinö pienestä pitäen, eikä niitä voinut erottaa toisistaan, Väinökin jäi meille. Muut sisarukset eivät tahtoneet oikein leikkiä Simpan kanssa.

Pienestä koostaan huolimatta se oli aina isottelemassa ja rohkea kuin mikä.

Simon erikoisuutena oli isot käpälät, isopää, löysä (elastinen) nahka, pitkä laiha runko -jonka jatkeena pitkä ohut häntä.

Yllättäin Simo jouduttiin kuitenkin lopettamaan, viemään se päivystävälle eläinlääkärille sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lokakuussa -04. Sitä oli jostain kumman syystä halvannut puolesta selästä alaspäin takajalkoihin saakka, eikä minkään näköistä toimintaa enää ollut sillä välillä –jos koitti raahata itseään etukäpälillä eteenpäin, niin velttoperä tuli pötkönä perässä.

Koitimme toki seurata sitä usean tunnin ajan ja koittaa refleksejä mutta turhaan! Poika selvästi meni huonompaan kuntoon ja koko ajan se hengitti vaikeasti, lopulta päätimme ettei sen tarvitse kärsiä yhtään enempää ja lääkärikin sanoi että ei sille ole tehtävissä enää mitään ja hänkin varmisti ettei toimintaa enää ollut.

Syytä tähän emme saaneet koskaan tietää, mikä olisi voinut olla vikana, niitäkin tuntuu olevan monia eri aiheuttajia. Simo lähetettiin tuhkattavaksi ja halusimme uurnassa takaisin.

Väinö ikävöi (meidän lisäksemme) selvästi Simoa reilun viikon ajan, olihan se sen kanssa kasvanut ja leikkinyt pienestä pitäen. Muutkin olivat ihmeissään ensimmäisen päivän kun yksi puuttui joukosta, tavallaan etsiskelivät Simoa.

Ikävä siis oli kova ja tuskainen, mutta kyllä se ajan myötä helpottaa…