Populismin ja elitismin välisestä sidoksesta seuraa, että tie populismin nujertamiseen kulkee elitismin mitätöinnin kautta. Mutta kuinkas sen teet, jos eliitin olemassaolo omalakisena ja yhteiskunnallista kehitystä ohjaavana sosiaalisena kerrostumana lähtökohtaisesti kielletään salaliittoteorioihin taipuvaisten ihmisten vouhotuksena?

Siinä dilemma, josta parin viimeisen vuoden aikana on englanninkielisessä kirjallisuudessa keskusteltu ihan ansiokkaasti – kiitos Margaret Canovanin pari vuotta sitten ilmestyneen kirjan, The People (Cambridge: Polity Press, 2005), jossa elitismin ja populismin välinen suhde asetetaan hyvin eri tavalla kuin mieltämme hallitsevassa julkisuudessa

Brutaalisti tiivistäen: Kuninkaiden valta tuli suoraan Jumalalta, eikä vallan sosiaalisista kerrostumista siksi tarvinnut keskustella. Mutta viimeistään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä kansasta haluttiin suvereeni vallan lähde, vaikka toki vahva, kansasta riippumaton hallintokin on kannattajansa säilyttänyt. Siksi Canovanin mukaan demokratiallamme on kahdet kasvot, käytännölliset ja julistavat.

Käytännöllisessä demokratiassa tärkeintä on päätöksentekokyky, julistavassa demokratiassa osoitettu osallisuus. Siksi käytännöllinen suuntaus on aina korostanut instituutiota, jotka kykenevät päättämään myös ”vaikeista asioista”, tarvittaessa jopa ”populistisille” vaikutuksille altis kansalaismielipide sivuuttaen. Ja näin soppa on valmis. Kansaa suvereenina vallan lähteenä on loukattu, vastakkainasettelu kansan ja eliitin välille luotu.

Se, mitä tästä vastakkainasettelusta seuraa, onkin sitten huomattavasti vaikeampi kysymys. Ratkaisevaa näyttäisi olevan se, rajoittuuko vastakkainasettelu puheena olevaan ”vaikeaan asiaan”, vai laajeneeko se yleiseksi vastakkainasetteluksi. Jos rajoittuu, seurauksena voi olla kansanliike kyseisen asian korjaamiseksi. Jos ei rajoitu, seurauksena voi olla joko työväenliikkeen kaltainen muutosliike tai populistinen kansanliike.   

Populismiksi julistava demokratia taantuu silloin kun sen ohjelmalliset tavoitteet on - ideologiset kysymykset kiertäen - määritelty kaikille ”tavallisille” tai ”kunnon kansalaisille” sopiviksi. Ideologian kiertäminen ilmenee mm. siinä, että populismi ei juuri koskaan ota kantaa liberalismin eri puoliin, ei taloudelliseen eikä poliittiseen liberalismiin. Tai jos ottaa, niin hyvin ristiriitaisesti.  Niinpä esimerkiksi kantasuomalaisten oikeuksia on penätty maahanmuuttajien oikeuksien kustannuksella. Ja köyhyyden poistamista on ajettu verotusta keventämällä, so. tulonsiirtoja pienentämällä.

Mutta eihän tämä kovin vierasta ole valtapuolueidenkaan toiminnassa, vaikka ne populismia julkisesti halveksivatkin.

Ei olekaan, eikä Canovanin mukaan voi juuri ollakaan. Kun populismi nousee suoraan demokratian osallistumista julistavasta luonteesta, niin valtapuolueetkin joutuvat tähän tosiasiaan sopeutumaan. Sanoutumalla irti demokratian julistavasta luonteesta puolueet vain korruptoisivat itse itsensä, ja ne lähtökohdat, joista aito kansanvalta voi nousta.

Mitä tällä kaikella sitten on tekemistä Suomen kanssa? Paljonkin, ja juuri siksi tämän artikkelin päätin kirjoittaa.

Myös Suomessa kahtiajako demokratian käytännölliseen ja julistavaan suuntaukseen on varsin selvä, jopa USA:n ja Iso-Britannian kaltaisiin kaksipuoluejärjestelmiin verrattuna, joissa elitismillä on huomattavasti vahvemmat perinteet kuin Suomessa. Suurelta osin näiden maiden elitismi nousee niiden elitistisestä koulutusjärjestelmästä, erityisesti yksityisten huippuyliopistojen roolista eliittien uusintamisessa.

Suomessa tällaista oikotietä elitismiin ei ainakaan toistaiseksi ole, ja siksi eliitin olemassaolo vallankäyttöä ohjaavana sosiaalisena kerrostumana on pitänyt järjestää toisin, oman historiamme käännepisteitä ja meille tyypillisiä valtaverkostoja hyödyntäen. Aivan kuten muissakin yhteiskunnissa on tehty, kuten Wikipedian elitismisivut tietävät kertoa.

Mutta kyllä elitismin luomisessa hyvään alkuun riittää niinkin yksinkertainen eväs kuin edistysusko – näkemys siitä, että asiat voisivat olla olennaisesti paremmin jos jokin muita neuvokkaampi etujoukko vain meille tietä näyttäisi. Kansanvallan kannattajan korvissa puhe etujoukosta voi kuulostaa leninistiseltä, mutta Canovanin mukaan ajatus etujoukosta on sisäänrakennettuna niin liberalismissa, sosialismissa kuin feminismissäkin. Ja samasta itsestäänselvyydestä ammentaa myös Bushin hallinnon liberaali imperialismi, yhteisen länsimaisen edun nimissä tosin.

Tämän edistysuskoisen elitismin me suomalaisetkin olemme aina hyväksyneet, jos vastineeksi on ollut odotettavissa parannuksia sellaisissa kansalaisoikeuksissa kuin elintaso, koulutus ja turvallisuus. Ja siinä uskossa me olemme nielleet myös aikakautemme hallitsevan talousopin, trickle-down economicsin, jossa muruset tippuvat pöydältä lopulta myös tavalliselle kansalle, jos etujoukko saa ensin rauhassa mässäillä.

Tällaisessa valtarakenteessa mukautumispaine etujoukon tahtoon on lopulta niin suuri, että ero asiantuntijan ja lakeijan välillä mitataan nanometreissä. Sitä suurempi ero olisi riskitekijä eliitin aseman ja sen sisäisen vakauden kannalta.

Mutta rajansa tälläkin etujoukkoajattelulla on. Tutkimusten mukaan pieni eliittimme on viimeisten 15 – 20 vuoden aikana lihonut muun kansan kustannuksella. Mielipidekartoituksissa ihmisten välisten erojen on arvioitu kasvaneen aivan liian suuriksi, ja toimia erojen pienentämiseksi on toivottu.

Pikku hiljaa tämän toiveen ovat huomanneet myös valtapuolueet, joiden toiminnassa yhdenvertaisuutta julistava ote on saanut yhä enemmän tilaa. Mutta ei suinkaan eliittimme kustannuksella, vaan sitä tukien. Oikeisto kurkottaa retoriikassaan yhä röyhkeämmin perinteisen työväenluokan tontille ja vasemmisto yksilöllisyyden suuntaan tunnuksin, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisten välisten erojen kaventamisen kanssa.

Mutta en ole huomannut, että puolueemme näin tehdessään olisivat populistisiksi julistautuneet. Enkä ole huomannut, että valtamediakaan niitä populismista olisi moittinut. Mutta olen huomannut, että populismiksi on varsin herkästi leimattu se terve ”yhteisen edun" epäily, jota ilman kansanvalta ei voi toteutua.

Jotakin näyttäisi siis olevan pahasti pielessä. On syntynyt symbioosi elitismin ja populismin välillä. Siis jotakin sellaista, mitä demokratian koulukirjan mukaan ei liberaalissa demokratiassa voisi lainkaan esiintyä, ei ainakaan pysyväisluontoisena ilmiönä.

Mutta mihin tämä symbioosi demokratiamme lopulta johtaa?

Sitä minä en tiedä. Mutta toki yhtäläisyys Iso-Britannian Tony Blairin markkinoimaan epäpoliittiseen keskiluokkapopulismiin on ilmeinen. Kielikuvissa ollaan kaikkien puolella ei-ketään vastaan, aivan kuin sosiaalisten kerrostumien välisiä etu- ja näkemyseroja ei olisikaan. Myönnän kernaasti, että Blairin keskiluokkapopulismi on erilaista kuin Ranskan Le Penin ja Suomen Soinin ulkomaalaisvastainen populismi.

Mutta lopputulos näyttäisi silti olevan sama, eliitin aseman turvaaminen populistisin keinoin, koko kansan nimissä ja vaihtoehdot mitätöiden.

Aivan kuin kuningas olisi tullut takaisin.


Erkki Laukkanen
22.8.2008

Takaisin