|
Ay-vasemmiston on
hankittava itselleen oma elämä
Aloitin työni SAK:ssa 1989, suurten mullistusten aikaan.
Poliittinen 1900-luku päättyi vuonna 1991 Neuvostoliiton
konkurssiin. Puhuttiin myös historian lopusta. Vähäksi
aikaa jopa kokeileva taide, avantgarde, sammahti.
Myös SAK muuttui. Demarit tekivät tiettäväksi,
että tulevaisuus on heidän, kuten organisaatiokin. Minusta
kuvaan olisi kuulunut myös toiminnan aatteellinen päivitys,
mutta muut kokivat toisin. Kapitalismin voitto esiteltiin
sosialidemokratian voittona.
Kapitalismikritiikki ei nostanut päätään edes
1990-luvun alun lamassa. Ja mikä erikoisinta, kolmikannan
kansalliset perusteet, kuten tammikuun kihlaus 1940, esiteltiin
työelämän perustuslakina, jonka pohjalle myös
globaalin kapitalismin hallinta rakentuisi.
No, nyt tiedämme, että ei rakentunut. Mutta 1990-luvun
puolivälissä, kun Vasemmistoliiton hallitustaival alkoi,
odotukset olivat toiset, ja vuonna 1996 SAK:n ammatillinen ja
poliittinen toiminta organisoitiin kiinteäksi osaksi
sosialidemokraattista valmistelukoneistoa. Aarno Aitamurron kausi oli
päättynyt, Pekka Ahmavaaran
kausi alkoi.
Samalla lakkasi SAK:n vasemmiston toimistoryhmä.
Hallitusryhmä toki edelleen tapaili, mutta harva tiesi, mistä
siellä keskusteltiin. Muu ryhmätoiminta kuitattiin
vuosittaisella seminaarilla. Johtajat puhuivat, ihmiset kuuntelivat.
Muutamassa vuodessa ay-vasemmisto latistui elitistiseksi
hallinnolliseksi järjestelyksi, ja sellaisena se on sittemmin
pysynyt.
Tiedän toki, että kaikki eivät tätä
päätelmää allekirjoita. Mutta katsotaanpas,
mitä näyttöä meillä ryhmän poliittisesta
aloitteellisuudesta viimeisten 20 vuoden ajalta esittää.
Itse muistan vain kaksi tapausta. Vuonna 1991, taloushistoriamme
syvimmän laman pohjalla, Aarno Aitamurto liputti markan
devalvaation puolesta. Siitä nousi haloo, se kun ”ei
perustunut yhteiseen valmisteluun”. Aitamurto pantiin hyllylle,
vaikka ehdotukselle oli vahvat perusteet, ja vaikka devalvaatio heti
kohta tulikin.
Toinen ulostulo toteutui SAK:n edustajakokouksessa 2006, kun Matti Huutolan
puheenvuoroon sisällytettiin ehdotus progressiivisesta
pääomatuloverosta. Se käynnisti melkoisen tohinan. Ja
seuraavana päivänä Iltalehti tiesi kertoa, että
nyrkkitappelu kahden Matin, Huutolan ja Viialaisen, välillä oli
ollut varsin lähellä.
Nyt kysymys kuuluu, tekeekö kaksi poliittista ehdotusta 20 vuoden
aikana ay-vasemmistosta poliittisen ryhmän. No, ei varmasti tee.
Näitä kahta ehdotustakin kaduttiin, ja monista muista
luovuttiin ”hallinnollisista” syistä.
Sisältöjen ja merkitysten tuotantoa ei koettu enää
ryhmän tehtäväksi. Ne tulivat tilaustyönä
mielipidehallinnolta.
Mihin tällaista mielipidehallintoa tarvittiin?
Aluksi sitä tarvittiin Paavo Lipposen
hallinnon 1995 – 2003 päätöksentekokyvyn
turvaamiseksi, sitten jälkikäteisrationalisointiin.
Ay-liikkeen tuelle maahamme syntyi poliittisen holhouksen kulttuuri,
arkipäivän sosialidemokratia, joka aateloi agenttinsa
lähes kaikkivaltiaiksi niin ammatillisissa kuin poliittisissa
kysymyksissä.
Siitä demokratiasta myös ay-vasemmisto valtansa ammensi.
Osansa siitä sai myös Vasemmistoliitto, varsinkin vuoden 2003
jälkeen kun itsestäänselvyyksiä alettiin jo
kyseenalaistaa. Kipakkaa palautetta tuli mm. ulko- ja
turvallisuuspolitiikasta, jossa ay-liikkeellä ei periaatteessa
mitään toimivaltaa ollut. Mutta
käytännössä oli, kuten kirjallisuudesta voi
helposti todentaa.
Miksi arkipäivän sosialidemokratia sitten nousi näin
hallitsevaan asemaan?
Vastausta voi Esko Seppäsen
tapaan etsiä uraketkuilusta ja kuviokellunnasta. Nehän
jäljelle jäävät, kun aate katoaa. Mutta miksi aate
katosi, siihen on minun mielestäni etsittävä vastausta
ay-vaikuttajien suuresta missiosta, työmarkkinamallimme
sopeuttamisesta globaaliin kapitalismiin.
Haasteet olivat melkoiset. Jo 1980-luvulla vahvimmatkin kansalliset
työmarkkinamallit, kuten Ruotsin malli, olivat romahtaneet. Ja
sitä meilläkin pelättiin niin, että kolmikantamme
turvaamiseksi oltiin valmiita vaihtamaan jopa sen moottori. Ja niin
myös tehtiin. Sopivan raamin asennustyölle tarjosi EU:n
talous- ja rahaliittoa koskeva keskustelu.
1990-luvulla sosialidemokratian ydin, sosiaalinen korporatismi,
korvattiin kilpailukykykorporatismilla. Jos aiemmin palkoista
tingittiin jonkin sosiaalisen tavoitteen vuoksi, niin nyt niistä
tingittiin kansallisen kilpailukyvyn vuoksi. Ja katso,
kilpailukyvyllä mitattuna järjestelmä toimi
pitkään ihan hyvin.
Mutta millä hinnalla se toimi? No, sosiaalisten suhteiden
hinnalla se toimi. Tuloerojen, kuten kaikkien muidenkin erojen, kasvu
käynnistyi tavalla, jota sittemmin on taivasteltu arkkipiispaa
myöten. Jotakin meni siis pahasti pieleen, mutta keskustelu
korjaavista toimista ei vain ota käynnistyäkseen.
Se on outoa, sillä valuvika on todellinen ja sen seuraukset
kaikkien nähtävinä. Ammatillisen ja poliittisen suhteet
ovat vääristyneet tavalla, josta koko poliittinen
järjestelmä kärsii. Kokoomuksesta on tullut
työväenpuolue, vasemmistosta kilpailukykypuolue, jne.
Mitä ne korjaavat toimet sitten olisivat?
Ajatus ainoasta ja oikeasta kapitalismista olisi korvattava ajatuksella
kapitalismin monimuotoisuudesta. Olisi ymmärrettävä,
että kapitalismikin voidaan organisoida sekä hyvin että
huonosti, ja että EU-komission tarjous ei
välttämättä ole se, joka meille sopii.
Euro-vasemmiston piirissä tämä tulokulma on poikinut jo
koko joukon havaintoja siitä, mikä globaalissa kapitalismissa
toimii ja mikä ei toimi. Se mikä toimii, luo pohjan
positiiviselle integraatiolle, vastakohtana EU-komission
kilpailukykyintegraatiolle, jota myös negatiiviseksi
integraatioksi kutsutaan.
Havaintojen mukaan Suomen kaltaisen pienen maan etu on
säilyttää sille tyypilliset kansalliset mallit, kuten
työmarkkinamalli ja työllisyysmalli, ja kehitellä
niitä omista sosiaalisista lähtökohdistaan.
Kilpailukykykorporatismissa kehittely jäisi markkinoiden armoille
ja johtaisi tuhoisaan palkkakilpailuun jäsenmaiden
välillä.
Mihin ay-vasemmistoa sitten tarvitaan?
Tätä kirjoitettaessa ay-vasemmiston tulevaisuus on
hämärän peitossa. Rakennusliitto ei enää
ay-vasemmiston hallintoon osallistu, eikä pian edes SAK:n
hallintoon. Perusteluna tälle on esitetty pyrkimys vapautua
mainittujen hallintojen holhouksesta. Julkisesta salaisuudesta on
tullut poliittinen, marssijärjestystä koskeva ongelma.
Ay-vasemmiston piiristä Rakennusliiton tulokulmaa on moitittu
epäpoliittiseksi. No, voi olla, mutta mihin verrata? Vakavampi
huoli minun mielestäni on se, että vassareiden ja demareiden
ylivahva vaaliliitto luo paineen ihan samanlaiseen holhoukseen, josta
Rakennusliitto SAK:ta on moittinut.
Pahalta siis näyttää: suo siellä, vetelä
täällä, ja pitkospuita todella vähän.
Mutta ei hätää. Ihminen kyllä löytää
vastaukset visaisiinkin ongelmiin, kunhan kysymykset ensin oikein
asetetaan. Lisäksi tarvitaan julkinen tila, jossa keskustelua
käydään. Parempi tietysti olisi, että löytyisi
ay-rakenteiden sisältä. Mutta voi hyvinkin olla, että se
on etsittävä ay-rakenteiden ulkopuolelta.
Maton alle lakaistuja kysymyksiä on paljon: miten ay-liikkeen
monimuotoisuus turvataan, millaisen työmarkkinamallin puitteissa
ammatillinen ja poliittinen toisiaan vahvistavat, millaiseen
integraatiokäsitykseen toimintamme perustamme ja millainen
korporatismi siihen käsitykseen on sovitettavissa?
Kysymyksiin vastaamisessa vierähtää helposti jopa
vuosikymmen, niin pahasti juntturassa ammatillisen ja poliittisen
suhteet tällä hetkellä ovat. Mutta olipa uusi
työmarkkinamalli lopulta millainen tahansa, sen on noustava
tulevaisuuden tarpeista, ei kumpujen kätköistä yli kaksi
sukupolvea sitten.
Ay-vasemmiston on hankittava itselleen oma elämä.
Erkki Laukkanen
11.3.2011
Takaisin
|
