EU:n perustuslakia koskevat kansanäänestykset tuottivat keväällä yllätyksen. Ranskalaiset ja hollantilaiset äänestivät perustuslain nurin, ja vieläpä hyvin selvin luvuin. Syntyi poliittinen kriisi. Syntipukiksi valikoitui puolalainen putkimies, Ranskassa keikkaa tekevä lähetetty työntekijä, joka vie leivän ranskalaisen kollegansa suusta.

Suomessa tälle asetelmalle on yritetty nauraa, mutta yritykseksi on jäänyt. Jos ranskalaisten ongelman nimi on puolalainen putkimies, niin meidän ongelmamme nimi on virolainen pätkämies. Ja muitakin yhtymäkohtia on.

Puolalainen putkimies

Puolalaisen putkimiehen kaikupohja on 1980-luvun Ranska. Silloin rakennettiin se ”me vastaan ne” –asetelma, jonka seurausta tämän vuoden tapahtumat ovat. Toisin kuin Suomi, Ranska ei toipunut 1970-luvun talouskriiseistään. Riesaksi jäi työttömyys, jota vuodesta 1981 voimistunut maahanmuutto Ranskan entisistä siirtomaista näytti pahentavan.

Jean-Marie Le Penin johtama Kansallinen rintama syyllisti tilanteesta ulkomaalaiset, ja pian viidennes kansasta äänesti rintamaa. Perinteisten valtapuolueiden eteen asettui kaksi vaihtoehtoa: joko haastaa Le Penin käsitykset tai sopeuttaa oma politiikka niihin.

Pienen hapuilun jälkeen valituksi tuli jälkimmäinen. Syntyi uusi rintama, jonka johtoon asettui Ranskan nykyinen presidentti Jacques Chirac. Liberation’ssa (30.10.1984) Chirac julisti, että yhteys työttömyyden ja maahanmuuton välillä on helppo ”kuvitella”.

Ja tämän kuvitelman mukaan on sittemmin eletty. Maasta karkottaminen, ”tasavallan lakien jyrkkä soveltaminen” ja turvallisuusnäkökohdat vakiintuivat hallitusten tulokulmiksi työllisyystilanteista riippumatta. Ihan kuten tämä meidän Kari Rajamäkemme tänään.

Puolalainen putkimies on tämän politiikan seurausta.

Virolainen pätkämies

Suomessa ”me vastaan ne” –asetelma luotiin syksyllä 2000, osana ennakoivaa edunvalvontaa. ”Kakkien maiden työläiset, älkää tulko Suomeen” otsikoi Demari 8.9.2000. Ja siitä se sitten alkoi, sotien jälkeisen historiamme laajin ulkomaalaisvastainen kampanja.

Artikkelissa Eero Heinäluoma tiesi kertoa, että hänellä ”on ainakin 400 000 syytä hyväksyä työsopimuslaki esitetyssä muodossa”. Isolla luvulla viitattiin Suomen Gallupin mittaamaan ”maahanmuuttopaineeseen” Virosta.

Työsopimuslain jälkeen eteen tuli uusi haaste: työehtojen turvaaminen EU:n laajentuessa itään. Ja taas mentiin. Eikä isolla luvulla enää viitattu mihinkään pitkän ajan mahdolliseen maahanmuuttoon, vaan ”rysäykseen yhden yön yli”, jos riittävän pitkää siirtymäaikaa työvoiman vapaalle liikkuvuudelle ei aseteta. Näin asian muotoili Matti Viialainen mm. Lallissa 5.12.2000.

Ja niinhän siinä kävi, että siirtymäaikasäännöskin tuli. Ei tosin sellainen kuin keväällä 2001 haluttiin. Siihen kun jäi se palvelujen mentävä reikä, jolle lobbarit vielä syksyllä 2000 naureskelivat.

Menestyksen hinta

Mikä huikea menestystarina, mutta millä hinnalla?

Minun vastaukseni on, että ihan samalla hinnalla kuin Ranskassakin. Luomalla kuva ulkomaalaisongelmasta, luotiin klassinen ”me vastaan ne” asetelma, joka sittemmin söi maan myös EU:n perustuslain alta.

Tätä kirjoittaessani käytössäni ovat vuosien 2004 ja 2005 aikana kootun Euroopan sosiaalisen katsauksen tiedot. Sen mukaan EU:n yhdentymiskehityksen jatkaminen kiinnostaa meitä suomalaisia vielä vähemmän kuin ranskalaisia.

Aineistosta näkyy myös selvästi, että vähiten perustuslakia kannattavat ihmiset, jotka pelkäävät ulkomaisen työvoiman vievän leivän omien kansalaisten suusta. Epäilykin näyttää riittävän.

Alan tutkijoiden keskuudessa tässä ei ole mitään yllättävää. Tiedossa on ollut, että tehokkain tapa asettaa EU kyseenalaiseksi on ”me vastaan ne” –asetelma. Siksi tuntuukin varsin erikoiselta, että näin on tietoisesti tehty.

Erityisen voimakkaana pelko elää työntekijä-asemassa olevien palkansaajien ja eläkeläisten keskuudessa. Vuoden 2001 keväällä oma äitinikin alkoi pelätä pienen eläkkeensä puolesta, ”kun niitä ruokittavia suita tulee niin paljon”.

Mielipidehallinto

Erikoisinta tässä kampanjoinnissa näin jälkikäteen arvioituna on ollut Suomen EU-myönteisimmän median, Helsingin Sanomien, rooli. Keväällä 2001, kun isoa lukua oli pyöritelty julkisuudessa jo puolen vuoden ajan, poliittisen toimituksen esimies Unto Hämäläinen nimesi ison luvun kriitikot idealisteiksi – muotoilu, johon ison luvun lobbarit ovat sittemmin systemaattisesti turvautuneet.

Tämän huomatessani mieleeni piirtyi kuva mielipidehallinnosta, jolle vaaran vuodet on pysyvä olotila ja hallintokeino. Jos kokemus vaarasta puuttuu, se luodaan. Ja ikään kuin vanhaa muistisääntöä vahvistaen, vaaran on tultava ulkomailta.

Ja tosi on. Ilman tällaista selitystä Hesarin käyttäytyminen vaikuttaa järjettömältä. Tekemällä ison luvun lobbareista realisteja, Hesari nosti kumppaninsa suosta, mutta oikeutti samalla muukalaiskammon käytön politiikan välineenä – politiikan, joka soti sen omaa intressiä vastaan.

Näin se ei tiettävästi ole menetellyt yhdenkään toisen toimijan kohdalla.

Projisointia

Kun ex-kansanedustaja Paula Kokkonen vuonna 1994 arvioi yläkanttiin somaliperheiden sosiaalituet, ankka ammuttiin oitis alas. Viime vuonna epäiltyjen listalle joutui pääministeri Matti Vanhanen sillä vahvalla näytöllä, että hän on isänsä poika. Tänä keväänä Saksan vasemmistopuolueen Oscar Lafontaine hehkutettuaan tänä keväänä sosiaalisen dumppauksen vaaroista.

Tarvetta tuomarointiin siis on, mutta poliittisesti valikoiden. Eikä tässä kaikki. Joka kevät, kun Suomen Gallup on ison luvun tilaajalleen tuottanut, Helsingin Sanomat on projisoinut siihen liitetyt pelot milloin mihinkin kotoperäiseen ongelmaan. Esimerkiksi 4.6.2005 virolaisen pätkämiehen kontolle pantiin veronkierto.

Kun itse olen tätä surutonta projisointia joskus kritisoinut, vastaani on tullut kaksi varsin ongelmallista lausetta. Toisen mukaan ”me olemme niin tärkeä osa suomalaista propagandakoneistoa, että ken meitä vastaan nousee, varmasti häviää”.

Toisen viesti on vielä selvempi. Sen mukaan jokainen meistä on tuhottavissa.

Monikulttuurisuus

Monimuotoisen ja monikulttuurisen toiminnan kannalta tällainen toimintaympäristö on äärimmäisen ongelmallinen. Jos erilaisuutta ei hyväksytä edes ajatuksen tasolla, niin kuinka sitten käytännössä?

Oma surullinen päätelmäni nykytilanteesta on se, minkä eräät kulttuuriantropologit esittivät jo ennen Suomen EU-jäsenyyttä: EU:lla ei ole yhteistä kulttuuria, eikä siten myöskään eväitä yhtenäiseen toimintaan.

Globalisaation rytkeessä turvaa haetaan kansallisista rintamista, joihin tiukan paikan tullen sovelletaan lausetta: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Näin määritetty ”me” on lähtökohtaisesti aggressiivinen, ja sulkee toiseuteen myös ne, jotka eivät haluaisi ottaa kantaa.

Ja aivan varmasti toiseuteen päätyvät ne, jotka ovat eri mieltä, ja ne, joiden edut poikkeavat valtaväestön eduista. Siten se, että Suomi on edunvalvonnallisista syistä ajautunut Ranskan tielle, ei ole mikään yllätys. ”Me vastaan ne” –asetelma voi pitkäänkin pysyä piilossa, osana kansallista alitajuntaa, mutta eturistiriidoissa se pulpahtaa pintaan kuin korkki.

Arvosana

Ei Suomen mielipidehallinto ole selvinnyt suuren eurooppalaisen vision toteuttamisessa yhtään ranskalaisia kollegoitaan paremmin. Molemmissa maissa taistelu populismia vastaan on ollut niin raju, ettei siinä totuudelle ole juuri sijaa jäänyt.

Ainakin viisi vuotta me olemme haukkuneet väärä puuta seurauksin, joille nyt etsitään syntipukkia. Perinteisten epäiltyjen – ”entiset kommunistit” ja Väyrynen – lisäksi listalle on yllättäen päässyt myös EU:n komission tiedotus.

Mikäli ulkopoliittinen johtomme jatkossakin kuittaa aidot vastakkainasettelut monikulttuurisella retoriikalla, Suomen itsenäisyyspäivää vuonna 2017 juhlitaan varsin ristiriitaisissa merkeissä.

Takaisin