Nykyajan ihmiselle on joskus vaikeaa suhtautua Raamatun teksteihin. Tuntuu siltä, että Raamatun varsinainen sanoma hukkuu erilaisiin opillisiin näkemyksiin sellaisista asioista kuin esimerkiksi syntisyys, perisynti, syntiinlankeemus, vapaa tahto, neitseestä syntyminen, ruumiillinen ylösnouseminen, uhrikuolema ym. Myös suhtautuminen Raamatun tekstien jumalallisuuteen vaihtelee rajusti. Se, että pitäisikö Raamatun tekstit käsittää kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti jakavat mielipiteitä myös hyvin voimakkaasti. Seuraavassa yritän löytää niitä asioita, jotka ovat syynä tällaisiin näkemyseroihin vai voisiko sanoa suorastaan opillisiin riitoihin.
Sana Raamattu tulee kreikan kielen sanasta grammata eli kirjoitukset. Raamattu on itse asiassa kokoelma kirjoja, eräänlainen pienoiskirjasto. Jehovan todistajat käyttävät Raamatusta omaa Uuden maailman käännöstä, jota ei liikkeen ulkopuolella pidetä kristillisenä. Mormonit käyttävät kristillistä Raamattua, mutta heillä on Raamatun rinnalla toinenkin pyhä kirja, Mormonin kirja.
Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden mutta yleensä tuntemattomien tai ainakin hyvin kiisteltyjen kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun teksteistä on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Jossain vaiheessa joku on kirjoitellut sitten näitä suullisesti levinneitä asioita muistiin paperille. Muistiinpanoja taas on kopioitu ja muutettu soveltuvaksi omiin näkemyksiin ja tarpeisiin.
Alkuperäisiä tekstejä ei ole kirjoitettu varsinaisesti Raamattua varten, vaan jossain vaiheessa joku on alkanut kokoamaan näitä irrallisia kirjoituksia samojen kansien väliin.
Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta. Pelastus on tie pois synnistä yhteyteen Jumalan kanssa.
Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko
Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntynyt suoran ilmoituksen tuloksena kuten islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik. Logos) on Jeesus Kristus, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona.
Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle ja edelleen nykypäivään asti, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla pääosiltaan sama, se on myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa.
Ihmeeksi kutsutaan tavallisesta poikkeavaa ilmiötä, jonka aiheuttajana pidetään jumalallista hahmoa. Arkikielessä ihmeenä voidaan pitää myös saavutettua tulosta tekniikassa, tieteissä, urheilussa jne.
Vanhassa protestanttisessa uskonpuolustuksessa sekä virallisessa katolisessa uskonpuolustuksessa ihmeillä on tärkeä asema. Joidenkin mukaan uskonto saa ihmeistä oikeuden vaatia ja pakottaa ihmisiä uskoon.
Tyypillisiä ihmeitä ovat ihmeparantumiset. Myös joidenkin uskonnollisten henkilöiden on väitetty saaneen aikaan ihmeitä. Katolinen kirkko voi julistaa henkilön pyhimykseksi jos ihmettä puoltavia todisteita on tarpeeksi.
Mahdollisen ihmeen olemassaolo liittyy myös henkilön maailmankatsomukseen, erityisesti akselille naturalismi-supernaturalismi. Naturalismin mukaan kaikki mitä on olemassa voidaan selittää luonnollisilla prosesseilla ja siten ihme on mahdoton loogisesti, koska se vaatisi luonnonlakien rikkomista. Supernaturalismissa sallitaan tapahtumat, joita ei voi selittää luonnonlakien avulla.
Usein ihmeiden epäilijöitä kutsutaan skeptikoiksi. Tällaiset henkilöt, kuten James Randi, ovat luvanneet suuria rahapalkintoja niille, jotka tekevät todistettavasti ihmeen valvotuissa olosuhteissa.
Filosofi David Hume sanoi, että
Tätä periaatetta kutsutaan Humen puntariksi. Hume itse määritteli ihmeen luonnonlaeista poikkeavaksi tapahtumaksi. Ciceron mukaan mitään ei tapahdu ilman syytä, ja että koska kaikki, mikä voi tapahtua, myös joskus tapahtuu, ei mitään voida pitää ihmeenä.
Ollakseen hyvä kristitty, niin onko aivan välttämätöntä uskoa todeksi esimerkiksi seuraavat Vanhan Testamentin tapahtumat:
Luomiskertomus, syntiinlankeemus, Mooseksen sauvan muuttuminen käärmeeksi, Egyptiä koskeneet vitsaukset, taivaalta satanut manna, veden virtaaminen kalliosta sauvalla koskettamalla, Punaisen meren jakautuminen kahtia, palava mutta kulumaton ja puhuva pensas, salaman kirjoittamat lait kivitauluihin, arkin rakentaminen, vedenpaisumus ym.
Olisiko kuitenkin niin, että tällaiset tapahtumat ja kertomukset kuuluivat sen aikaisen ihmisen todellisuuskuvaan ja kirjoittajat käyttivät tietenkin niitä keinoja sanomansa perille vientiin, joiden he katsoivat parhaiten siihen soveltuvan. Mutta miten on tänään?
John Spong: "Oppi perisynnistä on esidarvinilaista mytologiaa ja jälkidarvinilaista hölynpölyä."
Vanhan Testamentin osalta ihmeiden selittäminen myyteiksi varmaankin onnistuu vielä varsin hyvin, mutta miten on Uuden Testamentin kanssa. Ovatko nämä ihmeet enää ollenkaan uskottavissa myyteiksi vai onko nämä asiat todellakin uskottava kirjaimellisena totuutena:
Neitseestäsyntyminen, Saatanan kiusaukset erämaassa, veden muuttaminen viiniksi, 5000 ihmisen ruokkiminen kahdella leivällä ja viidellä kalalla, veden päällä käveleminen, myrskyn tyynnyttäminen, sairaiden parantamiset, kuolleen ihmisen herättäminen henkiin, tuonelassa käynti, ruumiillinen henkiinherääminen ja ruumiillinen ylösnouseminen?
Ehkä vielä 2000 vuotta sitten ihmiset eivät osanneet näihin asioihin kiinnittää kovinkaan suurta kritiikkiä, mutta miten on nyt? Olisiko tämän päivän ihmisellä enemmän tietoa?
Heikki Räisänen: "On turhaa vaatia ihmistä odottamaan Ihmisen Poikaa, joka tulee pilvissä. On turhaa vaatia häntä uskomaan, että taivaallinen jumal'olento tuli ihmiseksi ja kävi maan päällä vuodattamassa verensä uhrina ihmisten synneistä, palatakseen kohta taivaalliseen kotiinsa".
Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste.
Kirjoitukset, jotka myöhemmin on otettu Tanakiin, on kirjoitettu useiden vuosisatojen kuluessa. Vanhimmat Kirjoitukset ajoitetaan 1000-vuosituhannen eaa alkupuolelle, mutta monet kirjoituksista on hyvin todennäköisesti paljon aikaisemmin kirjoitettuja, joita kirjoittajat ovat kopioineet ja osin ehkä muuttaneetkin. Heprealainen Raamattu eli Tanak vakiintui vuoden 100 jaa. tienoilla.
Tanakin tekstit olivat yhteistä käyttöomaisuutta, joita tulkittiin ja muokattiin omiin tarpeisiin. Kirjoittajalle kyseessä ei ollut tekstien väärentäminen vaan niiden ajankohtaistaminen. Ajan mittaan tekstien auktoriteetti kasvoi, niiden sanamuodot vakiintuivat ja kirjoittajan muokkausmahdollisuudet vähenivät.
Tanakin tekstin kanonisoinnin myötä se kopioitiin jatkossa kaikkine kielioppivirheineen ja väärin päin kääntyneitä kirjaimia myöten. Kaikki poikkeavat tekstit poltettiin. Tästä syystä vanhimmat säilyneet tekstikokoelmat ovat syntyhetkeensä nähden varsin nuoria.
Juutalaisen hyvin varhaisen perimätiedon mukaan Jumala saneli kirjan kokonaisuudessaan Moosekselle Siinain vuorella nykyisessä Egyptissä.
Nykyiset Raamatun tutkijat eivät hyväksy sitä, että Jumala olisi sanellut kirjan kokonaisuudessaan Moosekselle. Sen sijaan he hyväksyvät teorian, joka selittää kirjan synnyn kulttuurievoluution kautta. Näin on arveltu, että kirja on koottu lopullisesti vasta vuonna 440 eaa. varhaisemmista tekstilähteistä. Nykyisen käsityksen mukaan Mooseksen kirjojen kirjoittaja tai kirjoittajat olisivat koonneet eri lähteistä joukon Israelin kansan perimätietona kulkeneita kertomuksia yhtenäiseksi kirjaksi.
Jotkut tutkijat puolestaan ovat esittäneet Genesiksen olevan vanha ja Mooseksen käsialaa, mutta että kirja koottiin varhaisemmista teksteistä niin, että sitä muutettiin ainoastaan hyvin vähän. Näin Mooses olisi enemmänkin kirjan kokoaja joka päätti mitä kirjaan otetaan mukaan, kuin kirjan jokaisen sanan omakätinen kirjoittaja.
Septuaginta (lat. 'seitsemänkymmentä', minkä vuoksi siihen usein viitataan roomalaisella, 70:ää tarkoittavalla merkinnällä LXX) on ensimmäinen tunnettu juutalaisten Tanakin eli heprealaiseen Raamatun kreikankielinen käännös. Myöhemmin Septuagintasta tuli pohja kristinuskon Vanhalle testamentille.
Käännös syntyi Egyptin Aleksandriassa, jossa asui kreikkaa puhuvia juutalaisia käännöksen ilmestyessä 200-luvulla eaa. Juutalaisen perimätiedon mukaan kääntäminen tapahtui Egyptin kuningas Ptolemaios II Filadelfoksen (285—247 eaa.) aikana. Nimen sanotaan tulevan niistä (noin) seitsemästäkymmenestä kääntäjästä, jotka perimätiedon mukaan laativat Mooseksen kirjoja kääntäessään kukin täsmälleen samanlaisen käännöksen. Perimätiedon mukaan kääntäjät olivat Jerusalemista haetettuja oppineita
Ortodoksinen kirkko käyttää Septuaginta virallisena raamatuntekstinä.
Uuden testamentin kokoaminen alkoi 100-luvulla jaa. Lopullisesti Uuden testamentin kaanon vakiinnutettiin 390-luvulla kirkolliskokouksissa.
Protestanttisessa Raamatussa on 66 (39 + 27) erillistä kirjaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, Vulgatassa, on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, ja ortodoksisessa Raamatussa lisäksi vielä kuusi muuta Vanhan testamentin apokryfikirjaa. Luterilainen kirkko ei myöskään ole hylännyt apokryfisiä kirjoja harhaoppisina, vaan niillä on sekundaarinen asema eräänlaisena Raamatun oheislukemistona, ja ne ovat mukana joissakin Raamatuissa, mm. vuoden 2000 ruotsinkielisessä käännöksessä, jossa niitä on peräti yksitoista. Nämä kirjat ovat pääosin heprealaista alkuperää kuten muutkin Vanhan testamentin kirjat.
Kristillisen Raamatun kaanonin syntyyn ovat vaikuttanut monet oppiriidat ja varsinkin taistelu monien kristinuskon "harhaoppien" nujertamiseksi, joista vaikutusvaltaisimpia näyttävät olleen mithralaisuus, gnostilaisuus, areiolaisuus, markionilaisuus ja donatolaisuus. Ensimmäisille vuosisadoille tämä taistelu oikeasta opista käytiin enemmän tai vähemmän kristittyjen sisäisenä taisteluna mihin antoi leimansa vielä roomalaisen valtion johdon suorittamat kristittyjen vainot. 300-luvulla kristinuskon voitolla oleva suuntaus hyväksyttiin tasavertaisena muiden uskontojen joukkoon ja vainot loppuivat. Nyt alkoivat kuitenkin vääräoppisten suuntauksien lopullinen tuhoaminen valtion ja kristittyjen yhteistyönä.
Seuraavassa olen tuonut esiin keskeisimpiä asioita, jotka ovat olleet vaikuttamassa kristinuskon kaanonin syntyyn.
Kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kirkolla ei ollut yhtä kaanonia, jonka kaikki tahot olisivat hyväksyneet. Jo toisella vuosisadalla oli kuitenkin olemassa yhteinen kokoelma kirjeitä ja evankeliumeja, joita suurin osa kirkon johtajista piti autoritatiivisina. Näihin kirjoihin kuuluivat neljä nykyistä evankeliumia ja suuri osa Paavalin kirjeistä. Justinus Marttyyri, Ireneus ja Tertullianus, jotka kaikki elivät toisella vuosisadalla, katsoivat näiden olevan yhdessä Vanhan testamentin kirjojen kanssa jumalallisesti inspiroituneita. Myös monia muita kirjoja pidettiin suuressa arvossa.
Markionin (n. 85–160) mukaan oikea kristillinen oppi oli Paavalin jälkeen päässyt saastumaan ja hänen omana pyrkimyksenään oli palauttaa oppi alkuperäiseen puhtauteensa. Markionin teologia muistuttaa monin tavoin gnostilaisuutta, mutta eroaa kuitenkin siitä mm. sillä ettei Markion harrastanut gnostilaisten metafyysisiä spekulaatioita.
Markion teki yhden ensimmäisistä yrityksistä yhden kaanonin muodostamiseksi. Hän hylkäsi Vanhan testamentin kokonaisuudessaan, kaikki evankeliumit Luukkaan evankeliumia lukuun ottamatta, ja kolme Paavalin kirjeistä. Suurin osa kristityistä hylkäsi puolestaan täysin hänen puhtaasta opista poikkeavan kaanoninsa sekä hänen oppinsa, markionilaisuuden.
No, tämä Markionin kaanon ei sitten saanut laajaa kannatusta, mutta se ehkä toimi pontimena niille tahoille, jotka katsoivat olevansa puhdasoppisempia kuin Markion. Markionin katsotaankin vaikuttaneen merkittävällä tavalla siihen, että kristillinen kirkko ryhtyi keräämään kirjoituksiaan yhteen autoritääriseksi kokoelmaksi, kaanoniksi
Noin vuonna 170 laadittiin niin kutsuttu Muratorin kaanon, jossa lueteltiin hyväksytyt teokset. Tämä kaanon oli hyvin samanlainen kuin nykyinen, mutta siihen kuuluivat myös Pietarin ilmestys sekä Salomonin viisaus eli Viisauden kirja, joka luetaan nykyisin deuterokanonisiin kirjoihin. Tämän kaanonin kirjoittajaa tai kirjoittajia ei tiedetä.
Muratorin kaanon eli Muratorin fragmentti on varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon. Se on 600-luvulta peräisin oleva latinankielisen käsikirjoituksen katkelma, josta puuttuu alku ja loppu. Sen on päätelty olevan käännös kreikankielisestä kirjoituksesta, joka on ajoitettu noin vuoteen 170, koska sen kirjoittaja viittaa paavi Pius I:een (paavina 142 – 157) juuri eläneenä.
Katkelman kirjoittajaa ei tiedetä, mutta se luettelee kaikki teokset, jotka on hyväksytty Uuden testamentin kirjojen kaanoniin niissä kirkoissa tai seurakunnissa, jotka sen kirjoittaja tunsi. Kaanon on hieman suppeampi kuin nykyinen Uuden testamentin kirjojen kokoelma, mutta mainitsee myös kirjoja, joita Uusi testamentti ei nykyään sisällä. Kaanon ei mainitse Heprealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä, eikä Pietarin kirjeitä.
Katkelman löysi Milanon Biblioteca Ambrosianasta isä Ludovico Antonio Muratori (1672 – 1750), aikansa tunnetuin italialainen historioitsija. Hän julkaisi katkelman vuonna 1740, ja se on nimetty hänen mukaansa.
Milanon edikti julistettiin vuonna 313 Rooman itäistä ja läntistä puoliskoa hallitsevien keisareiden Konstantinus I:n ja Liciniuksen nimissä. Ediktin mukaan Rooman imperiumista tuli uskonnollisten vakaumusten suhteen neutraali, mikä poisti lopullisesti esteet kristinuskon ja muiden uskontojen harjoittamiselta. Galerius oli jo laillistanut kristinuskon huhtikuussa 311 ensimmäisenä keisarina, joka määräsi, että kaikkia uskontoja kohtaan on osoitettava suvaitsevaisuutta.
Eusebios Kesarealainen (noin 275 — 30. toukokuuta 339) oli Kesarean piispa ja tunnettu kirkkohistorioitsija. Häntä pidetään kirkon historiankirjoituksen perustajana, koska hän teki merkittävää työtä varhaisen kristillisen kirkon kehittymisen kuvaamisessa erityisesti teoksessaan Kirkkohistoria (Ekklesiastike historia, Historia Ecclesiastica). Hänen lähteenä käyttämänsä Hegesippoksen historiateos ei ole säilynyt nykyaikaan.
Vuonna 296 Eusebios tapasi Konstantinus Suuren Palestiinassa, kun tämä oli siellä keisari Diocletianuksen mukana. Hän kirjoitti myöhemmin Konstantinuksesta imartelevan elämäkerran (Vita Constantini). Vuonna 325 Eusebiuksella oli tärkeä osa Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa.
Hän ei ollut luonnostaan hengellinen johtaja tai teologi, mutta hyvin oppinut mies ja tunnettu kirjoittaja, joka nautti keisarin suosiota. Hänen ehdottamastaan tunnustuksesta tuli Nikean uskontunnustuksen perusta. Eusebios otti näkyvästi osaa myös areiolaisuuteen liittyneisiin kiistoihin. Hän myös julkaisi vuonna 325 listansa UT:n teksteistä kirjaan kirkkohistoria:
"Kun olemme päässeet tähän asti on järkevää esittää yhteenveto UT:n kirjoituksista. Ensimmäiseksi on syytä asettaa ensisijalle pyhä nelikkö evankeliumeja, joita seuraa Apostolien teot. Tämän jälkeen meidän on syytä tunnistaa Paavalin kirjeet, meidän täytyy lausua aidoiksi jäljellä oleva myöhempi Johanneksen kirje samoin myös Pietarin kirje. Tämän jälkeen jos se näyttää oikealta Johanneksen ilmestys. Mutta joista on väitelty, jotka ovat kuitenkin tuttuja enemmistölle ovat jäljellä oleva Jaakobin kirje sekä Juudaan kirje sekä Pietarin toinen kirje ja toinen ja kolmas Johanneksen kirjeet, vaikka kuuluisivatkin evankelistalle tai jollekin jolla on sama nimi kuin hänellä on.
Väärien kirjojen joukkoon on laitettava Paavalin teot ja Paimen niin kuin sitä kutsutaan sekä Pietarin ilmestys sekä näiden lisäksi Barnabaan kirje ja apostolien opetukset ja Johanneksen ilmestys jos se näyttää siltä. (Tämä viimeinen kuten sanoin on joidenkin hyljeksimä, mutta muut antavat sille paikan muiden tunnustettujen kirjojen joukossa. Ja näiden lisäksi jotkut tunnustavat hebrealaiskirjeen, joka on erikoisesti hyväksytty sellaisten hebrealaisten joukossa, jotka ovat vastaanottaneet Kristuksen. Nämä olisivat olleet ei tunnustettujen joukossa mutta olemme täydentäneet tehdäksemme listan myös näistä kirjoituksista, jotka seurakunnan perimätieto on pitänyt oikeina ja aitoina, jotka eivät ole kanonisia, vaan hyljeksittyjä, vaikka ovat tunnustettuja monien kirkonmiesten toimesta."
Ensimmäinen ekumeeninen eli yleinen, koko "yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi" tunnustetun kirkon piispojen kirkolliskokous pidettiin v. 325 Nikeassa, Bitynian pääkaupungissa, nykyisen Turkin alueella.
Keisari Konstantinus Suuri kutsui tämän kirkolliskokouksen koolle Hosius Kordubalaisen ja paavi Sylvester I:n suosituksesta, koska aleksandrialaisen presbyteerin Areioksen oppi, areiolaisuus, herätti suuria erimielisyyksiä kirkossa. Areios väitti, että Poika, Kristus, on luotu, eli ei samanarvoinen kuin Isä Jumala. Kokouksessa Areios tuomittiin harhaoppiseksi, sekä muotoiltiin Raamatun pohjalta kristillinen kolminaisuusoppi: "Jumala on kolmiyhteinen - Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolme persoonaa, mutta vain yksi Jumala."
Myös Athanasios Aleksandrialainen, noin 298–373 osallistui jo Nikean kirkolliskokoukseen. Vaikka Raamatun kaanonia ei kokouksessa virallisesti käsiteltykään, niin voidaan olettaa, että se oli yksi tärkeimmistä aiheista virallisen kokouksen ulkopuolella. Oppi Kristuksen olemuksesta oli kuitenkin yksi peruskriteeri, joka vaikutti kaanoniin otettaviin kirjoituksiin.
Tähän kirkolliskokoukseen osallistui myös Eusebios ja hänen ehdottamastaan tunnustuksesta tuli Nikean uskontunnustuksen perusta. Eusebios otti näkyvästi osaa myös areiolaisuuteen liittyneisiin kiistoihin. Hän myös julkaisi vuonna 325 listansa UT:n teksteistä kirjaan kirkkohistoria.
Kokous tuomitsi areiolaisuuden harhaopiksi. Konstantinus määräsi areiolaiset maanpakoon.
Uuden testamentin kaanonin määritteli ensimmäisenä Athanasius vuonna 367. Tämä kaanon sai yhä suuremman ja suuremman suosion, kunnes se hyväksyttiin lopulta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.
Tämäkään kokous ei kuitenkaan lopettanut keskustelua kokonaan. Jotkut tahot jatkoivat muutamien kirjojen kyseenalaistamista. Kyseenalaistettuihin kirjoihin kuuluivat erityisesti Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys. Vielä 1500-luvulla teologi ja uskonpuhdistaja Martti Luther kyseenalaisti mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä.
Koska protestantit, Lutherin johdolla, kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin, Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina 1545–1563.
Athanasius painotti, että teksteihin ei saa lisätä mitään, eikä tekstejä saa olla enempää, sillä kirkon virkamiehet olivat juuri Nikaessa 328 jKr päättäneet, että kristinuskon päätarkoitus tulee tästä lahtien olemaan harhaoppisten gnostilaisten (areiolaisten) kukistaminen. Siinä tarkoituksessa hän antoi ukaasinsa Raamatun kaanonista. Samaan aikaan kristityt käynnistivät Egyptissä veriset gnostilaisvainot.
Varsinaisissa yleisesti hyväksytyissä ekumeenisissa kirkolliskokouksissa ei kaanonia koskaan käsitelty. Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa v. 397, joka siis ei ollut ekumeeninen kokous, kaanon kuitenkin hyväksyttiin Athanasiuksen esityksen mukaisena.
Theodosius I Suuri (11. tammikuuta 347 – 17. tammikuuta 395) oli Rooman keisari vuosina 379–395. Hän syntyi Caucassa Hispaniassa ja kuoli Milanossa. Hänet tunnetaan ennen muuta kristinuskon tekemisestä valtionuskonnoksi ja muiden uskontojen kieltämisestä ja vainoista. Hän oli myös viimeinen koko valtakunnan yhteinen keisari.
Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.
Ihmisten nykyiseen ajattelutapaan kristinuskosta vaikuttavat erittäin paljon valistuksen aikaiset filosofiset ja teologiset katsomukset ja opit. Tyypillisiä modernismin ajatuksia ovat, että usko johtuu tiedon puutteesta. Jumala ja hänen sanansa on korvattava ihmisjärjellä. Totuus voidaan löytää järjen avulla.
Innostus järjen riittävyyteen oli aluksi valtavaa mutta pian osoittautui, että järki ei yksin riitä olemassaolomme alkuperän tai tarkoituksen selvittämiseen. Vallalle tuli uusi ajattelutapa, jota alettiin kutsua postmodernismiksi. Kokemus korvasi järjen. Subjektiivisuus korvasi totuuden. Tärkeätä on kysyä miltä tuntuu, ei sitä mikä on totta. Kielen ja todellisuuden välinen side katkesi.
Olemme eläneet modernismin ja postmodernismin vaikutuksen alaisina jo useita vuosisatoja. Ei siis ole mikään ihme, että ajattelutapamme mm. Raamatusta ja kristinuskosta on valtavasti muuttunut. Näyttäisi jopa silta, että tällä hetkellä vaellamme kristinuskoa seuranneiden maailmankatsomusten raunioilla. Enää ei ole pysyviä totuuksia ja kestävää kokonaiskuvaa.
Nykyajan ihminen on vaikeiden ratkaisujen edessä. Toisaalta painetta luovat tieteen väittämät siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Toisaalta taas kirkko näyttäisi vaativan, että meidän tulisi uskoa sellaisiin asioihin, joilla ei ole mitään tieteellistä perustetta. Onko valinta tehtävä näiden kahden näkemyksen välillä, vai olisiko olemassa jokin kolmas vaihtoehto, joka voisi johtaa totuuteen?
J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis olivat fantasiakirjailijoita, joiden teokset tavoittelivat mytologian ja Jumalan Sanan synteesiä. Syysilta oli hämärtymässä Oxfordissa 1931, kun kolmikko astui ulkoilmaan. Tolkien, Lewis ja heidän ystävänsä Hugo Dyson olivat nauttineet illallista Lewisin kotona ja lähtivät joenvarteen jaloittelemaan ja keskustelemaan myyteistä ja uskonnosta.
Lewisiä vaivasi epäily. Hän ei ymmärtänyt kristinuskon opetusta, miten siihen voisi uskoa? Tolkien kysyi: "Miten voit pitää Eddan myyttejä innostavina, mutta et kristinuskon?." Lewis sanoi, että myytit ovat valheita vaikkakin "hopeasta kehrättyjä".
Tolkien vastasi: "Ei eivät ne ole valheita. Kristinusko on kyllä myytti, mutta toisin kuin muut myytit se tapahtui todellisessa historiassa. Kristinuskon totuus on Jumalan täydellistä runoutta. Samalla luominen, runous ja fantasiointi nousevat puhtaimmaksi tunteeksi ja ihmisen korkeimmaksi tehtäväksi. Me luomme sen saman lain mukaan, jonka mukaan meidätkin on luotu. Kansantarut, myytit ja sadut puhuvat totuudesta, koska ne heijastavat Jumalan kirjoittamaa suurinta tarua. Toinen maailma, johon sanat johdattavat on hengellisen totuuden maailma."
Lewis tuli uskoon.
Tästä Lewisin ja Tolkienin joenrantakeskustelusta voisi vetää sellaisenkin johtopäätöksen, että eikö ole aivan sama uskommeko niin, että Raamatussa kuvatut asiat ovat kaikki tosia vai uskommeko niin, että Raamatussa kuvatut asiat ovat osittain tosia ja osittain tarua. Molemmat tavat uskoa Raamatun sanaan välittävät meille kuitenkin hengellisen totuuden. Ja toisaalta... "Eihän tarun todenperäisyyttä sovi asettaa kyseenalaiseksi".
Bror Oswald Nyman