Olin jo pitkään haaveillut omasta koirasta, jonka kanssa voisin rueta harrastamaan agilityä. Roduksi olin pitkällisen pohdinnan
tuloksena löytänyt borderterrierin juurikin rodun erinomaisen agilitykoiran maineensa takia. Borderterrieri rotuna oli itselleni täysin vieras, enkä ollut koskaan edes nähnyt sellaista livenä. Sattumalta näin joskus vuosia takaperin Best Friend puljun mainoksen , jossa borderterrieri oli rikkinäisen pallon kanssa leikkiinkutsu asennossa naama ilosta loistaen. Juuri koiran iloisuus teki minuun suuren vaikutuksen ja alkoi armoton kysely tuttavilta, että mikä rotu kuvassa voisi olla. Moni veikkasi kuvan kaveria sekarotuiseksi... Onneksi näin ei kuitenkaan ollut vaan koirakirjojen sivuilta vastaan käveli BORDERTERRIERI.

Kun lupa koiran saantiin oli viimeinkin saatu, suuntasimme isäni kanssa Leppävirran kaikkienrotujen näyttelyyn katselemaan bordereita. Borderikehän vieressä sattui sopivasti olemaan mäyräkoirien kehä, jota isäni seurasi silloisen naisystävänsä kanssa. Kohta luoksemme tuli nainen ja jätti toisen mäyräkoiransa meidän hoteisiin. Kohta hän palasi, vaihtoi koiran ja lähti taas kehään. Olimme hieman ihmeissämme moisesta, sillä emmehän edes olleet koskaan nähneet tätä naista. Lopulta mäyräkoirakehä loppui ja meillä oli aikaa jutella tämän naisen kanssa. Sattumalta tuli puhetta myös bordereistä ja selvisi, että Sirkalla, siis tällä mäyräkoiranaisella, oli juuri syntynyt borderterrieri pentue, jossa olisi vielä muutama pentu vapaana. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja minä aloitin armottoman painostuksen, että isäni soittaisi ja varaisi pennun. Lopulta isä soitti ja kävimme myös katsomassa pentuja. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kävimme viimein Matrixin mukaan Neoksi ristityn borderpalleron kotiin juhannuksena 2003.

Neo on ensimmäinen oma koirani, jonka olen kouluttanut alusta loppuun ja huolehtinut siitä muutenkin kokonaan itse. Meillä on ollut omat vaikeutemme, mutta niistä olen oppinut huomattavasti enemmän kuin, jos Neo olisi ollut täysin automaattisesti hyvin käyttäytyvä pikku koira. Olemme painineet hihnakäytöksen kanssa ja johtajuuden kanssa on myös käyty monet taistot. Nyt Neon ollessa neljä vuotta elämämme on alkanut tasoittua ja enää ei tarvitse jatkuvasti olla huomauttelemassa Neon paikasta laumassa. Kehäkäytöksen kanssa saimme todella tehdä töitä, mutta vaivan näkö kannatti ja nykyään Neolla on näyttelyistä jo kaksi sertiä. Neon kanssa on tosiaan joutunut opettelemaan kaiken pitkän kaavan kautta ja olenkin oppinut erittäin kärsivälliseksi koira-asioiden kanssa. Ehkäpä juuri tämän takia Neo on SE elämäni koira, jollaista toista tuskin koskaan tulee. Neon ansiosta olen innostunut koirien koulutuksesta ja niiden kanssa harrastamisesta. Nykyään minulta löytyy myös ymmärrystä ihmisiä kohtaan, jotka painivat samojen ongelmien parissa kuin me aikoinamme. Ennen sitä helposti ajatteli, että onpas omistaja tyhmä, kun ei komenna koiraansa ohitustilanteessa hiljaiseksi. Tiedon kartuttua sitä on oppinut tajuamaan monia asioita ja ilman Neoa tuskin olisin jaksanut vaivautua lukemaan valtavia määriä koirien käytöksestä ja ongelmien korjaamisesta.

Kotioloissa Neo on itse rauhallisuus. Suurimman osan aikaa se oikeastaan vain nukkuu tai leikkii Kertulla. Kertun tultua syömisestä on tullut Neon intohimo. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun Neo on yllätetty ruokavarkaissa... Ennen se söi minkä sille antoi ja siihen se tyytyi. Nykyään herran täytyy näköjään itse hieman täydentää ruokavaliotaan! Kentällä kaikki aina kyselevät, onko se tuollainen kotonakin. Siis hurja koira, joka on kokoajan liikkeessä. Rauhallisuudesta ei tietoakaan. Olenkin mielessäni pohtinut, että Neolla on kaksi persoonaa. On koti-Neo ja hurja-Neo. Pallot ovat Neon intohimo kentällä ollessa. Silloin ei malttaisi millään syömään makupaloja. Myös vetoleikit ovat Neon mieleen ja se onkin kyltymätön taistelija. Neo osaa olla oikea kovisjätkä, mutta todellisuudessa se on hyvinkin pehmeä ja lempeä kotipoika.