Herään hirvittävään meteliin. Luulen helikopterin paahtavan yli, mutta siellä olivatkin ystäväni kaakkurit kiihdyttämässä lompolon pinnasta lentoon. Mieli on hyvä!

Edelleen kaunista! Syön mysliä ja juon päälle kahvit vaihteeksi graavisiikanäkkäriä särpimenä. Mukana on kyllä ilmakuivattua poroakin, mutta säästelen sitä vaellustauolle voimien antajaksi.

Teltta kasaan. Halti Base Camp 2 on tunnelimallinen termo, jossa on kaksi absidia. Toisessa säilytän rinkkaa, toinen toimii keittiönä. Siitä hyvä teltta, että ulkoteltta pystytetään ensin ja sitten sen sisälle kätevillä nipsusoljilla sisäteltta ikään kuin rankiseksi. Hyväksi tämän ratkaisun tekee se, että voin halutessani pystyttää pelkän ulkoteltan tilavaksi suojaksi vaikkapa vaellustauolla. Lisäksi on hyvä, että sisäteltan voi viritellä sadesäälläkin kuivana päällysteltan sisällä. Mielestäni sellaiset konstruktiot, joissa ensin pystytetään sisäteltta ja sitten sen päälle ulkoteltta, eivät ole yhtä toimivia ratkaisuja.

Lähden purolle ja osun sattumoisin hyvään ylityspaikkaan. Ei ole juuri pajukkoa ja puro virtailee nopeasti kivien välissä. Astun parilla askeleella yli ja muistelen niitä kertoja kun olen joutunut vesi saappaan suista tiristen rämpimään yli jossain toisessa kohtaa tästä mokomasta purosta aggressiivisia hyttyspilviä kiroten. Syvässä notkossa ei koskaan tuule, joten ötökät on elementissään.

Aloitan nousun ja välttelen jäämästä liian alas vaikka rinkka painaakin. Nousen poikki käyrien päälle, missä on helppo kulkea. Kuunmaisemalammella pidän vesi- ja piipputauon. Einehdin myös Savotan alapussista, missä pidän päivittäistavaroitani, kuivalihaa ja ryypiskelen vettä päälle. Ah miten maistuukin piipullinen hyvältä.

Saappaat kuivahtavat ja piippu maistuu!

Oikaisen selälleni mättäikköön ja eikös vain maakotka kaartelekin siellä sinessä suoraan yläpuolellani! Näillä seuduilla sen tapaan nähdä. Havaintojeni mukaan, jos nyt on kyseessä sama yksilö, se liikkuu saalistelemassa tuommoisella 5 km säteellä pesästään, jonka sijainnin aavistan, mutten kerro! Kotka häviää näkyvistä ja minäkin nousen virkistyneenä tamppaillen pesällisen loput vähän tiukemmaksi, pistän piipun nahkapussiinsa, nostan taakan selkään ja vielä silmäillen makuuksiani tarkistan, ettei mitään ole jäänyt tai tipahtanut taskuistani.

Jatkan Mahkuvaaralle ja laskeudun sieltä sitten kohti Vuomajärvien kannasta ja siellä olevaa kämppää, ns. Angelin tupaa. Tämä onkin ainoa kämppä tällä kulmalla ja ainoa yö reissullani, jolloin neljän seinän sisällä tulen yöpymään. Paikka on kaunis, useamman kilometrin mittainen kapea ja kuiva tunturikoivua ja jäkälää kasvava kannas, joka kiemurtelee kahden järven välissä. Järvet ovat vanha Saamen kala-aitta, siikaa vieläkin runsaasti.

Tuli Vuomajärvien kämpän piisissä

Kämppä on tyhjä niin kuin yleensä. Mutta korjattu sitä on perusteellisesti: uusi ovi ja katto. Sisällä näen seinät ja sisäkaton melkein valmiiksi villoitetuiksija levytetyiksi. Piisiin ei ole tarvinnut koskea, se on edelleen hyvässä kunnossa, muurattu liuske- ym kivistä ja vetää hyvin. Peltikin on ja toimiva. Hohhoijaa, eletään nyt herroiksi sitten! Illemmalla käyn kalassa ja vetelen hirmuhauen kuiville.

Ensin se retale katkaisi siiman ja vei lippani, mutta laitoin teräsperukkeen ja uuden lipan ja eikös tämä ahne pirulainen erehtynyt toistamiseen! Sain lippani takaisin sen luisesta leuasta. Härskisti vedän vain fileet irti ja niistäkin otan vain sen minkä katson jaksavani syödä. Korpit ja tällä kämpän kentällä vieraileva minkin piru hoitavat loput. Niin että olkaapa hyvät vaan! Laittelen tulet piisiin ja paistan voissa paksuja haukisiivuja. Mikseipä tätäkin syö, vaikka näin harvemmin kylläkin tulee tehdyksi, sitä parempaa kalaa kun on yllin kyllin. Keitän vielä vahvan kahvin ja nautiskelen muutaman Cream Crackerin voilla siveltyinä ja sitten onkin aika kellahtaa ritsille radiota kuuntelemaan.

Raukeaa makailuani alkaa häiritä hyttysten ininä ja hyökkäilyt. Mikäs nyt? Huomaan oven jääneen rakoselleen. Tempaan sen kiinni, mutta se loksahtaa kohta taas rauolleen. Tempaisen uudesta kahvasta kunnolla sillä seurauksella, että se jää käteeni. Noi voihan per.! Se olikin vain ns. heftissä, tosin muutamalla vankalla naulalla lyötynä. Sitähän taidetaankin olla voimissaan taas! Naputtelen kahvan takaisin paikoilleen nurkasta löytämälläni rautalapiolla ja saan narunpätkällä kiinnitetyksi oven kahvasta oven karmiin niin, että se pysyy jokseenkin kiinni. Hyvää yötä!

4. päivä

Näkymä Vuomavarrelta pohjoiseen

Lähden virkeänä taipaleelle. Ensin pari kilometria kannasta etelään,sitten pitkä nousu Vuomavaaralle. Laella on pieni lampi, jonka rannalla keittelen kahvia ja syön kuivalihaa näkkärin päällä.

Maisemat täältä ovat upeat kaikkiin suuntiin paitsi etelään. Vuomavarre estää massiivisella rangallansa siihen suuntaan näköalan. Päivä on mitä parhain vaeltamiseen, sopiva tuuli pyyhkii hien pinnasta ja pitää hyttyset riittävän etäisyyden päässä. Katselen itään. Tästä on aina hieman hankala valita juuri oikea reitti Pöyrisjoen rantaan ylityspaikalle. Soihin tai ainakin pounikkoisiin korpimaihin osuu liiankin helposti. Laskeudun vajaat 200 m. relatiivista korkeutta ja tulen pahaan koivukorpeen. Yleensä pysähdyn varmuuden vuoksi etsiessäni sopivaa suuntaa tai jotain kiintopistettä, mutta tällä kertaa en malta.Astun sammalen peittämän puolimetrisen onkalon reunalle, nilkka vääntyy pahasti ja oikea jalka rysähtää kaiken huipuksi samalla vauhdilla onkalon pohjalle. Rinkka täydentää onnettomuuden lyömällä ilkeästi takaraivoon. Ulvon tuskasta ja kauhusta! En uskalla muutamaan minuuttiin liikahtaakaan. Pelkään jalan olevan poikki, kipu on kamala. Pakkohan siitä viimein on yrittää ylös. Saan jotenkin rinkan selästä ja jalan kuopasta. Keplottelen itseni vasemmalle jalalle seisomaan ja lasken varoen oikean maahan. Tuntuu, ettei luita ole poikki! Kipu on kuitenkin viiltävä! Tähän en voi jäädä. On pakko päästä joelle, josta jollain on mahdollisuus minut löytää. Matkaa on parisen km. On siis tehtävä sauva. Hyppelen lähimmälle ranteen vahvuiselle koivulle ja veistan puukolla sen poikki, oksin ja katkaisen ohuemmasta päästä sopivan mittaiseksi. Jumankauta, että rinkka tuntuu raskaalta! Jalkaa on työläs siirtää, mutta on pakko. Seuraa elämäni pisimmät pari kilometriä. Tiuhaan lepäillen ja hermosauhuja vedellen pääsen joelle.

Viileä vesi helpottaa

Saan jotenkin taisteltua saappaan koko ajan ajettuvasta ja turpoavasta jalasta ja sitten kylmään veteen. Tuntuu hyvältä. Vesi on viileää ja rauhoittaa. Sauhuttelen ja juon toista litraa vettä kuivaan suuhuni. Entä nyt sitten? Jos saan saappaan vielä jalkaan, on ponnisteltava pari km. alavirtaan joen ylityksen jälkeen! Näin pääsisin paikkaan, johon Vuontisjärveläiset yleensä nousevat veneillään. Siellä on kaunis ruohikkoinen kenttä ja laavupuut pysyvästi pystyssä. Siinä voisin odotella mahdollista jokea seuraavaa tai sitä liikkuvaa kulkijaa, joka hälyyttäisi apua. Saan saappaan vedetyksi takaisin jalkaan ja onnistun taiteilemaan itseni joen yli. Onneksi vettä on vähän.

Lopulta teltassa ja jalka saanut jo väriä!

Viimein olen lopen uupuuneena ja tuskissani päämärässäni.Teltta pystyyn, vettä kattilaan, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Penkka on hankalan korkea ja jyrkkä. Vettä on kuitenkin reilu puoli kattilallista päästessäni teltalle. Saapas ei enää ole irrota jalasta.

Lopulta se kuitenkin onnistuu ja pääsen selälleni telttaan makaamaan. Jalka on turvonnut lisää ja muuttumassa sinimustaksi. Särky on kova. Minulla on 3 (kolme) Buranaa, mutta en ota vielä niitä, vaan säästelen pahan päivän varalle :-) Laitan Trangiaan tulen ja kahviveden pannuun. Alan ajatella. Lopputulos: Onneksi onnettomuuteni sattui niin lähellä Pöyrisjokea, että kykenin klenkkaamaan tänne, mikä on periaatteessa ainoa paikka, jossa todennäköisesti voi kohdata jonkun toisen kulkijan tässä erämaassa. On vain pakko odotella, että joku tulee. Joko kanootilla jokea alas, minkä kuulen kolinasta tai sitten kalastellen pitkin rantoja. Jälkimmäisessä tapauksessa on "hyvä" mahdollisuus, että tällainen kulkija hienotunteisesti hiljaa sivuuttaa telttani ilman, että minä kuulen sitä. Huhhuh, oikein puistattaa tämä vaihtoehto.

Anna Sahlstenin sekoitus maistuu jälleen kerran taivaalliselta, ehkä paremmalta kuin koskaan. Päälle lataan piipun, laitan nappikuulokkeet korviin ja alan kuunnella. Vallu Kononen ei saa mitalia, mutta Räty ja Kinnunen selviävät karsinnasta, Hakkarainen ei. Jotenkin vieraantunut olo:-(

--> Seuraavat päivät
Tarinan alkuun