Kuuman keskikesän vaellus 2003
Ensimmäinen vaelluspäivä
Aamupala ja pakkaaminen. Maksan itseni ulos hotellista. Matin Laguna kaartaa pihaan jo ennen kymmentä. Haen rinkan aulasta ja lähdemme liikkeelle.
Kuvaan tievoja auton ikkunasta ja huomaan nauhan pyörineen linssinsuojuksen alla jossain välissä yli 30 minuuttia. Voihan pahus!
Perillä juomme kaikki kahvit entisestä rajavartiostoasemasta kunnostetussa päärakennuksessa. Paikka on viihtyisä, ja Korkalon Markku vaimoineen ovat oikein mukavaa ja välitöntä isäntäväkeä. Ajattelen, että tännepä saattaisi viikoksi majoittua sitten kun en enää jaksa lähteä tämänkään vertaa yksin paarustamaan erämaan keskelle. Niinpä olen Joosepin Matille todella kiitollinen kuljetuksesta. Päiviä kului jo nyt onnettomuuden takia surkean monta, saati jos olisin joutunut Eskelisen vuorokyytiä odottelemaan. Sitten olisi vielä pitänyt taksilla ajaa reitin päätepisteestä tänne asti. Mies myhäilee. Näen Joosepin Matissa monia vanhan ajan lapinmiehen parhaita ominaisuuksia. Erik Therman käytti jo 30-luvulla Matin isää kyytimiehenään ja ihastui Jooseppiin ikihyväksi (”Bland Noider och Nomader”. Söderströms 1940).
Markku ajaa nelivetoiselle Toyotallekin hankalaa uraa pohjoiseen. Ihastelen maisemaa: etupäässä kumpuilevaa hietikkoa, jolla kasvaa harvakseltaan tunturikoivua. Maaperää kattaa varpu ja siellä täällä vielä nykyäänkin jäkälikkö. Lampia ja järviä on koko ajan näkyvissä. Pysähdymme. Markku käärii sätkän ja itse sytytän jo matkalla G&H, Co:n Brown Flakella valmiiksi ladatun Upshallin sileän kanadalaisen. Piippu maistuu taivaalliselta. Dieselin jurnutuksen tauottua hiljaisuus on vaikuttava.
Jatkamme vielä jonkin matkaa kunnes saavumme jyrkän puronotkon ylärinteelle.
Markku näyttää, millä suunnalla tästä on kämppä ja sanoo hakevansa minut sieltä sunnuntaina klo 10. Nyt on lauantai, joten runsas viikko on vielä retkiaikaa jäljellä. Tämä kyllä tuntuu lyhyeltä, koska olen aina ollut vähintään kaksi viikkoa vaelluksella. No, joka tapauksessa hyvä, kun järjestyi lopulta näinkin. Omalta kannaltani oli ratkaisevaa, ettei Cessna sanonut sopimustaan irti vasta minun kohdallani. Ajattelen menehtynyttä Iiskoa, ja tuntuu haikealta.
Huomaan vaellussauvan unohtuneen huoneeseen! Lähden kuitenkin nostelemaan jokivartta ylös vähän ylempänä ja ulompana rantaryteiköstä. Maasto ei kyllä tässäkään ole paras mahdollinen.
Pounikkoa riittää kiusaksi asti.
Kuljen minulle oudossa maisemassa pohjoiseen ja pidän silloin tällöin silmällä vasemmalla näkyvää jokea. Sitä itseään ei tietysti näy, mutta rantakoivikko ja pajukko paljastavat, missä joki kulkee. Kapustarinta huutaa ”pliyytään” jossain oikealla, kuivemmalla nummella. Ääni saa tuntemaan oloni taas kotoiseksi.
Suuntaan rääseikön läpi kohti jokea ja yhytän sen siinä, missä se tekee jyrkän mutkan.
Lasken rinkan selästä ja haen vettä mukiin. Maistuu erinomaiselta, sillä jano on kova. Lämpötila on varmasti ainakin +25, ja pounikossa kulkeminen on oudokseltaan saanut hien nousemaan pintaan. Videoin jokea ylä- ja alavirtaan.
Tässä on oikein kalaisan näköinen paikka, mutta päätän olla kokeilematta. Sen sijaan rauhoitun ja annan maiseman tulla itseeni ja itseni maisemaan. Nämä ensimmäiset tauot vaelluksella ovat tärkeitä sillä niiden aikana syntyy oikea henki ja tunnelma. Vaikka etelän henki ajaisi jatkamaan, niin ei kuitenkaan saa tehdä. On oltava paikallaan, hiljennyttävä, kuunneltava ja katseltava. Vähitellen sielu, ruumis ja maisema löytävät toisensa, ikään kuin alkavat käydä samaan tahtiin.
Laitan kupin rinkan sivutaskun remmin alle ja kaivan säärystimet läpän alta, minne ne olin hotellissa helposti käsille saataviksi laittanut. Vedän uudet, tälle reissulle ostamani Haglöfin vermeet jalkaan ja nostan rinkan pykälään. Kävelen jokivarren koivikossa pahimpia rytöjä kierrellen ylävirtaan kunnes löydän sopivan kahluupaikan. Kiroan mielessäni vaellussauvan unohtumista hotelliin. Nyt ei auta kuin katkaista joku sopiva koivu, sillä en aio näin ensimmäisenä vaelluspäivänä ainakaan lähteä rinkka selässä ilman tukea kahlailemaan. Pian on parimetrinen sauva tehty ja lähden ylitykseen. Olen varovainen, sillä yksin kulkijalle on tyly ja totinen paikka loukkaantua täällä. Säärystimet tuntuvat estävän veden pääsyn punttiin ja kengän suusta sisään ja pian olen toisella rannalla. Kiinnitän lantiovyön ja jätän sauvan poikittain kahden koivun väliin. Siinäpä on tarjolla, eikä maadu, jos joku toinen kulkija sattuisi joskus tarvitsemaan.
Maasto näyttää kuivemmalta ja selkeämmältä vähän ulompana joesta, niinpä nousen jonkun matkaa ja jatkan sitten ylävirtaan. Rantakoivikossa laulaa sinirinta, useampikin. Tämä on yksi niistä syistä, miksi lähdin näin aikaisin, heti juhannuksen jälkeen reissuun. Linnuista on nimittäin suuri osa lähtenyt pois normaaliin vaellusaikaani elokuulla.
Sinirinnan laulu on hämmästyttävän vaihtelevaa. Matkintaääniä päästelevät nämäkin koiraat. Mukana räkätin ääntä ja porokellon kalkahteluakin. On pakko hivauttaa reppu maahan, pistää piippu palamaan ja istahtaa kuuntelemaan. Enää ei ole kiirettä! On hauska taas kerran todeta olevansa jo ihan perillä. On aivan sama, minkä tievan päälle asentonsa laittaa. No, tietysti mieluiten sopivan lähelle vesipaikkaa ja tasaiselle alustalle, eikä lähistöltä löytyvä kuiva katajakaan olisi pahitteeksi.
Jatkan kuitenkin eteenpäin. Kiinnostaa nähdä lisää tätä uutta vaellusseutua.
Harjanne jatkuu tasaisena, ja sitä on miellyttävä kulkea. Pieni kivikkoalue on pian ylitetty, ja sitten aukeaakin joki pitkäksi suvannoksi pikku harjanteen samalla kohotessa suorastaan harjun korkuiseksi. Näen, miten muutamat kalat tuikkivat suvannon tyynessä pinnassa.
Täältä ei tietenkään pysty näkemään, mitä ne ovat, mutta melko varmasti harreja tai tammukoita. Saattaa siikakin tulla kysymykseen. No hyvä, jospa tänään sitten jo saisi jotain syödäkseen ja huomiseksi graavautumaan. Näihin aikoihin saa Lapissa olla tyytyväinen, jos ensimmäisenä vaelluspäivänä saa tuoretta kalaa. On tosin myönnettävä, että ellen olisi vähän helpottanut Korkalon Markun Toyota -maasturilla alkumatkaa, en missään tapauksessa jo ensimmäisenä vaelluspäivänä olisi tässä.
En ole Saariselän maisemissa kulkenut, mutta mikäli toisten kokemuksiin on uskomista, ei siellä kalan tulo ole ollenkaan varmaa sisemmälläkään erämaassa.
Harjun reuna seurailee suvantoa. Niiden väliin jää koko satametrisen putaman mitalta noin kymmenen metriä leveä tasainen, melko kuivan oloinen kaistale, joka kasvaa sammalta ja varvukkoa. Ainoastaan aivan suvannon yläpäässä tasainen kaistale näkyy kaventuvan, muuttuvan kivikkoiseksi ja kasvavan isompaa koivua aivan kuten putaman alapäässäkin. Vastaranta on hiukan märemmän näköinen. Siellä on pajukoiden ohella myös kivikkojuotteja ja vasta niiden jälkeen maasto kohoaa nousten kauempana peitteiseksi vaaraksi. En näe tästä ihan suvannon ylintä päätä, mutta kuulen solinaa ja sen verran erotan maastoa koivujen välistä, että tiedän joen siellä laskevan pikku putouksena tai ainakin koskena suvantoon. On päivän selvää, että tästä katson itselleni teltan paikan.
Pian jo osunkin valmiille asentopaikalle. On nuotion pohja kivireunuksineen ja tasaiseksi polkeutunutta kenttää vieressä. Onneksi kulkijat ovat olleet siistejä, sillä roskia ei näy missään. Onpa hieman kuivaa risuakin jätetty kasaan nuotiokivien viereen. En mielelläni kohtaa toisten kulkijoiden asentopaikkoja, mutta jos sellainen aiotulta leiripaikalta löytyy, olisi järjetöntä jättää se käyttämättä, ja näin kuluttaa vain lisää maisemaa.
Kahvia kera luomuruisvoileivän, katettuna tamperelaisen Wigrenin pippurimetwurstilla, jonka syön pois ennen kuin siirryn kuivalihaan. Päälle vielä kaksi Bastogne-keksiä ja piipullinen, aah!
Illansuussa lähden kalaan suvannon yläpäähän. Taiteilen vavan kanssa kivien yli väistellen koivujen oksia. On aivan tyyni ja aurinko paistaa kirkkaasti, joten on syytä varautua heikkoon tulokseen. Koetan olla täräyttelemättä maata, mutta se on vaikeaa, kun alusta on vaikeakulkuinen.
On aina jännittävää päästä yrittämään ensimmäistä kertaa uudelle vedelle. Niinpä huomaan nytkin nuortuvani ainakin kaksikymmentä vuotta, kun mietin, mihin ensimmäisen heittoni suuntaan.
Päätän yrittää ensin alavirtaan kohti vastarantaa. Ajattelen, että ensin kaksi heittoa tyyneen veteen alaspäin ja sitten siirtyisin kymmenisen metriä lähelle suvannon ylintä perukkaa.
Heitto putoaa nätisti melkein vastarannalle ja lähden hiljalleen uittelemaan keskemmälle. Näen välittömästi, miten kirkkaassa vedessä kala lähtee seuraamaan viehettä.
Sitten pam, ja kiinni on! Komeasti taimen hyppää pari kertaa, vie siimaa neljä, viisi kertaa vauhdikkaasti ja alkaakin sitten jo väsyä. Ei se kovin suuri ole, puolisen kiloa ehkä, mutta saa mielen hyväksi.
Ensimmäinen heitto ensimmäisenä vaelluspäivänä oudossa joessa, ei hassumpaa. Itse asiassa kerta kaikkiaan mahtavaa!
Päästän saman tien veret pois ja avaan vatsan, - maitikala. Hyvä juttu tämäkin, sillä mätikalan ottaminen tuntuu aina hiukan pahalta. Naaraat kun ovat uroksia arvokkaampia myös kalojen maailmassa.
Siirryn melkein suvannon yläpäähän, missä koivujen oksat taipuvat kapenevan veden yläpuolella. Sen verran jätän etäisyyttä, että saan heitettyä sinne, missä joki laskee suvantoon. En uskalla suunnata heittoa aivan oksien alle, sillä tuurillani ja taidoillani melko varmasti saisin vieheen oksiin ja se pilaisi mahdollisuuteni. Anon hiljaa mielessäni: ”Anna vielä yksi, niin lopetan heti, sillä ruokakiintiö olisi silloin täynnä”. Heitto osuu sievästi melko keskelle kapeaa uomaa lähelle kohtaa, jossa soliseva vesi muuttuu suvannon tyyneksi pinnaksi. En ehdi tehdä mitään, kun siimaa jo viedään lujaa! Heiton on täytynyt osua suoraan kalan näkökenttään, koska isku tapahtuu sekunnin murto-osassa. Nyt on kyllä äskeistä isompi kala kiinni. Se lähtee vauhdilla suvantoon, mutta tuntiessaan kovenevan vastuksen kääntyy takaisin ja tulee kohti ja nousee uljaaseen hyppyyn pyrstökin korkealle vedenpinnasta kohoten ja läiskähtää sitten takaisin. Tuttu mielihyvän ja kauhun vuorottelu läikkyy kalamiehen tajunnassa: Hitto: – onpa tämä ihanan painava, ja: – anna sen nyt pysyä, – tuliko nyt varmasti solmu tehtyä kunnolla, – muistinko sulattaa solmun polttamalla sen pitäväksi, – ja taas se hyppää: – no hyvä, ehdinpä sentään kääntää vavan ajoissa!
Kala on kuitenkin hyvin kiinni ja saan sen lopulta kovan taistelun jälkeen niskasta kuivalle maalle. Tämäkin on uroskala, mutta pituutta on reilusti yli 50 cm.
Tämän saan selville myöhemmin noustessani perattujen kalojen kanssa teltalle, sillä vahvan ”Daily” – alumiinifoliopaketin pituus on 41,5 cm ja kala on hyvinkin kymmenen senttiä sitä pidempi. Taimen painaa uskoakseni puolisentoista kiloa.
Nämä kaksi kalaa ovat aivan riittävästi minulle: pienemmän kypsennän tulilla ja suuren laitan graavautumaan. Huomenna olisi herkkua leivän päällä heti aamusta.
Löydän katajaa riittävästi, niin että jo valmiina kasassa olleiden kuivien oksien kanssa saan paketin kypsäksi. Syön ahmien heti puolet pienemmän taimenen toisesta kyljestä paljaaltaan, toisen puolen heti perään kahvin kera ruisleivän päällä. On kylläinen olo ja hyvä mieli. Reissu ei dramaattisen ja murheellisen alun jälkeen olisi upeammin voinut jatkua.
Myöhemmin illalla nousen korkeimmalle kohdalle harjua ja yritän soittaa, mutta kenttää ei ole lainkaan. No se siitä sitten!
Katselen vielä kalojen iloista pintomista tyynessä suvannossa. Istuskelen kivellä poltellen ja nauttien kauniista Lapin kesän valoisasta illasta. Hermot lepäävät, eikä mitään tunnu puuttuvan.
Yöllä iskee erittäin luja kramppi etureiteen ja lähentäjään, ensin oikeaan ja kun saan sen vihoin talttumaan, niin sitten vielä vasempaan jalkaan. Pahuksen kipeää tekee! En uskalla yhtään taivuttaa jalkaa, sillä heti alkaa krampata. Vasta klo 24 maissa saan nukutuksi.
Matti kyytimiehenä
Markku käärii sätkän
Joki alavirtaan
Joki ylävirtaan
Kalat tuikkivat
Putaman maisemaa
Putaman yläosaa
Niinpä pudotan rinkan muutaman metrin päähän valmiiksi katsomani teltan paikan oviaukon suusta ja kaivan Trangian ja kaasupullon, sekä polttimon esille. Haen kattilan täyteen ja kahvipannun puolilleen vettä joesta. Rantapenkka on matala, joten veden saa suuremitta ähinöittä astioihin. Rinne on kivan tasainen, eikä liian jyrkkä nousta, joten kattila on edelleen piripinnassa palatessani rinkan luo.
Asentopaikka
Kalavehkeet asennolla
Kaksi taimenta
Kelpaa tätä näyttää!
