Kadonnutta aikaa etsimässä

LSLektio


Tutkimusprosessi on usein luonteeltaan merkillisen sattumanvarainen ja odottamaton. Minusta esimerkiksi tuli lottatutkija sattumalta. Vuonna 1997, jolloin etsin kuumeisesti aihetta pro gradu -työlleni, satuin kuulemaan että laitokselle oli jätetty tilaustyö. Lähestyin Jussi T. Lappalaista, joka silloin toimi Suomen historian professorina. Sain kuulla, että kyseessä oli elämäkertatutkimus, jonka kohteena oli Helmi Arneberg-Pentti. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka oli Helmi Arneberg-Pentti. En tiennyt, että hän oli johtanut Lotta Svärdiä. En edes tiennyt kuin korkeintaan hämärästi, mikä oli Lotta Svärd. Tiesin vain, että aihe vaikutti hirveän vaikealta. Rajaamaton elämäkertatutkimus kuulosti liian suurelta palalta graduntekijälle. Olisin ilman muuta torjunut koko aiheen, mutta professori Lappalainen käytännöllisesti katsoen pakotti minut hyväksymään sen.

Kun en muutakaan voinut ryhdyin työhön. Ensimmäisenä tehtävänä oli aiheen rajaaminen suppeammaksi. Päädyin osaelämäkertaan, joka kohdistui Arneberg-Pentin lottatyöhön 1920-luvulla. Se ei ollut mitenkään ilmiselvä ratkaisu. Helmi Arneberg-Pentti eli 91 vuotta ja tuona aikana hän osallistui hyvin monenlaiseen historiallisesti huomionarvoiseen toimintaan. Yksin hänen lottauransa ulottui aina järjestön lakkauttamiseen vuonna 1944 saakka. Miksi valitsin näin? Voisin tietysti väittää, että kyseessä oli suuri tieteellisen intuition osoitus. Totuus kuitenkin on, että näin rajattuna aihe vaikutti mielestäni helpoimmalta ja myös jollakin subjektiivisella tavalla kiinnostavimmalta. Hyvin monet tieteelliset ratkaisut tehdään juuri tällaisin perustein. Toisin sanottuna niissä on paljon sattumaa.

Kuten elämässä myös tieteessä sattumalla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Puolittain vahingossa tapahtunut tutkimustyön kohdentaminen johdatti minut Lotta Svärdin historiankirjoitukseen pitkin reittiä, joka poikkesi huomattavasti tavanomaisesta. Ensinnäkin tutkimus rajautui ajallisesti mahdollisimman kauas sotien aikaisesta lottatyöstä. Kyseessä oli tietääkseni ensimmäinen lottatutkimus, joka kohdistui yksinomaan 1920-luvulle. Tarkasteluni ei tapahtunut missään suhteessa talvi- ja jatkosodan vaikeisiin vuosiin. Olin ryhtynyt tutkimaan Lotta Svärdiä puhtaasti rauhanaikaisena ilmiönä.

Sota ja rauha ovat hyvin erilaisia todellisuuksia, toisistaan perustavalla tavalla poikkeavia toimintaympäristöjä. Siten myös sodan- ja rauhanaikainen Lotta Svärd poikkesivat historiallisina ilmiöinä toisistaan. Talvisodan puhjetessa lottatyön luonteessa, samoin kuin koko suomalaisessa todellisuudessa tapahtui perustavanlaatuinen muutos. Jos tätä muutosta, sodan ja rauhan erotusta olisi luonnehdittava yhdellä sanalla, tuo sana olisi valinnanvapaus.

Sota on kertakaikkista pakkoa, joka rajaa vaihtoehdot lähes olemattomiin. Valintaa ei ole. Kukaan ei kysele, haluanko minä tehdä maanpuolustustyötä. Vihollinen on tulossa ja sille on tehtävä jotain halusi tai ei. Sodanaikainen puolustustoiminta ei ole juuri missään mielessä vapaaehtoista. Konkreettisimmillaan tämä sodan pakko näyttäytyi yleisessä työvelvollisuudessa, joka koski naisiakin ja joka ohjasi monia lottatyöhön. Valinnanvapauden puute oli kuitenkin myös abstraktimpaa ja vähemmän ilmeistä. Sodassa koko yhteiskunta suoraviivaistuu ja puristuu tiiviimmäksi. Kaikki ponnistukset ohjataan sodankäyntiin, sota täyttää koko kollektiivisen tietoisuuden eikä sen lisäksi ole juuri mitään muuta. Vaihtoehdot ovat kadonneet.

Rauhanaikainen todellisuus on tietysti aivan toisenlainen. Vaihtoehtoja on aina tarjolla. Kun kriisin painetta ei ole, yhteiskunta pysyy niin monimuotoisena ja monimutkaisena, että valinnanvapaus on läsnä jatkuvasti. Rauhanaikainen lottatyö oli siten monin verroin vapaaehtoisempaa kuin sodanaikainen. 1920-luvulla kysymys, haluanko minä tehdä maanpuolustustyötä, oli todellinen kysymys, johon joka ainoan Lotta Svärdin jäsen oli tykönään vastannut myöntävästi. Lyhyesti sanottuna rauhanaikainen lottahistoria sai käyttövoimansa tuhansista henkilökohtaisista ratkaisuista. Sodassa kehitystä vei eteenpäin kriisin hirvittävä paine.

Toinen erityispiirre, jonka lottatutkijan urani satunnainen alku toi tullessaan, oli henkilöhistoria. Lähestyin Lotta Svärdin historiaa yksilön kautta, yksilöllisen elämäntodellisuuden välityksellä. Tämänkaltaisessa tutkimusympäristössä rauhanaikaisen lottatyön vapaaehtoisuus korostui ja sen henkilökohtaisista ratkaisuista riippunut luonne tuli selkeästi näkyviin. Helmi Arneberg-Pentti käytti tavattomat määrät aikaansa ja työtään lotta-järjestön hyväksi ja hän teki sen ilman minkäänlaista korvausta. Henkilöhistoriallinen konteksi pakotti ilman muuta kysymään miksi.

Pakkoa ei ollut. Hänen lottatyönsä perustui jatkuvasti vapaaseen ja henkilökohtaiseen valintaan. Vuoden 1921 alussa hän kieltäytyi puheenjohtajan tehtävästä. Saman vuoden lopulla hän otti sen vastaan, mutta koetti luopua siitä jo vuoden 1922 keväällä. Jäsenkunnan hartaat pyynnöt saivat hänet muuttamaan mieltään, mutta vain puoli vuotta myöhemmin hän kuitenkin jätti lottajohtajuuden. Vuonna 1925 hän palasi järjestön johtoon ja neljä vuotta myöhemmin hän erosi tehtävästä jälleen tällä kertaa piittaamatta alaistensa ja kollegojensa vastustuksesta. Hänen ratkaisujaan sääteli kaiken aikaa henkilökohtainen elämäntodellisuus, työ ja perhe.

Kaikki lotat tekivät samankaltaisia ratkaisuja. Jokainen rauhanaikaiseen lottatoimintaan osallistunut nainen päätti omassa henkilökohtaisessa todellisuudessaan käyttää aikaansa vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Reitti jota pitkin olin saapunut lottahistorian pariin teki tämän tosiseikan ilmiselväksi. Vastassa oli sama kysymys, jonka henkilöhistoriallinen tarkastelu oli pakottanut esittämään: miksi he tekivät niin? Mutta nyt kysymys oli paljon vaikeampi. Se ei enää koskenut vai yhtä ihmistä vaan tuhansia. Mikä sai tuhannet yksilöt tekemään samansuuntaisia valintoja samaan aikaan? Millainen toimija, mikä historiallinen mekanismi kykeni ohjaamaan tuhansia yksittäisiä ratkaisuja tuhansissa yksilöllisissä elämäntodellisuuksissa.

Se ei ollut järjestö, koska alussa sellaista ei ollut olemassakaan. Se ei ollut mikään tietoisesti toiminut keskus tai johto, koska naisten toiminnan käynnistyminen oli spontaania ja oma-aloitteista. Se ei ollut mikään tietoisesti muotoiltu ideologia tai ohjelma, koska sellaistakaan ei aluksi ollut. Ja kun ohjelma ja johto ja järjestö lopulta ilmaantuivat, niiden vaikutus yksilöiden valintoihin oli jatkuvasti kaoottinen ja ennakoimaton. Asiat eivät juuri koskaan sujuneet niin kuin oli suunniteltu. Lottahistoria ei juuri koskaan edennyt johtavien toimijoiden haluamalla tavalla. Vaikuttamassa oli jokin voima, joka heijastui Lotta Svärdin kehitykseen samalla tavoin kuin henkilökohtaiset elämänolosuhteet heijastuivat Arneberg-Pentin lottajohtajuuteen. Kehitykseen osallistui jokin toimija, joka vaikutti yksilöiden ratkaisuihin kokonaan riippumatta tietoisista toimenpiteistä. Jokin mekanismi ohjasi tuhansien yksilöiden näennäisesti vapaita ratkaisuja yhteen ja yhteiseen suuntaan.

Nimitin tätä toimijaa tai mekanismia liikkeeksi. Kyseessä oli käsitteen jossain määrin uudenlainen määrittely, sillä se erottautui teoreettisesti kaikista joukkojärjestäytymisen havaittavista muodoista. Määritelmäni mukaan liike on tuhansien yksilöiden tykönään tekemä ratkaisu, yhtäaikainen ja yhdensuuntainen päätös ryhtyä tietynlaiseen toimintaan. Sen saa aikaan kollektiivisesti jaettu uskomus jokin asian merkityksestä ja arvosta. Tätä kollektiivista uskomusta nimitin ideaksi. Idea voi levitä yhteiskunnassa ilman mitään johtavaa keskusta tai tietoisesti muotoiltua ohjelmaa. Riittää että joukko ihmisiä vakuuttuu jonkin yhteiskunnallisen kysymyksen tärkeydestä ja pitää jotakin asiaa niin merkittävänä, että ryhtyy aktiivisesti vaikuttamaan siihen.

Näin syntynyt liike levittäytyy yhteiskuntaan kuin muoti tai kuin virus, joka erilaisia kanavia pitkin tartuttaa yhä uusia yksilöitä. Vasta kun se on levinnyt riittävän laajalle syntyy tarve sen tietoiseen hallintaan, syntyneen liikevoiman kontrolloituun ohjailemiseen. Silloin liike alkaa järjestäytyä ja sille muodostetaan organisaatio, hallinto ja ohjelma. Liike on persoona, ikään kuin historiallinen henkilö. Idea on motivaatio, joka ajaa häntä tietynlaiseen toimintaan. Järjestäytyminen on teko, jonka hän tekee tietoisesti harkiten ja pyrkien johonkin päämäärään. Tämä on tietysti vain vertaus, mutta auttanee selventämään teoreettista lähestymistapaa, johon tutkimusprosessi vähitellen johti.

Tämän lähestymistavan keskeisenä etuna on, että se tarjoaa mahdollisuuden yhdistää tiedostamattoman historia tietoisen ja päämäärähakuisen toiminnan historiaan. Tiedostamattoman tutkimus on viime aikoina yleistynyt. Mentaliteettien, arkipäivän ja sukupuolen historia ovat nousseet jatkuvasti keskeisimmiksi tutkimusaloiksi. Tämänkaltainen tarkastelu jää kuitenkin helposti erilleen järjestöjen, puolueiden, hallitusten ja yksilöiden teoista, joista muodostuu niin sanottu tapahtumahistoria. Kollektiivisen tiedostamattoman suuria ja syvälle ulottuvia rakenteita ei ole helppo yhdistää historian pintatason tapahtumiin. Vastaavasti on usein vaikea osoittaa, miten jonkin yksittäisen toimijan teot ovat suhteessa historian tiedostamattomiin vaikutusvoimiin.

Liikkeen historiassa sellaisena kuin sen edellä määritin yhteyden luominen mahdollistuu. Idean synty ja leviäminen ovat riippumattomia kaikesta tietoisesta toiminnasta ja siten ne pysyvät jatkuvasti avoimina historian tiedostamattomille vaikutusvoimille. Koska idea on osittain tietoisen ohjailun ulkopuolella, liikkeen etenemiseen vaikuttaa suoraan menneisyydestä saapuva kehityspaine, joka ei ole kenenkään kontrolloitavissa. Vertaan jälleen liikettä yksilöön. On helppo havaita mitä ihminen tekee, mutta usein on vaikea selittää miksi hän tekee niin. Monesti ihminen ei tiedä itsekään tekojensa kaikkia syitä. Mo-tiivi pitää melkein aina sisällään tiedostamattoman komponentin, joka on kontrollin ulot-tumattomissa ja joka perustuu aikaisempiin elämänvaiheisiin. Henkilöhistoriassa motiivi on reitti tiedostamattomaan.

Lotta Svärdin jäsenkunta vastusti vuosien ajan naisten maanpuolustustoiminnan kehittämistä ja tehostamista. Se vastusti maankattavaa organisoitumista, keskusjohtoisuutta ja valtakunnallisen järjestökokonaisuuden muodostamista. Vuonna 1921 kolmasosa lotista kieltäytyi liittymästä naisten maanpuolustusjärjestöön. Ja kuitenkin juuri maanpuolustus oli liikkeen päämäärä. Miten liike saattoi vastustaa omaa tarkoitustaan? Siksi että tietoinen ja päämäärähakuinen toiminta ei ollut ainoa liikkeen kehitystä säädellyt tekijä. Siihen vaikutti myös tiedostamaton motiivi, suoraan menneisyydestä saapunut kehityspaine, joka oli kaikesta päämäärähakuisuudesta riippumaton. Se oli luonteeltaan puhtaasti kausaalinen ja sellaisena kontrollin ulottumattomissa. Lotta Svärdin historiaan vaikutti voima, josta ta-pahtumiin osallistuneet toimijat eivät tienneet mitään.

Tämä voima oli sukupuolihistoriallinen. Sukupolvien ajan vakiintuneet käsitykset miesten ja naisten sosiaalisista rooleista tunkeutuivat liikkeen ideaan, sen motivaatioon. Ne kiemurtelivat kenenkään sitä tietämättä sisälle tuhansien yksilöiden motiiveihin ja ohjasivat tuhansia tekoja ja ratkaisuja suuntaan, jota kukaan ei voinut ennakoida. Vuonna 1922 liikkeen vastustus pakotti Lotta Svärdin johdon väliaikaisesti keskeyttämään naisten puolustusorganisaation rakentamisen. Historian tiedostamattomat voimat ulottuivat tuhansien yksilöllisten valintojen kautta historian pintaan ja aikaansaivat välittömästi havaittavan tapahtuman. Sama mekanismi toistui lottahistoriassa kerran toisensa jälkeen.

Kuten totesin aluksi, tutkimusprosessi on luonteeltaan merkillisen satunnainen ja odottamaton. Kun aikoinaan aloitin Lotta Svärdin historian kirjoittamisen, en ollut lainkaan tekemässä sukupuolihistoriaa. Miten siihen lopulta päädyin – en osaa sitä varmasti sanoa. Vaikuttamassa oli monta tekijää, mutta jälkikäteen ajatellen ratkaisu vaikuttaa melkein yhtä satunnaiselta kuin koko lottatutkijan urani alku. Se oli yllätys eikä se ollut viimeinen lajissaan. Työ oli mielestäni jo melkein valmis, kun aloin äkisti käsittää että edellä kuvaamani vaikutusyhteys kulki molempiin suuntiin.

Tiedostamattomat vaikutusvoimat ohjaavat ja rajaavat tekoja, mutta samalla teot ohjaavat ja rajaavat valintoja. Jokainen teko on palautumaton ja kun se kerran on tehty jotkin  vaihtoehdot ovat sulkeutuneet pois. Joittenkin motiivien seuraaminen on käynyt joko vaikeaksi tai mahdottomaksi. Vuoden 1921 jälkeen liikkeen jäsenten oli jatkuvasti vaikeampaa toimia valtakunnallisen järjestön ulkopuolella. 1920-luvun puolivälin jälkeen heidän oli yhä vaikeampaa olla osallistumatta naisten puolustustoiminnan kehittämiseen. 1930-luvulla oli käytännössä mahdotonta olla lotta kuulumatta siihen Lotta Svärd -järjestöön, joka historiasta parhaiten tunnetaan.

Kun yksilö joutuu jatkuvasti toimimaan vastoin joitakin halujaan ja motiivejaan, hän sopeutuu, ja tällöin hänen luonteessa tapahtuu jonkinasteinen muutos. Käsitykseni on, että tämä pätee myös liikkeen kehitykseen. Liikkeen järjestäytyminen – sarja tietoisia, palau-tumattomia ja vaihtoehtoja rajaavia tekoja – muutti liikkeen ideaa. Tiettyjen motiivien mukainen toiminta rajautui kasvavassa määrin mahdollisuuksien ulkopuolelle, jolloin liike sopeutui. Tuhannet yksilöt olivat äkisti valmiita ja halukkaita toimintaan, josta he olivat aiemmin kieltäytyneet. Liikkeen persoonallisuudessa tapahtui muutos ja vanhat käsitykset sosiaalisten sukupuolien luonteesta korvautuivat osittain uudenlaisilla. Näin Lotta Svärdin järjestäytyminen, sarja havaittavia tapahtumia historian pinnalla, vaikutti ajan todellisuuden tiedostamattomiin pohjarakenteisiin.

On tosiaan merkillistä että päädyin tähän tulokseen siksi, että professori Lappalainen melkein pakotti minut hyväksymään yhden gradunaiheen monien muiden joukosta. Kuten sanoin, historiantutkimus on merkillinen prosessi.