Kirjat

→ Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
→ Mistä kevät alkaa
→ Veljeni vartija
→ Kuu huoneessa
→ Ero

Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Julkaisija: Otava 2002

Vahva esikoisromaani intohimoista, joiden suunnan arki muuttaa.

Sinä kesäisenä iltana Inari on kuin hehkuva intiaaniprinsessa, jumalatar johon komea Anton hullaantuu. Inari jättää Karen ja Anton Marikan. Mutta intohimo, pitsialusvaatteet, seinää vasten naiminen ja sielujen kohtaaminen eivät ole verrannollisia ensimmäiseen yhteiseen roskapussiin.

Kun toinen lapsi syntyy, on Inari jo muuttunut kodin, lähikaupan ja hiekkalaatikon bermudankolmiota raahustavaksi kansitakkimammaksi. Miten tässä näin pääsi käymään?

Kun Anton kohtaa kapakan iloisessa seurueessa Marjan, hänet valtaa puhdas himo. Hän on taas taikapiirissä, johon Inari ei enää kuulu.

Tekstinäyte

    Inari lähtee työntämään vaunuja kohti puistoa, hän yrittää keikuttaa vaunuja työntäessään, että vauva nukahtaisi uudestaan. Ajatus, että vauva alkaisi parkua ulkona, hermostuttaa häntä. Aina joku ohikulkija tuijottaa, näyttää huvittuneelta, hymyileekin, aprikoi mielessään, miten tuo tyttöparka on itsensä tuollaiseen liemeen saattanut, selviytyyköhän se lainkaan noiden kanssa. Inari tuntee, miten sydän muljahtelee rinnassa, entä jos hän kuolee tähän, suorilta jaloilta sementtiselle pihakäytävälle. Tuleeko sydänkohtaus äkkiarvaamatta vai varoitteleeko se itsestään pahoinvoinnilla, huimauksella, kivulla tai jollakin?
    Lähimpään puistoon ei ole pitkä matka ja jo kaukaa hän näkee kirkasvärisiin vaatteisiin puettuja lapsia keinumassa ja istumassa hiekkalaatikolla. Heidän äitinsä seisovat sijoilleen juuttuneina kädet kansitakkien taskuissa, yllään verryttelyhousut, jalassaan lenkkikengät.
    Inari vie Auran hiekkalaatikolle ja purkaa mukanaan tuomastaan muovikassista tytön eteen ämpäreitä, lapioita, muotteja ja hiekkasihtejä. Inari kurkistaa vaunuihin ja toteaa vauvan nukkuvan. Hän vetää vaunut kuitenkin mukaansa kohti yhtä äitien ryhmää, jossa seisoo hänen tuttujaan.
    - ...kotihoidontuella vissiin siihen saakka, kun Nelli täyttää kolme. Jos Jussi saa olla siellä vielä töissä, niin voisin tietty olla kotonakin mutta en tiedä sitten, mutta sitten taas jos Jussi...
    - ...ne meni sairaalaan joskus aamuyöllä ja siellä sanottiin, että se synnytys oli jo käynnistynyt ja että olisi pitänyt aikaisemmin ja ne meni suoraan synnytyssaliin, mutta sitten ne supistukset loppuivatkin ja sen isän käskettiin lähteä kotiin mutta sitten ne olivatkin soittaneet että tule takaisin ja se isä ei ollutkaan ehtinyt siihen synnytykseen kun se lapsi olikin perätilassa, ajattele, se huomattiin vasta silloin ja ne joutuivatkin lähtemään leikkaussaliin...
    - Ollaan yritetty antaa sille perunaa, sitä se syö, mutta porkkanaa taas ei ollenkaan.
    - Ei peruna välttämättä olekaan hyvä, kukkakaali...
    - ...suoraan tissistä maitoa perunan sekaan, tälleen vaan, pruits.

Mistä kevät alkaa

Julkaisija: Tammi 2005

Mistä kevät alkaa on kertomus nelikymppisestä Leilasta, hänen ylioppilaaksi pääsevästä tyttärestään Kiasta ja äidistään Helenasta, jonka Alzheimerin tauti etenee hurjalla vauhdilla. On kevät, luonto puhkeamassa kukkaan, tyttären ihanat juhlat edessä, kun kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Leila sukkuloi työn, kodin ja äitinsä päähänpistojen välissä. Samaan aikaan hänen pitäisi päästää irti tyttärestään ja sitoutua tiukemmin hauraaseen äitiin. Leila tuntee itsensä kaikkien velvollisuuksien keskellä valtavan riittämättömäksi. Tyttären itsenäistyminen ja äidin lisääntyvät muistikatkot ja karkailut vaikuttavat Leilasta tahalliselta kiusanteolta. Nuoresta ja iloisesta Leilasta on tullut liian nopeasti keski-ikäinen ja äkäinen nainen.

Mistä kevät alkaa on oivaltava romaani naisen elämän ristiriidoista. Se on kertomus jossa viha, rakkaus, syyllisyys ja katumus sekoittuvat kun ihminen ei kuvitelmistaan huolimatta voi hallita elämäänsä niin kuin oli suunnitellut. Ennen kaikkea romaani on tarkkaan piirretty kuva sairastuvan ihmisen ja hänen omaistensa hädästä, riipaiseva mutta silti elämänmyönteinen kuvaus inhimillisestä keskeneräisyydestä, epätäydellisyydestä ja siitä, että kaikkeen ei ole eikä tule vastauksia. Leila ei voi surra äitiään, joka on vielä elossa, vaikka ei sitä enää edes itse ymmärrä. Aivan kuten kevään tulon ensimmäisiä hetkiä, yhtä vaikea on huomata milloin kaikki muuttuu, koska alamme vanheta, milloin lapsemme kasvavat aikuisiksi tai vanhempamme lakkaavat olemasta vanhempiamme.

Tekstinäyte

    Huoneen suojissa he vapautuivat ja hoitajien lähdettyä alkoivat aukoa rapisevia sellofaanikääreitä kukkiensa ympäriltä ja kilistellä lautasten ja lusikoiden kanssa.
    - Paljon onnea, mummo, Kia sanoi ja ojensi keltaisen ruusun sängynlaidalla istuvalle Helenalle. - Tämä on minulta. Etkö halua ottaa sitä käteesi ja katsoa? No, ei sinun tarvitsekaan, veteenhän se on laitettava. Minä laitan sen veteen. Onko täällä jossakin maljakoita? Tälle pitäisi olla sellainen yhden ruusun maljakko. Onko täällä sellaista?
    - Maljakoita minä en tänne oikeastaan tuonut, Leila sanoi. - Täällä on varmasti talon puolesta maljakoita. Voisitko käydä kysymässä?
    - Minä käyn, Kia sanoi innokkaasti, hän oli helpottunut päästessään pujahtamaan ovesta ulos.
    - No niin, paljon onnea nyt vain, äiti, Leila sanoi ja työnsi paketin Helenan syliin. Hän kohotti kukkakimppua Helenan kasvojen eteen. - Tämä on Päivikiltä, äiti. Päivikiltä, hän toisti hitaasti ja kovaa kumartuen aivan Helenan kasvojen eteen. - Hän ei päässyt tulemaan. Haluatko, että minä avaan pakettisi? Kasvot kuumenneina kovasta yrittämisestä ja kaikesta, jota ei osannut määritellä, hän alkoi Raisalle ja Sirkalle hymyillen aukoa paketin nauhoja. Hän oli tehnyt lahjanauhasta hienon ruusukkeen ja aukaisi nyt sen itse. Sitten hän repi teipit paketin päistä auki ja ihmetteli, miksi oli laittanut sitä niin paljon. Liukas silkkihuivi solahti oitis paketin auettua lattialle ja Leila kumartui poimimaan sitä jalkojensa juuresta. Hän olisi halunnut jäädä sinne, kumaraan kaksin kerroin taittuneena, katse lattiassa. Mutta hän ei voinut jäädä, hänen oli noustava ylös ja nyt hänen kasvonsa olivat entistä punaisemmat.
    - Kuinka kaunis huivi! Sirkka ja Raisa huusivat. - Sido se hänen kaulaansa!

Veljeni vartija

Julkaisija: Tammi 2007
Saatavilla myös pokkarina

Annamari Marttisen kolmas romaani Veljeni vartija on kertomus sisaruudesta, vahvasta yhteydestä ja sen katkeamisesta. Se on kertomus sisaresta, jota ajaa halu selvittää veljen elämän ongelmat ja veljestä, jonka elämässä ei tunnu olevan mitään hyvää.

Marttisen romaanissa sukelletaan nykypäivästä 1970-luvun suureen huumeaaltoon, joka rantautui myös romaanin tapahtumapaikan kaltaisiin pikkukaupunkeihin. Romaanin päähenkilön Tarun veljen rauhan ja rakkauden ikävä sivutuote vei mukanaan, hänestä tuli ammattimainen narkomaani jo ennen ajokortti-ikää. Häpeä ja nöyryytys, jonka muu perhe sai kokea, katkaisi sisarusten välit vuosikymmeneksi.

Kun Taru perustaa oman perheen, hän päättää ottaa veljeen yhteyttä, auttaa tätä ja selvittää vuosia hänen mieltään kaivertaneen kysymyksen: mistä kaikki oikein alkoi - ja miksi?

Veljen tapaamisesta alkaa Tarun matka kohti anteeksiantoa ja hyväksymistä. Kaikkivoipana tuoreena äitinä hän kuvittelee, että hän rakkaudellaan voi pelastaa veljensä ja tuoda tämän terveenä kotiin.

Tarun voimia koetteleva avustusprojekti vie hänet tahtomattaankin suoraan veljen vankila-, parantola- ja katuelämän täyttämään päämäärättömään suohon. Lapsuudenkuvan iloisen pojan hymystä ei näy häivähdystäkään. Hän ei kohtaakaan veljeä, jonka voisi kuumassa kylvyssä kuurata takaisin lapsuudenkodin keittiön pöydän ääreen. Taru huomaa pian, ettei mikään määrä rakkautta, tietoa tai konkreettista apua riitä, eikä hän edes tiedä ketä hän oikeastaan on päättänyt rakastaa. Hän on aina uskonut, että kaikki kääntyy joskus hyväksi, jos yrittää tarpeeksi, mutta mitä tapahtuu, jos niin ei käy? Mikä merkitys elämällä silloin on?

Veljeni vartija on viiltävä kertomus rakkaudesta ja vastuusta sekä luopumisen pakosta. Romaani pohtii ihmisen vastuun rajoja ja sitä, kuinka suuria taakkoja meillä on mahdollisuus kantaa ilman, että jotain tippuu väistämättä matkan varrelle.

Tekstinäyte

    - Mulla ei ole mitään muuta. Tää on ainut, mitä mä osaan, Sakke sanoi ja hymyili, hänen silmänsä olivat pohjattoman surulliset. - Mä olen ollut nisti 13-14-vuotiaasta asti. Olen hakenut jatkuvaa euforiaa koko elämäni ajan, synteettisillä aineilla.
    Sakke laittoi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille pienen pakastepussin, jossa oli valkoista jauhetta. Hän piti pussia kämmenellään ja hymyili häijysti niin kuin poikana pitäessään kädessään onkimatoa, jota tiesi Tarun inhoavan. Heittääkö se sen mun päälle? Taru oli silloin ajatellut ja tajunnut, että Sakke saattaisi aivan hyvin tehdä sen.
    - Mut mä en saa enää mitään euforiaa, Sakke kuiskasi. - Alussa huumeet anto mulle taivaan, mut nyt se on jo täyttä helvettiä. Mun olis aika lopettaa nää orgiat.
    - Millainen se taivas oli? Taru kuiskasi hänkin.
    - Mä kuulin värejä ja näin ääniä.
    Taru tunsi itsensä hölmöksi, viattomaksi pieneksi hölmöksi.
    Hän katsoi veljeään ja tämän kämmenellä lepäävää pussia ja tajusi vihdoin sen, minkä oli tiennyt jo pitkään.
    Sakke oli huumekauppias, välittäjä. Hän oli linkki ketjussa, jonka lonkerot olivat rakentuneet vuosien ja vuosien ajan ja jotka olivat menneet niin syvälle, ettei niitä pystyttäisi kitkemään koskaan.
    Sakke oli tuonut huumeita tähän pieneen kaupunkiin ja tuonut niitä tähän taloon.
    Sakke tunki pussin takaisin taskuunsa ja nousi. Hän käveli kylpyhuoneeseen ja Taru tiesi, että hän veti siellä valkoista jauhetta, mitä se sitten olikin.
    Sakke ei ollut enää Sakke ja Taru tiesi, että hänen pitäisi nousta, hakea Pinja ja lähteä, mutta hän ei lähtenyt. Hän puri hampaansa yhteeen ja jäi istumaan.
    Hän näki miten Sakke muuttui. Sakke ei kyennyt istumaan enää paikallaan, alkoi ravata edestakaisin, puhua maanisesti, osoitella sormillaan kattoon. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi lamppua ja niihin katsoessaan Taru ei tavoittanut enää ketään. Saatana oli mennyt Sakkeen, ja Sakke oli hänen opetuslapsensa. Oli vannonut ikuisen rakkauden valan tatuoimalla pedon luvut sormiinsa.

Kuu huoneessa

Julkaisija: Tammi 2009

Elämänhallintaa ja perhesuhteita vaihtoehtohoitojen viidakossa.

Kun Katja saa hiekkalaatikon äärellä ystävältään luettavaksi nipun lehtiä, joissa kerrotaan terveydestä ja hyvästä olosta, hänen elämänsä alkaa muuttua. Jo pitkään Katja on kokenut polkevansa paikallaan; koulutusta vastaavaa työtä ei löydy, eikä perhe enää tarjoa uusia elämyksiä. Jokin on vialla - mutta mikä? Siitä Katja päättää ottaa selvää.

Ensimmäiseksi hän aloittaa ruokaremontin, tiskikaappi täyttyy itupurkeista, hyväntuoksuinen mutta maidoton ja rasvaton pannukakkutaikina paistuu uunissa. Katjan täytyy puhdistua ja saada lapsensa vakuuttuneiksi elintarvikeväreistä, myrkyistä, kaikesta. Nuorissa kasvoissa lautasen takana välkehtii terveen punan sijaan apeus, eikä aviomies jätä hörppimättä maidon loppuja tölkistä, vaikka se ahdistaa Katjaa. Itse asiassa ahdistus tuntuu vain kasvavan, vaikka Katja kuinka käy hoidoissa: iridologilla, enkeliterapiassa, meditoi ja etsii voimaa kivistä, kristalleista ja viherjauheesta. Eikä ahdistus hellitä, vaikka elämään astuu uusi ihminen, mies ja henkinen opas, aivan kuten ennustaja oli luvannut.

Annamari Marttinen kuvaa jälleen riemastuttavan tarkkanäköisesti lasten ja vanhempien, perheen, kosketuspintoja ja kasvua ymmärtämään toistensa kummallisuuksia.

Tekstinäyte

    Suurella kuistilla, sen kaiteella, tuolilla ja rappusilla istuskeli puolenkymmentä ihmistä juttelemassa ja nauramassa.
    Tunsivatko he kaikki toisensa entuudestaan? Susannan tuttuja he olivat ainakin, tämä ryntäsi ulos autosta ja levitti käsivartensa.
    Katja kömpi itsekin ulos autosta juuri parahiksi todistamaan, miten ihminen toisensa jälkeen juoksi Susannan laajaan syliin. He halasivat pitkään ja antaumuksella. Katja keskitti huomionsa taksikuskin ojentamiin laukkuihin, hän tarttui niihin tomerasti ja oli katsovinaan, olivatko kaikki laukut varmasti tallella. Tallella olivat, eivät olleet hävinneet takaluukusta minnekään matkan aikana. Hän kasasi myös Susannan kassit ja pussit yhteen kasaan, se sai hänet tuntemaan itensä tärkeäksi ja typeräksi.
    Taksi kaarsi pois, ja Katja katsoi sen perään niin kauan kunnes sen perävalot hävisivät koivukujan päässä. Hänet valtasi pakokauhu. Teki mieli juosta taksin perään.
    Katja seisoi toimettomana ja ulkopuolisena rappujen edessä. Halaaminen jatkui, jo halatut seisoivat katsomassa toimitusta hymy kasvoillaan. Kukaan ei kuitenkaan sanonut Katjalle mitään.
    Henkisesti kehittyneet ihmiset halaavat toisiaan, Katja muisti Tuijan sanoneen.
    Mun ei olisi pitänyt tulla tänne, epämiellyttävä tunne levisi kaikkialle, ahdisti. Juuri silloin portaille astui Erkka.
    Erkka seisoi avoimessa oviaukossa ja valo ympäröi hänet, oli kuin hänen hiustensa ympärille olisi ollyt sädekehä. Hänen hiuksensa olivat niin puhtaat, että osa niistä leijaili irrallaan valonsäteissä. Mitä sampoota hän käyttää? Katja huomasi ajattelevansa. Se sai hänet hymyilemään entistä leveämmin. Mitä sitten jos muut huomasivat, he eivät tienneet hänen ja Erkan yhteydestä.

Ero

Julkaisija: Tammi 2011

Lisätietoja tulossa myöhemmin