tuikun touhuja…
Etusivu	Minä	Kuvatuksia	Linkkejä	Jätä tänne tassunjälkesi!
2.8.2008 Kisoja, kisoja, kisoja… Alkukesä tuntui olevan yhtä kisailemista! Nastolan jälkeenkin osallistuttiin vielä kaksiin agility-kisoihin ennen juhannusta – ensin Janakkalassa ja sitten Heinolassa. Molemmissa sijoituttiin toisiksi, tosin Heinolassa maximöllit itse asiassa voitin, mutta aikatasoituksen vuoksi joku rott… anteeksi, mini kiilasi lopullisessa järjestyksessä edelleni. Janakkalassa harjoiteltiin jälleen myös kilpailevien radalla, mikä Äiskän mielestä meni ihan reisille. No, oma syynsä: Äiskä jaaritteli puhelimessa vielä siinä vaiheessa, kun meidät kuulutettiin radalle! Kiirehän siinä tuli, ja niin jouduttiin juoksemaan ensimmäiselle esteelle. SIINÄ VAIHEESSA Äiskä sitten kuvitteli, että olisin istunut paikoilleni odottelemaan jonkun esteen taakse! Haloo. Minähän luulin, että me olemme jo suorittamassa rataa, kun Äiskäkin rupesi juoksentelemaan! Niinpä kirmasin suorinta tietä radalle, ja kun Äiskä ei antanut minkäänlaisia käskyjä, jouduin itse arvaamaan, mikä este tulee aina seuraavaksi. Olin jo ehtinyt suorittaa puoli rataa, kun Äiskä lopulta sai äänensä avattua ja karjuttua minut luokseen. Senkin jälkeen meillä tosin oli hieman erimielisyyksiä radan suorittamisesta, kun Äiskä yritti komentaa minut sellaisille esteille, jotka olin jo tehnyt… Tämän jälkeen Äiskä on muuten visusti varonut lähestymästä radan ekaa estettä muuten kuin kävellen – niin kisoissa kuin ihan vaan maanantaiharjoituksissakin! Viimeisimmän kerran kisasimme Kuopiossa heinäkuun lopulla, ja maximöllien eka sija pätkähti plakkariin. Mielestäni on ihan turhaa mainostaa, että satuin olemaan kyseisen luokan ainoa osanottaja, mutta Äiskä rupeaa muuten mussuttamaan, että se pitää kertoa. Pöh. Joka tapauksessa tein niin hienon radan, että kuopiolaiset tulivat kilpaa kehumaan suoritustani ja hehkuttivat, että olen ihan valmis lopettamaan mölleröinnin ja aloittamaan virallisen kisaamisen. Niin, Äiskä! Virallinen kesäharrastukseni on ollut agilityn ohella mökkeily. Äiskän vanhempien mökillä olen käynyt monen monituista kertaa, mutta sen lisäksi olen piipahtanut myös mökeillä Suonenjoella ja Porvoon saaristossa. Ihka ensimmäisenä mainitulla kesän suurin projekti on ollut VALTAVAN hiekkakuorman levittäminen rantaan, ja tähän hankkeeseen muffan iloksi osallistuin täysin rinnoin! Tongin, kaivoin ja levitin hiekkaa tassut pöllyten niin, että lopulta valmis rantahietikko muistutti kuulemma lähinnä jotain emmentaalia, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kivaa oli kuitenkin! Ja samaisen hiekan kimppuun olen käynyt tuolla mökillä sittemmin lähes joka visiitillä. Hiekka rulettaa! Kun Äiskä tuli pelastusliivin minulle hankkineeksi, kesän iloihin on toki kuulunut myös uiminen. Kaverini Edinkin Äiskä kutsui minulle uimaseuraksi, mutta se ei kyllä ollut yhtään hauskaa! Niin paljon kuin minä olenkin meistä kahdesta pomo maalla, Edi kosti satakertaisesti vedessä! Se eläin paineli kuin torpedo ympäri järveä ja haki siinä sivussa niin kepit kuin damitkin, oli ne sitten heitetty minulle tai Edille. Epäreilua!! Onneksi Edin emäntä tajusi jossain vaiheessa pitää vähän aikaa koiraansa kiinni, että minäkin ennätin hakea edes jokusen kepin. Suonenjoella uiskentelinkin vähän vähemmän karvaisen kaverin kanssa. Tiitu oli hyvää uimaseuraa, koska se oli niin paljon hitaampi kuin minä! J Tiitun kanssa uskaltauduin kroolailemaan jopa ilman liivejä! Muutenkin Tiitu sekä veljensä olivat kutakuinkin maailman parhaat leikkikaverit, koska ne eivät väsähtäneet heti kahden minuutin jälkeen, kuten laiskamadot Äiskä ja kummitätsy. Leikkiminen aloitettiin aamulla, ja sitä jatkui muutamaa ruokailupaussia (sekä minun että ihmisten) lukuun ottamatta melkein taukoamatta iltaan asti. JEE!!! Suonenjoella pääsin myös osallistumaan uuden laiturin rakentamiseen, tai ainakin seilaamaan sillä laiturilla ympäri järveä, kun se siirrettiin rakennustelakalta lopulliselle sijoituspaikalleen. Se oli aika hurjaa… Metsälenkillä taas meinasin päästä todellisen gourmet-aterian kimppuun, kun kerrankin sain rusakon kiinni. Kotikulmilla jäniseläimet tuppaavat olemaan turhan vikkeliä, eikä niitä saa kiinni, vaikka kieli vyön alla ravaisi kuinka pitkään tahansa. Savolaiset puput taas ovat selkeästi enemmän minun makuuni: pötkivät pakoon hetken, mutta antautuvat sitten mukavasti sätkytellen ja kiljuen. Äiskän mielestä jänispaisti ei ilmeisesti kuitenkaan kuulu meikätytön ruokalistalle, sillä juuri kun olin upottamassa hampaani pupun herkullisiin lapoihin, Äiskä rynnisti kummitätsyn kanssa heinikon halki ja kampesi minut niskavilloista ilmaan. Ateriani tietenkin säntäsi kiireen kaupalla metsän siimekseen. Plääh. Meren rannalla hommia riitti Äiskän vahtimisesta mustikoiden mutusteluun suoraan puskasta. Ja kun Äiskä rauhoittui touhuamisineen sen verran, ettei tarvinnut jatkuvaa vahtia, olin jo päässyt sen verran töiden makuun, että perustin Tuikun puunjalostuspalvelu Oy:n. Tuvassa varsinkin innostuin kaivamaan halkolaatikosta kalikoita ja salakuljettamaan niitä ympäri taloa, enimmäkseen tosin ympäri olohuonetta. Sitten niistä saattoi kaluta irti kivoja pikku tikkuja, vaikkapa sytykkeiksi. Jotain kumman syystä Äiskä ei erityisemmin innostunut tästä palvelustani, vaan kiikutti puut yksi kerrallaan takaisin laatikkoon. Minähän en toki pienistä vastoinkäymisistä lannistu, vaan roudasin välittömästi uudet halot poikineen kehiin. Ja eikun työstämään! Se huono puoli puun perusteellisessa työstämisessä tosin on, että turhan usein siitä seuraa ennemmin tai myöhemmin oksennus. Tällä kertaa se tuli vähän myöhemmin, mutta sitäkin voimakkaammin. Illalla Äiskä ja kummitätsy olivat jo vetäytymässä yöpuulle, kun minua kävi yrjöttämään. Muutaman kakomisen jälkeen päivänvaloon palautui käytännössä kaikki, mitä olin viimeisen kuuden tunnin aikana pupeltanut. Kohtaus tuli niin nopeasti, että kummitätsy ei ennättänyt teräsmiessyöksystään huolimatta pelastaa mattoa, vaan sotku pulahti kutakuinkin keskelle sitä. Sen sijaan supertätsyni yritti ilmeisesti heittää jonkinasteisen voltin kesken pelastusoperaationsa, mutta laskeutuminen jäi aavistuksen vajaaksi ja clarkkentinkorvike landasi takalisto edellä minun vesikippooni… Lopputulos tästä kaikesta oli siis se, että maton yksi reuna oli oksennuksessa ja toinen reuna joka puolelle räiskyneessä vedessä. Lisäksi nestettä oli myös yltympäriinsä mattoa reunustavaa lattiaa ja tätsyn byysista (sekä päällys- että alus-) olisi tätsyn mukaan voinut pusertaa noin pari litraa vettä. Mikä taas on melkoinen ihme, koska alun perin itse kupissakaan ei nestettä ollut kuin muutama desilitra… Oksupuksu ei kuitenkaan ollut saaristokeikan kurjin puoli. Sen arvonimen saa ehdottomasti kamalista kamalin ukonilma. Salamien vilkkumisesta viis, mutta kun ne saivat koko tönön muutamaan otteeseen tärähtämään niin, että väkisin meinasivat minunkin pöksyni ruveta tutisemaan. Toisaalta Äiskän sylissä oli varsin turvallisen tuntuista. Vähän aikaa kun tirkistelin suurin silmin kohti pihapiiriä ja kallistelin päätäni, Äiskän kävi minua sääliksi ja pääsin kuin pääsinkin SOHVALLE! Hyvä minä. Ukkosen loputtua yritin samaa temppua useampaan otteeseen uudestaankin, mutta se ei valitettavasti tepsinyt enää ihan yhtä hyvin. Hmm… Ei kai Äiskä ala tulla immuuniksi pentukatseelle??? Se ei ole hyvä. Muuten pitää ruveta yrittämään ihan uusia konsteja. Testasinkin jo tuossa ohimennen, miten Äiskä reagoi, jos pistän poskeeni saippuan. Äiskä kun kehtasi unohtaa minut ihan tykkänään ja sulkeutui saunaan. Huomattuaan tekoseni Äiskä oli tikahtua naurusta ja lisäksi se saippuapala oli pahaa. Ehdin nakertaa siitä vain pienen palasen ja silti kieltä livotutti ainakin tunnin. Veden juominenkaan ei auttanut, silloin suussa alkoi vain vaahdota. Hyi olkoon. Älkää maistako saippuaa! Heinäkuun alkupuolella pääsin kiertelemään Suomen lounaisosia. Yyteri on ihan helmi paikka! Hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa, aina vaan, silmänkantamattomiin! Työstin biitsistä reikäjuustoa sielläkin. Kummitätsy epäili, että jos joku tietämätön eksyy paikalle tutkailemaan työni jälkiä, se vielä kuvittelee ulkoavaruuden olioiden saapuneen tekemään merkkejään rannalle, siinä määrin tehokkaasti olin hiekkaa myllännyt! Naantalissa olisin ehdottomasti halunnut päästä Muumimaailmaan, mutta ne vesipäät eivät päästä saarelleen koiria. Yritin anoa armahdusta presidentiltäkin, mutta ei siitäkään ollut hyötyä. Halonen ei ollut edes paikalla Kultarannassaan. Pah. Mielenosoituksellisesti menin sitten ja väänsin Kultarannan puutarhaan koko päivän pidätellyt tortut, jotka Äiskä omituisesti punastellen kaapi kiireen vilkkaa Hauska-pussiin. Äiskä on aina niin nössö, siitä ei kerta kaikkiaan ole radikaaliksi. Lounais-Suomen turneella yöt vietettiin teltassa samaan tapaan kuin viime vuonna Lapissa. Mikäs siinä, kummitätsyn makuupussi oli tänäkin vuonna lämmin ja tilava, mahduimme sinne jälleen somasti molemmat kuin nakit hodarin sisään. Naantalissa tutimisesta ei tosin meinannut alkuun tulla mitään, koska naapuriteltassa majaili Renault. Enkä nyt tarkoita sitä automobiilia, vaan liettualaista dobermanniurosta! 1) Kuvitelkaa, joku oikeasti antaa koiralleen automerkin nimeksi. Äiskä totesi, että hänen seuraavasta koirastaan tulee Volkkari. 2) Se jätkä mourusi, ulisi, haukkui ja yritti muutenkin keskustella puoli yötä, joten pakkohan minun oli sille vastailla. Siispä eivät nukkuneet sen enempää Äiskä, kummitätsy kuin sen Rellun omistajatkaan. 3) Jos koko isolla leirintäalueella on keskimäärin yhteensä kolme koiraa, mikä on todennäköisyys, että kaksi niistä päätyy viettämään yönsä viereisiin telttoihin? Niinpä! Ja silti me onnistuttiin... Tammisaaressa yöpyessämme Äiskä meinasi unohtaa meikäläisen lenkityksen kokonaan. Se pykäsi teltan pystyyn saman tien, kun autosta päästiin ulos! Päätin tehdä olemassaoloni hyvin tiettäväksi, ja ryhdyin sitten heittelemään kuperkeikkoja teltassa. Kummitätsy (ja kourallinen karavaanareita) oli kuolla nauruun ulkopuolella, kun koko pytinki kuulemma huojui ja heilui kuin syysmyrskyn kourissa. Mutta sainpahan tahtoni lävitse, ja pian lähdimme jolkuttelemaan meren rantaan. Äiskä tosin yritti väittää, että olisi lenkille lähdetty vielä joka tapauksessa, vaikka en Tuikku-show’ta olisikaan järjestänyt. Joo joo, niin vissiin! 14.6.2008 Kisaaminen on vain jatkunut! Kirkkonummella käytiin kokeilemassa Etelärannikon Tassutiimin järjestämiä agility-kisoja heti Mäntsälän kisojen jälkeen, ja siellä Äiskä ilmoitti minut kilpailun ulkopuolella kokeilemaan myös 1-tason rataa. Tässä vaiheessa kävi pientä koiraa hieman epäilyttämään. Jos kisoja kerran on näin tiuhaan tahtiin plus normaalit treenit maanantaisin päälle, ei voi olla tarkoitus, että voitan jokaiset kisat? Täytyyhän muillekin antaa mahdollisuus! Ilmeisesti tarkoitus onkin vain pitää hauskaa? Hieman Äiskälle kyllä Kirkkonummella loukkaannuinkin, kun joku kiltti radanrakentaja oli taas sijoittanut A:n optimaaliselle paikalle keskelle rataa, mutta sinne kurvatessani Äiskä karjuikin kurkku suorana EIIII:tä. En ymmärrä ihmisiä. En ymmärrä radanrakentajia. En sitten viitsinyt tosiaankaan panostaa erityisemmin loppurataan, mistä seurasi kymmenen virhepistettä, eikä lainkaan sijoitusta tällä kertaa. Mitäs Äiskä ei päästänyt minua A:lle! Mitä taas ykkösten rataan tuli, eihän minulla siellä ollut edes mahdollisuutta voittaa, koska kuten sanottua ryntäilimme rataa vain kilpailun ulkopuolella, ja niinpä otin homman aika iisisti. Ilmeisesti JOS suoritukseni olisi lopputuloksissa otettu huomioon, olisin silti sijoittunut kuudenneksi. Mielestäni ihan hyvä homma näin ensikertalaiselta! Mökilläkin käytiin vaihteen vuoksi. Siellä oli myös Äiskän vanhemmat, ja muffa on ihan kuningas: siltä putoilee meikäläiselle jatkuvalla syötöllä herkkuja! Äiskä tosin jostain syystä tykkää herkkusateesta vähän kyttyrää. Se kai kuvittelee pitävänsä minua jonkin sortin dieetillä, koska minulla on kuulemma kilon verran liikaa painoa. Herää epäilys, ollaanko me taas suuntaamassa johonkin inhoihin missikisoihin. En halua. Siispä kiusallanikaan en aio laihtua – kyllä fiksu koira löytää sen verran pupellettavaa vaikka katuojasta. Pahimmassa tapauksessa maiskutan vaikka lajitovereitteni jätöksiä, mistä operaatiosta Äiskä saa kerta toisensa jälkeen varsin hupaisannäköisen ”hyieiyökyök”-kohtauksen ja rynnistää paikalle kiireen vilkkaa. Heh, ja sekös meikäläisen saa mutustelemaan kahta vikkelämmin. Hieman olen kuitenkin alkanut epäillä myös mökkeilyä, sillä Äiskä meni ja osti minulle ikioman pelastusliivin, eikä Äiskä ikinä tee ostoksia ilman taka-ajatuksia… Arvasitte oikein, jouduin jo räpiköimään liivi niskassa mökkijärvessä pari minuuttia. Ja se vesi oli satamiljoonaa kertaa kylmempää kuin kylpylässä! Inhottavaa! Viimeisimmän kerran olen päässyt agilityilemään Nastolassa. Oli kylmä ja vettäkin ripsi pariin otteeseen taivaalta. Onneksi kunnon sade alkoi vasta kisa-alueelta poistuessamme. Siltikään homma ei tainnut Äiskän mielestä mennä ihan putkeen. Jälleen kisasin ensin mölleissä ja sitten treenasin muuten vaan ykkösissä. Ekan radan ryssi Äiskä, joka taapersi suoraan linjalle, kun syöksyin puomille. No, tuomari tietenkin huomasi, että jouduin Äiskän takia hyppäämään puomille vasta kontaktipinnan jälkeen. Niinpä niin. Mutta eikö taas A-este ollut sijoitettu niin, että sinne oli ihan PAKKO päästä säntäämään kesken suorituksen! Jee, jippii! Tuomari ei kuitenkaan ollut bonusesteestäni ollenkaan mielissään, vaan – voitteko kuvitella! – HYLKÄSI koko suoritukseni. Pässi seepra. Myöhempi suoritukseni meni muuten ihan mukavasti, mutta en voinut käsittää, että rengas piti hypätä ensin yhdeltä puolelta ja sitten putken jälkeen toisin päin. Kuvittelin Äiskän näyttävän ihan omiaan ja yritin surffata siksi renkaan kehikon ja kettinkien välistä, mahdollisimman nopeasti siis vain eteenpäin. Hylky tuli siksi myös siltä radalta. Tulipahan möllittyä oikein kunnolla! J 4.6.2008 Hellurei! On jäänyt kirjoittaminen taas vähän sikseen. Aluksi oli kummitätsyllä muka niin kiirusta töissä, ettei sitä saanut kirjurin hommiin sitten millään – ja sitten en puolestani minä ennättänyt sanelemaan. Ai miksikö? Koska minusta on tullut suuri VOITTAJATOLLERI! Vaan aloitettakoon tarina hieman kauempaa historiasta… Agilitytreeneihin tuli maalis-huhtikuussa katkos, koska peräpääni kävi taas vaihteeksi juoksentelemaan. Plääh, ihan turhanaikaista touhua. Kolme viikkoa lenkillä vain fleksinjatkona vetää koiran kuin koiran mielen matalaksi… Olin täynnä puhtia ja energiaa, yritin kiskoa Äiskää kaula pitkällä, pariin otteeseen pomppia kuin kenguru – mutta ei, en päässyt vapaaksi. ONNEKSI muffa sai kuningasajatuksen ja pisti mökillä tilukset aidan sisään. Siellä oli sitten Äiskänkin mielestä ilmeisen turvallista ja pääsin kirmaamaan kaistapäisenä tonttia ympäriinsä. Juoksujen loputtua Äiskä sai taas pakkomielteen opettaa minut uimaan. Nii-in, ei sitten oppinut kerrasta. En kuitenkaan tällä kertaa viitsinyt hankkia vesihäntää, oli se sen verran kipeä viimeksi, vaan totesin, että Äiskän mieliksi on kai hetken aikaa polskittava. Äiskällä on nimittäin sellainen välillä TODELLA rasittava piirre, että se ei koskaan luovuta… Ilman vesihäntää olisi tällä kerralla kai pitänyt läträtä puoleenyöhön, ennen kuin Äiskä olisi tajunnut lähteä kotiin, jos en olisi muutamaan kertaan uinut koirakylpylän allasta päästä päähän. Apuna oli toki myös toinen tolleri, kaverini Edi, joka räpiköi niin että roiskui ja yritti väittää, että se lutraaminen olisi muka kivaa. Oli miten oli, Äiskä oli onnesta ympyriäisenä kroolattuani pari vetoa, joten oli siinä uiskentelussa jotain hyvääkin. Äiskän onnellisuus nimittäin useimmiten korreloi suoraan meikätytön herkkumäärän kanssa… J Toisaalta Äiskä tuli tästä kylpyläkeikasta vähän turhankin onnelliseksi – eipä aikaakaan, kun se kyöräsi minut ja Edin ja kaupanpäälle katsojaksi vielä kummitätsynkin kylpylään uudestaan! Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä: se vesielementti rupesi tuntumaan ihan kivalta… Ennen kuin huomasinkaan, painelin tuhatta ja sataa damin perässä edestakaisin pitkin allasta, huolimatta hienoisista häiriötekijöistä: a) Edillä oli parempi lelu ja b) Äiskä ja kummitätsy hihkuivat altaan laidalla heikkopäisinä. Mieli olisi tehnyt painaa kuono hetkittäin pinnan alle, kun ne oikein innostuivat kimittämään hienoa koiraansa… Sukeltaminen ei kuitenkaan onnistunut, koska Äiskä oli varmuuden välttämisen ehkäisemiseksi hinannut niskaani pelastusliivit. Lelua sain kuitenkin Edin kanssa vaihdettua, joten kestin kuin kestinkin seuralaisteni kohkaamisen. Huhti-toukokuun vaihteessa Äiskä rohkaistui roudaamaan minut ensimmäisiin epävirallisiin agilitykisoihini. Ekat kisat tosin menivät itse asiassa sivu suun, kun menin bongaamaan metsässä jäniksen, karkasin takaa-ajoon (hei, se vimmatun vemmelsääri irvisteli minulle!) ja olin niillä teilläni pitempään kuin ikinä. No, itse en huomannut ajan kulua, enkä kyllä saanut sitä irvailevaa ristihuultakaan kiinni. Arvatkaa, harmittiko! Niinpä piti odottaa viikko, ennen kuin pääsin osallistumaan Eukanuba Cupin toiseen osakilpailuun Espoossa. Pinkaisin Äiskän rinnalla puhtaan radan ja pokkasin toisen palkinnon. Vähän jäi kuitenkin vielä hampaankoloon, joten Cupin viimeisessä osakilpailussa sinkoilin radalla siihen malliin, että voitto tuli kotiin! J Sitä myötä saalistimme Äiskän kanssa myös koko Eukanuba Cupin toisen sijan, eli käytännössä saimme Cupista kotiin raahattavaksi liki kymmenen kiloa sapuskaa, muutaman puruluun ja Äiskälle pari pussia karkkia. Yritin ilmoittaa, että leijonanosa makeisistakin kuuluu minulle, mutta Äiskä ei heltynyt, vaikka kuinka piippasin. Plääh. Äiskä kuulemma kuvittelee varjelevansa hampaitani. Hah. Meikäläisen purukalustossa ei ole reiän reikää – tehdäänpäs vaan vertailevaa tutkimusta Äiskän leukaperiin! Niin kerta. Seuraavat kisat pidettiin eilen Mäntsälässä. Tällä kertaa vilistin radalla niin vikkelästi, että yhdestä hypystä rimakin putosi. Lisäksi tuomari kuvitteli tiukkaa käännöstäni seuraavalle esteelle kielloksi, jota se ei suinkaan ollut – syyttäköön vain itseään, kun oli laatinut näin nopealle koiralle täysin mahdottoman radan! No, muut koirakot sössivät vielä enemmän, ja kun joka tapauksessa olin salamaakin nopeampi, korjasimme jälleen koko potin ja maximöllien ekan palkinnon. Ounastelen sijoitukseen vaikuttaneen myös sen, että varsinaisen radan päätyttyä suoritin bonuksena vielä A-esteen, jonka joku ystävällinen sielu on sijoittanut loistavasti viimeisen hypyn perään. Kai ylimääräisistä esteistä saa plussaa? Ai ei vai? Miten niin ei? En usko. 10.3.2007 Juupa juu. Vikaa kirjoittamattomuuteen on sekä laiskamadon puremassa kummitätsyssä kuin kuulemma jossain palvelimessakin. En ymmärrä, mihin tätsy mitään palvelijoita tarvitsee, kunhan iskisi peräpäänsä tuoliin ja alkaisi saneluni mukaan naputtaa! Ilmeisesti kuitenkin edellistäkään tekstiä ei kuitenkaan ole vielä saatu ihmisten ilmoille, kun tuo palvelin tai palvelija tai mikä lie on kieltäytynyt toimimasta. Hetken aikaa toimimatta oli tuossa taannoin myös häntäni. Paitsi kummitätsyssä, myös Äiskässä on toisinaan vähän laiskan madon vikaa. Eräänä kauniina iltana Äiskän tuntui olevan suorastaan mahdotonta hinata lihansa lenkille, ja sitten se meni saamaan varsinaisen kuningasidean: korvataan lenkki uintireissulla! Haloo, tajuatteko, TALVELLA! Ei siinä kuitenkaan muu auttanut kuin tepastella Äiskän (ja näytöksestä osalliseksi kutsutun kummitätsyn) kintereillä koirakylpylään, jossa iso, ilkeä ihminen hiissasi minut UIMA-ALTAASEEN! Taivas varjele, hullumpaa hommaa ei voi kuvitella. Altaan toisessa päässä polskutteli mustia jättiläiskoiria, kun minun olisi pitänyt muitta mutkitta pompata toiseen päähän. Ekskjyysmii, oletteko unohtaneet, että INHOAN vettä??? Puolen tunnin pakkopulikoinnista, ihme ja kumma, lopulta kuitenkin selvisin hengissä, mutta häntäni ei. Viuhutin roikkui perässäni kuolleena, jonka seurauksena Äiskä viimein tajusi, että homma ei taida olla ihan hallussa, jonka seurauksena – ylläriylläri – löysimme itsemme vaihteeksi eläinlääkäriltä. Lekuritäti totesi, että ahteriini oli iskenyt vesihäntä. Se onneksi parani parissa päivässä tulehduskipulääkkeiden avustuksella, mutta sanonpahan vaan, että ehkä olisi pitänyt kuunnella minua… MINÄ en halunnut uimaan, TIESINHÄN, ettei siitä mitään hyvää seuraa! Uusi yritys ensi kesänä? HAH-HAU! Unohtakaa koko juttu! Joulukin oli ja meni, sain viime vuoden tapaan isosti paljon lahjoja. Muut vastasivat osuudesta paljon, kummitätsy osuudesta isosti. Tätsy oli survonut minulle pakettiin metrisen nallen, koska schäferi on tätsyn mielestä jäänyt pieneksi. Oli miten oli, kotoutin nallen välittömästi muitten lelujeni kaltaiseksi riipimällä siltä silmät ja nenän irti. Muita lahjojani olikin sitten hankalampi pistää äkkiseltään osiin, koska sain mm. parikin gongia. Yritin toki paloitella niitäkin hetken aikaa, kunnes totesin, että nyt taitaa lähteä hampaat… Vaarallisia leluja ostavat pienelle koiralle! Agilitykin on alkanut käydä vaaralliseksi, tai sitten minulla on liikaa vauhtia. Jokunen aika sitten painelin tuhatta ja kahta sataa A-esteelle, Äiskän käskystä tietty, kunnes huipulla huomasin, että joku varasti alastuloreitin!! Äiskä väittää, että en vain hurjasta vauhdista johtuen kyennyt kääntymään oikeassa kohdassa alamäkeen. Joka tapauksessa fiilis oli kuin piirretyissä filmeissä: kintut sätkivät ilmassa kuin propellit, vaikka vauhti oli jo pysähtynytkin, eikä aikaakaan, kun rämähdin niine hyvineni alas nurin niskoin parin metrin korkeudesta. Tai no, niskoilleni en tosin tipahtanut, vaan turpa edellä turpeeseen, sillä seurauksella että alahuuli aukesi ja oli viikon verran pahasti pipi. Ai, miten niin en varmaan enää aalle uskaltaudu? Totta mooses kirmaan sinne suorinta tietä, kun agilityhalliin päästään! Kamoon, kuinka moni muu koira voi sanoa opettelevansa lentämään? J Oppimisesta puheen ollen, olen toki sitten viime kuuleman oppinut myös jokusen uuden tempun. Kerjätessäni näytän kuulemma ihan megakokoiselta oravalta, kieriessäni taas makkarapötköltä. Nämä hieman kyseenalaiset vertaukset ovat luonnollisesti said by kummitätsy – joka puolestaan minun mielestäni muistuttaa huomattavan paljon vaaleanpunaista sikapossua. Se nimittäin kävi lomailemassa ja samalla käräyttämässä nahkansa Äiskän kanssa jossain huitsin nevadan takamailla, jossa pippuri saattaa kasvaa. Minä tyttö olin sillä välin mummolassa hoidossa ja pääsinpä pistämään myös lentokentän mullin mallin, kun kävimme nuo porsaanpoikaset poimimassa sieltä kyytiin lomansa lopuksi. Mutta palatakseni oppimiseeni, toki täytyy mainita myös taito, jolla jostain käsittämättömästä syystä olen ilahduttanut Äiskää huomattavasti enemmän kuin juuri millään muulla tempulla – viime viikolla tajusin lopulta yhtälön roskiksen, pahvinpalojen ja herkkujen välillä. Pahvien funktio on tulla poimituiksi keräysastiaan alias roskikseen, ja näin toimiessani Äiskä saa aina ”hieno Muikkunen, hyvähyvä” -hepulikohtauksen. Mutta hötkyilköön ihan kaikessa rauhassa, kunhan minä puolestani saan jokaisesta kohtauksesta hepuliherkun. Nam. Sitä en tosin ymmärrä, että miksi pahveja pitäisi keräillä ympäristöstä, kun niitä sitten hetken päässä on paljon helpommin poimittavissa suoraan roska-astiasta. Muutaman kerran olen myös yrittänyt tyrkyttää ja hiissata itseäni sinne roskakoriin. Vähän ahdashan se meikäläisen ahterille on, mutta jos kerran kaikesta lattialla lojuvasta, koriin nostetusta jutskasta saa herkkua, luulisi herkkuhetken loogisesti ajatellen paisuvan mammuttimaisuuksiin, jos roska-astiaan tunkee 19 kiloa tiukkaa, fitness-kunnossa olevaa, punakarvoitettua lihaa. Vaan ei, eihän se toki niin yksinkertaista voi olla. Kuulin joskus jonkun mainostavan naisen logiikkaa omintakeisena, mutta yritäpä verrata sitä Äiskän logiikkaan! Johdonmukaisuudesta ei häivähdystäkään! 1.12.2007 Hei ja hoi, VIHDOIN ja viimein sain kummitätsyn parkkeeraamaan pebansa tietokoneen kylkeen kiinni. Viime kerrasta on vierähtänyt tavallistakin enemmän aikaa… Kuulumisten kertaamisen voisi siis aloittaa vaikkapa koiranäyttelyistä, joissa olen ravannut syksyn mittaan pariinkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla tepasteltiin vielä taivasalla, kun oli muka sen verran alkusyksy. Ja höpöhöpö sanon minä: vettä loikasi taivaan täydeltä ja pieni koira oli pakastua Hyvinkään maatalousoppilaitoksen pihamaalle. Olosuhteista johtuen turkkinikin kävi elämään omaa elämäänsä ja pörrööntyi suorastaan muheviin mittoihin. Siitäkös puolestaan tuomaritäti riehaantui ja syytti minua muka LIIAN LÄSKIKSI!!! Loukkaannuin loppuiäkseni, enkä varmana mene enää ikipäivänä kyseisen matroonan lähettyville. Minä en ole läski, vaan ainoastaan hyvin kehittynyt ja kaupan päälle isoluinen! Niin kerta! Vaan kun tuomio oli paperilla mustaa valkoisella Äiskän nenän edessä, ei auttanut enää minkään sortin puolustuspuheenvuoro. Äiskä heittäytyi jälleen diktaattoriksi ja omavaltaisesti meni ja pienensi päivittäisen muona-annokseni määrää. Seuraava kuukausi olikin yhtä kidutusta. Yritä siinä nyt sitten käydä lenkillä ja agilitytreeneissä ja vaikka missä, kun maha kurnii, nälkä vaivaa, energiavarannot ovat nollassa ja karvakuono liki kuihtunut kasaan. Yritin vihjata suoleni tyhjyydestä mm. napsimalla Äiskän sormia agilitypalkkionakkieni ohessa, mutta mikään ei auttanut. Äiskä piti vankkumatta dieettiäni yllä, kunnes seuraavan näyttelyn ollessa käsillä vaa’an neula näytti jo kokonaista YHTÄ KILOA vähemmän kuin alun perin. No, tällä kertaa tuomari olikin tyytyväinen muotoihini – mutta niin oli kehäkin kuivassa sisähallissa. EH:ta enempää tämäkään arvostelija ei silti suostunut antamaan, vaikka pitkään tuo tuntui harkitsevan, ja niinpä Äiskä teki syksyn fiksuimman päätöksensä: ei enempää missikisoja ainakaan ihan hetkeen! Kiitos, minusta kuulostaa oikein hyvältä! Agilitystä tykkään sen sijaan yhä enemmän ja enemmän – en millään malttaisi odottaa omaa vuoroani päästä baanalle. Miksi radalla ei muka voisi olla useampaa koiraa yhtä aikaa? Olen vakaasti sitä mieltä, että esimerkiksi putkeen mahtuisin vallan hyvin samaan aikaan jonkun muun kanssa. Tästä käymme Äiskän kanssa jatkuvaa tahtojen taistelua. Toistaiseksi Äiskä on karvan verran voitolla, koska sillä kuitenkin on niitä nakinpaloja annettavana silloin tällöin – joskin liian harvoin ja liian vähän, mutta kuitenkin. Onko kellään hyvää neuvoa, miten jääkaapin saisi itse auki? Tiedän, että nakkeja säilytetään sen valkoisen oven takana, mutta toistaiseksi en ole saanut sitä telepatialla aukeamaan, vaikka yritys on ollut kova. Muiden avatessa ovea säntään kyllä kiireimmän kaupalla paikalle, jos vaikka nakkeroiset sattuisivat tipahtamaan lattialle… Muuten olen viime aikoina pariin otteeseen onnistunut kovan yrityksen jälkeen ruokkimaan itseäni. Pari viikkoa sitten Äiskä ystävällisesti jätti juustosuikeropussin keittiön pöydälle auki. Niinpä sitten tuolien kautta loikkasin suit sait pöydälle ja tein pussin sisällöstä selvää. Ihan tarkalleen en ymmärrä, minkä sätkypotkukohtauksen Äiskä tässä vaiheessa sai, mutta ilmeisesti kyseessä oli jonkinasteinen poikkitaiteellinen, viihteellinen esitys, joka oli tarkoitettu nautittavaksi suikeroitten kanssa yhtä aikaa. Kun olin juuri nuolemassa huuliani, Äiskä nimittäin säntäsi paikalle pää kolmantena jalkana, kuin olisi myöhästynyt jostain, ja aloitti ihmeellisen mekastuksen. No, kukapa noita ihmisiä aina käsittäisikään. Agilitya silmällä pitäen minulle muuten hankittiin jokin aika sitten rotsi. Ahdistava ja tönkkö. Eikä sitä saa edes riivityksi pois päältään, vaikka kuinka yrittäisi kelliä ja kieriskellä. Aargh! Lopulta olen yrittänyt vedota Äiskään anovalla katseella, mutta pentuilmekin on ilmeisesti menettänyt tehonsa, koska vajaa viikko sitten Äiskä survoi päähäni lisäksi vielä lätsänkin!! Viimeksi mainittu oli tosin mallia ”tonttu”, ja kyseessä oli pikkujoulupileet, mutta siitä huolimatta koiria ei ole tarkoitettu catwalkeilla kävelyyn… Vaan minkäs teet, kun agilityhallissa on niin kylmä, että ratasinkoilujen välillä pitää kuulemma olla nuttu niskassa, jotta lihakset eivät jäähdy. Ihmiset hössöttävät ihan turhaan… Edelleen peräänkuulutan jatkuvaa oleilua radalla – useamman koirakon voimin yhtä aikaa. Ei meinaan tarttis takkeja! Marraskuun alkupuolella kävin jälleen eläinlääkärillä. Se on kyllä mystinen paikka: välillä sieltä saa herkkuja, toisinaan siellä piikitetään kaveria kankkuun, ja taju katoaa kankaalle. Palattuani Höyhensaarilta tähän maailmaan olo oli kamala, kuin joku olisi tyhjentänyt virran Duracelleistani. Äiskä ja kummitätsy toki yrittivät parhaansa mukaan hoivata minua koko illan – paleltuani täristen jonkin aikaa nuo käärivät minut kapaloonkin, voitteko kuvitella! Yöllä hetken aikaa tuntuikin, että fiilikset olisivat kohonneet, mutta sitten tuli taantuma. Seuraavana päivänä Äiskän lähdettyä jälleen kerran salaperäiseen Töihin tuli kertakaikkisen huono olo, ja luulin suunnilleen kuolevani. Tavaraa tuli tuutin täydeltä pihalle niin etu- kuin takapäästäkin. Etupäässä kuitenkin takapäästä. Vähän nolotti, kun Äiskä sitten tuli takaisin kotiin ja kaikki matot olivat tulvillaan erilaisia läjiä… Mutta en voinut sille mitään!!! Kun sama toistui vielä seuraavanakin päivänä, soitti Äiskä lekuritädille, joka antoi minulle synninpäästön ja totesi, että jonkinlaista mahatautia on kuulemma koirilla liikkeellä. Toisena tautipäivänä elämä alkoi sentään jo sen verran voittaa, että oli kivaa osallistua jälkien siivoamiseen. Hätiin kutsuttu kummitätsy ei kuitenkaan jostain syystä ilahtunut tanssimisestani pestävien mattojen päällä… Jokunen viikko lekurikeikan jälkeen selvisi syy taannoiseen tainnuttamiseeni, kun posti toi kirjeen Kennelliitosta: nyt on mustaa valkoisella, että lonkkani ovat parasta A-ryhmää! Äiskä ja kummitätsykin pomppivat tasajalkaa uutisen saatuaan, ja minusta nyt on aina hauska hypellä muiden jaloissa, oli syy mikä hyvänsä. J Sitä en tosin ihan tajunnut, kun kyynäräni noteerattiin nollan arvoisiksi – minun mielestäni nekin ovat aakkosten alkupäästä! Olen koko koira parasta A-ryhmää! Kyllä lähtee! Jee! Jipii! Ja parastahan tässä kaikessa on se, että nyt saan mielin määrin ja pilvin pimein kirmata agilityradalla – kenelläkään ei voi olla enää nokan koputtamista ”lonkkieni säästelystä”. Treenihalli, here I come!!! 9.9.2007 Elämä meinasi käydä jo suorastaan pitkästyttäväksi – ei ollut oikeastaan mitään kirjoiteltavaakaan. Äiskä ravasi päivittäin Työssä ja sitten illalla tehtiin pitemmänpuoleinen lenkki. Siinä käytännöllisesti katsoen kaikki. Housusesongin päätyttyä pääsin kuitenkin lopulta pitkän pitkästä aikaa agilityilemään ja pompin ympäri rataa kuin kenguru. Esteitä – jee! Putkia – jee! Pussi – vielä isompi jee! Eikä tässä vielä kaikki. Viikko sitten Äiskällä oli minulle maailman hauskin ylläri. Ihan tavallisesti lähdettiin maanantai-iltana kohti agilitytreenejä, mutta kuinka ollakaan, normaalien treenien sijasta kentällä olikin möllikisat! Ja kerrankin kilpailu, josta minä tykkään, ei mitään hassua ketkuttelua kehää ympäri yksin ja yhdessä muiden karvanaamojen kanssa! Tuomarikin pysyi säädyllisen välimatkan päässä. Hermostua olin ainoastaan sen tähden, että kentälle pääsyä piti odotella luvattoman kauan. Lenkkeily kentän lähistöllä kummitätsyn kanssa Äiskän tutustuessa rataan oli ihan tylsää, ja niinpä yritinkin koko ajan kääntää kirsuni takaisin kenttää kohti. Mutta ei auttanut, eikä piippaamisestakaan ollut mitään hyötyä. Meinasin jo masentua, kun VIHDOIN ja viimein Äiskä tuli minua hakemaan… Ja sitten mentiin. Joku tollo oli kyllä sijoitellut esteitä ihan kummallisiin kulmauksiin, ei normaalilla fysiologialla varustettu koira voi sellaisissa tiloissa kääntyä. Niinpä tuumasin, että ilahdutan Äiskää (ja helpotan omaa hommaani), ja hyppäänpä kaupan päälle pari ylimääräistäkin estettä matkan varrella! Jostain kumman syystä Äiskä ei vaikuttanut bonushyppyihini erityisen tyytyväiseltä, ja niinpä koetin paikata tilannetta sivuuttamalla seuraavan esteen hyppäämättä. Sain todeta ainoastaan, että Äiskää on välillä täysin mahdotonta miellyttää – taaskaan suoritukseni ei kelvannut, vaan Äiskä komensi minut samalle esteelle uudestaan. No, hypättiin sitten. Putket ja pussi olivat radat ehdottomia helmiä, niihin yritin sukeltaa jokusen ylimääräisenkin kerran, mutta viime hetkillä tyrannimainen komentajani kiljaisi aina minut toiseen suuntaan. Hmm. Sen sijaan sitä en ymmärrä lainkaan, että joku valopää oli kasannut keskelle rataa pituushyppypaikan. Siinä kohtaa päätin kerta kaikkiaan osoittaa mieltäni ja juoksin esteen sen tuhannen säpäleiksi. Halojaa, jos minut olisi tarkoitettu Evilän Tommiksi Evilän Tommin housuihin, joku olisi varmaan ainakin palmikoinut niskakarvani ranskalaiselle letille… Kisan tuomarit joka tapauksessa ilmeisesti tykkäsivät suorituksestani, sillä – kuvitelkaas – kahmin kokonaiset 75 pistettä! Kyllä minä sitten olen hyvä. Tosin joku onnistui saalistamaan ilmeisesti vieläkin enemmän pinnoja, koska sijoituin vasta kolmanneksi. (Ok, Äiskä on yrittänyt selittää minulle jotain mielikuvituksellista potaskaa, jonka mukaan vähemmän on agilityssä enemmän tai jotain, voitteko kuvitella. Ilmeisesti sitä vain ottaa pattiin, ettei saatu ykköstilaa…) Tänä viikonloppuna olen taasen päässyt metsästämään. No, tuloksetta, mutta kumminkin. Äiskä on potenut jotain lentsuntapaista, ja niinpä olen ravannut lenkeillä vain kummitätsyn kanssa. Suuntana meillä on ollut pitkästä aikaa läheiset sänkipellot, joilla pinta-alaa riittää. Mikä kuitenkin parasta, pelloilla pesii myös määrätön määrä jäniksiä, jotka ottavat kivasti koivet alleen, kun minätyttö pääsen lähettyville. Ja sitten meitä viedään, niin jänistä kuin minuakin. Ja KOVAA! Lauantailenkillä piste iin päällä oli vielä kauris, joka oli somasti pysähtynyt aterioimaan meidän reittimme varrelle, ja niinpä pääsin jahtaamaan sitäkin. Kummitätsy ei ole ollut suuremmin ihastunut metsästysviettiini, kun olen pariin otteeseen kadonnut näköpiiristä ja se on karjunut perääni äänihuulensa hajalle, mutta veikkaanpa, että syy on vain siinä, etten toistaiseksi tosiaan ole saanut saalista. Odottakoon vain, vielä minä tässä joku päivä roudaan sille hampaissani makoisan pupunpaistin, eiköhän vain ääni kellossa siinä vaiheessa muutu! Tai niin no… Vaihtoehtoisesti saatan tietysti itse syödä sen kaikessa hiljaisuudessa hämärässä metsän siimeksessä. (Heh, joo, ei kerrota kummitätsylle!) 15.8.2007 Eihän tuota kummitätsyä tahdo saada koneelle enää millään! Varsinkaan nyt, kun se ja Äiskä ryhtyivät taas päivittäin ramppaamaan siellä Työ-nimisessä paikassa. Tylsää. Taas pitää monta tuntia päivässä vetää tirsoja, kun ei muutakaan viitsi tehdä. Yritän tosin joka aamu asettautua ulko-oven eteen pötköttämään, josko Äiskä vaikka joku aamu tajuaisi ottaa minut mukaansa… Toistaiseksi heikolta näyttää. Ehkä pitäisi tässä joku päivä vain tunkea mukaan, vaikka kuinka yritetään sulkea ovi kirsun edestä! Muutenkaan elo ja olo ei viime aikoina ole ollut ruhtinaallinen. Jokunen viikko sitten alkoi taas pöksykausi… Inhottavaa. Onneksi eilen pääsin viimein byysista eroon! Peräpää alkoi olla vähän liian keskeisellä sijalla tässä taloudessa. Milloin puristellaan anaalirauhasia, milloin vuorataan peba housuihin. Vähänkö noloa touhua! No, odottelen tässä vielä, josko tänään pääsisi taas lenkillä pitkästä aikaa kirmaamaan vapaanakin. On muutaman viikon virtapiikki tuhlattavana, nääs. Lisäksi viheliäiset punkit ovat tämän kesän aikana tehneet jo vähän turhan monta kertaa maihinnousun turkkiini. Äiskä kyllä tosiaan rivelsi alkukesästä jonkin lemuavan punkkipannan kaulani ympärille, mutta se on ollut täysin tehoton laitos. Kummitätsy on nyhtänyt nahastani irti ainakin 30 punkkaria, niin pieniä kuin sitten liki jalkapallon kokoisiakin. Ällöttävää. Inhoan koko toimitusta, varsinkin, jos nuo öhkömönkiäiset ovat liistrautuneet silmäkulmaan tai leuan alle kiinni. Uff! On kesässä toki ollut paljon hyvääkin – siis ennen tuota housusesonkia. Mökeillä on ollut mukavaa kirmata vapaana, lukuun ottamatta Äiskän lähes jokapäiväistä yritystä huijata minut veteen. Lutratkoon itse ihan kaikessa rauhassa (joskin on kyllä aika pelottavaa, jos Äiskä polskii liian kauas rannasta, koska minä en kyllä ui pelastamaan ketään), mutta minä en tahdo kylpeä. Sorsiakin on ollut ihan hauska haukkua – siis rannalta käsin, mikä toisaalta on tehnyt sorsista aika haasteellisia haukuttavia, ja niinpä olenkin loppukesästä pitäytynyt lähinnä västäräkeissä… Ja metsissä on tietysti tehty ihania, pitkiä lenkkejä! Kummitätsyn sirkustemppukoulu on saanut jatkoa. Hetken aikaa tällä kertaa tuumasin, että tätsy vaatii kerta kaikkiaan mahdottomia pieneltä koiralta, kun minun piti opetella kerjäämään. Miettikää nyt. Jos koira olisi tarkoitettu töpöttämään pelkkien takajalkojensa varassa etutassut ilmassa, meille olisi luotu kengurun takaräpylät! Sitten hoksasin, että häntähän käy väliaikaisesti yhdestä tassusta, opin nojaamaan siihen, ja – avot – yllätin itsenikin kerjätessäni komeasti. Joskin myöntää täytyy, että lintsaan hommasta niin usein kuin voin; kummitätsy ei ikinä tajua, kun tilanteen salliessa nojaan toisella etutassulla pöydän jalkaan, sohvan kulmaan tai vaikka kummitätsyn omaan polveen. Ihmisiä on sitten helppo naruttaa! Äiskästä on alkanut yllättäen paljastua eläinrääkkääjän piirteitä. Viime viikolla yllätin tuon istumasta olohuoneen sohvalta ja tuijottamasta kirjahyllyyn sijoitettua lasilaatikkoa, johon oli survottu minikoiria! Tulitikkuaskin kokoiset otukset vipelsivät minikokoisella agility-kentällä minkä ennättivät ja haukkuivat hädissään. Parkkeerasin myös laatikon eteen pää kallellaan tuijottamaan hetkeksi kauhuissani tapahtumaa, minkä jälkeen ryntäsin avoimesta takaovesta takapihalle haukkumaan apua paikalle. Valitettavasti kukaan ei tullut ajoissa, vaan hetken päästä Äiskä painoi lasilaatikossa olevaa nappulaa ja koirat katosivat. Minne, sitä en tiedä, sillä sittemmin en ole koiria enää nähnyt. Pelottavaa! Entä jos Äiskä tunkee minutkin lasilaatikkoon ja painaa nappulaa??? No, ehkä sitä pelkoa ei kuitenkaan ihan heti ole, sillä viime lauantaina olin Äiskän kanssa Riihimäellä Toller Showssa ja sen jälkeen kun kiva tuomaritäti lykkäsi Äiskän käteen jonkin vaaleanpunaisen ruusukkeen, on Äiskä (ja kummitäti ja Äiskän vanhemmat ja kutakuinkin puoli maailmaa) jostain syystä ollut ihan onnensa kukkuloilla. Ihmisiä on sitten niin vaikea ymmärtää. Hirveä hulabaloo jostain vaaleanpunaisesta koristeesta, jota ei voi edes syödä. Haloo! Mutta samapa tuo minulle, pääasia että Äiskä ja kumppanit ovat onnellisia – minä taas sain treffata Riihimäellä pitkästä aikaa systerin plus paljon uusiakin kavereita. 8.7.2007 Heipparallaa taas! Täällä kirjoittaa entistäkin suurempi vaelluskoira! Ennen juhannusta lähdettiin Äiskän ja kummitätsyn kanssa reissuun. Syöksähdin pahaa aavistamatta autoon ja niin sitten startattiin. Matkalla ei mielestäni ollut loppua lainkaan. Taukoja tosin pidettiin aina silloin tällöin, mutta aina vain piti palata autoon. Huff. LOPULTA päästiin perille kummitätsyn mökille ja kun siellä viimein pääsin fleksistä eroon, ei riemulla ollut rajaa. Vahingossa meinasin kirmata järveenkin saman tien… Sen verran sain pidettyä kuitenkin järkeä päässä, että vain tassut kastuivat. Ja sitten taas rundaamaan pitkin pihamaata. Vahingoiltakaan ei vältytty, vaan kummitätsyn tätsy pelästyi riemuralliani niin, että juoksi itse päin seinää. Auts… Siitä seurauksena jouduin takaisin narun jatkoksi ja aika pian myös neljän seinän sisälle aittaan nukkumaan. Seuraavana aamuna olin taas tohkeissani valmis yrittämään taistelua Tuikku vs. iso järvi – vaan ei, Äiskällä oli ihan muut suunnitelmat. Ainoa paikka, mihin sain kirmata, oli… AUTO!!! Ja jos satuinkaan kuvittelemaan, että edellisen päivän köröttely oli yhtä tuskaa, oli tällä kertaa edessä täydellinen painajainen. Voitteko kuvitella: KOKO PÄIVÄ AUTOSSA! Okei, taas pääsin vähän päästä pitämään paussia tienposkessa, mutta aina vain piti palata pyörien päälle. Niinpä suurin osa päivästä meni autuaallisesti unten mailla – mitä autossa nyt muutakaan voisi tehdä. Juuri kun olin jo luopua toivosta, ajovuorossa ollut kummitätsy kaarsi biilin leirintäalueelle, johon pistettiin teltta pystyyn ja vuorostaan Äiskä & kummitätsy yrittivät vaipua unten maille. Minulla kuitenkin sattui olemaan koko päivän tuhistuani energiaa kuin pienessä pitäjässä, ja niinpä unien sijasta teltassa aikoi – THE TUIKKU SHOW! Häntääni muun muassa metsästin ympäri telttaa. Sen tarkemmin en aio tässä kertoa, mitä show piti sisällään, mutta muilla teltassa olijoilla vaikutti olevan varsin hauskaa. J Sitten alkoikin totaalinen ahdistus, sillä mitä pitemmälle yö eteni, sen kylmempi teltassa tuli, minkä seurauksena päädyin tutimaan minnekäs muualle kuin ensin kummitätsyn ja sen jälkeen Äiskän makuupussiin – kummitätsyn ja Äiskän seurassa tietysti! Tuli seuraava päivä ja tuli… Niin, mikäs muu kuin AUTO. Mur… Tässä vaiheessa vakuutuin viimeistään siitä, että Äiskä on sekaisin kuin seinäkello. Edessä oli sama juttu kuin kahtena edellisenä päivänä, joskin sillä erotuksella, että matka oli entistäkin pidempi. Ennen pitkää kaikesta huolimatta saavutimme kuin saavutimmekin kotimaan pohjoisimman pisteen ja seuraavaksi sain huomata olevani ulkomailla eli Norjassa. Pienen mutkan jälkeen painelimme Utsjoelle syömään ja sieltä Tenon rantaa pitkin Äiskän kavereiden mökille juhannuksen viettoon. Ihana paikka – lukuun ottamatta ötököitä. Seuranani minulle oli lapinkoira Čáhpe, joka tosin oli jo 17 vee, mutta osasi opastaa hyvin paikasta toiseen. Lisäksi paikalla oli lapsia, Aada & Uula, joista varsinkin jälkimmäinen oli kovin hilpeä tapaus. Sain hyppiä, pomppia ja riekkua Uulan kanssa mielin määrin, ja aina vain poika jaksoi riehuttaa minua lisää. Ou jee. Eikä tässä edes vielä kaikki… Siitä lähtien, kun Äiskä on epäillyt minun olevan allerginen kalalle, en ole nähnyt fisuista vilaustakaan. Nyt joku ihana kalastaja oli perannut lohensa jokirannassa ja jättänyt kaikki perkeet siihen. Yhdessä vilauksessa oli paikantanut kalanjäänteet, ja aina kun Äiskän silmä vältti, viipotin rantaan tuhatta ja sataa. Viis minä korvatulehduksista tai oksupuksuista, niistä kärsitään vasta myöhemmin! Nyt herkuteltiin ruotoja ja roippeita. Lopulta Äiskä tosin kasasi hillittömän kivikeon perkeiden päälle, mikä valitettavasti teki herkkuhetkistä lopun… Äiskä on aina ihan liian käytännöllinen. Hmm, no, täytynee kai myöntää, että seuraus lohesta tuli ennemmin kuin myöhemmin, ja seuraavana yönä oksensin sisuskaluni pihalle. Yök. Ja Äiskä pääsi aamuyön mattopyykille. Tenon rannalla majailtiin mukavassa mökissä kaiken kaikkiaan autuaalliset kaksi yötä, minä aikana harjoiteltiin tulevaa (minun sitä tosin vielä ymmärtämättä) mm. kapuamalla Parsivaaran huipulle. Huh, tuli kuuma. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös mainio mökkeily. Jo taas piti pompata automobiilin kyytiin ja lähteä huristelemaan. Onneksi matkaa ei tällä kertaa ollut kuin (!!!) baltiarallaa 200 km ja saavuimme määränpäähämme, joka oli nimeltään joku Lemmenjoen kansallinen puisto. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt mitä seuraava viikko toisi tullessaan, olin vain onnesta soikeana, kun pääsin jolkottelemaan kauniisiin harjumaisemiin. Loput iltapäivästä menikin sitten partioidessa puistossa ja taivaltaessa kohti telttailualuetta. Muuten homma oli ihan jees, mutta nesteytyspuoli hieman ontui alkumatkasta. Sittemmin taipaleemme varrelle ilmestyi runsain määrin isompia ja pienempiä juomapaikkoja, joten no hätä. Hätä meinasi tulla vasta siinä vaiheessa, kun Äiskä hinasi telttaa pystyyn. Keskimäärin ziljoona hyttystä hyökkäsi kimppuuni ja tikkasi kirsuani sekä masuani. Apua! Luontaistuotehyttysmyrkyistä ei ollut minkään vertaa jeesiä, tahtoo Offia! Hyvähän siinä Äiskän ja kummitätsykän oli olla, kun nuo kiskoivat päähänsä typerän näköiset vihreät vempeleet, joita kuulin kutsuttavan hyttyshatuiksi. Mutta entä minä??? Onneksi kummitätsy sentään sai aikaiseksi sytyttää nuotion, jonka savuverhon keskellä saatoin sitten tepastella ilman kaikkein pahinta hyttysvaaraa. Tosin savukin tuppasi tunkemaan silmiin ja suuhun, ja niinpä rauhoituin kunnolla vasta teltassa. Iltakakka jäi siltä päivältä haaveeksi. Yritä itse rutistaa, kun sen seitsemänsataa itikkaa tökkii joka puolelta! Saldo päivästä jäi kuitenkin plussan puolelle – lopultakin pääsin autoilun jälkeen kunnolla liikkeelle. No joo. Äiskällä menee hommat aina vähän yli, kun se jotain oikein ryhtyy tekemään. Niin tälläkin kerralla. Aamulla kun teltta oli kasassa, patikointi jatkui… Ja jatkui… Ja jatkui… Ja jatkui… Ihan hullun hommaa! Pieniä taukoja pidettiin silloin tällöin, koska Äiskä ja kummitätsy meinasivat ilmeisesti lyyhistyä niiden rynkkyjensä (tai rinkkojensa tai jotain…) alle. Yhdellä tauolla ne valopäät jopa hyökkäsivät UIMAAN siihen jääkylmään jokeen. Siis jopa kummitätsy, jolla olen sentään kuvitellut olevan jonkin verran järkeä päässään! Itse tyydyin viilentämään itseäni lipittämällä jokusen litran jokea sisuksiini. Viimeiset kilometrit illansuussa hoipertelin nälästä ja nääntymyksestä johtuen lähestulkoon tajunnanmenetyksen partaalla, kunnes vihdoin ja viimein Äiskä päätti pistää teltan pystyyn. Suurin ongelma taisi kuitenkin olla kuumuus ja koko päivän jatkunut armoton auringonpaahde. Lääh. Horjuin kelopöydän alle ja sammuin kuin saunalyhty siinä silmänräpäyksessä. Onneksi paikalla ei ollut yhtä paljon öttiäisiä kuin edellisenä iltana, joskaan nekään tuskin olisivat siinä tilassa oloani häirinneet. Jonkin aikaa vedeltyäni tiukasti tirsoja nenäni eteen ilmestyi pussillinen nappuloita, mutta niistäkään en jaksanut mutustaa kuin puolet, kun taas jalat olivat pettää alta. Tästä huolestuneena Äiskä ja kummitäti onkivatkin minulle omasta ruoastaan (kanaa & riisiä) mukavan siivun, ja niinpä voimatkin palasivat kohisten. Loppuillan vietin kivaan paikkaan tutustuen ja muutamasta lähestyvästä vieraasta varoittaen. Silti unta riitti kevyesti yöksikin, ja teltta välttyi Tuikku Show’lta. Äiskäkin osaa viisastua vahingosta, ja niinpä loppuvaelluksen ajan sain välipalaa aina minäkin taukojen aikana. Säännöllisten tankkausten avulla moottorini hyrräsi helposti aamusta iltaan asti, vaikka päivämatkat olivatkin pitkiä ja kulkivat parhaimmillaan totaalisen ylösalasylösalas. Huiputimme monta tunturia, mm. Jäkälä-äytsin ja Morgam-Viipuksen ja tutustuimme myös kullanhuuhdontaan. En tosin vieläkään jaksa ymmärtää, kuinka ihmiset ovat niin kiiltävien kivien perään. Itse viitsisin moiseen touhuun ryhtyä korkeintaan siinä tapauksessa, että ränniä pitkin valuisi kanankoipia tai paistettuja makkaroita… Tai appelsiineja! Autiotuvassa (joka oli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin autio) torkuimme yhden yön. Koko päivän ajan taivaalta pudotti vettä niin tiuhaan tahtiin, että meinasin paleltua pystyyn aina tauon aikana. No, ehkä iltapäivän lumikinoksissa leikkiminenkin aiheutti kevyttä jäätymisentapaista. Joka tapauksessa kummitätsyn syli osoittautui lopulta ainoaksi oikeaksi paikaksi levätä ulkona – Äiskä kun ei suostunut minua ottamaan lähellekään, koska olin kuulemma niin rapainen… Turkkini lisäksi myös teltta ja kaikki muut romppeet olivat melkoisen märkiä, ja niinpä astahdimme autiotupaan, sytytimme kamiinaan tulen ja kuivattelimme itsemme ja kamamme. Suloinen lämpö virtasi läpi kroppani… Illan tullen tupaan tupsahti kuitenkin enemmänkin yöpyjiä, mistä johtuen lämpö alkoi hyvin pian muuttua varsin tukahduttavaksi kuumuudeksi. Kaikille minun läsnäoloni kuitenkin sopi ja lisäksi ulkona tuli kaatamalla vettä, joten pysyimme silti sisätiloissa. Eikä siinä mitään, kuumuuden nyt olisi vielä voinut kestääkin, ellei ylälaverilla olisi majaillut pelottavaa petoa! Näin ihan selvästi, kuinka yläpetiin kömpi kaksi tyttöihmistä, mutta tuvan hiljennyttyä unille sieltä alkoi kuulua kammottavia ääniä… Yritin kovasti muffailla ja urista, mutta Äiskä käski vain olla hiljaa. Hävytöntä. Ja lisäksi ihmiset vielä kehtasivat nauraa minulle! Kamala yö. Siis Äiskänkin mielestä (Äiskän huom!). Vaelluksen toinen kamaluus oli jokivenematka vaelluksen päätepisteestä autolle. Hyi! Vettä roiskui joesta ja taivaasta, palelsi ja vene kiisi kuin formula-auto eteenpäin. Tärisin ja värisin kauhusta ja kylmästä, ainoa onni onnettomuudessa oli, että sain käpertyä Äiskän ja kummitätsyn syliin tiukasti. Kun vene lopulta laski Njurkulahdessa laituriin, viipotin menopelistä pois mahanalus jalkoja täynnä. Puolentoista kilometrin marssin jälkeen oli pitkästä aikaa suorastaan ihastuttavaa nähdä auto ja käpertyä sinne lämpöiselle, pehmeälle omalle paikalle. Ai mitä? Ei, vaelluksessa ei ollut mitään vikaa. Kun muonitus alkoi pelata ja liiemmät hyttyset hävisivät, olisi taivalta voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään. Sen sijaan minkään vesillä liikkuvan vempeleen kyytiin minen enää astu! Ainakaan ihan hetkeen. Matkalla etelään vietimme yhden yön hyttysten luvatussa maassa Aavasaksalla – onneksi kuitenkin mökissä eikä hyönteisten armoilla. Kirsuni oli vielä ihan liian hellänä Lapin hyttysistä ja mäkäräisistä. Sitten luvassa olikin jälleen muutama päivä kummitätsyn mökillä. Muuten ihan mukava paikka, mutta punkkipannastani huolimatta kyseiset öhkömönkiäiset suorittivat invaasion turkkini läpi. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta Äiskän ja kummitätsyn mielestä punkit piti repiä irti, ja vaikka kummitätsy aika taitava kyseisessä puuhassa onkin, punkkipihdit ovat silti superpelottavat! Jouduin saamaan muutamankin sätkypotkukohtauksen, ennen kuin jälleen huomasin olevani kotona. Oma koti on kerta kaikkiaan ihan mustikka ja mansikka. PS: Niin mansikat kuin mustikatkin ovat muuten ihan oikeasti hyviä. Jälkimmäisiä olen oppinut viime päivinä syömään suoraan varvuistakin! 17.6.2007 Äiskä on lomalla, jeejeejee!!! Vähänkö meikätyttö aluksi ihmetteli, kun klo 6.00 ei oltukaan lähdössä aamulenkille. Äiskä senkun kuorsata possutti ja kello tuli seitsemän ja kahdeksan ja yhdeksän… Lopulta se sentään sai revittyä ketaransa ylös sängystä puoli kymmenen korvilla. Ja sama on toistunut sittemmin lähes joka aamu. Mutta ei haittaa! Kun äiskä vihdoin viimein kiskoo itsensä ylös, se myös hilautuu kanssani lenkille, ja nämä loma-aamulenkit taas ovat lähestulkoon poikkeuksetta pitempiä kuin normaaliaamujen lenskurat, joita nyt lenkeiksi voi kutsua lähinnä vain erittäin hyvällä tahdolla. Ihanaa! Muutenkin lenkit ovat venähtäneet huomattavasti – ja paikat muuttuneet välillä aika erikoisiksi. Äiskä yrittää huijata minut urheilemaan kiikuttamalla minut silloin tällöin täydelliseen umpimetsään. Lisäksi erilaisia kavereita on eksynyt lenkeille niinikään juoksuttamaan minua henkihieveriin… J Milloin mukana on agilykavereita, milloin muita frendejä. Agilityssa on muutenkin taas ollut kivaa. Kokeiltu on nyt vissiin miltei kaikkia mahdollisia esteitä keinusta muuriin ja puomista pöytään. Ja minähän painelen! Äiskä läähättää joka treenin jälkeen kieli pitkällä, kun oikein pääsen juoksuttamaan. Lemppariesteitäni ovat ehdottomasti putki ja puomi, joihin sukellan nopeammin kuin Nato-ohjus. Äiskän mielestä tuppaan välillä vähän hökeltämään liikaa, mutta minkäs teet, kun treenaamaan pääsee vain kerran viikossa, ja siinä tunnissa haluaa ehtiä ottamaan niin monta estettä kuin vain on ikuna mahdollista… Kaiken kaikkiaan olen kuulemma ihan valmis osallistumaan möllikisoihin, heh. 24.5.2007 Ehei, en ole sen enempää pudonnut kuin kadonnut mihinkään muihinkaan syövereihin, mutta tietokonekorjaamot voisi kyllä karkottaa jonnekin hyvin syvälle. Äiskän koneesta katosi potku, tai siis kuulemma jotkut portit eivät toimineet, ja niinpä masiina piti lähettää korjaamoon. Pieni eläin ei taas ymmärrä mitään, takapihan portti esimerkiksi on toiminut koko ajan liiankin tehokkaasti ja pysynyt kiinni lähes aina, kun tahtoisin sen toiselle puolelle, mutta ehkä se ei liity tähän. Tai niin minulle ainakin yritetään uskotella… Oli miten oli, koneen piti alun perin olla korjaamossa pari päivää, mutta se oli lopulta kadoksissa viikkotolkulla. Ja täällä sitä yksi koirajuniori yrittäisi suoltaa juttua ja kertoa synttäreistä ja agilitytreeneistä ja vaikka mistä – mutta kuinkas kerrot, kun kummitäti ei suostu kirjaamaan tarinoitani pelkkään pöydänkanteenkaan… Nyt kone on lopulta kotona, ja ihka ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana mainittakoon: MINÄ OLEN YKSIVUOTIAS!!! Kiitos vain kaikille muistaneille onnitteluista, ja kaikille sisaruksilleni vielä näin jälkikäteenkin vauhdikasta toista elinvuotta! Omaa synttäripäivääni juhlittiin kakkukahvein, vaikka meikäläiselle ei kyllä herunut sen enempää kakkua kuin kaffettakaan. Mutta oravan sain! Syötävänsuloisen kurren, jolta hetimiten lähti silmät ja nenä, ja sitä myöden sitten täytteetkin. Loitsin sisälle varsinaisen takatalven, kun venytin oravan vanut pitkin poikin lattioita. J Hehee, olisi ehkä kannattanut antaa sitä kakkua! Synttäreistäkin on kuitenkin kulunut jo reilu kuukausi ja tapahtumia on piisannut. Siitäkin huolimatta, että jouduimme missaamaan kasvattajani Jaanan järjestämät pentutreffit Loimaalla… Olisin kovasti halunnut mennä sinne, mutta inhottavat nenäpunkit tekivät invaasion poskionteloihini. Kirkasta nestettä valui nenästäni, kirsua kutitti kovasti ja lopulta sain kamalia hengenahdistuskohtauksia. Hyi olkoon! Eläinlääkärikeikkahan siitä seurasi, ja lekuritäti pisti minut Stronghold-kuurille sekä kielsi kontaktin muiden koirien kanssa seuraaviksi kahdeksi viikoksi. Superahdistus! ONNEKSI karanteeni on jo ohi ja punkit pötkineet muille maille. Tosin lääkärin tykönä on vierailtu senkin jälkeen, koska minätyttö se onnistuin taas kerran saalistamaan itselleni korvatulehduksen. Ilmeisesti syypäänä on allergia, ja niinpä jouduin jälleen tiukennetulle dieetille. Nappuloita, riisiä ja kanaa. Nappuloita, riisiä ja kanaa. Ja taas nappuloita, riisiä ja kanaa. Vaihtelu ei totta tosiaan tässä ruokavaliossa pahemmin pääse virkistämään! Niin, ja kukapa muu kuin eläinlääkäritäti antoi minulle yksivuotisrokotuksetkin… Olemme mm. tehneet ihania, pitkiä lenkkejä Vantaanjoen varrella ja tavanneet runsain mitoin uusia eläintuttavuuksia. Viimeksi joenvarressa päivysti peura, joka sai minut kirmaamaan villisti ympäri niittyä. Kovin läheistä tuttavuutta en kuitenkaan uskaltanut Herra Peuran kanssa tehdä, koska se oli aika, tuota, ison näköinen kaveri… Sen sijaan pikkulintuja olen innostunut jahtaamaan kovasti, puhumattakaan RUSAKOISTA. Pari kertaa olen viimeisten viikkojen aikana onnistunut hiippailemaan ihan jäniksen lähelle, ennen kuin tuo on tajunnut olemassaolostani hitustakaan. Ja sitten meikätyttöä viedään! Puput pinkovat minkä ketaroistaan kerkiävät, ja minä säntään perässä! Äiskä ei oikein taida välittää metsästysretkistäni, mutta so what. Kuka ehtii kuuntelemaan jonkun Äiskän komentelua, kun pupunpaisti pötkii pakoon? Valitettavasti karkuretkieni seurauksena yleensä päädyn itse kirjaimellisesti narun jatkoksi… Automatkailuakin on tullut harrastettua, niin lyhyttä kuin vähän pitempääkin taivalta. Muutama viikko sitten istua tapitin autossa kokonaiset VIISI tuntia! Kaiken huippu oli, että Äiskä oli unohtanut ottaa minulle nesteytystä mukaan, ja niinpä tuo kävi tienvarsiputiikista ostamassa minulle vettä. Olisin kyllä mielellään tyytynyt ihan tavalliseenkin veteen, mutta ei – liekö Äiskä potenut jotain alitajuista omantunnontuskaa unohtamisensa vuoksi, mutta joka tapauksessa tuo osti minulle vahingossa HIILIHAPOTETTUA juotavaa! Arvatkaa vain, minkälaista on yrittää latkia litkua postimerkin kokoisesta matka-astiasta, kun se vielä suuhun jouduttuaan yrittää saman tien pyrkiä ulos nenän kautta??? Kuplia tuppasi tulvimaan kirsustani, ja Äiskä senkun tuputti lisää vettä. Huff! Virheensä tajuttuaan Äiskä yritti vatkata pulloa kädessään, mutta omituinen maku oli ja pysyi, vaikka liiat kuplat katosivatkin. Ei ymmärrä pieni eläin taas ihmisiä, ei. Miksi ostaa kaupasta isolla rahalla pahaa kuplavettä, kun katuojasta saa ilmaiseksi ihan hyvää nestettä? Uusi harrastukseni on nyt ihan virallisesti agility. Käymme Äiskän kanssa maanantaisin treenaamassa, ja kahdet harjoitukset on jo takana. Ekalla kerralla vähän pelotti, mutta viimeksi painelin putkesta jo kuin vanha tekijä. Puomikin oli ihan kiva kaveri, kunhan vain Äiskä antaisi mennä sen ylitse vauhdikkaammin. Hypytkin ovat ihan ok, niin renkaan läpi kuin esteiden ylikin, mutta niitä pujottelukeppejä en oikein tajua. Mikä pointti on mutkitella keppien välissä, kun ihan suoraankin pääsisi, ja paljon nopeammin? No, Äiskän mieliksi voin yrittää kiemurrella seipäitten lomassa parhaani mukaan… Kaikkein parasta treeneissä on kuitenkin tollerien runsaus. Viimeksi mukana olivat itseni lisäksi myös pikkuserkkuni Onni ja Vieno, ja kentän laidalla temmellystämme seurasi vielä varsinainen agilityn grand old lady Kata. Ja kun Onnin ja Vienon kanssa pääsee vielä harjoitusten jälkeen metsään sinkoilemaan, mikäpä siinä on koiran ollessa! Elämä on sanalla sanoen jees! 9.4.2007 Minusta on tullut SUURI vaelluskoira. Tai siis no, ei nyt koon puolesta sen suurempi kuin tähänkään asti, mutta Äiskä on viimeisen kuukauden aikana vienyt minut sellaisiin ryteikköihin, että tätä nykyä peittoan takuulla vaikka itsensä Lassien! Välillä viipotetaan pitkin soita, toisinaan taas samoamme korkeilla kallioilla, joskus tie vie muuten vain hankaliin maastoihin. Ja minä olen onnellinen! Kirmaan hullunkiilto silmissä edestakaisin paikasta toiseen leiskautellen milloin ylettömän korkeita, milloin hervottoman pitkiä hyppyjä ojien, risukkojen ja tukkien ylitse. Tai silloin tällöin tajuttoman korkeiden kivien päälle. Vesikään ei enää kammoksuta minua niin paljon kuin aikaisemmin… Tai en minä edelleenkään vapaaehtoisesti sinne veteen sisälle mene, mutta ylitse voin hypätä hyvinkin sellaisia parin, kolmen metrin ponkaisuja. Äiskän mielestä korkeita paikkoja sen sijaan voisin kyllä pelätäkin, koska se kuulemma saa tiirailla meikäläisen edesottamuksia sydän syrjällään, kun tutkimusmatkailen liian rohkeasti rotkojen reunalla. Hö, mitäs itse vie minut sellaisiin paikkoihin! Utelias minäni on aina valmiina tutkailemaan uusia kohteita! Äiskän mukaan minusta ei enää tarvitse tehdä agility-koiraa, minä olen jo sellainen – mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. En tiedä, mutta jos se on jotain tällaista, olen äärettömän mielelläni agility-koira! Nytkin juuri treenasin taitojani hyppäämällä tähän penkille kummitätsyn viereen tarkkailemaan, mitä valheita se oikein yrittää meikäläisestä runoilla. J No joo, viitatakseni vielä tuohon aikaisempaan, Äiskä nyt on vain tuollainen jänishousu ja pelkuri. Voitteko kuvitella, että korkeiden paikkojen lisäksi se pelkää myös, että meikäläisestä olisi tulossa kalju! Hahhah! Näytänkö minä muka karvattomalta?? Pois se minusta! Toki turkasen paksua talviturkkia vaihtelen tässä kesäkarvaan, niin että jonkin verran Äiskä on saanut harjata ylimääräistä karvapeitettä pois… Ehkä yhden muovipussillisen. Tai no, ehkä viisi tai jotain… Mutta että KALJU! Jos minulta kysytään, katsokoon vain peiliin ja tarkastelkoon omaa karvoitustaan! Minä en sentään edelleenkään tarvitse montaa kerrosta kangasta päälleni, kun esimerkiksi ulos lähdetään! Ja vaikka muuten Äiskä olisi kuinka fiksu ja filmaattinen tahansa, muodista se ei kyllä tajua yhtään mitään. Siis kuka tahansa tietää, että tähän aikaan vuodesta esimerkiksi puruluuthan ovat ihan ”out”. Ekologiseen ja maanläheiseen henkeen nyt kalutaan käpyjä! Mutta ei, Äiskä ja kummitätsykin senkun yrittävät tyrkyttää niitä nahkatikkuja joka toisessa käänteessä! Onneksi tässä pääsiäisen aikana mökkeillessä nekin pikku hiljaa ovat alkaneet tajuta, että varsinkin männynkävyt ovat sitä kuuminta hottia. Ai mitä? Miten niin muistutan oravaa…? Onko siellä muitakin, jotka eivät seuraa aikaansa? Häh? Loppukaneetiksi tässä vielä mainittakoon, että olen lopultakin löytänyt piipin! Olen jo jonkin aikaa huolestuneena seurannut, kun Äiskä on lueskellut erinnäisistäkin lähteistä, miten tollereiden pitäisi kovin piippailla joka käänteessä. Oma piippini oli pahasti kateissa, mutta suureksi helpotuksekseni se löytyi tuossa jokunen viikko sitten. Sen jälkeen olenkin käyttänyt sitä ahkerasti joka käänteessä! Ja se toimii, uskokaa tai älkää. Jos esimerkiksi haluan pihalle, mutta Äiskä ei vaan saa liikettä ketaroihinsa – piiiiip-piip-piii-iiii – ja jo ainakin ovi takapihalle aukeaa, jos ei mitään muuta. Ainoa, mikä ei vielä ole juurikaan onnistunut, on ruokakaapin edessä piippaaminen. Äiskä on ilmeisesti sen suhteen vähän tyhmä, mutta eiköhän sekin kärsivällisellä harjoituksella opi. Siispä – piippailemisiin! J 17.3.2007 Hiihaahoo!!! Yllätys, yllätys, vain viikko edellisestä merkinnästä, ja olen täällä taas! Heh, joskus onnistun yllättämään… Vaan onpas ollut toiminnantäyteinen viikko. Viime viikonloppuna siskoflikka Wilma piipahti taas kyläilemässä, jee! Vähän arkajalkahan se systeri aina aluksi on, ja sitä pitää joka kerta vähän lämmitellä, ennen kuin se pääsee mukaan vauhtiin, mutta kyllä se siitä sitten lopulta. Aluksi käytiin hiekkakuopilla kirmaamassa, ja mentiinkin sitten niin kovaa, että onnistuttiin molemmat saamaan pieni vekki ketaroihimme, minä anturaan ja Wilma kannukseen. Turkasen lumi, kun se oli niin kovaa! Mutta eipä se menoa ihan hirveästi kuitenkaan haitannut, varsinkin kun keskellä tietä oli tuon tuosta kannustimena iki-ihania herkkupaloja: hevosenkakkaa! Valtavan iso nam! Jostain syystä Äiskä – sen enempää kuin Wilmankaan kotiväki – ei ole järin ihastunut noihin kakkaroihin, vaan niitä pitää lähestyä salakavalasti takavasemmalta, jos aikoo jotain suuhunsa napsaista. Jos Äiskä huomaa kakkarat ensin, niihin on aivan mahdotonta päästä enää käsiksi. Onneksi niitä tällä kertaa oli kuopilla ylen määrin, joten Äiskällä ei ollut toivoakaan estää meikäläistä täysin aterioimasta! J Kotiin päästyämme meno Wilman kanssa senkun jatkui. Säntäilimme toistemme kimpussa suuna päänä, kunnes Äiskä vissiin kyllästyi… Mutta kyllä Äitee tietää, miten koira rauhoitetaan, ja niinpä saimme systerin kanssa molemmat kaluttaviksemme puruluut. Wilma tosin jostain syystä ei ilmeisesti ymmärtänyt tikun päälle mitään, sillä tuo vain jatkoi kumisen mustekalani vinguttamista, kunnes se ei lopulta enää edes vinkunut! Omituinen otus tuo sisko. Vaan kyllä se minulle olisi passannut, että olisin saanut jyystää Wilmankin luun (omani oli historiaa alta viiden minuutin), mutta sitten taas itsekäs Äiskä puuttui asiaan ja nappasi toisen luun itselleen. Mitäköhän sekin sille aikoo tehdä? Kuvitteleekohan se, että sen purukalusto pystyisi tekemään tikusta selvää?? Sallikaa mun nauraa! Valitettavasti Wilman visiitti kesti vain jokusen tunnin. Toisaalta olin systerin lähtiessä kyllä jo sen verran puhki, että loppuilta meni aika tiukasti Höyhensaarilla… Ja muutenkin Äiskä on onnistunut uuvuttamaan meikäläisen tässä kuluneen viikon aikana monta kertaa ihan totaalisesti. Pari vierailua mummolassa ovat imeneet kaverista mehut ihan kohtalaisesti, puhumattakaan esimerkiksi eilisestä metsälenkistä. Äiskän ja kummitätsyn kanssa lähdettiin samoamaan Vantaanjoen vartta, ja ennen pitkää rymysimme ihan umpiryteiköissä. Mutta kivaa oli, sain pari kertaa loikata oikein kunnolla risujen yli ja muutenkin loikin jäniksen & kumipallon risteytyksenä paikasta toiseen. Ja jälleen kerran kotiin palattuamme uni maistui pienelle koiralle… Ah, ja pääsinpä taas maistelemaan myös hevosenkakkaa! Heh… J 10.3.2007 Onpas aika taas rientänyt… Äiskän mielestä vähän turhankin vikkelään, koska meikätyttö kuulemma on alkanut osoittaa jonkin murrosiän merkkejä. Pah. Joskus nyt ei vain huvita tulla Äiskän luo kesken hyvän haistelun, tai silloin tällöin tulee vallan mahdoton tarve olla kovin tottelematon. Eihän Äiskäkään koskaan tottele minua, vaikka kuinka yritän anoa, pyytää ja kerjätä herkkupaloja. Niin että vuoroin vieraissa! Helmikuun kovat pakkaset olivat varsin ahdistavia. Hurjasti olisin halunnut ulos telmimään, mutta auta armias kun tassunsa ulos laittoi, jo iski palelu ja vilu. Korkeintaan kulman takana kykeni käymään tarpeillaan (ja silläkin matkalla piti välttämättä nostella tassujaan kuin joku jonglööri), ja sitten jo halusin vilistää kovaa kyytiä lämpimiin sisätiloihin. Muutaman päivän via dolorosan jälkeen Äiskä sai kuningasidean ja marssi eläinkauppaan ostamaan minulle töppöset – kauniit mustavalkoisen kukalliset… No joo, hieman nolotti taas lenkkeily, kun piti pukea vaatekappaleita ylle, mutta toisaalta eipä nuo Äiskä ja kummitätsykään mitenkään äärettömän hehkeiltä omissa hypertoppatamineissaan näyttäneet. Tärkeintähän oli kuitenkin se, että anturat eivät kipristelleet kylmästä, vaan taas pystyi toheltamaan minkä ikinä ehti! Silti täytyy sanoa, että olen varsin tyytyväinen, kun pakkaset alkoivat hellittää ja saatoin seikkailla jälleen sukatta. Viikko sitten onnistuin jälleen säikäyttämään Äiskän oikein kunnolla, eikä omakaan oloni ollut mitenkään kaksinen. Äiskä oli saanut kaveriltaan minulle taivaallisen ihanan poronluun, jonka sain perjantai-iltana kaluttavakseni. Muutama tunti siinä sitten meni touhutessa, enkä kuullut saatikka nähnyt mitään muuta kuin sen luun, mutta lopulta sain kuin sainkin tehtyä siitä jotakuinkin selvää. Seuraavana päivänä kuitenkin tuli öklö olo ja verensekaista tavaraa tuli liki sinkoamalla ulos molemmista päistä. Etovaa… Äitikin tykkäsi kovasti, kun olin siisti tyttö ja tähtäsin kaikki oksennukset eri matoille! Eläinlääkäritäti käski syöttää riisiä ja keitinvettä, ja niitä sitten sain puputtaa puoli iltaa, kun vatsani ensin vähän rauhoittui. Tiedä sitten, oliko luu aiheuttanut jotain, vain oliko kyseessä oksupuksutauti, jota kuulemma on liikkeellä. Joka tapauksessa edotuskohtaus meni lopulta säikähdyksellä ohi ja seuraavana päivänä olin jo kutakuinkin kunnossa. Yhden uuden tempunkin olen oppinut! J Iltaisin Äiskän mennessä nukkumaan köllin yleensä matolla sängyn vieressä. Valojen sammuminen sen sijaan on signaali – kohta Äiskä on unten mailla! Hetken aikaa vielä odotan, mutta kun kuvittelen Äiskän reissanneen höyhensaarille, lähestyn sänkyä hiljaa takavasemmalta, hyppään huomaamatta sängyn kulmalle ja siitä sitten hiljaksiin ryömin Äiskän kainaloon, jossa on mukava kölliä… Eikä se koskaan huomaa mitään! Olen taas hyvä! Tosin se huono puoli jutussa on, että Äiskä tuppaa toisinaan kääntyilemään, ja meikäläinenhän siinä on hätää kärsimässä sekä alle jäämässä. Äiskällä on massaa… Silloin on taas syytä livistää kohti omaa koria! PS: Matotkin ilmestyivät taas pari päivää sitten lattioille, puhtaina. On taas meikätytölle hommia tiedossa! 22.1.2007 Ihanaa, Äiskä on lopultakin käsittänyt, että olen koira – en nukke. Toisin sanoen olen saanut luopua housuosastosta. Lisäksi pöksyjen häivyttyä kuvioista Äiskän muistikin on parantunut kertaheitolla, ja meikäläinen on saanut taas pitkästä aikaa vapaana vilistää tuhatta ja sataa ympäri maita, mantuja ja metsiä. Elämä on sitten ihanaa!!! Ylimääräiset joulugrammatkin haihtuivat heti, kun pääsin harjoittamaan omaehtoista kuntoilua! Tosin ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Jo taas käytiin viime viikolla tervehtimässä lekuritätiä, joka totesi, että vasemmassa korvassani on kuin onkin tulehduksentapainen. Äh. Nyt sinne taas täytyy päivittäin tursuttaa inhottavaa mömmöä, enkä tykkää siitä operaatiosta ollenkaan. Yök. Viikonloppuna käytiin 9-kuukautissynttäreitteni kunniaksi kurkkaamassa Mäntsälän match show. Oli kiva tapahtuma ja paaaljon kavereita! Osaa sai jopa moikata ihan kunnolla. Muita tollereitakin nähtiin, sekä vähän nuorempia kuin meikäläinen että sitten muutaman vuoden vanhempiakin. Ensin vähän pelotti se kauhea haukkumisen määrä ympärillä, mutta pikku hiljaa siihen rupesi tottumaan, ja kehässä maltoin jo ottaa ihan rauhallisesti. Koska oli synttäripäiväni, Äiskä sai valita, kisaanko vielä pennuissa vai siirrynkö jo aikuisten joukkoon. (ÖHÖM, olen siis tänään virallisesti jo AIKUINEN!!! Tai no, ainakin juniori.) No, nostalginen Äiskä päätti, että ollaan nyt sitten pentuja vielä viimeisen kerran, vaikka pentuluokassa osallistujia olikin satakunta kuonoa... Punaisen nauhan saalistin, ja tuomari kehui erityisesti ilmettäni kauniiksi sekä luonnettani hyväksi. Loppupeleissä sen sijaan ei tullut menestystä – vaikka takuulla olin kyllä kauniimpi kuin voittanut spanieli tai toiseksi tullut vinttikoira!!! Ja ihan turha tulla väittämään, että tämä on vain selittelyä! J Kummitätsykin sai mätsäristä virikkeitä. Törmäsimme bordercollieen, joka kuvitteli ilmeisesti olevansa jonkinlainen sirkuspelle, tai jojo. Jätkä poukkoili kuin kumipallo suorittamassa emäntänsä antamia tehtäviä, vähät välittäen kaikesta ympärillään olevasta. Niinpä tänään meikätytöllä on ollut koulutusessio toisensa perään… No, niin kauan kuin rusinoita riittää, saatanpa hieman liikehtiä minäkin! 31.12.2006 Neula oli ja meni, samoin kuin joulukin. Neulasta ei tullut sen kummempia jälkiseuraamuksia, ja vähitellen iki-ihana ruoan tyrkyttäminenkin jäi vähemmälle, plääh. Joulusta sen sijaan jäi jäljelle kasa ihania lahjoja, joista osa on jo ajat sitten tuhottukin – sekä muutama ylimääräinen gramma vyötärölle, joita ei vielä ole tuhottu, vaikka Äiskä kovasti yrittääkin lenkittää. Grammoista kiitos vain mummolaan, kinkku oli hyvää! Tosin MIELELLÄÄN olisin myös tehnyt selvää siitä piparkakkutalostakin… Ennen joulua Äiskä kilkutti joidenkin metallipuikkojen avulla lankaa ristiin rastiin, mikä vaikutti äärettömän mielenkiintoiselta. Varsinkin se pörröinen valkoinen lankakerä, jonka olisin voinut tutustuttaa ”hajota ja hallitse” -taktiikkaan milloin vain. Valitettavasti epäluuloinen Äiskä ei antanut minun tulla lähellekään kerää, ja niinpä kilkuttamisen tuloksena syntyi mummolle valkoiset villasukat niiden tilalle, jotka jossain vaiheessa syksyä pistin poskeeni. Nyt yritän miettiä pääni puhki, miten pääsisin näiden uusienkin töppösten kimppuun… J Jouluaattona olin kylässä Vantaan suunnalla ja hurmasin joka iikan. Varsinkin koreografiani oli pettämätön. Laiskat ihmiset yrittivät laistaa perinteisestä suomenruotsalaisesta piirileikkimisestä kuusen ympäri, joten heidän hoilatessaan jostain viittä lyövästä kellosta, minä pidin huolen piirileikistä itseni kanssa. Ei muuta kuin hännästä kiinni ja pyörimään ympyrää! Välillä kuperkeikka, ja taas piirin pyöriminen jatkui. Jostain kumman syystä ihmiset meinasivat tikahtua nauruun kesken jodlaamisensa. Tollot. Eivät ymmärrä mitään elämää suuremmasta tanssitaiteesta! Lahjoja jaettaessa taas aloin epäillä, että pukki ei ole ollut ihan ajan tasalla tarkkaillessaan meikäläisen kiltteyttä. Siihen nähden sain nimittäin aivan liian vähän lahjoja! Niinpä sitten päätin testata, josko nimilaput vain olisivat menneet jotenkin sekaisin, ja maistelin vähän jokaista pakettia kuusen alla, ennen kuin Äiskä ehti hätiin… Joulupukki toi minulle lopulta mm. jos jonkinmoista kaluttavaa luiden ja lelujen muodossa, uuden osoitekapselin ja iki-ihanan Jakke Jalkasen! Jakke on puolitoistametrinen, sininen tuhatjalkainen (tai ainakin 40-jalkainen), jota on mukava riepottaa ympäriinsä päästä tai takapäästä kiinni pitäen. Kummitätsyn mukaan se on myös haaste, koska viime aikoina olen kaikille pehmoleluilleni Froggya lukuun ottamatta suorittanut lobotomian, eli aluksi jyystänyt kasvot auki ja sitä kautta tyhjentänyt täytteet pellolle. (Lattia on välillä vaikuttanut lähinnä lumikuorrutteiselta, ette ikinä usko, kuinka paljon vanua voi mahtua yhden pienen pehmo-otuksen sisälle, jos ette ole kokeilleet!!!) No, nyt kuulemma pitäisi kestää hetken aikaa kauemmin, ennen kuin saan pumpulit pellolle herra Jalkasesta. Ans kattoa vaan. Olen jo tehnyt aukot Jaken päähän ja perään, ja vielä tässä jonakin päivänä saatan saalistaa kolon kylkeenkin, jos tehtävä muuten osoittautuu mahdottomaksi! Yhdestä joululahjastani en paljon perustanut, enkä perusta vieläkään. Kummitätsyn törppö oli mennyt ostamaan minulle TONTTULAKIN! Tonttuilkoot itse niin paljon kuin sielu sietää, minua ei tontuksi ole tarkoitettu. No, muutaman kerran kylään mennessä Äiskä pakotti minut myssyä kaksi minuuttia pitämään (ahdistavaa!!!), mutta jos sen jälkeen lätsää ei tajuttu kiireen vilkkaa hilata pois, hoidin homman sitten itse. Varsinkin hoitotätsyni taisi aaton aattona saada tehokkaan näytöksen siitä, miten-tonttulakki-tehokkaasti-poistetaan-päänupin-päältä. Ai niin, ja pari kertaa jouduin lainaamaan myös kummitätsyn tonttulakki-poronsarvi -yhdistelmää… Mikä näitä ihmisiä jouluna vaivaa??? No joo, valitettavasti asusteita on piisannut senkin jälkeen. Vajaan viikon olen nyt joutunut kuljeskelemaan housut jalassa aina sisätiloissa. Onneksi ulos mentäessä Äiskä on (useimmiten) tajunnut ottaa byysat pois, ettei ole tarvinnut ihan naurettavalta näyttää kavereiden silmissä! Eilen Äiskä kyllä iltalenkille unohti pöksyt jalkaani, ja ARVATKAA HÄVETTIKÖ??? Onneksi se tajusi itsekin mokansa aika pian, enkä ole varma, ehtikö kukaan nähdä meitä, ennen kuin housut katosivat lippahivoon kotiovesta sisään… Ja kaiken tämän jälkeen Äiskä vielä ihmettelee, miksi olen tullut niin tietoiseksi takapääni olemassaolosta! Tosin eipä niitä kavereitakaan ole viime päivinä oikein näkynyt, tuntuu siltä, kuin Äiskä ihan tahallaan pakoilisi niitä. Kovasti yritän haistella Rumban ja muiden jälkiä, mutta pitkään aikaan en ole nähnyt muita kuin Fancy-rouvan. MÄLSÄÄ!!! Ja kaiken kukkuraksi, ihan kuin tässä jutussa ei jo muuten olisi tarpeeksi, Äiskä on housujen ilmestyttyä kuvioihin muuttunut kovin hajamieliseksi. Joka ikisellä lenkillä se on unohtanut päästää minut vapaaksi. Ei, remmi on vain vaihtunut johonkin flexiin, ja siinä sitten narun päässä pitää jolkottaa joka lenkki alusta loppuun. Aargh. Muf. Onneksi lenkkien pituudet ovat sentään kasvaneet, eilenkin sain kirmata varmaan tuplaten niin kauan kuin yleensä! No joo, toivottavasti elämä ensi vuonna palaa ennalleen. Toivotankin kaikille oikein hiljaista ja paukutonta vuodenvaihdetta, ja kovin veikeää & vauhdikasta uutta vuotta 2007!!! PS: Jakke on muuten enää 39-jalkainen. Amputaatio suoritettu tätä kirjoittaessa. 24.11.2006 Kokonaisen kuukauden olen yrittänyt hoputtaa kummitätsyä koneelle, mutta sillä niitä piisaa tekosyitä! Ja tapahtumia on riittänyt niin, ettei niitä kaikkia varmaan enää muistakaan… Aloitettakoon kuitenkin sillä, että pääsin piipahtamaan aika tarkalleen kuukausi sitten Porvoon saaristossa, missä oli tosi jännää. Meri velloi syysmyrskyssä niin, että katsoin parhaaksi pitää siihen jonkin verran välimatkaa, vaikka Äiskä kuinka yritti minua rantaan houkutella. Camoon, jorpakko NÄYTTIKIN aivan karmaisevalta, puhumattakaan siitä, miltä se kuulosti. Parasta Porvoonreissussa taisivat olla karpalot (supernam!!!) ja ziljoonat kepit, joita Äiskä ja kummitätsy kilpaa kantoivat minulle sisälle mökkiin. Jostain kumman syystä en kuitenkaan saanut kaluta niitä sängyn päällä, vaikka kuinka olisin halunnut, vaan varsinkin kummitätsy latoi niitä valtavia määriä johonkin Kamiina-nimiseen kaveriin sisälle. Epäreilua! Se Kamiina söi kaikki ihanat kepit – ja hyvällä ruokahalulla söikin! Pitkät lenkit ovat edelleen parasta, mitä tiedän. Porvoossa pääsin koikkelehtimaan kallioilla ja samoamaan soilla. Kotona olemme patikoineet mm. hiekkakuopalla, missä tilaa riittäisi vaikka koko sisaruskatraalleni! Tosin lopulta olen aina ihan rättipoikkiväsynyt, kun Äiskä kummitädin kanssa juoksuttaa minua kuopan rinteitä edestakaisin ylös ja alas. Puuh, lääh! Pienimuotoista erämaavaellustakin olen päässyt kokeilemaan, ja laavunkin näin viikko sitten ensimmäistä kertaa elämässäni. Joku huolimaton hutilus kuitenkin jossain vaiheessa kylvi maahan roppakaupalla ihmeellistä, valkoista töhnää. Ja kylmää sellaista! Ensimmäistä kertaa töhnään astuessani mietin kyllä jotakuinkin viisitoista kertaa, pitääkö siihen todella upottaa tassunsa, ja vielä jatkossakin toikkaroin mieluummin paikoissa, joissa töhnää ei ollut liikaa. Sittemmin opin kuitenkin ottamaan huvin ja hyödynkin irti tuosta töhnäkkeestä. Äiskän heitellessä sitä ilmaan syöksähtelin villinä paikasta toiseen, ja kun sitten jano yllätti pahemman kerran, ei muuta kuin pureskelemaan sitä töhnää. En kuitenkaan ole lainkaan pahoillani, kun herra tai rouva Hutilus korjasi jälkensä ja valkoinen töhnä häipyi maisemista! Temppukoirakoulutukseni jatkuu edelleen. Ehdoton bravuurini on kuperkeikka, mutta sen lisäksi osaan myös antaa molempia tassuja yhtä aikaa. Lisäksi kirsuni alkaa olla vallan erinomaisen hyvä löytämään kätkettyjä makupaloja. Äiskä saa aina välillä hulluuskohtauksen ja sirottelee herkkuja yksittäin ympäri kämppää sen sijaan, että vain laittaisi ne siivosti ruokakuppiini… Pakkohan ne sitten on kaivaa esille, etteivät namit vaan pääsisi homehtumaan! Tosin ei hätää – saattaisin minä ne silti syödä, vaikka niissä vähän homettakin pinnalla olisi. Sen suhteen en ole turhan kranttu. Eilisestä lähtien minulle on kuitenkin tuputettu ruokaa niin valtavia määriä, että alkaa pikkuhiljaa tökkimään. (Uskokaa tai älkää!!!) Jotakuinkin vuorokausi sitten aloin tuntea itseni vähän pahoinvoivaksi ja käperryin kummitätsyn kainaloon turvaan. Lopulta huono olo yltyi niin kovaksi, että oli pakko ryhtyä kakomaan ja oksentamaan, mutta sain ulos vain valkoista vaahtoa. Vaahdon keskeltä sinkoutui ulos kuitenkin myös muutama sentti katkennutta neulaa… No, kummitäti huolestui vallan, ja yhdessä Äiskän kanssa ne ryhtyivät tavoittelemaan eläinlääkäriä. Koiratohtori taas kertoi, että neulat tapaavat tulla ulos, ja koska jo ulostullut osuus oli neulan terävä pää, ei hätä ole ihan kauhea. Nyt meikätyttö on sitten vain ollut tiukassa seurannassa, lenkittäminen on pariksi päiväksi vähennetty minimiin – ja ruokaa tyrkytetään liki joka käänteessä. Valitettavasti melkein kaikki pöperö on vain puuroa… Uuh. No, kyllä sekin tietty alkupalana uppoaa. Energiaa yritän purkaa riehumalla minkä ennätän. Mitäs eivät vie minua metsään! Ai mistä se neula oli kotoisin? Jaa, sitä ei tiedä Äiskä eikä kummitäti – ja minähän en sitä kerro! J 15.10.2006 Päivää taas. Käytiin tuossa jokin aika sitten Äiskän ja kummitätsyn kanssa pitkällä ja ihanalla lenkillä, jonka aikana minua vedettiin totaalisen höplästä ja totesin, että syksy on ihan anaalirauhasista… Äiskä sai päähänsä roudata minut ihan uusiin maisemiin, ja niin lähdettiin lenkille naapurikaupunkiin. Plääh. En tykkää automatkailusta, semminkään nyt, kun maisematkin varastettiin! Kun lopultakin olin kasvanut sen verran, että kaulaa venyttämällä juuri ja juuri yletin kurkistelemaan auton takaikkunoista ympäristöä, Äiskä keksi siirtää minut matkustamaan etupenkin jalkatilaan – missä pienen karvanaaman pitäisi olla suunnilleen kirahvi, jos haluaisi katsella ulos… Ja kaikki vain kuulemma siksi, että pari kertaa lirautin takapenkille matkan aikana pissan. Hei, jos se vain siitä oli kiinni, olisivat kertoneet minulle aikaisemmin! Olisin minä voinut pysyä kuivanakin. Ehkä. Siis ainakin joskus. No, nyt etupenkin kupeessa olen visusti pitänyt virtsarakon suljettuna, jos vaikka joskus vielä pääsisin takapenkillekin istuskelemaan. Toisaalta lattiapaikkaankin on jo ehtinyt melkein tottua. Paitsi silloin, kun kummitäti tai joku muu istuu siinä etupenkillä. HIEMAN on ikään kuin lattiapaikkalaisella ahdasta, mutta sitäkös Äiskä huomaisi… Pah. Lenkki sinänsä oli mukava, paljon ylä- ja alamäkiä ja metsäsäntäilyä. Olin jo ihan puhki, kun lopulta parkkipaikka alkoi häämöttää. Meidän ja parkkipaikan välissä oli kuitenkin vielä pari lampea, joista pieni koira saattoi käydä sammuttamassa polttavaa janoaan. (Kamoon kaverit, laukatkaa itse puolitoista tuntia suuna päänä paikasta toiseen tuhatta ja sataa ilman nesteytystä. Varsinkin jos matkalla on ollut monta sataa teitä itseänne korkeampia esteitä!) Ensimmäisessä juottopisteessä homma toimi vielä ihan hyvin. Lipitin suunnilleen seitsemän litraa sekunnissa, ennen kuin matka jatkui. Hieman säästin janoa kuitenkin vielä toisellekin juottopisteelle, mikä oli päivän suurin erehdys. Luulin jo, että kyseessä on jokin piilokamerajuttu. Pääsin selvästi jorpakon rannalle – mutta jostain syystä vettä ei rannassa näkynyt ollenkaan. Sen sijaan vaikutti siltä, että rantaan oli hiissattu hillittömän iso lautta, jonka päälle oli putoillut kasapäin kirkkaan keltaisia koivunlehtiä. Toistan: vettä ei siis kerta kaikkiaan ollut näkyvissä vasta kuin parin metrin levyisen lehtipinon takana. Meitsi on kuitenkin varovainen tyttö, ja niinpä kurkotin vielä tassulla kokeilemaan, mikä tämä juttu oikein on. Tönäisin lehtiä pariin otteeseen. Lehtimatto jousti hieman, mutta kuten olettaa sopi, tuntui kannattelevan ihan hyvin. Niinpä edelleen julman janon korventamana loikkasin kunnon harppauksen lehtilautan toiselle reunalle litkiäkseni lisää vettä – ja löysin itseni lätäkön pohjasta umpsukkelosta parikymmentä senttiä vettä pääni YLÄPUOLELLAKIN!!! Hävytöntä koiranpennun huijausta! Syöksyin jorpakosta ylös nopeammin kuin koskaan mistään, ja ravistettuani itsestäni edes liioimmat vedet pois, näin Äiskän ja kummitätsyn hirnuvan ja räkättävän vedet silmissä meikäläiselle. LOUKKAAVAA! Onneksi sentään sain vielä hieman vahinkoa takaisin kotimatkalla. Kummitätösen hymy hyytyi hetkessä, kun autolle asti päästiin… Matkustihan tämä läpimärkä koira nimenomaan tätsyn jalkatilassa kotiin. Kosto on suloinen. Nojasin koko matkan tukevasti tätsyn vasempaan jalkaan. Harmi vaan, että ennen autoon nousua olin ehtinyt jo pari kolme kertaa ravistaa turkkiani kuivaksi. Olisi pitänyt tajuta säästää koko märkä ihanuus tätsylle! J 5.10.2006 Hups ja hei, kuinka aika kuluu – ja kokemuksia karttuu! Samoin kuin uusia oppeja. Viimeksi kirjoitellessa epäilin, että Äiskä on puoliväkisin vääntämässä minusta jotain temppumaakaria, ja nyt on kummitätsykin liittynyt samaan joukkoon. Olen muun muassa hiffannut, kuinka kuollaan, kun pyssy pamahtaa. Pyssy tosin on yleensä kummitädin etusormi. Sekin tyhmä kuvittelee varmaan tosissaan, että oikeasti luulen etusormea aseeksi… Mutta namipalojen tähden kyllä vaikka kuolenkin välillä! Kaikkein helpoin nakki taitaa olla se, kun Äiskä piilottaa herkun toiseen käpäläänsä ja utelee minulta ”kumpi käsi”. Koskaan en ole vielä erehtynyt! Joskus tosin laiskottaa siinä määrin, etten millään viitsisi valita kumpaakaan käpälää… Kunnes taas muistan, että siellähän tosiaan herkku odottaa ottajaansa. Äiskän mielestä olen ahmatti pahinta lajia… Höh! Kasvavalla pennulla on vain terve ruokahalu. Nih. Syyskuun lopuksi oltiin lauantaina 30.9. Hyvinkään Wanhalla Areenalla SSKY:n epävirallisessa pentunäyttelyssä. Paikalla oli reilut 400 muutakin häntäveikkoa, mutta – niiden kanssa ei saanut leikkiä!!! Järkyttävää kidutusta. Onko koiranpennuilla olemassa joku lastensuojeluviranomaista vastaava taho? Voinko ilmoittaa asiasta vaikkapa… öö… eläinsuojeluvalvojalle??? Kaikkeni yritin, jotta olisin saanut edes jonkun lajitoverin kanssa peuhata kunnolla, mutta edes siskoflikka Wilmaa en saanut körmyyttää. Olisin kuulemma vain kuolannut sen korvat. Entäs sitten? Lopulta pääsin ravaamaan pari kierrosta joidenkin ämpäreiden ja punavalkoisen nauhan keskellä ja joku tyyppi sorkki suutani. Ei voi pieni pentu ymmärtää. No, Äiskä oli kuitenkin kai suhteellisen tyytyväinen, ja ilmeisesti se suunsorkkijatyyppikin ihan tykkäsi meikäläisestä. Ainakin se lykkäsi jonkun ruusukkeen Äiskän tassuun. Tosin SENKIN mielestä korvani ovat vähän isohkot! Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki ovat vain kateellisia dumbomaisista lerpakkeistani. Jonakin päivänä vielä näytän niille ja LENNÄN kuten Dumbokin. Sitä paitsi: suunsorkkijatyypin omat korvat olivat suorastaan MINIMAALISEN pienet! Eläinlääkärissä poikettiin taas eilen. Silmä- ja korvatulehdukset alkavat kyllä olla taaksejäänyttä elämää, ja allergiamysteeriokin kai on jossain määrin selvinnyt Äiskälle. Esimerkiksi vehnä on kiellettyjen aineiden listalla – mikä käytännössä tarkoittaa mm. makkarattomuutta! Ahdistaa… Samoin ilmeisesti sika tai nauta tai molemmat aiheuttavat tulehduksia ja Kamalaa Kutkaa & Kyhnytystä. Anaalirauhasongelmakin on tässä tullut tutuksi, mutta onneksi Äiskä on suht näppärä auttamaan pentua pulassa sen suhteen. Silti Äiskää on viimeiset pari viikkoa huolettanut takajalkojen ontumiseni, ja siksi eläinlääkäritäti päätti napata röntgenkuvat lonkistani. Toisin sanoen meikätytöltä piikitettiin taju kankaalle ja vetäessäni sikeitä koipeliinini kuvattiin. Kunnossa olivat kuulemma, ontuminen kuitattiin kasvukivuiksi. Silti pitkälle iltaan asti olin kotonakin vielä ihan tillin tallin ja tokkurassa. Niinpä sitten nukuinkin suurimman osan päivästä – ja KÄRSIN NÄLKÄÄ, koska kuvien ottamisen takia aamuruoan jälkeen en saanut mitään purtavaa PITKÄÄN aikaan. Lopulta illalla Äiskä tajusi lastata ruokakippoon nappuloita, ja kun ne olin saanut hotkaistua, keskitinporttiini taisi tulla virtapiikki… J Pitkälle yöhön viuhdoin ylösalaspaikastatoiseensuitsaitsukkelaan, retuutin Froggya ja rasitin Äiskää kaikella mahdollisella ja vähän mahdottomallakin. Ja minulla oli kivaa! 14.9.2006 Syyskuuta kuulemma eletään kovaa kyytiä, mitä se sitten tarkoittaakaan… Pariin otteeseen olisin jo pyrkinyt kuulumisia kirjoittamaan, mutta kun itse en ole liian kiireinen, kirjurini sitten on. Toisaalta eipä tässä kovin kummoisia ole kerennyt tapahtumaankaan, kun aika on vierinyt sairastellessa. Minulle pukkasi sekä silmä- että raivoisa korvatulehdus, ja niinpä Äiskä kyöräsi minut treffaamaan eläinlääkärisetää. En liiemmälti tykännyt paikasta – enkä valkotakkisesta tyypistä, kun se ronkki ja sorkki minua joka suunnalta. Mielenkiintoisia hajuja siellä kyllä oli, ja päälle päätteeksi hervottoman isokokoinen vaaka-kapistus, jolle kummitätsy väen vängällä olisi halunnut minut seisomaan. En suostunut sovinnolla. Eikö tätsy tiedä, ettei naisten, tai edes melkein murrosikäisten tyttöjen… Tai no, edes pikkutyttöjen painoa saa kysellä! Hirveintä kaikessa on kuitenkin se, että lekurisetä keksi alkaa epäillä minun olevan jollekin allerginen. Ja sehän on tiennyt tiukkaa dieettiä. Plääh. Mummolassakaan en enää saanut lihakeittoa, kuten viimeksi, vaan nyt kaikkialla tuputetaan vain nappuloita. Ei siinä mitään, ihan hyviä nekin ovat, mutta tolkuttoman yksipuolisia. Täytyy vain toivoa, että Äiskä keksii allergeenit pian. Tahdon taas HERKKUJA!!! Kidutuskauteen kuuluvat oleellisena osana myös korvatipat ja silmiin laitettava tökötti. Se silmäjuttu nyt ei ole niinkään paha, mutta korvatippoja en kyllä toivo pahimmallekaan viholliselle. Huff! Yritän joka kerta roiskia ne Äiskän tai kummitätsyn päälle, ennen kuin ne hinkataan syvemmälle korvakäytäviin. Peltolenkit ovat tainneet jäädä pysyvästi iltaohjelmaan. Mutta niittyä ei enää ole!!! Joku ilkimys oli käynyt katkomassa kaikki ihanat heinät tässä muutama päivä sitten, ja nyt koko entinen niitty on aukea kuin mikäkin tori. Eikä Äiskä enää juurikaan uskalla pitää minua siinä vapaana, kun lähistöllä kulkee tie, jolla puolestaan kulkee kohtalaisen runsaasti autopetoja. No, minusta olisi tietysti ihanaa metsästää niitä autoja salakavalasti takaapäin… Jälleen yksi asia, jonka kieltämistä en ymmärrä. Koirakoulussa olemme Äiskän kanssa käyneet edelleen ahkerasti, ja alankin olla jo aika maestro. Ainakin, jos Äiskä muistaa tarjota makkaraa. Lisäksi Äiskä kuvittelee kouluttavansa meikätytöstä jotain ihmeen temppukoiraa. Viime viikonloppuna se sai pakkomielteen, että minun pitäisi jostain kumman syystä oppia huitomaan etutassua. En ymmärrä, mikä funktio silläkin taidolla on – haroa nyt tassulla ilmaa – mutta ilmeisen onnelliseksi Äiskä siitä tuli, kun lopulta hoksasin, mistä on kyse. Sen jälkeen olenkin sitten ilahduttanut Äiskää heiluttelemalla oikeaa etukoipeani keskimäärin joka välissä. (Lajitovereille kerrottakoon, että sillä pääsee helpolla: Kun Äiskä käskee istua, nostaa vain söpön näköisenä tassun ilmaan, kallistaa päätä vähän vasemmalle ja näyttelee tyhmää. Herkkupala irtoaa lepertelyjen säestyksellä ilman liikoja simputuksia!) No, myönnettäköön, että pikku hiljaa Äiskä on alkanut tulla yhä immuunimmaksi käpälänkohotukselle, eli kohta puoliin täytyy kai taas ryhtyä laittamaan takalistoakin maahan. J 30.8.2006 Aikahan rientää melkein nopeammin kuin meikätyttö! On ollut niin paljon puuhaa, ettei ole niitä oikein ehtinyt kirjaamaankaan. Kaikista tärkeimpänä on tietysti mainittava se, että äiskä ravaa nykyään jossain Töissässä koko ajan ja sen luma tai loma tai joku semmoinen loppui. Aluksi pelästyin, että se lumaloma on jotain syötävää – siis hirveää, jos sapuska pääsisi loppumaan! – mutta tässä päivien myötä olen tullut siihen tulokseen, että lumalla ja lomalla ja ruoalla ei ilmeisesti ole tuon taivaallista tekemistä toistensa kanssa. Ruokakuppi täyttyy herkuilla päivittäin useampaan otteeseen. Vaikka toki VOISINHAN minä syödä viedä enemmänkin… Siitä Töissä-jutusta en ole vielä ottanyt sitäkään vähää selvää. Äiskä vain katoaa aamulla ulko-ovesta pian lenkin ja aamupalan jälkeen ja sanoo käyvänsä ”vähän Töissä”. Sitten se on joka päivä keskimäärin iäisyyden poissa, ja sen iäisyyden puolessavälissä hoitotäti käy jonkin aikaa leikkimässä ja lenkittämässä minua. Sitten hoitotätsykin häipyy ja yleensä juuri kesken makeimpien nokosten äiskä pölähtää taas paikalle. Mahtaa se Töissä olla kiva paikka, kun siellä viihtyy niin pitkään joka päivä! Jonakin kauniina päivänä tässä livahdan vielä mukaan tsekkaamaan, onko siellä muita koiria! Toisaalta ei minulla niin hirveästi ole valittamista. Äiskän (ja siinä sivussa muuten kummitätsynkin) reissatessa Töissässä saa ainakin kerrankin rauhassa vetää hirsiä. Lisäksi Äiskä jättää aina aamulla lähtiessään vekkuleita puuhapaketteja lattialle minun silputtavakseni – ja yleensä siellä sisällä on vielä jotain hyvääkin. Uusia lelujakin ilmestyy kuvioihin aina silloin tällöin, suurimpia hittejä ovat tällä hetkellä mm. aktivointipallo, joka kylvää herkkuja ja Kermit-sammakko, jota saa kurmottaa oikein olan takaa. Tosin aktivointipallolla on paha tapa piiloutua välillä niin ovelasti, etteivät äiskä tai kummitustätsykään sitä aina meinaa löytää. Iltaisin ohjelmassa on usein pitkä ja ihana lenkki läheisille pelloille ja niitylle. Joku valopää on tosin katkaissut viljankorret pelloilta tässä viime aikoina niin mataliksi, että ne tuppaavat raapimaan pienen eläimen mahaa, mutta onneksi niitä aika hyvin voi väistellä. Eikä pieni riesakaan niin haittaa, kun korsien keskellä kuitenkin saa kerrankin nelistää ympäriinsä sielunsa kyllyydestä. Niityllä violettikukkaiset pistelevät kasvit taas joissain kohdin hidastavat vauhtia, mutta muuten sielläkin saa kirmata tuplaten itsensä korkuisten heinien seassa minkä ikinä jaksaa. Kummitädin mielestä näytän kuulemma jotakuinkin pieneltä kengurulta, kun pompin mättäiden ja heinätuppaiden välissä – mutta hei, miten tällainen natiainen muuten näkisi, mihin päin pitäisi suunnata??? Viime viikonloppuna käytiin taas morjenstamassa myös systeriä, tällä kertaa Vantaalla. Ensiksi myllerrettiin koirapuisto (ja yhden chihuahuan sielunelämä) mullin mallin, sitten kävin hiukan jyystämässä Wilman leluja – ja tietysti Wilma puolestaan jyysti taas minun korviani. Muuten siskoflikan kanssa olisikin ihan kiva leikkiä, jos tuo vain tajuaisi jättää lerpakkeeni rauhaan. Toisaalta minä puolestani kurmotin systeriä noin niin kuin sitten muuten vain… 16.8.2006 Tuon edellisen jälkeen äiskä sitten päätti viedä minut tekemään lähempää tuttavuutta hevosten kanssa… Tässä huushollissa on kyllä parempi pitää mölyt mahassaan, tai niistä joutuu vielä vastaamaan. Varmuuden vuoksi päätin käyttäytyä kuin se köriläs olisi ollut vain mammuttikokoinen koira ja ryömin liiskaantuneena levynä maata pitkin kohti pollea, häntää hurjasti vispaten. Homma meni ihan hyvin siihen asti, kunnes äiskä rupesi kuvittelemaan, että saisin kaviosta siellä maan tasalla, ja päätti nostaa minut syliin. Siinä oli turvallinen olo tasan kaksi sekuntia, kunnes tajusin, että se mastodonttieläin rupesi tunkemaan turpaansa kiinni meikäläiseen! Minkäs teet, äiskä punkesi minua vielä lähemmäskin jättiläisturpaa ja niinpä minäkin yritin varovasti kohteliaisuuden nimissä nuuskutella hepolaista. Ihan mielenkiintoinen tuttavuus – mutta en kyllä pistänyt yhtään pahakseni, että lähdimme aika pian turvaan ja kotiin. Uusi yhteisharrastuksemme äiskän kanssa on mattopesu, ja se on kivaa! Äiskä puunaa mattoja ja minä haukkailen puunausharjaa minkä kerkeän. Ainoa harmittava puoli on se vesiletku, joka pitää joka ikinen kerta tappaa erikseen, ja sen jälkeen sitä on pieni koira varsinkin pään ja etujalkojen osalta ihan märkä. Koulujuttujakin on viime aikoina ollut elämässäni siinä määrin, että tätä rataa olen viimeistään jouluna professori. Pentukurssin toisella tunnilla päätin petrata kertaheitolla ja näyttää äiskälle, mistä kana pissii. Olin suvereeni ykkönen joka harjoituksessa, piti sitten tulla sivulle tai olla hyppimättä tai ihan mitä vaan. No joo, kun hihnassa piti kulkea vetämättä, keskittyminen kieltämättä hieman herpaantui (hei, äiskä pisti nakinpalasen hetkeksi piiloon!) – mutta siitä huolimatta luulen olleeni sen verran hyvä, että seuraavalla kerralla voinkin vain keskittyä leikkimiseen. Minähän osaan jo kaiken! Luultavasti tämän takia pääsin tässä eräänä päivänä myös käymään ihmispentujen koulussa. En tiedä, suunnitteleeko äiskä opettavansa minut lukemaan ja laskemaan, mutta sen touhun aion kyllä suosiolla jättää kaksijalkaisille. Hitsi, muutenhan äiskä keksii vielä pistää minut duuniin hankkimaan rahaa. Enkä takuulla vaihda koiranpäiviäni pulpettiin! Ainakaan ennen kuin pulpetit keksitään vuorata patjoilla. 4.8.2006 Lopultakin tässä elämässä on menoa ja meininkiä minun makuuni. Toisinaan jopa vähän liikaa, mutta palataan siihen vasta hetken päästä. Eilinen oli nimittäin jotakuinkin pienen elämäni paras päivä, kun treffasin siskoni Wilman! Ihan alkuun en kyllä meinannut uskoa, että se oli samasta pentueesta kanssani, sillä sen verran arkajalalta kaveri aluksi vaikutti. Minätyttö potkin, sätkin, venkoilin ja tein kaikkeni äiskän sylissä päästäkseni katsomaan siskoflikkaa vähän lähempää, mutta se vain vetäytyi ihan piiloon oman isäntäväkensä taakse. Aloin epäillä, että kyseessä olikin taas joku cavalier kingcharlesinspanieli, mutta sitten se yhtäkkiä salakavalasti lähti säntäilemään pitkin biitsiä ja hyökkäilemään takavasemmalta kimppuuni. Ou jes! Kun äiskä vielä tajusi päästää minutkin irti, pääsin myös ryntäämään Wilman perään. Pyörimme yhtenä myttynä rannalla ja pöheikössä – ja Wilman ryökäle yritti huiputtaa minut jopa veteen! Onneksi tajusin ajoissa, missä mennään. Systeri kastelkoon itsensä, jos mielii, minä en mene järveen kuin korkeintaan tassuja kostuttamaan! Eipä tuo tosin ilman minun seuraani malttanut kovin paljon jorpakossa lutrata, vaan kiire oli jälleen luokseni. Ja korvieni luokse! Jossain vaiheessa Wilma, varsinainen älypää, keksi ruveta järsimään korviani, mikä yllättäen minun mielestäni ei ollut lainkaan mukavaa. No, minä sitten kuittasin hetkeä myöhemmin, kun äiskä antoi sekä minulle että Wilmalle puruluun. Maistelin hetken omaani, kunnes huomasin, että Wilma oli saanut paremman pätkän! Kylmän viileästi tassuttelin Wilman viereen, annoin oman puruluunpätkäni sille – ja nappasin Wilman luun itselleni. Eikä systeri edes tajunnut, mitä oli tapahtunut, vaan jatkoi tyynenä minun entisen luuni kaluamista! Kyllä minä olen hyvä. Minusta tulee varmaan isona salainen agentti! Ei Wilmakaan tosin paljon heikommaksi jäänyt, vaan järjesti meille hetken perästä makean jälkiruoan. Kaatuneen pepsi-lasillisen sisältö ei tosin kahteen pekkaan jaettuna ollut paljon, mutta sitäkin herkullisempaa lipitettävää… Varsinkin tyhjän makkarapaketin sisältä. Sisko taisi saada jossain vaiheessa isäntäväeltään myös makkaranpätkän. Höh! Äiskä ei koskaan tajua lahjoa minua makkaralla. Valitettavasti vajaan kolmen tunnin riemullisen riehumisen jälkeen Wilman piti lähteä kotiin… Jäin tuijottamaan auton perään, kun se kaartoi mutkan taakse näkymättömiin. Toisaalta sisko sai olla onnellinen, ettei joutunut tulemaan tänään mukaani, kun kävimme istumassa iltaa Fancyn kotona. Miksei kukaan kertonut etukäteen, että SIELLÄ ON FANCYN LISÄKSI MYÖS VIISI KISSAA??? En olisi tullut mukaan, hulluja otuksia. Aloin kerta kaikkiaan ymmärtää Fancya paremmin, kun se joutuu joka päivä elämään niiden viiksiniekkojen kanssa. Yksi niistä yritti monta kertaa hanskaista minua kynnet ojossa ja toinen sähisi minulle uhkaavasti. Yksi ainoa, taisi olla Nasu, oli minulle jotakuinkin ystävällismielinen. Tosin sitäkin pelkäsin ihan vain varmuuden vuoksi. Kummitätsy väitti, että oikeasti niiden kattien olisi pitänyt pelätä minua – en usko. Tulin siihen tulokseen, että kissat ovat luomakunnan pelottavimpia olioita, hevosiakin pelottavampia. 2.8.2006 Mikä päivä! Kävimme äiskän ja tätsyn kanssa aamulla katsastamassa etukäteen kentän, jolla kuulemma pääsisin kouluun. Se oli ISO! Sain juosta kyllikseni, juoda pienestä lammesta kentän sivussa, testata keinulaudantapaisen ylittämistä (piece of cake!) ja treenata jopa sähköjäniksen perässä ravaamista. En kyllä nähnyt siinä mitään ideaa – ensinnäkin pupua on mahdoton saada kiinni, eikä siinä ole edes mitään herkullista, JOS sen onnistuisi nappaamaan. Aloin epäillä vinttikoirien järjenjuoksua. Pari spurttia radalla riitti minulle. Kotiin päästyämme nälkäni oli kiljuva, mutta onneksi äiskä tajusi antaa pian jotain liha-puurosotkua. Kummitätsyltä sain jopa jälkiruokaa! Se lettu tai jokin semmoinen oli herkullista, mutta – miten sitä syödään??? Iso pyöreä levy ruokakupin pohjalla, josta ei meinannut ensiksi saada edes kiinni mistään. Jonkin aikaa pähkäiltyäni onnistuin kuin onnistuinkin nostamaan lerpakkeen suuhuni, mutta entäs sitten? Edelleen makoisa kiekko oli kokonainen, sai kuolan valumaan suupielistä, mutta ei mahdu kitaan ei sitten niin millään! Aikani siinä pyörittelin lettua suussani kuin äiskä auton rattia tassuissaan, ja äiskällä ja kummitädillä tuntui olevan tosi kivaa siinä vieressä. Hölmöt, olisivat edes auttaneet! Lopulta onneksi keksin, että kiekosta saattoi repiä irti pienempiä palasia, joiden syöminen oli huomattavasti helpompaa. Huh. Ei enää aktivointiruokia minulle, kiitos. Haluan sapuskaa, jonka voi ahtaa massuunsa ilman sen suurempia ongelmanratkaisuja! Siis heti. Ja nopeasti. Valmiiksi pilkottuna sen sijaan otan lettujakin erittäin mielelläni vastaan. Illansuussa odotti sitten kouluosuus. Takaisin samalle kentälle, mutta tällä kertaa siellä oli minun lisäkseni noin parisataa muutakin hännänheiluttajaa. Olisin halunnut tervehtiä niitä kaikkia yhdessä ja erikseen, mutta TYH-MÄ äiskä en antanut. Omassa pentuluokassani oli itseni lisäksi kahdeksan muuta nuuskua (mm. naapurin Rumba), mutta niitäkään en saanut moikkailla. Piti vain treenata katsekontaktia ja äiskän luokse kirmaamista. Plääh. Hei, kuka viitsii vilkuilla äiskään päin, kun ympärillä on suunnilleen omien silmien korkeudella kahdeksan kuonoa, joita voi vilkuilla?? Haloo, ihan liikaa vaadittu. Miksi mentiin suoraan lukioluokkien juttuihin? Ai että äiskällä on herkkuja… Ei se muuta asiaa miksikään, herkkuja saa tylsemmissäkin tilanteissa, esimerkiksi kynsienleikkauksessa, missä EI ole ympärillä ihanaa sekalaista seurapiiriä. Äiskän hihkaistessa ”tänne” päätin kuitenkin suunnilleen lönkytellä oikeaan suuntaan, ihan vain äiskän iloksi. Muut kyllä nelistivät omien äiskiensä ja iskiensä luokse tuhatta ja sataa – miksiköhän? No, eivätköhän nekin koulua käytyään löydä oikean tahdin. Aion näyttää hyvää esimerkkiä. Äiti oli minuun kuitenkin ilmeisesti ylenpalttisen tyytyväinen, sillä poistuessamme koulukentältä pääsin kuin pääsinkin tutkailemaan muutamia muita karvakuonoja lähempää… …joista yksi oli Donna, iki-ihana TOLLERI. Eka rotutoveri, jonka näin sitten Trindy’sin ovet taakse jätettyäni. Touhuaminen oli ihanaa! Donna oli reilun vuoden minua vanhempi, mutta aika pienikokoinen, joten olimme MELKEIN tasaväkisiä. Kuolasimme toisemme kauttaaltaan, ja kun Donna vielä selätti minut – noh, vain muutaman kerran – olin lopulta puolen tunnin telmimisen jälkeen soratienpölystä totaalisen harmaa. Siinä vaiheessa äiskä jostain syystä katsoi parhaaksi lähteä. Tylsää… Minä olisin hyvin voinut jatkaa vielä noin puoli vuotta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ilta huipentui pieneen treffaukseen vanhan tutun Iida-beaglen kanssa jo koulualueella ja sitten myöhemmin iltalenkkiin Rumban kera. Lievästi tosin protestoin sitä, että äiskä ja Rumban iskä edellyttivät, että lenkillä piti edetä johonkin suuntaan. Miksi? Me Rumban kanssa olisimme oikein hyvin voineet lenkkeillä keskenämme noin viiden neliömetrin alueella riehuen. Arvaa, mikä kärsimys on kulkea hihnan jatkona, kun yrittää edestä ja takaa ja jalkojen välistä päästä kaverin kimppuun, mutta äiskä vain ohjailee niin, etten onnistu ja hihna kuristaa suunnilleen kuoliaaksi. Kuolin ainakin seitsemän kertaa. Lopulta kyllästyin ja päätin pistää tassua toisen eteen, jottei tarvitse enää menettää henkeään. Kipitin niin vauhdikkaasti, että Rumba sai pistää juoksuksi pysyäkseen kyydissä! J Jään odottamaan seuraavaa yhteislenkkiä, jolloin vaikka sitten puren remmin poikki päästäkseni Rumban hampaisiin. Kuka ääliö muuten on keksinyt mattojen tamppauksen? Pieni eläin PELKÄÄ sellaista meteliä! 29.7.2006 Äiskä aloitti aamun hosumalla minut ulos ennen kukonlaulua. (Tosin kello on nyt jo 15, enkä vieläkään ole kuullut kukon laulavan, mutta se on sivuseikka. Kukko saattaisi silti olla kiva möyhennettävä…) Pelästyin niin, että tein hädissäni sekä pissat että kakat siinä remmin jatkona roikkuessani! Äiskä on sittemmin ylpeillyt siitä kaikille vastaantulijoille koko päivän, joten kai se oli muka hyvä juttu. Seuraava operaatio oli tosi inhottava: korvienpuhdistus. Silloin tällöin äiskä ottaa esille pienen valkoisen pullon, ja silloin meikätyttöä viedään. On vain harmillista, että yleensä valkoisen pullon kera äiskä pitelee hyppysissään myös tositositosi hyvänhajuisia ja -makuisia juustonpalasia, enkä kerta kaikkiaan voi vastustaa niitä. Niinpä tänäänkin löysin itseni äiskän sylistä ennemmin kuin huomasinkaan ja väkisin korviini ruikattiin nestettä. HUF! Onneksi toisesta korvasta onnistuin ravistamaan suurimman osan nesteestä äiskän naamalle. Siitäs sai! Korvanpuhdistuksen se osuus, jossa äiskä kaivelee korviani, on jo ihan kiva, ellei suorastaan nautinnollinen. Pian minua ruvettiinkin köyttämään autohaarniskaan. Olimme siis TAAS lähdössä jonnekin. Äiskä on viime päivinä saanut oikein autoilubuumin, ja minun on pitänyt suihkia takapenkillä istuen puoli Etelä-Suomea läpi. En ole enää jaksanut oikein uikuttaakaan, vaan mieluummin nukahdan mahdollisimman pian autohirviön käynnistyttyä. Sen verran tiirailen silmienraosta, että kun äiskän silmä välttää, lirautan heti pissat takapenkille matkantekoa protestoidakseni. Hih, kiusaa se on pienikin kiusa! J Tällä kertaa menimme jonnekin KARMAISEVAN suureen aarniometsään ja kummitätsykin tuli mukaan. Katselin silmät pyöreinä, kun autosta noustuaan äiskä ja tätsy tulivat ensi töikseen hulluiksi. Aluksi ne rupesivat suihkimaan ällöttävän hajuista tököttiä vaatteisiinsa. Jalkansa nuo työnsivät mustien korkeiden Nokia-nimisten hirviöiden ammottavaan kitaan ja käteensä ottivat vähän pienemmän punaisen irvistelevän monsterin – ja (jotain tuttua ja turvallista) ämpärin. Sitten minut päästettiin vapaaksi ja äiskä sekä tätsy lähtivät marssimaan aarniometsän syvyyksiin, kaatuneiden puunrunkojen ja muiden esteiden yli vain. Hetken päästä ymmärsin, miksi olimme retkelle lähteneet. Tarkoituksena oli ruokkia punaisia rumiluksia! Äiskä ja kummitäti antoivat niiden vähän päästä haukata aluskasvillisuutta, mistä ne hirviöt haukkasivat sinertäviä marjoja kitaansa. Hirvitykset eivät tosin tainneet liiemmin marjoista piitata, sillä ne oksensivat niitä vähän väliä ämpäriin… Omituista touhua! Vielä kummallisempaa oli, että kotiin päästyämme äiskä ja tätsy pakastivat oksennuksen, tai siis marjat. Sen enempää en jaksanutkaan tarkkailla tilannetta, sillä olin kaikesta estehyppelystä ja tätsyn jalat syöneiden mustien petojen taltuttamisesta niin puhki, että vaivuin koomaa muistuttavaan uneen. 20.7.2006 Grillattu possunliha on HYVÄÄÄÄ!!! Niin hyvää, että teen sen edestä mitä tahansa. Kunhan vain keksisin, mitä äiskä haluaa minun tekevän… Istun, makaan, kierin, pyörin, pompin, haron tassulla, haron hampailla – mikään ei kelpaa. No, lopulta keksin, että piti vain istahtaa syliin, ja johan rupesi herkkuja putoamaan. En tosin jaksanut muistaa tätä viittä sekuntia kauempaa. Kynsienleikkuu on suunnilleen hirveintä puuhaa, mitä tiedän. Äiskä on onneksi tullut siinä kohtuullisen näppäräksi, mutta silti edellytän kyllä herkun jokaisen napsaisun jälkeen. Mieluiten kaksi. Tänään sitten pääsin käsiksi kynsisaksiin – ja sitten niitä vietiin. Yritin kuljettaa ne pippurinkasvupaikkaakin pitemmälle, mutta pihan ryökäle on edelleen aidattu. Sitten oivalsin, että ne voi tietysti kätkeä pihallekin, mutta äiskä pääsi väliin ja jemmasi sakset jonnekin omaan piiloonsa. Grrr. Muutenkin olen kova tyttö kätkemään kaikkea, useimmiten tietysti luita. Äiskä tykkää vissiin välillä aika kyttyrää, kun kiikutan ihkauusia puruleluja mullan alle, mutta ei se haittaa. Ilmeisesti äiskäkin kuitenkin pitää kaivamisesta, sillä useimmiten se käy kuopimassa luuni esille! Heh, hauska leikki: minä pistän piiloon, äiskä kaivaa esiin. Ja taas uudelleen. Ihanaa! Tosin ei äiskäkään kaikkia piilojani ole löytänyt… Olen meinaan aika hyvä tyrkkimään kaiken kaapimani maa-aineksen takaisin kätketyn herkun päälle. Tarpeidentekemispuoli mättää edelleen. Minä HALUAN tehdä sekä kakat että pissat omalle pihalle, äiskä haluaa ne jonnekin hevon kuuseen. En tajua!!! Vielä hirveämpää on, että hätä pitäisi tehdä jonkin typerän remmin jatkeena roikkuessa. Aina en ole edes jaksanut pidättää omalle pihalle asti, kun äiskä on vain venyttänyt ja venyttänyt lenkkiä. Onneksi muutaman kerran olen työllä ja tuskalla saanut pidäteltyä yli tunnin, ja kotiin päästyäni syöksynyt onnesta (ja Hirveästi Hädästä) soikeana takapihalle kykkimään. Aah! Kavereita minulla on jo aika monta. Pehmolelut Schäfer ja Lokki ovat tietysti ykkösiä, joihin puran kaiken turhautumiseni, kun minua kielletään tekemästä jotain. Vinkulelut Fisu ja Pasi Pusukala tulevat hyvinä kakkosina, niitä on kiva riepottaa ja hakea, kun joku heittää niitä. Naapurin Rumba on tietysti superkiva, joskaan en saa ihan vapaana telmiä sen kanssa. Äiskä pelkää Rumban niittaavan minut muuten yhdellä tassunheilautuksella, kun se on jotain viisi kertaa minun kokoiseni. Fancy, cavalier kingcharlesinspanieli, on mielestäni aivan ihana, mutta tunne ei taida olla ihan molemminpuoleinen… Pikkuhiljaa olemme kuitenkin oppineet tulemaan toimeen keskenämme! Ja viimeisin hurmaamani otus on mäyräkoira Taavi, jonka treffasin Suonenjoella. Taavi oli kohtelias kaveri, antoi lelunsa ja ruokansa, kun vain vähän räpsytin pitkiä, punaisia ripsiäni. Tänään rohkaistuin ja yritin mennä leikkimään myös erään siilin kanssa – mutta juuri kun olin hampaillani tervehtimässä sitä, äiskä esti. Miksi, sitä en kerta kaikkiaan ymmärrä! 12.7.2006 Oho! Kuukausi hupsahti, ja minusta on tullut iso tyttö! Olen muun muassa tutustunut omituisten otusten kerhoon. Emäsalossa ensiksi tein tuttavuutta ukkoetanan kanssa. Porvoon seudulla kun ihmisetkin syövät etanoita, olisin minäkin halunnut maistaa, mutta äiskä piti pannasta kiinni. Hö! Nurmijärven Röykässä äiskä yritti osoitella minulle kaloja järvestä, mutta en kerta kaikkiaan tajua, mitä katsottavaa niissä oli. Liiemmin en osoittanut kiinnostusta myöskään lokkeja kohtaan, lukuun ottamatta yhtä kuollutta raatoa. Ja sen kimppuun minua ei sitten päästetty. Plääh. Kotona sain sätkyn, kun siili yritti valloittaa pihani. Eikä äiskä tajunnut mitään! Päinvastoin, siilille annettiin MINUN jauhelihaani evääksi. Siili ilmeisesti hypnotisoi äiskän, koska lisäksi minun rapsuttamiseni unohdettiin kokonaan, ja äiskä ja kummitätikin vielä tuijottivat siiliä ja naureskelivat sille. Pelottavaa. Pötkin pää viidentenä jalkana pakoon, mutta lopulta uskaltauduin MELKEIN viiden metrin päähän siilistä. Suonenjoella mansikat maistuvat makoisilta!!! Lisäksi maistelin sittisontiaisia, rannan mutaa ja ruusupensaita. Erikokoiset pullot ovat pelottavia ja mielenkiintoisia – niitä pitää haukkua ja niille on muristava, mutta sitten niiden kimppuun voi hyökätä. Maanantaista keskiviikkoon 12. – 14.6.2006 Kyllä aika sitten rientää nopeasti! Ja niin riennän minä itsekin! Elämä on sitten mukavaa, ja eniten tykkään kaiken mahdollisen ja mahdottoman puremisesta ja tuhoamisesta. Lokki on kuollut ja höyhennetty jo monta kertaa, mutta se ei haittaa – sen voi tappaa silti aina uudelleen. Kun oikein innostun, lokki ei enää riitä minulle vastukseksi, ja silloin käyn käsiksi schäferiin. Äiskällä kun oli noin neljä kertaa minun kokoiseni pehmokoira istumassa ikkunalaudalla minun saapuessani taloon. No, susikoira ei totisesti ole enää ollut aikoihin ikkunalla, vaan monta kertaa päivässä minun hampaissani. Hih! Muitakin koiratuttavia olen saanut. Melkein naapurissa asuu vain kuukauden minua vanhempi hovawartin pentu. Rumbaan rakastuin melkein ensi näkemältä valtaisasti. Tanssin ja pompin suuren koiran ympärillä, jota sen isäntä piti onneksi kiinni. Aluksi en näet meinannut lainkaan uskaltaa tehdä tuttavuutta… Pian kuitenkin uteliaisuus voitti ja pääsin kuin pääsinkin jopa näykkäisemään Rumbaa hännästä. Itse olin jotakuinkin kuin uitettu rotta korvan ja häntäkahvani osalta, sillä Rumbakin tahtoi hieman maistella minua. Mutta ei se haitannut, kivaa oli. Ainakin siihen asti, kunnes äiskä raahasi minut taas sisälle. Jaksoin murjottaa siitä kokonaiset 30 sekuntia! Uusin lempiharrastukseni on kaivaminen. Kaivan pesää omaan koriini, aidan reunusta pihalla, äidin kukkapenkkiä, ihan mitä vain… Toistaiseksi olen jo melkein tuhonnut äiskän karpatiankelloviljelmän, mutta ruohosipulista en kyllä tykkää. Erehdyin ottamaan sitäkin suuhuni, ja seurauksena syljeskelin ja aivastelin seuraavat minuutit. Huf! Tavaton tarmo ja tahto minulla olisi päästä kaivamaan äiskän kivikkokukkia, mutta joku typerys on aidannut ne. Työn alla minulla on aidan työstäminen, joku päivä tässä menen vielä sen alta, päältä tai läpi, odottakaapas vain… Toinen työn alla oleva asia on pissaamisen opettaminen, ainakin äiskän mielestä. Rumba kun oli kuulemma jo kahdeksanviikkoisena lähes sisäsiisti. Höh, entäs sitten? Kakka minustakin on kiva tehdä pihalle, mutta pissoja on hauska lirautella ihan minne sattuu. No, joskus harvoin vahingossa sattuu menemään sanomalehdenkin päälle tai jopa pihalle, mutta useimmiten suosin keittiön ja eteisen paljasta lattiaa. Mikään ei ole mukavampaa kuin sitten tepastella pikku tassuilla tuoreessa lammikossa ja levittää lätäkköä ympäriinsä. Vähän ajan päästä äiskä saa aina siivousvimman, huseeraa lätäköiden kimpussa mopilla tai rätillä – ja minä tyttö pääsen roikkumaan siivousvälineen jatkona. Minusta saattaakin tulla isona siivouskoira – vaikka imurin strategisesta funktiosta en vielä aivan varma olekaan. Onko se kenties taltutettava peto, kiva leikkikaveri vai hirveä ja pelottava hirviö, jonka lähettyviltä pitää pötkiä tuhatta ja sataa turvaan omaan koriin? Hetki sitten äiskä yritti tutustuttaa minut turkin harjaukseen. En minä käsitä, miksi muka turkkia pitäisi harjata. Harjaan mieluummin HAMPAANI! Harjan pehmeää puolta oli hurjan hauska pureskella (hammaslääkäriliittokin suosittelee), mutta ne metalliset piikit ovat ikäviä. Päätin tutustua niihin tarkemmin vasta vanhempana. Sunnuntai 11.6.2006 Voi ei! Aamulla kamala kakkahätä! Yritin kaikkeni herättääkseni äiskän, kun kerta pitää kakkia pihalle, vinkuin ja yritin pomppia sänkyyn, mutta ei. ”Nyt pitää vielä nukkua!” Ja pöh. Kamala kakka tuli sitten sisälle. Yritin sentään tähdätä sellaisen omituisen sanomalehden kulmalle. No, sitten äiskä syöksyi sukkana ylös sängystä ja korjasi jälkeni. Yritin kertoa, että minulla olisi vielä pissahätäkin, mutta TYHMÄ äiskä meni TAKAISIN sänkyyn. Jouduin sitten pissaamaan lattialle, vaikka luulenkin, että äiskä tykkää enemmän pissaamisesta pihalla… Oma vika! Äiskän kavereita tuli käymään. Vähän kummallisia tyyppejä, varsinkin se mies. Se meinasi ryöstää Lokin! Pelkäsin. Äiskä pakotti minut kuitenkin tosi lähelle niitä, ja kyllä ne antoivat vähän herkkujakin. Silti hieman epäilyttää… Onneksi ne lähtivät pian. Sitten kummitäti meni suihkuun ja se oli kivaa! Uskaltauduin ensinnäkin tutkimusmatkailemaan kylpyhuoneessa ja sitten kummitätsy leikki kanssani pyyhkeellä ja housuilla. Jee, jippii! Tänään kauhuauto vei katsomaan kummitustätsyn vanhempia ja siskoa. Onneksi matka ei ollut niin pitkä kuin eilen. Oli kuitenkin ihan mukavaa, vedin pitkät tirsat – ja sitten olin saanut kaverin. Se Fancy tai mikälie ei kylläkään ihan hirveästi ihastunut minuun, vaikka yritin kyllä kaikkeni. Mutta sillä oli IHANA häntä! Yritin metsästää häntää, ja Fancy yritti mennä karkuun. Hauska leikki!!! Lopuksi hieman väsähdin. Kotona sen sijaan riitti taas virtaa vaikka kuinka. Äiskän kanssa leikittiin hippaakin! Sain myös elämäni ekan puruluun. Pari herkullista mahamakkaraa olen jo tuhonnutkin. Tänään menin ekan kerran itse ulos pissalle. Ruokakin on alkanut pikkuhiljaa maistua paremmin. Eniten tykkään papanoista kuivina. Sitten olen oppinut murisemaan ja haukkumaan. Hyvä minä! Lauantai 10.6.2006 Nukuin PITKÄÄN. Muutenkin tykkään kovasti nukkumisesta, ja niin taitaa tykätä äiskäkin. Se on kiva juttu, nukutaan yhtä aikaa. Mieluiten nukun ihan paljaalla lattialla, joskin välillä minut nostetaan koriin nukkumaan. Luulen, että siitä on tarkoitus jossain vaiheessa hypätä korin vieressä olevaan sänkyyn. Tehtävän on ilmeisesti tarkoitus olla vaikea, koska äiskä laittaa aina lisäesteeksi käden eteen, kun sitä yritän. Mutta kyllä minä vielä sille näytän! Tänään olin ainakin kahdensadan kilometrin lenkillä. Äiskän kanssa käveltiin PITKÄÄN! Näin myös toisen hännänheiluttajan, äiskä kertoi sen olevan beagle. Se oli helposti hassutettavissa. Syöksyin vain sen tassujen välistä, ja se oli ihan hölmistynyt. Lopulta se heittäytyi selälleen eteeni. Kyllä minä olen hyvä! Pitkien torkkujen jälkeen iltapäivällä jouduin taas siihen kauheaan auto-nimiseen kapistukseen. Ajoimme jonnekin vahapaikkaan, missä tapasin äiskän vanhemmat. He olivat mukavia. Olisivat antaneet herkkuja, mutta tyhmä äiskä kielsi. Onneksi siellä oli voikukkia! Sain siellä myös veikeän tuhatjalkaisen, joka sopi suuhuni. Kaikkein parasta oli kuitenkin ranta. Siellä oli KAUHEAN iso juomakippo, ja sen laidalla oli jotain rouheaa ainetta, hiekkaa tai jotain, jota oli ihan mielettömän ihanaa kuopia. Suussa se aine ei ollut kivaa, yritin maistaa. Onneksi äiskä auttoi pesemään sen pois! Kun kauhea automatka oli taas ohi ja olin päässyt takaisin kotiin, vaihdoin duracellit. Painelin Tuikkunaattorina ympäriinsä ja aiheutin kauheasti hupia äiskälle ja kummitätsylle. Äiskän olohuoneen kukkaviidakko ja sohvan alla kiemurtelevat letkut kiehtoisivat minua kovasti, mutta jostain syystä siitä äiskä ei tykkää. Lisäksi ne roiskivat jotain kauheaa märkää ainetta. Olin kuulevinani, että äiskä sanoi kummille roiskineensa itse sitä märkää. En usko. Saatan päättää, etten tykkää letkuista ja olohuonekukista. En ole vielä ihan varma. Perjantai 9.6.2006 Minut haettiin Nummelasta kotiin. Vaihto Nummelan Citymarketin pihassa kävi aika vauhdikkaasti – joskin niin meni matkakin, kun Wilma-systeri meni kakkimaan kasvattajamme Jaanan autoon. Tosin en minäkään pidä automatkailusta, se on pelottavaa! Kotimatkan uuteen kotiini vinguinkin kuin viimeistä päivää, kunnes nukahdin vinkumiseeni. En oikein tiedä, missä olisi paras matkustaa, jalkatilassa vai penkin päällä… Uutta kotiani tutkailin pitkin päivää. Omaa aluettani ovat eteinen ja keittiö, muut tilat on teljetty ja niihin pääsen vain uuden äiskäni kanssa. Oma reviirini oli pian kartoitettu (en käsitä, miksi kaikki lattiat on kylvetty täyteen sanomalehtiä, niitä pitää koko ajan kulkiessa väistellä!), mutta onneksi äiskä päästi minut pian tutkimaan myös olohuoneen ja – takapihan! Siellä on hurjan pitkä ruoho, ainakin viisitoista metriä, mutta kyllä minä siellä pikku hiljaa opin telmimään. Kylpyhuone on aika pelottava paikka, sinne en uskalla kuin kurkata. Äiskä kökkii siellä jonkin omituisen rakennelman päällä housut kintuissa, ja se hiukan kiehtoisi – siis ne housut, niitä olisi kiva kiskoa – mutta se rakennelma päästää kauheaa älämölöä, kun äiskä painaa sitä päältä. Viu! Sitten pääsin myös isommalle ruohikolle talon taakse taapertamaan. Siellä kasvoi PALJON kivoja voikukkia. Niitä on sitten mukava ottaa suuhun! Sitten syljeksin keltaisia hitulaisia suustani. Kerran erehdyin tosin ottamaan myös valkoisen voikukan suuhun, ja se ei ollut mukavaa. Inhottavia hahtuvia joutui suuhuni! Yök! Välillä myös äiskä on tosi tyhmä, eikä tajua kakkahädästäni mitään. Hirveä ahdistus takalistossa, mutta en vain pääse sisälle. Jouduin oikeasti pidättelemään tosi kauan, ennen kuin äiskä ja kummitäti lopulta antoivat periksi ja päästivät minut sisälle maton päälle kakkaamaan! Myöhemmin opin kyllä oivaltamaan, että äiskä varmaankin HALUAISI minun kakkivan ulos. Ihan hölmöä… Välillä minua myös kiikutetaan kamalalla vauhdilla ulos pissalle. Kyykistyessäni sekä äiskä että kummitätsy sitten hokevat tyhminä vieressäni jotain hyvästä ja hienosta pissasta. Hö! Totta kai pissa on hyvä juttu, olo helpottuu aina kovasti, kun saa pissattua. Ai niin, näin myös ohimennen äiskän naapureita. En tiedä muusta, mutta siellä pihalla on kiva pensas, se maistuu hyvälle. Se sotku, mitä minulle sen sijaan tarjotaan ruoaksi, ei ole kovin hyvää. Illalla äiskä keksi onneksi sentään sekoittaa joukkoon jauhelihaa, viitsin syödä vähäsen. Leluista ihan ykkönen on lokki. Muista en oikein ymmärrä, mihin ne on tarkoitettu.