Taavi
Miksi ja miten?
Ajatus aktiivisen harrastuskoiranhankinnasta nousi ilmaan, kun vuonna 2003 pääsin nauttimaan vauhdikkaasta menosta agilitykentällä tuttavani Miran Kara-sheltin kanssa. Toki meillä oli kotona kaksi ihastuttavaa bichon friséä, mutta haave potentiaalisesta harrastuskaverista pyöri jatkuvasti mielessäni.
Päätyminen shelttiin ei kuitenkaan ollut täysin itsestäänselvyys. Olin tutustunut myös muihin paimenkoirarotuihin, kuten bordercollieen ja belgianpaimenkoiraan. Toisaalta en uskonut olevani lähimaillekaan tarpeeksi kokenut bortsun tai belggarin omistajaksi, joten hylkäsin melko varhaisessa vaiheessa nämä rodut. Näin jälkeenpäin ajateltuna en todellakaan olisi ollut valmis ison koiran, saati energisen palveluskoiran hankkimiseen. Vaikka nyt usein ajattelenkin, kuinka nuori ja kokematon tuolloin olin, oli shelttiin päätyminen minulta varsin järkevä veto.
Minä, 14-vuotias, koiraharrastaja ihastuin ennen kaikkea sheltin valloittavaan luonteeseen. Olin tottunut ”ylisosiaalisiin” koiriin bichoneiden myötä, mutta nyt nimenomaan hain pidättyväisempää rotua. En kaivannut tulevalta harrastuskoiraltani kovinkaan paljon sosiaalisuutta vieraita kohtaan, mieluummin halusin koiran suhtautuvan vieraisiin tyynen välinpitämättömästi. Sheltin älykkyys, miellyttämishalu ja paimenkoiralle tyypillinen tottelevaisuus hurmasivat minut täysin. Ominaisuudet tuntuivat juuri sopivilta - sheltti vaikutti olevan täydellinen rotu minulle.
Tietoa shelteistä hain lähinnä netistä, mutta kyselin myös paljon sheltinomistajilta heidän koiristaan. Loppujen lopuksi esim. koirakirjojen yleisesti esittämä kuva saattaa usean rodun kohdalla poiketa kovastikin todellisuudesta. Tiedustelin monilta sheltinomistajilta heidän koiriensa luonteesta, terveydestä, harrastuksista jne. Yhdeksi suurimmista kysymyksistä nousi narttujen ja urosten välinen eroavaisuus. Olin elänyt monta vuotta urosten kanssa ja saanut tarpeekseni jatkuvasta hajujen perässä juoksemisesta. Ilokseni kuulin, etteivät shelttiurokset yleisesti ole mitään ”hajuhulluja”.
Hankittuani arvokasta tietoa shelteistä päätin puhua vanhempieni kanssa vakavasti harrastuskoiranhankinnasta. Toki olin jo tietoa hakiessani ilmaissut kiinnostukseni uuden koiran hankintaa kohtaan, mutta vasta tiedonhankinnan jälkeen minulla oli materiaalia esitettäväni. Halusin todella osoittaa vanhemmille ni vilpittömän kiinnostukseni kyseistä rotua kohtaan. Onnekseni he arvostivat hankkimaani tietoa, joka osoitti minun todella omistautuneen asialleni. Kaiken lisäksi varsinkin isäni oli helpottunut kuulleessaan, että haaveilemani koirarotu oli pienikokoinen.
Kun sheltistä oli kotona puhuttu ns. vakavasti, vein vanhempani katsomaan shelttejä näyttelyihin. Vuoden 2003 marraskuussa järjestetty Jyväskylän kansainvälinen koiranäyttely olikin varsin kätevä tilaisuus tutustuttaa vanhempani paremmin ihailemaani rotuun. Samaisessa näyttelyssä tapasin useiden ihanien shelttien lisäksi myös Vanhatalon Kaisan, joka kasvattaa shelttejä kennelnimellä Happy Master’s. Pidin Kaisaa alusta alkaen todella miellyttävänä ihmisenä, ja hän vaikutti hyvin vastuuntuntoiselta kasvattajalta. Kaisa oli avoin ja kertoi mielellään kasvateistaan.
Talven aikana olin yhteydessä useisiin kasvattajiin. Kyselin heidän kasvatustavoitteistaan, pentujen elämästä ja kasvattien luonteista.Halusin tutustua mahdollisimman moniin kasvattajiin, jotta löytäisin juuri sen minulle kaikista sopivimman. Arvostin jo tuolloin kovasti yhteydenpitoa kasvattajan ja koiranomistajan välillä. Suurimmasta osasta kasvattajia sain varsin positiivisen kuvan. Olin kuitenkin ennen kaikkea Kaisaan paljon yhteydessä ja viimeistään kuullessani hänen suunnittelevan pentuetta Maissi-nartulleen olin varma, että haluan pennun nimenomaan Kaisalta. Kaisa vaikutti juuri hakemaltani kasvattajalta, josta olin saanut hyvän vaikutelman jo ensitapaamisessamme.
En kuitenkaan varannut Maissilta pentua välittömästi. Ensinnäkään kukaan ei voinut olla varma, saako Maissi pentuja. Minä en myöskään ollut saanut ennen joulua lupaa sheltinhankintaan. Olimme kyllä keskustelleet asiasta paljon, mutta jouduin odottelemaan vanhempieni päätöstä jouluaattoon saakka. Niin siinä lopulta kävi, että yhdestä paketista löytyi kirjallinen suostumus sheltinhankintaan. Ilon kyynelet vierivät 14-vuotiaan tyttösen poskille, ja olin lähes shokissa – tuntui niin ihanalle. Kirjoitimme vielä aattoiltana sopimuksen siitä, että sheltti hankitaan, mutta sopimuksessa oli myös alakohta, joka kieltää toisen sheltin (tai toisen harrastuskoiran) hankinnan kotona asuessani. Sopimuksen ehdot hyväksyin kiukuttelematta, shelttipentu oli kaikki, mitä halusin.
Maissi oli tullut kantavaksi komeasta tricolour uroksesta Snowglow’s Jail House Rockista, joka tunnetaan kotoisammin Elviksenä. Olin uutisesta todella onnellinen. Onneani lisäsi se, että tapasin Maissin tyttäriä ja Elviksen erikoisnäyttelyssä vuoden 2004 helmikuussa. Maissin tyttäret olivat upeita soopeleita, jotka hurmasivat minut täysin. Ruskeat silmät, kevyt rakenne ja kaunis ilme saivat minut hymyilemään taukoamatta. Elviksestä saamani ensivaikutelma oli niin ikään todella positiivinen. Elvis oli komea nuori herra, joka toisaalta vaikutti arvonsatuntevalta, mutta toisaalta myös hyvin kiltiltä ja sopeutuvaiselta nuorukaiselta.
Shelttikuumeeni oli valtavan korkea, kun jännitin maaliskuussa Maissin pentujen syntymistä. En ollut vielä tässä vaiheessa täysin varma, ottaisinko uroksen vai nartun. Vanhempani olivat uroksen kannalla, mutta minua kolmannen uroksen hankkiminen hiukan askarrutti. Ajatus nartusta pyöri päässäni, vaikka tiesin, kuinka vaikeaa elämä kahden leikkaamattoman uroksen ja nartun kanssa olisi. Olimme kyllä vanhempieni kanssa päättäneet viedä vanhemman bichonuroksemme kastroitavaksi, mutta nuorempaa emme halunneet kastroida. Pohdittuani uros vai narttu-ongelmaa tarpeeksi kauan päädyin urokseen. Olin kuullut shelttiuroksista pelkkää hyvää, enkä enää uskonut, etten pärjäisi uroksen kanssa.
Viimeistään 1.4.2004 saamani puhelun jälkeen tiesin haluavani uroksen. Olin tuona päivänä tukioppilasseminaarissa Jyväskylässä. Istuin suuressa salissa kymmenien muiden tukioppilasnuorten kanssa, kun kännykkäni soi Soittaja oli Kaisa, joten ryntäsin välittömästi ulos salista. Sain kuulla käsittämättömän iloisen uutisen – Maissi oli saanut edellisenä yönä kolme pentua. Pennuista kaksi oli tyttöjä ja yksi poika. Poika oli pentueen pienikokoisin. Juttelin vielä kerran Kaisan kanssa nartun ja uroksen eroavaisuuksista. Varmistuin puhelun myötä siitä, että nimenomaan uros on minulle sopiva valinta. Itkin ilosta, kun Kaisa ilmoitti myyvänsä urospennun minulle. Nyt unelma omasta sheltistä oli käymässä toteen. Soitin tietenkin heti vanhemmilleni, ja hekin vaikuttivat todella iloisilta. Voisin lyödä vetoa, että olin melko ihmeellinen ilmestys tukioppilasseminaarin loppuun asti. Minähän hymyilin kuin naantalinaurinko, hyppelin ilosta ja itkeskelin välillä, kun olin niin onnellinen.
Tee kotiin
Kauan odottamani Taavin kotiintulopäivä koitti 20.5. Olin jo tuolloin melkoinen ”himoshoppailija” koirien suhteen. Kaikki oli muka tarpeellista, vaikka myönnettäköön, ettei kaikki ollut ehkä aivan niin tarpeellista. Pennulle tuli ostettua todella paljon leluja ja tietenkin myös kaikkea yleishyödyllistä, kuten panta, hihna, ruokakuppi, peti, hoitovälineet ja häkki.
Pennuntuloon olin valmistautunut perusteellisesti. Olin opiskellut jo pitemmän aikaa naksutinkouluttamista ja yleensäkin positiivista vahvistamista. Tuire Kaimion ”Pennun kasvatus”-kirja oli luettu kannesta kanteen, ja hyvistä koulutusartikkeleista oli koottu erillinen kansio. Olin kontannut kodin tarkasti nurkasta nurkkaan ja poistanut lattianrajasta kaikki pennulle vaaralliset esineet. Johdot piilotin mahdollisimman hyvin, sillä halusin luoda pienokaiselle mahdollisimman turvallisen kotiympäristön. Minulla oli päässäni ja myös paperilla tarkka suunnitelma pennun kouluttamisesta ja sosiaalistamisesta. Olin valmis tekemään kaikkeni pennun hyvinvoinnin eteen.
Taavin hakupäivä oli hieno. Aurinko paistoi, kun ajoimme Jämsänkoskelle. Kaisan luona tapasimme myös Elviksen ja tämän perheen. Elviksen perhe vaikutti kerrassaan mahtavalta. Perheen vanhemmat Nina ja Pasi olivat hyvin miellyttäviä ihmisiä. Nina oli ihastunut Taaviin, joten hän oli ymmärrettävästi harmissaan, kun ei saanut pentua. Onneksi onnistuin luomaan ainakin myöhemmin positiivisen vaikutelman itsestäni Ninalle. Halusin todella osoittaa, että Taavi saa ansaitsemansa kodin.
Täytettyäni tarvittavat paperit Kaisan avustuksella lähdimme ajamaan kotia kohti. Taaville oli kyllä varattu häkki mukaan, mutta poika nukkui koko matkan sylissäni. Automatka sujui hienosti, Taavi ei kärsinyt esim. pahoinvoinnista. Kotona Taavia odottivat jo innokkaasti bichonimme Jami ja Juuso sekä kissamme Vilma. Laumaotti uuden jäsenen iloisena vastaan, eikä mitään ongelmia sopeutumisessa ilmennyt.
Kaiken kaikkiaan Taavi oli varsin helppo pentu. Hoitotoimenpiteet opittiin suorittamaan sujuvasti jo aivan pikkupentuna. Hampaidenpesusta tuli jokapäiväinen rutiini, ja yhteistaipaleemme alussa harjoittelimme yleistä käsittelyä ja harjausta päivittäin. Ylipäätään pyrin Taavin kanssa rutinoimaan elämää melko pian pojan kotiutumisen jälkeen. Poika oppikin laumamme tavoille todella nopeasti.
Mainittava ajanjakso Taavin elämässä oli edessä hyvin pian pojan saavuttua meille. Minun oli lähdettävä jo kesäkuun toisena päivänä eli reilun viikon kuluttua Taavin tulosta rippileirille. Leiri oli välttämätön paha, joten vaihtoehtoja ei oikein ollut. Olin todella harmissani joutuessani Taavista eroon yhdeksäksi vuorokaudeksi, mutta hyvin kestimme eroajan. Äitini sai tarkat ohjeet Taavin kanssa toimimiseen. Hänellä oli lista yleisistä säännöistä, ruokinnasta ja tehtävistä, kuten pantaan totuttamisesta, kontaktista, luoksetulosta, hoitotoimista, hihnassakävelystä sekä yksinoloharjoituksista. Toki äiti sai myös runsaasti oheismateriaalia eli Tuire Kaimion kirjan ja koulutuskansioni. Äidin ja Taavin yhteiselämä sujui mallikkaasti, turhaan olin huolehtinut.
Taavin pentuajasta minulle on jäänyt paljon arvokasta tietoa, sillä kirjoittelin jo silloin aktiivisesti koulutuspäiväkirjaa. Valitettavasti päiväkirjat eivät ole tällä hetkellä netissä.
Millainen Tee oikein on?
¨ 
Omasta mielestäni Taavi on luonteeltaan minulle sopiva. Pojassa yhdistyy sopivassa suhteessa sheltille tyypillisiä piirteitä, mutta toisaalta luonteesta löytyy ripaus muutakin. Taavi on vieraita kohtaan pidättyväinen, joskus jopa hyvinkin varautunut. Nykyään olen kyllä saanut monta kertaa ihmetellä, kuinka positiivisesti ja innokkaasti Taavi suhtautuu joihinkin vieraisiin. Ensin ajattelin sen pitävän nimenomaan koiraystävällisistä ja hellästi paijaavista naisista, mutta tuntuupa Taavi löytävän miehistäkin itselleen sopivia kavereita. Poika on tosin jostain syystä luonut hiukan negatiivisen kuvan tummista ja pitkistä miehistä. Välillä poika hyväksyy varsin hyvin jotkut tummahiuksiset miehet, joten ei tämäkään ole mikään ehdoton ”sääntö”. Joku saattaisi jopa nimetä Taavin vieraita kohtaan sosiaaliseksi. Arka Taavi ei missään tapauksessa ole, ainoastaan pidättyväinen tietyissä tilanteissa.
Muihin koiriin Taavi suhtautuu kohtalaisen rennosti. Kotona Taavi on ”the boss”. Bichoneillamme ei ole varaa kakaralle isotella, sillä minimies antaa kyllä takaisin. Välillä olen ollut jopa ihmeissäni tilanteesta, koska vanhempi bichonimme on luonteeltaan hyvin itsepäinen ja tietyllä tavalla omanarvonsatunteva vanha herra. Jospa sitä vain vanhuuden myötä on valmis antamaan tilaa nuoremmille. Taavista kyllä huomaa, että se todella on pitänyt kuria laumamme muille koirille, sillä esimerkiksi ystäväni tollerin ja hänen siskonsa springerin kanssa leikkiessään Taavi yrittää jatkuvasti pomotella. Tosin tähän on melko looginen syy: leikkikaverit ovat nuorempia uroksia. Lenkillä vastaantulevat koirat ohitetaan asiallisesti, eikä niitä jäädä ihmettelemään sen kummemmin.
Haukkuherkkä Taavi on. Onneksi poika ei ole kuitenkaan mikään jatkuva ”räksyttäjä”, vaan osaa lopettaa aikanaan. Jotkin tilanteet tarjoavat silti aivan liikaa ärsykkeitä eli kyseisissä tilanteissa ei suu pysy kiinni. Yksi tilanne on agilitykentällä tapahtuva harjoittelu. Toisin sanoen Taavi todella haukkuu muiden mennessä agilityä, ja kyllä omakin menomme saa äänitehosteita. Toinen mainittava ärsyke on ovikello. Suu ei meinaa pysyä supussa, kun ovikello soi. Pienellä viilauksella ja opetuksella Taavi oppisi helposti olemaan hiljaa tässä tilanteessa – testattu on. Valitettavasti en ole vielä saanut – omaa laiskuuttani – käynnistettyä ”hiljentämisoperaatiota” ovikellon soidessa.
Taavin luonteenpiirteitä ovat yllämainittujen lisäksi älykäs, oppivainen, innokas, energinen, temperamenttinen ja mukautuvainen. Poika osaa käyttää älyään tehokkaasti – jopa viekkaasti. Koulutettavana Taavi on palkitseva, sillä sitä on helppo tsempata, ja se kestää kiitettävän paljon toistoja. Toisin sanoen Taavia on helppo kouluttaa, koska se on vastaanottavainen ja innokas. Motivointiin sopii hienosti niin saalisleikki, lelut kuin namitkin. Poika on perso ruualle, eikä se ole koskaan liian täynnä syödäkseen muutaman namin koulutuksen yhteydessä. Vaikka Taavi onkin tietyllä tavalla itsevarma, on se myös herkkä koira. Taavi uskoo, kun sille sanoo. Välillä tuntuu, että Taavin elämän ydin onkin miellyttää perhettämme. En kylläkään takaa ja alleviivaa sen tekevän sitä miellyttääkseen meitä, sehän on koira. Uskon vahvasti koirien olevan puhtaita opportunisteja, hyötyajattelijoita. Joka tapauksessa välillä pidän Taavia oikein hyväntahtoisena kaverina, vaikka muistankin aina, ettei se pelkästään minun takiani ole valmis tekemään aivan mitä tahansa.
Vuosien saatossa ja varsinkin kastroinnin myötä T on selvästi rauhoittunut tai oikeastaan ns. tasoittunut. Aiemmin se oli kovin häiriöherkkä ja stressaava, mutta nykyään uudet tilanteet eivät ole enää niin jännittäviä. Taavin negatiivisiin puoliin kuuluu ennen kaikkea paineistuminen eli epävarmuus iskee helposti. T on hyvin ohjaajaherkkä, joten oma jännitykseni paineistaa sitä melkoisesti. Paineistumisesta huolimatta en tietenkään vaihtaisi Taavia yhteenkään toiseen koiraan. Mielestäni Taavilla on kuitenkin hyvä perusluonne. Hyvällä luonteella tarkoitan nimenomaan oman temperamenttini kanssa yhteensopivaa luonnetta. Varmastikin on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät pidä Taavia luonteensa puolesta täydellisenä, mutta hehän ovatkin täysin oikeutettuja pitämään erilaisista koirista. Tärkeintä minulle on, että Taavin kanssa on helppo elää.
Miltä Tee näyttää?
Useat ihmiset sanovat Taavia syötävän suloiseksi. Söpö Taavin onkin ja myös hyvin pienikokoinen. Olen saanut usein hymyillä itsekseni, kun minulta kysytään, onko kakarani pentu. Säkäkorkeutta Taavilla on noin 34-35 cm, joten esim. agilityssä kilpailemme mineissä.
Rakenteeltaan Taavi on kevyt ja ehkä hiukan femiininen. Britannialainen Peggy Bailey on sanonut Taavin olevan tyypiltään pienempi, mutta hyvin tasapainoinen uros.Taavin kulmauksia on myös kehuttu näyttelyarvosteluissa, samoin ihastuttavaa ilmettä. Mielestäni Taavin ilme onkin vertaansa vailla, sillä pojalla on todella kaunis pää. Suloiseen ilmeeseen vaikuttavat tietenkin osaltaan hyvin asettuneet korvat eli Taavilla ei ole pystyjä korvia. Enää T ei näyttelyissä käy, sillä poika kastroitiin keväällä 2007.
Väritykseltään Taavi on tummasoopeli. Pojan selässä on todella paljon mustaa, mikä on peräisin Elvis-isältä. Turkki Taavilla ei ole ainakaan vielä kovin tuuhea tai pitkä, mutta varmasti se kasvaa aikanaan. Onneksi pojan turkki on hyvässä kunnossa, ja karva kiiltää kauniisti. Taaville tyypillinen tunnusmerkki on myös ”hilpeä” häntä, jota poika välillä yrittää kantaa liiankin korkealla. Hännänpää Taavilla on valkoinen, mikä sopii hienosti tummansoopelin turkkiin.
Terveys
Taavi ei ole sairastellut juurikaan, joten eläinlääkärissä on tarvinnut käydä vain pakollisilla rokotuksilla lukuun ottamatta silmä- ja jalkatutkimuksia Jyväskylän Viitaniemessä sekä kastrointia. Poika on niin lonkiltaan, polviltaan, kyynäriltään kuin silmiltäänkin täysin terve. Taavi syntyi CEA-vapaana ja todettiin onneksi myös uusintatarkastuksessa terveeksi
Yleistä terveyttä pyritään vaalimaan huolehtimalla esim. kesäisin punkki- ja hyttystorjunnasta. Eukalyptuspanta, ötökkäkarkoitussuihke ja niskaanlaitettava punkkikarkoite pitävät örkit poissa tehokkaasti. Talvisin Taavi suojautuu pakkaselta talvitakin voimin, sillä poika on todella kylmänarka.
Taavi kastroitiin keväällä 2007. Pojan haava parani nopeasti, mutta kauluria pidettiin toki viikon verran ohjeiden mukaan.
Pieni pala arkea
Kouluaikanani Taavi viettää päivänsä äitini ja bichoneidemme kanssa. Äitini työskentelee kotona, joten elämä koirien kanssa sujuu näin ollen mallikkaasti. Minä tosin kerkiän hyvin hoitaa koirat aamuisin ennen kouluunlähtöä. Pitkän koulupäivän jälkeen vietän aikaa Taavin kanssa läksyjen sallimissa rajoissa. Valitettavasti ensimmäinen lukiovuoteni oli todella rankka, mikä verotti osansa minun ja Taavin yhteisestä ajasta. Tulevasta kouluvuodestani on tulossa kevyempi, sillä olen muuttanut opiskelusuunnitelmaani. Arki-iltaisin joka tapauksessa lenkkeilemme Taavin kanssa, treenaamme tokoa tai teemme jotain muuta kivaa yhdessä.
Taavin arkeen kuuluvat tietenkin myös lelut. Itse asiassa nykyään lelut taitanevat olla enemmän koulutukseen liittyvä asia, mutta arkeenhan ne kuuluvat. Pojalle on tullut ostettua monenlaisia leluja, vaikka toki meillä oli jo ennen Taavin saapumista runsaasti leluja, jotka olimme hankkineet bichoneillemme.
Mieluiten Taavi leikkii kotioloissa pehmoleluilla, joissa on vinkuva osa. Pojan mielestä onkin todella hauskaa ”soittaa” leluilla. Tämä soittelu tarkoittaa sitä, että Taavi painaa toistuvasti vinkuvaa kohtaa ja näin ollen tekee ”musiikkia”. Innostus ”soittamista” kohtaan on lisääntynyt ajan kuluessa, sillä olemme kehuneet poikaa vinkuvan osan painelemisesta. Ehdottomat lempilelut löytyvät minun hyllystäni, sillä Taavi arvostaa eniten nimenomaan niitä leluja, joilla vain me kaksi leikimme yhdessä.
Arkielämään luettakoon myös ruoka. Taavin on lyhyesti sanottuna ahne. Välillä tuntuu, että poika voisi syödä kokonaisen hevosen kerralla. Ehkä Taavin ahneus on silti hiukan vähentynyt varttumisen myötä, sillä murrosikäisenä se vaikutti vielä ahneemmalta ruuan suhteen. Ruoka maistuu kuitenkin aina, enkä ole vielä nähnyt sellaista päivää, jolloin Taavi olisi jättänyt annoksensa syömättä. Perusruokana kakara syö Eagle Packin Holisticia, johon sekoitan esim. rasvatonta viiliä, Gefilus-piimää, raakaa hirvenlihaa tai raejuustoa.
Arjen perusasioihin kuuluu tietenkin oleellisesti lenkkeily. Luettakoon lenkkeily harrastukseksi, mutta onhan se myös pieni palanen arkea. Taavi lenkkeilee aina irti. Kotikylämme Elämäjärvi tarjoaa ihanteellisen lenkkeily-ympäristön siinä mielessä, että Taavia todella voi pitää irti. Osansa on toki myös totuttamisella, sillä Taavi on käytännössä ”vaippaikäisestä” saakka saanut kävellä vapaana. Poika on irti niin maantiellä kuin metsässäkin. Autoista se ei välitä tippaakaan, vaan kävelee kiltisti tienvieressä minun tai vanhempieni perässä. Kesäisin Taavi saa vaihtelua lenkkeilyynsä pyöräilystä, josta se tuntuukin pitävän kovasti.
Vaikka Taavi on jo 3-vuotias, pyrin sisällyttämään arkeen mahdollisimman paljon uusia kokemuksia. Uskon vahvasti, ettei koira koskaan ole täysin sosiaalistunut. Yleensä Taavi onkin minulla mukana lähes kaikkialla – jopa jonkun mielestä ärsyttävän paljon. Kaikkiin kylän yhteisiin tapahtumiin osallistun Taavin kanssayhdessä, oli kyseessä hiihtoretki tai vaikkapa juhannuskokko. Sukulaistemme luo otan Taavin mukaan, mikäli heillä ei ole mitään koiria vastaan tai esim. allergiaa. Shelteissä onkin ihanteellista se, että ne ovat niin kätevän pieniä ja näin ollen helppoja kuljettaa. Automatkansa Taavi viettää tilavassa häkissä farmariautoni takaosassa, joten kuljettaminen ei ole mikään ongelma.
Yhteenveto Kakarasta
Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Kakara, Taavelo, Taavipaavi, Tahvo, Taavuska, Tiivi-Taavi, Sinkura jne. Tunnetaanpa poika joskus jopa Lillinä, joka on minun keksimäni liikanimi. Ilmeisesti kaipailen narttukoiran kutsumista, joten pitihän minun Taavia kiusata antamalla sille lempinimeksi tytön nimi.
Haluan edelleen korostaa, että Taavi on minulle kaikin puolin sopiva pakkaus. Reilut kolme yhdessä taivaltamaamme vuotta ovat opettaneet minulle älyttömästi niin koirista kuin itsestänikin. Toivon mukaan saamme viettää yhdessä monta antoisaa vuotta ja nauttia ihanista harrastuksistamme iloisina ja terveinä. Kiitoksia tuhannesti Kaisalle täydellisestä Taavista!