Ensimmäinen Islanninreissu

Lempiratsuni Hyllingin [Hitling] kaunis profiili
Islanninkoirien myötä Islanti alkoi luonnollisesti tuntua entistä kiinnostavammalta maalta ja pakkohan sinne oli päästä. Heinäkuussa 1998 matkustin serkkuni kanssa saagojen maahan ja vietin vajaat kaksi viikkoa perhemajoituksessa Etelä-Islannissa. Ensimmäisellä reissullani koiratapaamiset jäivät vähemmälle, mutta vierailin rodun pelastajan, näyttelytuomarin ja 60-luvulta asti islantilaisia kasvattaneen Sigrišur Pétursdóttirin luona ja käsitykseni islanninkoiran ihanteellisesta ulkomuodosta muuttui täydellisesti.

Vietin aikaani ratsastellen päivittäin ja ihmetellen Islannin erilaista luontoa. Tarkistin tärkeimmät nähtävyydet ja sain toimia islanninhevoskisoissa tuomarin sihteerinä. Kaiken kaikkiaan reissu oli niin mahtava, että kyynel pyrki silmään, kun lentokone nousi Keflavķkin lentokentältä - takaisin Islantiin oli päästävä ja mahdollisimman pian.


Jälleen unelmien saarella

Kesäkuussa 2000 istuin taas lentokoneessa matkalla Islantiin, tällä kertaa tarkoituksena viettää seuraavat kolme viikkoa jälleen Etelä-Islannissa ja vierailla useampien kasvattajien luona. Keskimmäinen viikoista kului pääasiassa Reykjavikissa "Kultur & Ungdom" -leirillä. Reykjavikin paikallisliikenne on nyt hyvin hanskassa ja maailmankuulujen kylpylöiden lämmin vesi testattu ja rentouttavaksi todettu.

Kasvattajien luona vierailut onnistuivat lähes suunnitelmien mukaan ja Pohjois-Islantiin suuntautunut päiväretki Blönduósissa asuvan kasvattajan luo oli todella mieleenpainuva kokemus upeiden maisemien ja sään ansiosta, eikä kasvattajan nartussakaan ollut valittamisen varaa.

Pauliina-serkku muuttamassa konttiin nukkumaan
Ensimmäisellä Islanninmatkallani harmittelin, kun tulivuorenpurkaus oli sattunut juuri matkani jälkeen ja nyt sitten maa syöksi tulta juuri ennen toista matkaani. Enpä voinut arvata, että lähes vuosisadan rajuimmat maanjäristykset osuisivat minun kohdalleni ja vieläpä niin, että järistyskeskus oli vain muutaman kymmenen kilometrin päässä majapaikastani. Ensimmäinen järistys tuli ollessani ajamassa hevoslaumaa ratsain kotiin laitumelta. Hevonen allani ei ollut moksiskaan, enkä minäkään ensin tajunnut mistä oli kyse, kun mättäät vaan heiluivat silmissä. Lisäjäristyksiä tuli ja talon seiniin ilmestyi uusia halkeamia. Talon turvallisuus alkoi epäilyttää ja Punainen Risti toimitti kaksi nukkumakonttia, ettei järistys yllättäisi nukkuvia. Päivällä asuimme normaalisti talossa.

Edelleen jäi kuitenkin näkemättä tulivuorenpurkaus ja jäätikötkin hohtivat vain valkeana horisonttina kaukaisuudessa, joten suunnitelmissa on jo automatka Islannin ympäri, mahdollisesti omalla autolla, yhdistettynä Norjaan tutustumiseen ja laivamatkaan Fäärsaarten kautta kohti seikkailuja...


Kolmas kerta toden sanoo

Näkymä keski-Islannin autiomaasta, taustalla Langjökull-jäätikkö
Jälleen Islannissa! Kesäkuussa 2002 astuin taas lentokoneesta Islannin raikkaaseen kesäsateeseen - ah, tätä olin kaivannut. Tällä kertaa olin reissussa äitini ja kahden muun tuttavan kanssa ja viivyimme maassa 10 päivää. Vuokrasimme auton ja kiersimme etelä-, itä- ja pohjois-Islantia, joten näimme paljon upeita maisemia ja koimme jännittäviä seikkailuja. Esimerkiksi sadepilvessä ajaminen alas jyrkkää vuorenrinnettä ei ole ihan helppoa! Yhteensä 56 islanninlammaskoiraa osui silmien alle ja Reżkjavķkissa järjestettiin juuri sopivasti yksi vuoden neljästä kaikkien rotujen näyttelystä. Paljon uusia ystävyyssuhteita syntyi ja vanhoja pidettiin yllä.

Koiraharrastajat Islannissa olivat todella avuliaita ja järjestivät useita tapaamisia kasvattiensa omistajien ja muiden kasvattajaystäviensä kanssa, jotta näkisimme mahdollisimman kattavan valikoiman islantilaisia koiria. Mukaan tarttui pohjoisesta urospentu Kolur. Erityiskiitos kuuluu Helga Andrésdóttirille (Sindra-kennel),
Alina ja Hįvar-ratsu Hofissa, josta Una on kotoisin (taustalla Eline & Flękja)
joka hoiti Koluria viiden päivän ajan. Žorsteinn Thorsteinson (Sunnusteins-kennel) puolestaan järjesti unohtumattoman retken keski-Islannin ylängöille, mistä hänelle suuret kiitokset. Žorsteinnin ansiosta pääsin hieman aiempaa lähemmäksi jäätiköitä, mutta yhä jäi uutta nähtävää seuraavaa vierailua varten. Islanti on vahvojen kokemusten maa ja tottunutkin kävijä huomaa yllättyvänsä yhä uudelleen!

Lyhytkestoinen turistimatkailu Islantiin saisi nyt jo riittää. Haaveenani on päästä Islantiin kesätöihin ehkä vuonna 2005. Silloin paikallinen kielikin on jo toivottavasti vähän paremmin hallussa.


KESÄNI ISLANNISSA 2005
(Julkaistu jatkokertomuksena Hundur-lehden numeroissa 1/06 ja 2/06)

Tavallista rankemman kevään jälkeen kesätyöpaikka Islannista tuli kuin tilauksesta toukokuun lopulla. Koko kevään hain työpaikkaa Islannista, mutta sopiva työtarjous tuli vasta viikkoa ennen kuin työskentely piti jo aloittaa. Työpaikka löytyi Nordjobbin kautta ja ensi kuulemalta majatalo Islannin länsivuonoilla Euroopan läntisimmässä kolkassa vaikutti syrjäiseltä, mutta houkuttelevalta. Sain onneksi varattua lauttalipun Tanskasta Islantiin, sillä työpaikan syrjäisen sijainnin vuoksi päätin lähteä autolla. Vanhempani lainasivat minulle luotettavamman autonsa kesäksi lainaan ja he koettivat tulla toimeen minun pikku-Plösölläni (Peugeot 309). Saga ja Una jäivät Suomeen, sillä Islannissa ne olisivat joutuneet neljän viikon karanteeniin, joka kuulemma oli pieneltä schipperkeltä maksanut noin 2000 euroa.

Matka Islantiin
Hurja ajomatkani alkoi Oulusta tiistaina 17.5.2005. Päättömän pakkaamisen (lue: kaikkien mahdollisten ja mahdottomien tavaroiden autoon sullomisen) ja kevään viimeisen tentin jälkeen tein kahden päivän mutkan Kuopion ja vanhempieni kautta Helsinkiin, josta matkasin yölautalla Tukholmaan. Alkumatka oli onneksi tuttu, olimmehan serkkuni ja Una-koirani kanssa alle puoli vuotta sitten ajaneet samaa reittiä Tanskaan. Tukholmassa ei ollut liikaa liikennettä ja suuntasin kohti Göteborgia. Etukäteen eniten jännitti, miten löydän Göteborgissa oikean sataman, sillä minulla oli valmiiksi ostettu lippu lauttaan Ruotsin Göteborgista Tanskan Frederikshavniin. Göteborgissa oli meneillään isot tietyömaat, joten etukäteen tulostetusta kartasta ei juuri ollut hyötyä, karttaa on myös huomattavan hankala lukea samalla kun ajaa. Satuin kuitenkin seuraamaan oikeita satamamerkintöjä ja päädyin suoraan oikeaan terminaaliin. Parin tunnin lauttamatka oli hävyttömän kallis, lähes 100 euroa, mutta verrattuna kiertomatkaan Kööpenhaminan kautta se kannatti. Pimeässä kaatosateessa ajoin Frederikshavnista Hanstholmiin ja yövyin autossa. Jälkeenpäin kuulin, että siinä ihan vieressä asuu islanninkoirakasvattaja, jolta olisin voinut kysyä majapaikkaa, mutta uni tuli yllättävän hyvin autossakin.

Smyril Linen kaksi vuotta vanha Norröna-alus suuntasi Hanstholmin satamasta kohti Färsaaria ja Islantia lauantaina 21. päivä toukokuuta. Lautalla yövyin halvimmalla petipaikalla, joka käsitti kolmekerroksisen sängyn ylimmän petin, tilaa katon ja sängyn välillä n. 60 cm… Matkaseuraksi sattui mukavia unkarilaisia pelastusalan ihmisiä. Matkaesitteestä poiketen yhdeksän hengen hyttejä ei oltu jaettu erikseen naisille ja miehille, mutta eipä tuo juuri suomalaista sekasaunoihinkin tottunutta haitannut. Tilanahtaus ja käytävältä kantautuneet valot ja äänet sen sijaan häiritsivät. Jos joku lukijoista suunnittelee vastaavaa matkaa, suosittelen investoimaan parempaan hyttiin. Meri oli melko tyyni, mutta oloni oli hieman epävakaa koko kolme päivää kestäneen matkan ajan. Huonovointisuus johtui osin myös kala- tai kasvisvaihtoehtojen puuttumisesta kohtuuhintaisesta ravintolasta.

Islannissa
Islannin suurin jäätikkö Vatnajökull etelästä kuvattuna
Kolme vuotta - kolme vuotta liian pitkään - oli siitä, kun viimeksi katselin Islannin maisemia. Nyt lumihuippuiset vuoret siinsivät taas edessäni. Edellisenä yönä oli satanut lunta ja meitä varoiteltiin liukkaista tienpinnoista. Olin ensimmäistä kertaa Islannin itäosassa, joten maisema oli täysin uusi ja lumen vuoksi huikaiseva. Tiet olivat onneksi jo sulat ja matka alkoi mutkitellen Seyšisfjöršurin satamakaupungista ensimmäisen vuoren yli. Ensimmäisenä päivänä ajoin lähes 700 kilometriä Seyšisfjöršurista maan eteläosan Flśširiin. Yövyin Sunnusteinns-kennelin Žorsteinn Thorsteinsonin luona ja koirakeskustelut jatkuivat aamutunneille. Aamulla jatkoin matkaa Reykjavķkin kautta länsivuonoille. Minua varoiteltiin useaan otteeseen huonokuntoisista hiekkateistä, jotka mutkittelevat ylös alas länsivuonojen vuoria. En voinut kuitenkaan kuvitellakaan, miten kauheita tiet todella olivat. Välillä yhden auton levyinen hiekkatie teki lähes 360 asteen mutkan ylämäessä ja jatkoi sen jälkeen todella jyrkästi ylös näkymättömiin. Eihän siinä auttanut kuin painaa kaasua ja luottaa siihen, ettei tiellä ollut muuta liikennettä. Asfaltoidut pätkät tuntuivat taukohetkiltä.

Kauhusta kankeana, sudennälkäisenä ja väsyneenä koitin erottaa tienkulun auringon paistaessa matalalta suoraan silmiini. Lopulta, yli 400 kilometrin ajon jälkeen, Breišavķk (= ”leveä lahti”) avautui eteeni vuorenlaelta. Paikka oli kuin keidas, majataloa ympäröivät vihreät pellot, sadat lampaat ja lyhyen matkan päässä 4 kilometriä pitkä kultainen hiekkaranta. Huh, selvisin hengissä perille! Vannoin kuitenkin, etten enää aja niitä teitä kuin syksyllä kotiinlähtiessäni. Kuulemma joskus vieraat ovat tulleet itkien autoistaan, minä sentään pystyin hymyilemään heti kun sain irrotettua sormeni auton ratista.

Arkielämää
Lunni Lįtrabjargin rantakalliolla.
Saavuin siis työ- ja asuinpaikalleni illalla 25. toukokuuta, lähes viikon matkustamisen jälkeen. Minut otettiin vastaan todella sydämellisesti ja tunsin välittömästi olevani kuin kotonani. Heti ensimmäisenä iltana pääsin talon poikien ja heidän serkkunsa kanssa mukaan keräämään myrskylintujen munia. Islantilaiset ovat aina hyödyntäneet saaren runsasta merilintukantaa, mutta nykyään linnunmunia keräävät enää harvat lähinnä syrjäseuduilla asuvat ihmiset. Touhu on todella vaarallista, kun köyden varassa killutaan pitkin jyrkkiä, jopa satoja metrejä korkeita rantakalliojyrkänteitä. Meille sattui kuitenkin epäonni (tai onni ;)) matkaan, kun toinen alueen kahdesta porukasta oli ehtinyt käydä tyhjentämässä pesät juuri ennen meitä. Olin salaa helpottunut siitä, ettei minun tarvinnut todistaa poikien kiipeilyä.

Ensimmäisenä aamuna sain nukkua pitkään, mutta sen jälkeen työt alkoivat, enkä viettänyt lomapäiviä Breišavķkissa. Työni sisälsi käytännössä kaikkea majatalon toimintaan liittyvää, eli siivousta, sänkyjen petausta, avustamista ruuanlaitossa, tarjoilua ja pöytien kattamista, baarimyyntiä ja vieraiden vastaanottoa. Autoin myös pyykkien kanssa ja loppukesästä uskalsin jo vastata puhelimeenkin, vaikka useimmiten soittajat puhuivat islantia, eivätkä vaihtaneet englantiin pyynnöstäni huolimatta. Työtä riitti ja sitä todella tehtiin joka päivä. Perhe oli todella mukava ja viihdyin erittäin hyvin. Koti-ikävä ei vaivannut missään vaiheessa. Kesä olisi ollut liiankin täydellinen, ellei sää olisi oikutellut. Kolmen aiemman matkani aikana Islannissa on ollut enimmäkseen hyvä sää. Tänä kesänä eteläosissa maata hikoiltiin lähes hellelukemissa, mutta länsivuonoilla satoi, tuuli tai satoi ja tuuli suurimman osan kesästä. Muutamana aurinkoisena päivänä tuuli oli niin voimakas, että ovet lensivät paikoiltaan. Näin ollen suunnittelemani vaellukset työpaikan lähistöllä voi laskea yhden käden sormilla. Rannalla toki kävelin useasti ja auringonlaskut maailman laidalla olivat unohtumattomia.

Muutaman kilometrin päässä Breišavķkista on yksi Islannin suurimmista lintukallioista Lįtrabjarg. Siellä pesii maailman suurin ruokkiyhdyskunta ja paljon myrskylintuja, lokkeja, kiisloja ja tietenkin lunneja. Lunneja ei alueella ole metsästetty pitkiin aikoihin, joten ne ovat melko kesyjä ja päästävät ihmisen jopa metrin päähän itsestään. Lunnit ovat mielenkiintoisia lintuja, ne muun muassa rakentavat pesiinsä erillisiä huoneita, joista yksi on vessa! Kaikki alueella vierailevat matkailijat käyvät Lįtrabjargilla katsomassa lintuja. Lintujen tarkkailu Islannissa on huomattavasti helpompaa kuin kotisuomessa, hyvin yksinkertaisesta syystä johtuen; Islannissa ei ole puita katseen tiellä. Upeimpia kesän hetkiä lintujen parissa olivat liitelevän merikotkan näkeminen länsivuonoilla ja kaakkurin bongaaminen pesältään ihan eteläisen päätien vierestä pienen lammen rannasta.

Niin, olihan siellä koiriakin…
Länsivuonoilla asutus on harvassa ja kylät pieniä. Työkoirina useimmilla, myös työpaikallani, oli bordercollieita. Lähiseudulla asui vain yksi islanninlammaskoiranarttu, jonka näinkin useamman kerran. Länsivuonoilla en siis islanninkoiriin juuri törmännyt. Bordercollieiden työskentelyä työpaikallani, 700 lampaan tilalla, pääsin seuraamaan muutaman kerran. Lähinnä koiria käytettiin, kun peltoa kiertävän aidan sisäpuolelle hankkiutuneet lampaat piti saada kuljetettua portista takaisin ulkopuolelle. Islantilaiseen tapaan lampaat karitsoineen vietiin vuorille heti, kun karitsat seurasivat emojaan ja emot hyväksyivät pienokaisensa.
Baddi IS0U001/05, isä rotuunotettu Rebbi ja emä Ölvaldstaša (Ölvaldstada) Snotra
Toukokuun lopulla suurin osa karitsoista oli jo syntynyt, mutta muutaman vastasyntyneen onnistuin näkemään. Kesäkuussa yhteensä neljä karitsaa tuotiin maastosta takaisin lampolaan pulloruokintaan, koska niiden emot olivat joko kuolleet tai hylänneet poikasensa. Lampaiden suojelemiseksi talon miesväki ampui naaleja poikasineen. Näin yhden valokuvan, jossa ilmeisesti naali oli raadellut lampaan naamaa, mutta minua ei vielä saatu vakuuttuneeksi siitä, että niin laajamittainen naalien ampuminen todella oli tarpeellista. Touhu on kuitenkin laillista ja yksi perheen isän monista töistä oli nimenomaan naalien tappaminen. Islannissa ei ole lainkaan kettuja ja naali on suurin nisäkäspeto, joten petovaino kohdistuu pieneen naaliin.

Islanninkoirakontaktini keskittyivät kahteen lomamatkaani, toisen tein juhannusnäyttelyn aikaan Islannin eteläosaan ja Reykjavķkiin, toinen oli viikon islanninkoiravaellus DĢF-porukan kanssa maan itäosan upeissa maisemissa. Juhannusnäyttelyn aikaan vierailin jälleen Sunnusteinns-kennelissä Flśdirissa ja Stefanķa Siguršardóttirin luona Stefsstells-kennelissä. Islannissa järjestetään vuosittain vain muutamia koiranäyttelyitä, joten niitä arvostetaan enemmän kuin Suomessa. Koira- ja rotumääriltään näyttelyt jäävät luonnollisesti murto-osaan meikäläisistä, mutta sisänäyttelyissäkään ei ole tungosta ja niissä on usein yllättävän hiljaista. Näyttelyssä oli 26 islanninkoiraa, joista monet vanhoja tuttavuuksia, mutta joukossa myös nuoria koiria. Tuomaroimassa oli rodun erikoistuomari Hans-Åke Sperne Ruotsista. Rodun parhaaksi valittiin tuttuun tapaan Hektor ja vastakkaisen sukupuolen parhaaksi Leiru Runa Gunn, molemmat valioluokan koiria.

Mielenkiintoista oli nähdä kaksi rotuunotetun Rebbin jälkeläistä. Rotuunotettujen koirien jälkeläisten täytyy saada kolme riittävän hyvää näyttelyarvostelua, ennen kuin ne hyväksytään rekisteriin. Näyttelyssä törmäsin myös kesällä Suomen erikoisnäyttelyn arvostelleeseen Siggaan. Hän kertoi minulle olleensa positiivisesti yllättynyt Suomen koirien tasosta.

Luvatonta paimennusta ja piilokansaa
Dyrfjöll, jäätikönpoikanen ja vuorilta kulkeutuneita järkäleitä.
Yksi kesän kohokohdista oli Islannin islanninkoirayhdistyksen järjestämä vuotuinen DĶF-vaellus. Tänä vuonna vaellus toteutettiin heinäkuun puolivälin jälkeen Islannin itärannikolla, Borgarfjöršurin ympäristössä. Borgarfjöršur on pieni kylä mutkaisen vuoristotien päässä, josta on 725 km matka Reykjavķkiin. Pystytimme leirin kylän leirintäalueelle, joten vaelluksilla mukana ei tarvinnut kantaa kuin vaihtovaatteita, ruokaa ja vähän juomaa. Puhdasta vettä oli saatavilla lukuisista pienistä puroista ja putouksista matkan varrella. Leirintäalueen vieressä oli valtava kivenlohkare, tai pieni kallio, jolla Islannin piilokansa tarun mukaan piti käräjiään. Kivelle sai kiivetä, mutta sitä ei saanut tuhota millään lailla. Ulkomaalaisvahvistuksena minun lisäkseni oli tanskalainen islanninkoiraomistaja Dorthe Reitzel. Muut osallistujat olivat islantilaisia kasvattajia tai rodun harrastajia perheineen. Vaelluksille on muodostunut melko kiinteä vakioporukka, mutta tällä kertaa mukana oli paljon myös uusia kasvoja. Koiria oli parikymmentä ja ihmisiä ainakin tuplasti enemmän. Kaikkien kanssa en ehtinyt tutustua, ja osa viipyi vain muutaman päivän.

Ensimmäisenä vaelluspäivänä oli pilvistä ja sumuista. Lähes koko porukka lähti kuitenkin matkaan, sillä vaelluksen oli tarkoitus olla koko viikon helpoin ja maisemien upeita. Pilvet tiivistyivät sateeksi ja tuuli alkoi yltyä. Kiipesimme ensin maisemapaikalle vuorenrinteelle, josta ei nähnyt mitään muuta kuin harmaita sadepilviä. Sitkeästi kiipesimme ylöspäin, vaikka muutama koira oli jo hävinnyt näköpiiristä lampaiden perään ja joukkio hajaantui liian pitkäksi jonoksi. Jo ensimmäisen vuorenylityksen jälkeen olin märkä ja väsynyt. Žorsteinn pelotteli jossain vaiheessa, kun muita ei näkynyt, että juuri tällaisella säällä peikot tykkäävät liikkua. Epämääräiset kivenlohkareet alkoivatkin sumussa muistuttaa eläviä olentoja, mutta onneksi en ole helposti säikyteltävää tyyppiä. Välillä sai mennä alaspäin, mikä olisi ollutkin mukavaa, ellei sateen vesittämä rinne olisi ollut erittäin liukas. Lopulta päätimme palata lyhintä tietä takaisin autoille, mikä ei suinkaan ollut niin helppoa kuin miltä kuulosti. Vielä oli yksi vuori ylitettävänä ja tällä kertaa tuuli kävi suoraan päin. Vuorenrinteen kiipeäminen niissä sääoloissa tuntui täysin ylitsepääsemättömältä ja yksi seurueen jäsenistä saikin sydänoireita. Onneksi hän selvisi vain säikähdyksellä ja sairaalakäynnillä. Päivän nähtävyydet: yksi vesiputous ja erittäin paljon sadepilviä.

Vaelluksen evästauolla Hśsavķkissa ehkä Islannin pienimmän kirkon kupeessa
Melkein jo kadutti vaellukselle lähtö, mutta onneksi sää poutaantui ja seuraavina päivinä saimme nauttia todella kauniista auringonpaisteesta ajoittaisen sumun ja sadekuurojen lisäksi. Onnistuin jopa polttamaan itseni, kun aurinko paisteli salakavalasti ohuen pilviharson läpi koko pitkän vaelluspäivän. Toisena vaelluspäivänä vanhat vaelluskenkäni tekivät tepposet ja sain oikein komean rakkulan oikeaan jalkaani. Sisulla ja rakkulatyynyjen avulla sinnittelin vielä kaksi upeaa vaellusta ja välissä lepäilin yhden päivän leirillä.

Eräänä iltana leiriin ilmaantui vanha maanviljelijä nuoren islanninkoiransa kanssa. Kyläläiset olivat ostaneet koiran ukolle lahjaksi tämän täyttäessä 70 vuotta. Mies oli aina omistanut islanninkoiria, joten lahja oli hyvin mieluinen. Hän esitteli koiraansa selvästi ylpeänä ja puolet vaelluskansasta räpsi valokuvia, koska eivät uskoneet näkevänsä syrjässä asuvaa koiraa enää myöhemmin. Minulle kävi hassu sattuma - törmäsin samaan koiraan vielä pari viikkoa myöhemmin aivan toisella puolen Islantia huoltoaseman pihassa.

Paimennusasioista kyselin vaelluksen aikana useilta ja vain harvalla oli esittää varmoja tietoja tai mielipiteitä hyvästä paimenkoirasta ja paimennustyylistä . Vanha ukko oli sitä mieltä, että tottelevaisuus on hyvän paimenkoiran tärkein ominaisuus. Etuna esimerkiksi bordercollieen nähtiin, että haukkuva koira saa liikkeelle myös piileskelevät lampaat ja kattaa näin samalla liikkeellä laajemman alueen. Perinteisesti Islannissa lampaat kerätään vuorilta joka syksy ja kokoamiseen osallistuu useita maanviljelijöitä perheineen ja koirineen. Koirat kulkevat edellä haukkuen, etsien lampaita ja ajaen niitä eteenpäin. Ihmiset tulevat perässä jalan tai ratsain. Islanninkoiralle luontaista on liikuttaa eläimiä poispäin ihmisestä. Jokaisena vaelluspäivänä saimme nähdä näytteitä rodulla vahvana säilyneestä paimennusvietistä, kun muutama koira kävi luvatta liikuttamassa vuorilla laiduntavia uuhia ja karitsoja. Yritin ottaa hyvää valokuvaa todisteeksi, mutta koirat ehtivät aina pinkoa kameran kantamattomiin, ennen kuin olin kuvausvalmis. Sain useita kuvia pienistä valkoisista pisteistä ja kirjavista pisteistä niiden perässä…

Juhlat ja vesiputouksia
Skaftafellin kansallispuistossa ryöppyävä Svartifoss ja basalttipylväät
Vaellusviikon viimeisenä iltana pidettiin perinteeksi muodostunut grillijuhla. Tarjolla oli islantilaista lammasta, uuniperunoita, salaatteja ja viiniä. Brennivķn-paukkuja kumottiin milloin minkäkin ihmisen ja asian hyväksi ja yöllä ilmoille kaikuivat islantilaiset versiot nuotiolauluista. Nuotion virkaa toimitti pallogrilli. Kaikki uudet ja vanhat tutut toivotettiin tervetulleiksi seuraavanakin vuonna. Jostain syystä viimeiselle päivälle suunniteltua vaellusta ei toteutettu, vaan hieman vaisut vaeltajat pakkasivat telttansa ja suuntasivat yhtenä kesän kuumimmista päivistä kotia kohti.

Žorsteinn ja Dorthe saivat minut ylipuhuttua kotimatkalle pitkän kaavan mukaan, eli etelän kautta. Minä ja Dorthe satuimme molemmat pitämään vesiputouksista, joten taukomme osuivat niiden kohdalle. Yövyimme Skaftafellin kansallispuistossa aivan Islannin suurimman jäätikön, Vatnajökullin, kainalossa. Skaftafellissä on runsaan kasvillisuuden ja puuston lisäksi upea Svartifoss-putous. Matka jatkui etelärannikkoa pitkin ja seuraava maininnan arvoinen vesiputous oli Seljalandsfoss, jonka taakse pääsi lievän kastumisen uhalla kiertämään. Satuimme paikalle sopivaan aikaan, sillä aurinko paistoi vielä putoukseen ja säteistä muodostui pieni sateenkaari vesiputouksen eteen. Minun oli tarkoitus ajaa vielä samana iltana takaisin ”kotiin” ja vierailu Kersins-kenneliin Helga Gśstavsdóttirin luo jäi lyhyeksi. Silti olin perillä vasta aamuyöllä ja sain ajella länsivuonojen vuoristoteitä ensin upeassa iltaruskossa ja myöhemmin kuunvalossa ilman ainuttakaan vastaantulijaa. Muutama lammas tosin oli päästä hengestään, sillä niillä oli tapana asettua yöpuulle keskelle maantietä. Mitä tulee vuoristoteihin, joita vannoin karttavani - todettava on, että kaikkeen tottuu.

Kotiinpaluun aika
Äitini lensi elokuun alussa Islantiin ja matkasi bussilla, lautalla ja autokyydillä Breišavķkiin. Ajoimme Akureyrin viehättävän pikkukaupungin ja sen kauppojen kautta tapaamaan kasvattajaa, joka omistaa harvinaisen maksanvärisen nartun. Aikaa oli taas liian vähän ja sorsalinnuistaan sekä laavamuodostelmistaan (ja Islannissa harvinaisista pistävistä itikoistaan) kuuluisaan Mżvatniin emme ehtineet tutustua kuin auton ikkunasta. Matkallamme lännestä itään yövyimme kahdessa majatalossa. Majatalo- tai maatilamajoitusta voin suositella niin laadun, lämpimän vastaanoton kuin inhimillisen hintatasonkin puolesta. Majoituspaikoista on olemassa lehtisiä ja netistä löytyvät monien paikkojen kotisivut. Meidän majapaikoissamme oli ekstraetuna islanninkoirakin, toisessa Una-koirani kasvattajan uusi nuori narttu ja toisessa paperiton puhdasrotuiselta näyttänyt fawn-narttu.

Ympyrä sulkeutui palatessani jälleen Seyšisfjöršuriin elokuun 11. päivä. Sesongin viimeisellä viikolla satama oli täynnä autoja eri maista. Islannista tultaessa on vietettävä kolme päivää ja yötä Färsaarilla, jos haluaa rantautua Norjaan. Lautta käy välillä Tanskassa ja palaa Färsaarten kautta Norjan Bergeniin. Färsaarten pääsaaret ehtii hyvin koluta läpi muutamassa päivässä, sillä saarten pinta-ala ei päätä huimaa. Islannin jälkeen ei Färsaaret oikein enää jaksanut innostaa, maisemat vaikuttivat Islannilta pienoiskoossa. Puita ei Färsaarillakaan ole ja kaikenkirjavat lampaat vaeltavat vapaina vuorilla. Pääkaupunki Tórshavn on mukava pieni kaupunki, jossa arkkitehtuuri on suomalaisen silmään kirjavaa ja värien käyttö runsasta. Laadukkaita villavaatteita ja -tuotteita kummaltakin saarelta saa hankittua, tosin käsityön ja yleisen hintatason kalleus näkyy tuotteiden hinnoissa.
Vatnajökullin sulamisvesistä muodostunut Jökulsįrlón-järvi ja jäävuoria ilta-auringossa


Opiskeluni yliopistolla alkoivat poikkeuksellisesti jo elokuun puolivälissä, joten ajoimme Bergenistä suorinta tietä Trondheimin ja Ruotsin läpi Ouluun. Kukaan ei ollut kertonut, ettei norjalaisilla ole tapana rakentaa ohituskaistoja tai kaksikaistaisia teitä, joten ensimmäiseen 600 kilometriin sai kulumaan uskomattoman paljon aikaa. Pitkiä matkoja olen koiraharrastajana tottunut ajamaan, mutta 1900 kilometriä 30 tunnissa on ennätys, jota en toivottavasti koskaan joudu rikkomaan… Vaihdoimme äitini kanssa ajovuoroa ja toinen yritti nukkua välillä. Kerran jopa pysähdyimme tien sivuun vajaaksi tunniksi, mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla oikein mitään. Väsymys helpotti vähän, kun aamu taas valkeni. By the way, Suomen tieverkosto on erinomaisessa kunnossa, vaikka usein kuulee väitettävän muuta.

Suomeen palattuani minun oli aluksi vaikea tottua joka puolella töröttäviin puihin ja suomenkielen puhumiseen. Vähitellen oli pakko hyväksyä paluu arkeen. Kesäni Islannissa säilyy upeina muistoina ja hetkinä, joista ammentaa lämpöä pimeisiin talvi-iltoihin. Päällimmäisenä on kaipaus - takaisin on mentävä, sillä Islanti on vienyt sydämeni.


VAIHTO-OPISKELIJANA REYKJAVĶKISSA 2006

Pääsin kuin pääsinkin Islantiin jo seuraavana vuonna. Vietin yhden lukukauden vaihto-opiskelijana Islannin yliopistossa Reykjavķkissa. Opiskelin Islannin kulttuuria, islanninkieltä ja geologiaa. Reissu kesti elokuusta joulukuulle ja syksyn aikana ehti tapahtua paljon. Poimin tähän joitakin kohokohtia. Matkan aikana tutustuin useisiin islanninkoiriin ja uusiin islantilaisiin ja ulkomaalaisiin kasvattajiin.

Reykjavķkin keskustaa ja Tjörnin-lampi talviauringossa
Syyskuun alussa pääsin lopulta kokeilemaan lampaiden kokoamista vuorilta. Blönduósissa Unan kasvattajan luona olin yhden päivän apuna - tai no, ainakin mahdollisimman vähän tiellä ;) - kun lampaita haettiin lähimmältä vuorelta ratsain ja jalan islanninkoiraa apuna käyttäen. Unan emä oli valitettavasti juuri kesällä jouduttu lopettamaan, mutta tilan uusi nuorempi narttu Vaka toimi jo hommassa varsin vakuuttavasti. Miehet kulkivat vuoren päällä jalan, sillä siellä oli vaikeampi kulkea hevosella ja minä tilan emännän Elinen kanssa ratsain vuoren rinnettä ylös ja alas. Vaka oli miesten mukana vuoren päällä, joten näin sen toimintaa vasta miesten tullessa alas vuoren rinnettä ja siirtäessämme lampaita kohti lampolaa. Tilanne vastasi aiemmin kuulemiani kertomuksia koirien käytöstä. Ihmiset kulkivat rivissä jalan ja ratsain lammaslauman takana, koira lähimpänä lampaita, pitäen kaikki liikkeessä ja lauman mukana. Vuoren päällä koira kävi hakemassa kivien takana piileskelleet lampaat matkaan ja haukullaan sai myös vähän matkan päässä olleet lampaat, jotka muuten olisivat voineet jäädä huomaamatta, liikkeelle. Kameraa en saanut kuljetettua mukanani, joten valitettavasti en saanut kuvia lampaiden keruusta.

Syyskuussa järjestettiin myös ISIC:in 10-vuotisjuhlatapaaminen, johon sisältyi suuri erikoisnäyttely ja kiertoajelu. Kiertoajelu käsitti perinteisen turistikierroksen eli kultaisen kolmion. Sää oli onneksi erinomainen, joten samojen paikkojen näkeminen "ännännen" kerran ei haitannut. Yllätysnumerona meille tarjottiin Gullfoss-putousten luona mädätettyä haita Brennivķnin kera! Kokemus ei ollut aivan yhtä karmaiseva kuin pelkäsin. Itse asiassa hain haju oli pahempi kuin maku, joka oli hieman salmiakkimainen ammoniakista johtuen. Suosittelen kuitenkin syömään jotain ennen vastaavaa ateriaa, sillä tyhjä maha menee kipeäksi vahvasta satsista. Kävimme myös katsomassa Réttiriä, eli joka syksyistä lampaiden kokoamista ja erottelua omille omistajilleen. Monet olivat odottaneet näkevänsä islanninkoiria töissä, mutta valitettavasti sellaista herkkua ei ollut tarjolla. Keräännyimme etelän suosituimmalle aitaukselle, joten paikalla oli loppujen lopuksi varmaan enemmän ihmisiä (sekä turisteja että paikallisia) kuin lampaita...
Kraatteri Snaefellsnessillä


Erikoisnäyttelyssä jouduin hommiin, kun 14-vuotias Kolur frį Hśsatóftum oli vailla esittäjää. Eläkeläisherra oli viimeksi pyörähtänyt kehässä joskus viime vuosituhannella, joten tuomarille poseeraaminen ei oikein luonnistunut. Liikekin oli jo hieman ontuvaa, mutta suomalaistuomari Zidy Münsterhielm-Ehnberg arvioi vanhan herran olevan silti kunniapalkinnon arvoinen. Kolur jouduttiin lopettamaan sairauden vuoksi kesällä 2007 kunnioitettavassa 15 vuoden iässä. Kolur oli Unan isän Tżr frį Hśsatóftumin puoliveli.

Muuten suurin osa syksystä kuluikin opiskelun ja opiskelijaelämän parissa. Reykjavķk kauppoineen ja kuppiloineen kävi neljän kuukauden aikana hyvin tutuksi. Sen verran ensimmäisten syys- ja talvikuukausien viettäminen Islannissa selkeytti omia suunnitelmiani, että taidan toistaiseksi pysytellä Suomen kamaralla. Lomamatkoille Islantiin on kyllä vielä päästävä, sillä vielä on monia mielenkiintoisia paikkoja näkemättä ja vaellusreittejä kokematta. Hyviä ystävyyssuhteita on vuosien varrella ehtinyt muodostua eri puolille Islantia ja tuttuja on päästävä pian taas moikkaamaan. Vuonna 2008 tulee kuluneeksi kokonaiset 10 vuotta ensimmäisestä matkastani Islantiin!