"Olipa kerran..."

*Olipa kerran pieni tyttö kaukana suuresta maailmasta, pienessä kylässä keskellä korpi-suomea. Aina kun tv:stä tuli vanhoja lännen elokuvia, hän istui kuin tatti katsellen silmät suurina, miten amerikan uudisasukkaat tappoivat intiaaneja, tuhosivat ja polttivat kyliä ja valtasivat heidän maansa. Elokuvissa intiaanit kuvattiin aina pelottaviksi, veren- ja päänahkojen himoitsijoiksi. Raaoiksi tappajiksi, jotka eivät armoa tunteneet. Tyttöön se ei kuitenkaan todellisuutena uponnut.

Jostain syystä tyttö kuitenkin aina näki elokuvaa syvemmälle. Tekijäthän olivat nimenomaan näiden uudisasukkaiden jälkeläisiä, ei suinkaan niissä kuvattujen intiaanien myöhempää sukupolvea. Vaikka sen ymmärtäminen ei ehkä ollut ihan noin selvää sen ikäiselle, hän tunnisti tuon alkuperäisväestön enemmän omakseen kuin oman kulttuurinsa edustajat konsanaan. Hänellä oli myös luontainen empatia kaikkia vähäosaisia ja riistettyjä kohtaan. Hän oli myös oudosti viehättynyt intiaanien käytökseen, ulkonäköön, vaatetukseen, musiikkiin, tapoihin ja siihen luontoa kunnioittavaan elämäntapaan, joka heille oli ominaista.

Kun tyttö sitten varttui, hän oli yhä enemmän kiinnostunut historian käänteistä. Ei kuitenkaan lähihistoriasta, vaan lähinnä kaikista muinaisista kulttuureista ja kansoista. Hän imi itseensä egyptin, kreikan, rooman ja amerikan historian varhaisia vaiheita kuin sieni.

Kului vuosia, tyttö kävi koulunsa loppuun, siirtyi työelämään ja aloitti toisen rakkaan harrastuksensa - matkailun! Ensin matkat suuntautuivat vain oman maan tutustumiseen, mutta kun Suomi oli koluttu nurkkia myöten - oli aika siirtyä tutustumaan siihen "suureen maailmaan", johon hän oli aina kaivannut. Kummallinen kaukokaikuu oli asunut tytön sydämessä pienestä saakka. Kun se vihdoin tuli mahdolliseksi, tyttö ei aikaillut vaan suuntasi lomillaan jonnekin päin maailmaa, etsien sitä jotakin josta hänellä oli aavistus, mutta ei tarpeeksi paloja palapelin kokoamiseen. Ehkä hän etsi omaa paikkaansa, sitä omaa kotia jota vailla hän oli tuntenut aina olevansa. Ehkä juuri sen vuoksi jalat eivät pysyneet paikoillaan, vaan hänen oli vuosi vuoden jälkeen jatkettava etsintäänsä. Jotkin paikat hän tunsi enemmän omikseen kuin toiset, mutta edelleen puuttui se jokin.

Hän tiesi rakastavansa vuoria ja vettä. Ei meren kokoista, vaan jotain pienempää, kuten järviä, jokia, puroja yms. Siksi hän matkasi pohjois-Norjan tuntureille ja vuonoille, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta, siellä tunturit yllättäen tuntuivat kaatuvan päälle. Etsintä jatkui Italian Dolomiiteille ja Gardan kauniisiin järvimaisemiin. Elämys oli uskomaton, mutta koti se ei ollut... joten jälleen matka jatkui. Nyt Kanadaan ja Torontoon, joka oli yksi intiaanien "kohtaamispaikka", aivan kuten nimi Toronto itseasiassa alunperin tarkoittikin. Myös Niagaran jylhät putoukset saivat tytön sydämen kiihtymään, mutta sielläkään ei ollut koti...

Jälleen etsintä jatkui. Vuorossa oli Itävalta ja sen mahtavat Alpit. Ehkä täällä tulisi jo se kauan kaivattu tunne kodista? Toivorikkaana tyttö pakkasi laukkunsa ja suuntasi viikoksi Alppien keskelle Söllin pikkukaupunkiin. Kokemus oli ikimuistoinen ja tyttö tunsi olevansa lähempänä kotiaan kuin koskaan, mutta - vieläkin jotain oli kateissa! Vaikka ympäröivät alpit toivat sydämeen ja mieleen sitä aina kaivattua rauhaa ja onnea ja vaikka ihmiset olivat sydämellisiä ja avuliaita, jotain jäi vieläkin puuttumaan. Mitä ihmettä se voisi olla? Tyttö ihmetteli: "Olenko koko elämäni etsinyt jotain, jota ei ole olemassakaan? Olisiko syytä jo tarkastaa käsityksensä kodista ja sielun rauhasta? Voisinko olla niin väärässä, että juuri minulle tarkoitettua elämää, paikkaa ja ihmistä ei olisikaan olemassa -sellaista jota olen aina odottanut ja josta aina haaveillut?"

Välillä hän oli jo valmis luovuttamaan ja mietti että koko elämä ei voi mennä etsiessä - varsinkin jos se on turhaa. Pitäisikö tytön alkaa etsiä toisenlaista onnea? Mutta miten ja mistä? Vai tulisiko hänen vain tyytyä siihen, että kaikki hänen unelmansa olivat harhaa?

"Kun hätä on suurin, on apukin lähellä"!

Kun tyttö oli jo epätoivoinen, ollen varma että hän ei koskaan saa kokea olevansa kotona. Tuntevansa itseään ja saavansa kaipaamaansa sielunrauhaa ja mikä parasta, löytävänsä sielunkumppaniaan, niin yhdessä hetkessä kaikki hänen elämässään muuttui! Hän sai kerralla kokea sen kaiken, minkä hän oli jo ajatellut vain turhaksi kuvitelmaksi. Hän löysi itsensä, kotinsa ja sielunkumppaninsa. Kuin taikaiskusta hänelle selvisi mitä ja miksi hän oli etsinyt. Sen ymmärtäminen kaikkien vuosien jälkeen oli niin huumaava kokemus, että tytön pää meni totaalisesti sekaisin. Hän ei voinut uskoa todeksi mitä hänen ympärillään tapahtui! Oli kuin hän olisi sivusta seurannut, kuinka joku toinen kokosi hänen elämänsä palapeliä pala kerrallaan. Jokainen palanen löysi paikkansa, eikä yhtään jäänyt puuttumaan! Hän saattoi vain ajatella kerta toisensa jälkeen, että hän ei saata uskoa tätä todeksi! Että kaikki olikin totta! Että hän oli vihdoin ehyt ja kokonainen! Hän tiesi vihdoin kuka hän oli, minne hän kuului ja mistä oli kotoisin. Ja vaikka hän ei kirjaimellisesti ole vielä päässytkään matkustamaan sinne minne hän nyt tietää kuuluvansa, hän on saanut tarpeeksi eväitä kulkeakseen sen loppumatkan joka vielä tarvitaan! Oikea tie oli sittenkin löytynyt - hänen oma "punainen tiensä"...

... sillä tyttö oli vihdoin tavannut HÄNET; joka sai hänen sydämensä rauhoittumaan ja tiesi nyt minne menemällä sielukin olisi vihdoin kotona...

Jos sain sinut kiinnostumaan,

ASTU SISÄÄN SIELUN MAISEMIINI TÄSTÄ!

*Unfortunately this story is just in Finnish. I'll translate is later...